Kun Paavo Lipponen lokakuussa 1966 osallistui Tampereella järjestettyyn ulkopoliittiseen paneelikeskusteluun, hän oli oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan – mutta oikeastaan hän oli väärä mies. Alun perin tilaisuuteen oli nimittäin menossa kansanedustaja Pekka Kuusi, mutta kiireidensä vuoksi hän ehdotti tilalleen 25-vuotiasta valtiotieteen ylioppilas Lipposta.

Lipposen Tampereella pitämä puheenvuoro Suomen ulkopolitiikasta käynnisti valtakunnallisen debatin. Keskustelua käytiin myös Ulkopolitiikka-lehdessä: numerossa 3/1966 julkaistiin sekä keskustan kansanedustajan Matti Kekkosen kriittinen kommentti että Lipposen Helsingissä pidetyssä keskustelutilaisuudessa esittämä jatkopuheenvuoro.

Mitä Lipponen sitten oikein vaati?

Hänen mukaansa ulkopolitiikan tuli olla osallistuvaa, keskustelevaa, suunnitelmallista ja tehokasta, ”nuorta sekä henkilöissä että asenteissa”, vasemmistolaista sekä aktiivista rauhanpolitiikkaa.

Entä mitä 69-vuotias Paavo Lipponen tänään ajattelee 45 vuoden takaisesta avauksestaan?

”Varsin kesyjähän minun puheenvuoroni olivat, mutta silloisessa sisäpoliittisessa ilmapiirissä se oli kuin olisi heittänyt tulitikun huoneeseen, johon on päässyt aikamoinen määrä kaasua.”

Lipponen halusikin provosoida, mutta hän ei silti osannut odottaa, millaisen keskusteluvyöryn hän saisi aikaan. Kritiikkiä satoi niskaan niin oikealta kuin vasemmalta. ”Jossain määrin ymmärrystä” Lipposen avaukselle sen sijaan tuli presidentti Urho Kekkoselta.

”Meillä nuoren polven radikaaleilla oli Kekkoseen erikoinen suhde. Sitä voi kutsua jossain määrin palvonnaksi, mutta siihen kuului myös toivomus dialogista. Samalla kun tuimme Kekkosta ulkopolitiikan johtajana, halusimme muuttaa sisäpoliittista voimatasapainoa. Lähdimme siitä, että ulkopolitiikka ei ole kenenkään monopoli.”

Kekkosen vahva asema maan johtajana ja erityisesti idänsuhteiden hoitajana oli lisännyt maalaisliitto-keskustan sisäpoliittista valtaa. Vuoden 1966 eduskuntavaalit olivat kuitenkin muuttaneet tilanteen. SDP saavutti suurvoiton, eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja maahan muodostettiin koko vasemmiston ja keskustan kansanrintamahallitus.

Lipponen painottaa, että kyse oli puoluepoliittisen kamppailun lisäksi olennaisesti sukupolvimurroksesta. Hän kirjoittikin vuonna 1966, että ”Paasikiven–Kekkosen linjan myöntäminen tai kieltäminen ei ole meille [nuorille] enää kaikki muut ulkopoliittiset kysymykset varjoonsa jättävä koetus.”

”Nuori polvi näki silloisen ulkopolitiikan kyllä menestyksellisenä mutta hyvin vanhoillisena, ennen kaikkea suhtautumisessa kehitysmaihin ja ihmisoikeuksiin”, Lipponen sanoo.

”Se oli hyvin luovaa ja hauskaa aikaa. Tuntui, että historia on puolellamme. Me nuoret nautimme yhteiskunnallisesta väittelystä, ja silloin keskusteltiin yli puoluerajojen. Myöhemmin keskustelu jähmettyi erityisesti taistolaisuuden nousun myötä.”

Entä jos Lipponen voisi matkustaa aikakoneella tapaamaan 25-vuotiasta itseään ja kommentoimaan tämän ulkopoliittisia puheenvuoroja? Tulisiko tekstiin paljon punakynämerkintöjä?

”Tämä Ulkopolitiikka-lehdessä julkaistu teksti oli puhe, ja osaksi siitä johtuen se oli liian löysää tekstiä. Olen vuosien myötä pyrkinyt kehittämään omaa kirjoittamistani mahdollisimman tiiviiseen muotoon”, Lipponen toteaa.

Tyylin lisäksi Lipponen löytää parantamisen varaa myös asiasisällössä:

”Terävyyttä tämä olisi kaivannut. Teksti on liian kesyä ja varovaista. Ei siinä mennä riittävän syvälle ulkopolitiikan substanssikysymyksissä. Olisi pitänyt olla enemmän valmiutta kertoa, millaisia muutoksia olisi pitänyt tehdä.”

Mielenkiintoista on, että kun Alexander Stubbista tuli ulkoministeri vuonna 2008, hän esitti ulkopolitiikasta hyvin samanlaisia teesejä kuin Lipponen yli 40 vuotta aiemmin: Stubb peräänkuulutti avoimuutta ja keskustelevuutta. Vasemmistolaisuutta kokoomusministeri ei sentään ulkopolitiikalta edellyttänyt.

Näin kirjoitti Lipponen vuonna 1966: ”Meillä on yritetty tehdä ulkopolitiikasta jokapäiväisen politiikan yläpuolelle nouseva salaoppi, jota pääsevät harrastamaan vain harvat ja valitut.”

Ja näin Stubb blogissaan vuonna 2009: ”Ulkopoliittinen keskustelu ei ole pelkästään pienen eliitin yksinoikeus vaan se kuuluu kaikille. Ulkopolitiikka ei ole yhtään sen kummempaa salatiedettä.”

Yhtäläisyyksien sijasta Lipponen korostaa mieluummin sitä, että hän löi omat korttinsa pöytään hyvin toisen­laisessa yhteiskunnassa kuin Stubb.

”Meillä on nyt ulkopolitiikassa varsin toimiva parlamentaarinen päätöksentekojärjestelmä, eikä sukupolvien vastakkainasettelua ole juuri näkyvissä.”

 

Suomessa pitkään asuneen brittiläi­sen historioitsijan George Mauden Suomen poliittista historiaa käsittele­vä kirja on huomattavasti eloisampi ja värikkäämpi kuin mitä sen nimi antaa olettaa. Maude haastaa lukijansa painiin, jossa pyritään saamaan niskalenkki mo­nista Suomen historian kiistanalaisista ”totuuksista”.

Kirjan kantavana ajatuksena on Mauden näkemys, että Suomen poliitti­nen historia on täynnä stereotyyppisesti kuvattuja henkilöitä, epätodennäköisiä liittolaissuhteita sekä käyttämättä jätet­tyjä mahdollisuuksia.

Maude aloittaa provosoivalla väit­teellä: hänen mukaansa saksalaissoti­laiden ”ratkaiseva rooli” Helsingin val­tauksessa keväällä 1918 saattoi estää valkoisia toimeenpanemasta punaisten joukkoteurastuksen. Hän myös huo­mauttaa, että nuorekkaaksi luonneh­dittu suomalaiskenraali Mannerheim oli itse asiassa viisissäkymmenissä oleva entinen Venäjän armeijan upseeri, joka oli palvellut uskollisesti tsaaria kolme vuosikymmentä.

Englannin kielellä yleisesti saatavilla oleva kirjallisuus painottaa hyvin vah­vasti valkoista tulkintaa Suomen histori­asta. Tätä taustaa vasten Maude tarjoaa ulkomaisille lukijoille runsaasti uusia näkökulmia. Vuoden 1918 tapahtumista hän käyttää kaksoisnimitystä sisällissota/ vallankumous.

Oikeistolaisempaa suomalaisluki­jaa saattaa ärsyttää se kyynisyys, jolla Maude käsittelee Suomen historian kohtalonkysymyksiä. Avoimin silmin lähestyvä lukija puolestaan voi arvostaa Mauden osoittamaa empatiaa vihollisia ja hävinneitä osapuolia kohtaan tai hä­nen jatkuvaa kyselyään siitä, mitä kon­servatiivit oikein haluavat konservoida, säilyttää.

Maude hyödyntää hyvin laajaa läh­devalikoimaa, väitöskirjoista sanomaleh­tiartikkeleihin, mutta joissakin väitteis­sään hän nojaa vähemmän vakuuttavasti tuoreisiin televisiodokumentteihin.

Kuten useimmat Suomesta kirjoit­tavat ulkomaalaiset, Maude on löytä­nyt aiheensa avioliiton kautta. Hänen vaimonsa sukujuuret ovat Viipurissa, ja ehkä tästä johtuen hän on kiinnostunut siitä Suomesta, joka olisi voinut olla. Niinpä Maude käy läpi erilaisia ”entä jos” -skenaarioita: Entä jos Suomi olisi itsenäistymisen sijasta liitetty takaisin Ruotsiin, kuten Britannia ehdotti? Entä jos Suomi olisi noudattanut Saksan keho­tusta oman ”elintilansa” laajentamisesta ja vallannut Kuolan niemimaan? Entä jos Terijoen hallitus olisi päässyt valtaan ja tehnyt Suomesta neuvostotasavallan?

Vaikuttaa siltä, että Maude haluaa herätellä väittelyitä kaikista mahdolli­sista suomalaisuuteen liittyvistä kysy­myksistä. Yllättävän poikkeuksen hän kuitenkin tekee jättäessään kysymykset saamelaisten asemasta kokonaan käsit­telemättä.

Erityisen vakuuttava Maude on kä­sitellessään kylmän sodan aikakautta ja sitä lannistavaa reaalipolitiikkaa, jota Suomi oli pakotettu noudattamaan. Ul­komaiselle lukijalle hän kykenee osoit­tamaan, miksi Urho Kekkosen kaltainen hahmo saa Suomessa edelleen osakseen niin syvää kunnioitusta.

Maude ei oikeastaan kunnolla lopeta kirjaansa; pikemminkin se loppuu kes­ken kaiken, aivan kuin joku olisi yhtäk­kiä kiskaissut luennoitsijan alas korok­keeltaan. Hieman hutaisten kirjoitetussa päätösjaksossa hän tekee ilkikurisen rin­nastuksen suomalaisten ja Afganistanin talibanien välillä. Maude arvioi, että suomalaiset rauhanturvaajat ovat Af­ganistanissa osallisina samankaltaisessa taistelussa, joka odottaisi Venäjää, mikäli se yrittäisi valloittaa Suomea: vastassa olisivat fanaattiset vastarintataistelijat ja kansa, jonka uhmakkuus ja sisukkuus ovat jo legendaarisessa maineessa.

Se on sopivan röyhkeä päätös kir­jalle, jonka kiehtovat ja ironisetkin huomiot piirtävät Suomen politiikasta kiinnostavan kuvan.

 

Kirjoittaja on Suomessa asuva englantilainen tietokirjailija

 

Kiinassa kartat eivät tahdo pysyä ke­hityksen perässä. Yhdysvaltalaistoi­mittaja Peter Hessler kummastelee, miten ihmiset voivatkaan rakentaa nopeammin kuin piirtää.

Hesslerin Country Driving on ker­tomus 2000-luvun ensimmäisen vuosi­kymmenen aikana tapahtuneesta muu­tokses. Hessler kertoo Kiinan monista ilmiöistä periamerikkalaisen linssin läpi. Kyseessä on road trip, matkakuvaus tai oikeastaan useamman matkan ketju, joiden kuluessa hän pyrkii jäsentämään Kiinaa tien päältä.

Country Driving on The New Yorke­rin Pekingin-kirjeenvaihtajan ja Natio­nal Geographicin vakituisen avustajan kolmas Kiina-kirja. Se jakautuu kolmeen erilliseen osioon.

Heti alkuun Hessler läpäisee kiina­laisen ajokokeen. Kortti kourassa hän etsii autonvuokraamon, jonka pitäjä ei liiemmin kysele, minne Hessler autolla ajelee. Ensimmäiset pidemmät matkat suuntautuvat kauas Länsi-Kiinaan, jon­ne Hessler seuraa tuhansia kilometrejä pitkää Kiinan muuria tai pikemminkin sen osia. Hän kartoittaa Kiinan mennei­syyttä ja kuvaa historian vaiheita muurin avulla.

Kun Hessler on häädetty harvaan asutun lännen kylistä ja pikkukau­pungeista tarpeeksi monta kertaa, hän suuntaa takaisin Pekingiin. Kirjan seu­raavakin osa tapahtuu muurin varjossa, mutta tällä kertaa aivan pääkaupungin kupeessa sijaitsevassa maalaiskylässä. Sieltä amerikkalaistoimittaja vuokraa mökin, asettuu taloksi ja lopulta pääsee osaksi pienyhteisöä. Hessler kuvaa, mi­ten 2000-luvun alussa nykyisyys saapui ja jäi kylään esimerkiksi autojen sekä vanhaa Kiinaa kaipaavien pekingiläisten viikonlopun viettäjien muodossa.

Teoksen viimeinen osio kertoo Ete­lä-Kiinan teollisuuskaupungeista, jotka elävät ainaista tulevaisuutta. Hessler seuraa tarkimmin rintaliivien kaaritu­kia valmistavan tehtaan vaiheita, mut­ta myös Euroopan turistikaupunkien myyntikojuihin toimitettavia maisema­kuvia maalaavien taideopiskelijoiden elämää. Muun maailman tarpeet ja eri­tyisesti niiden vivahteet näyttävät ko­vin kummallisilta kulutustarvikkeiden alkulähteillä.

Country Driving on selkeän temaat­tinen teos. Se kertoo murroksesta, joka ei jätä rauhaan. Hessler ei ole poliittinen kirjailija, vaan pikemminkin tarinan­kertoja, joka ammentaa niin mennees­tä, nykyhetkestä kuin tulevasta. Vaikka politiikka ei ole pinnassa Hesslerin ker­ronnassa, se nostaa välillä väkisinkin päätään. Kirjoituksissa sivutaan raja­seutujen epäluuloja, kehityksen nimissä tehtyjä maanviljelijöiden maiden pakko­lunastuksia sekä teollisuustyöntekijöiden elinolosuhteita.

Hessler selvästi vierastaa kaikenkat­taviin selityksiin pyrkiviä suuria Kiina-kirjoja, joissa Kiina nousee ja valloittaa tai hajoaa ja jää pelkäksi ilmiöksi. Tästä huolimatta osa hänen omista havain­noistaankin jää suurpiirteisiksi. Eräs niistä liittyy Kiinan kehityksen luontee­seen. Hessler vertaa tilannetta avoimesti 1800-luvun Yhdysvaltoihin, joka tunnet­tiin ”ryöstökapitalismista”. Kapitalismin rinnalla tosin kulki muu yhteiskunnalli­nen kehitys.

Kiinassa kapitalismi etenee yksin, sil­lä kasvu on pelkkää bisnestä. Tehtaiden mukana ei kehity vapaata lehdistöä ja vielä vähemmän ammattiyhdistysliikettä. Uskontokin pysyy visusti taka-alalla, jos sitä ylipäätään on. Toisin kuin 1800-lu­vun Pohjois-Amerikassa, kehittyvässä Kiinassa ei ole pulaa työväestä. Koska maaseudulta tulijoita riittää, työnantajil­la on edelleenkin valta-asema työmark­kinoilla.

Vaikka Hessler ei ole kirjassaan so­tajalalla, hän ei myöskään kaunistele Kiinan todellisuutta. Hänen esittämis­tään ihmiskohtaloista saakin enemmän pontta poliittisille näkemyksille kuin monen kovaäänisemmän keskustelijan sanomisista.

 

Kirjoittaja viimeistelee historian väitös­kirjaansa Cambridgen yliopistossa

 

Yhdysvalloilla on ratkaisevaa vaiku­tusvaltaa Afganistanin tilanteeseen, ja kaikkia liittolaisia kiinnostaa tietää, miten Yhdysvaltojen päätöksenteko toi­mii sodassa. Tätä Yhdysvaltojen Afga­nistan-politiikkaa koskevaa päätöksen­tekoa valottaa Washington Post -lehden apulaispäätoimittajan Bob Woodwardin kirja Obama’s Wars.

Ulkopuolisille Yhdysvallat näyttäy­tyy suurvaltana, joka tietää mitä tahtoo. Woodward raottaa päätöksenteon kulis­seja näyttääkseen, että todellisuudessa presidentti Barack Obaman hallinnolla on suuria vaikeuksia päättää, miten sen tulisi menetellä Afganistanin suhteen. Obamasta välittyy kuva epävarmana päätöksentekijänä, jonka lähimmät neuvonantajat eivät luota toisiinsa. Va­rapresidentti Joe Biden ja erityislähettiläs Richard Holbrooke suhtautuvat puoles­taan hyvin skeptisesti Afganistanin va­kauttamiseen. Kenraalit taas haluavat lisää resursseja käyttöönsä.

Kirja pohjautuu satojen tuntien haas­tatteluihin Pentagonin ja Valkoisen talon keskeisten toimijoiden kanssa. Kirjoittaja on myös saanut käsiinsä useita salaisia asiakirjoja ja kokousmuistioita Valkoi­sen talon tilannehuoneessa käydyistä palavereista. Lisäksi Woodward vierailee Afganistanissa Obaman turvallisuuspo­liittisen neuvonantajan James Jonesin kanssa saadakseen ensikäden tuntumaa sodasta.

Matkalla Woodwardille vahvistuu kuva siitä, että Yhdysvaltain sotilasjohto yrittää vedättää Valkoista taloa saadak­seen Afganistanin 40 000 sotilasta lisää. Sotilasjohdolla ei kuitenkaan ole selvää strategiaa siitä, mitä he tekisivät lisäre­sursseilla. Lisäksi kenraalit eivät halua takarajaa sodankäynnille. Tästä huoli­matta kenraali David Petraeus tunnustaa yksityisesti Woodwardille, että ”Afganis­tanin sota ei ole voitettavissa ja Afganis­tanin kaltaiset tilanteet tulevat olemaan osa meidän ja lastemme todellisuutta.”

Kirjan nimi Obama’s Wars on ku­vaava, sillä se käsittelee niin Obaman taistelua kotirintamalla sotilasjohdon jääräpäisyyttä vastaan kuin toisaalta Afganistanin tilannetta, josta ei näytä olevan kunniallista ulospääsyä. Bushin hallinnon aikana Pentagon oli tottunut saamaan tahtonsa läpi, eivätkä kenraalit halua ilman mukinoita alistua siviiliko­mentoon, vaikka Yhdysvaltojen presi­dentti on myös armeijan ylipäällikkö.

Kirjassa kuvataan, kuinka armeija joutuu kuitenkin tyytymään 30 000 so­tilaan lisäykseen sillä reunaehdolla, että Yhdysvallat alkaa vetää joukkoja pois Afganistanista vuonna 2011. Kun Oba­ma lukuisten kokousten ja pohdintojen jälkeen päätyy tekemään päätöksensä, hän sanelee käskynsä kuusisivuiseksi yksityiskohtaiseksi tehtävänkuvauksek­si, joka on kirjan liitteenä. Woodwar­din mukaan Obama kirjoitutti kyseisen dokumentin, jotta Pentagon ei tulkitsisi omalla tavallaan hänen päätöksiään.

Yleensä presidentit eivät mene näin yksityiskohtaiseen ohjeistamiseen. Ta­pahtuma siis kuvaa sotilasjohdon ja si­viilijohdon välistä jännitteistä tilaa.

Kirja ei imartele Afganistanin ja Pa­kistanin johtoa. Afganistanin presidentti Hamid Karzai kärsii Woodwardin mu­kaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja Pakistanin presidenttiä Asif Ali Zarda­ria kirjoittaja kuvaa korruptoituneeksi johtajaksi, joka ei välitä kansastaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa ei juuri puhuta liittolaisista tai ISAF:sta. Afganistanin sota on Washing­tonin näkökulmasta pelkästään amerik­kalaisten sota.

Afganistanissa on parhaillaan lähes 100 000 amerikkalaista sotilasta. Ope­raatio maksaa huikeat 113 miljardia dollaria vuodessa. Näistä noin sata mil­jardia menee sotilasmenoihin, kahdeksan miljardia Afganistanin turvallisuusjouk­kojen kuluihin sekä noin viisi miljardia siviilitukeen.

Nähtäväksi jää, kääntääkö tämä massiivinen tuki Afganistanin jatkuvas­ti heikkenevän tilanteen paremmaksi. Obama kertoo kuvaavasti ja ehkä hie­man enteellisesti heinäkuussa 2010 an­tamassaan haastattelussa, että ”Sota on yhtä helvettiä. Kun sodan koirat pääse­vät kerran irti, kukaan ei tiedä mitä siitä seuraa”.

 

Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriössä

 

Ydinsulkusopimus on onnistunut tehtävässään. Näin toteavat David Cortright ja Raimo Väyrynen kirjassaan Towads Nuclear Zero. Sopimuksen sol­mimisen aikoihin 1970-luvulla oletettiin, että ydinasevaltioita olisi näihin aikoihin yli kaksikymmentä. Todellisuudessa niitä on vain yhdeksän, kohta ehkä kymmenen.

Useat maat, kuten Brasilia ja Argen­tiina, ovat lopettaneet ydinaseohjelman­sa. Etelä-Afrikka luopui itse ydinaseista, ja Ukrainasta ne on siirretty pois.

Miksi valtiot luopuvat ydinaseista? Tähän ei kirjoittajien mukaan löydy yk­siselitteistä vastausta. Taitava diplomatia ja niin kutsutut kielteiset turvatakuut, joissa ydinasevaltiot sitoutuvat olemaan hyökkäämättä ydinaseettomaan maa­han, ovat vaikuttaneet luopumispää­tökseen monissa maissa, mutta tärkein syy on ollut demokratiaan siirtyminen, ja halu murtaa taloudellinen ja poliittinen eristäytyneisyys. Sanktiot sitä vastoin toimivat harvoin.

Kysymys kuuluu, miten saada loput­kin ydinasevaltioista luopumaan aseista ennen kuin lisääntyvä ydinvoiman käyt­tö tuo mahdollisuuden yhä useamman valtion ulottuville.

Vaikka kirjoittajat eivät usko ydin­aseettomaan maailmaan, he hahmotte­levat askelia, jotka tukisivat ydinaseista luopumista. Kansainvälisen atomiener­giajärjestön toimivallan ja rahoituksen lisääminen on niistä ensimmäisiä. Järjes­tön tulisi myös pystyä määrittelemään milloin ydinteknologian käyttö on soti­laallista ja milloin rauhanomaista.

Ydinkärkien irrottaminen laukaisu­alustoilta on toinen tärkeä askel. Tällöin kärjet eivät olisi valmiustilassa, mutta pelote olisi olemassa. Tässä ilmapiirissä myös ydinaseista luopuminen olisi hel­pompaa. Etenkin, jos ohjuspuolustus­järjestelmät uhkatilanteessa takaisivat turvallisuuden.

Jos kaikki ydinasevaltiot lupaisivat olla hyökkäämättä ensimmäisenä, ydin­aseeton maailma olisi askelta lähempä­nä. Tämä antaisi turvatakuut kaikille, sillä ensi-iskun tekevä maa menettäisi vaikutusvaltaa ja voisi itse joutua tuhon kohteeksi.

Jos kolme suurta, Yhdysvallat, Ve­näjä ja Kiina, pystyisivät yhteistyöhön, olisi helpompi ulottaa turvatakuut myös muihin maihin. Edelläkävijöitä ovat ydinaseettomat vyöhykkeet, joissa ydinasevaltiot sitoutuvat olemaan hyök­käämättä vyöhykkeen muihin valtioihin.

Presidentti Barack Obaman unelma ydinaseettomasta maailmasta on saanut aikaan vyöryn kirjallisuutta. Kansainvä­linen komissio on tehnyt konkreettisen ehdotuksen askelista, joilla ydinaseetto­muus saavutetaan. Amerikkalainen Stim­son center -think tank on analysoinut yk­sityiskohtaisesti kaikkien ydinasevaltioi­den – ja potentiaalisten ydinasevaltioiden – halua ja edellytyksiä luopua ydinaseista.

David Cortrightin ja Raimo Väyrysen kirja puolustaa hyvin paikkaansa ajan­kohtaisena analyysinä ja kokonaisesityk­senä. Kirja käsittelee ydinaseita turvalli­suuspolitiikan näkökulmasta. Ytimessä ovat pelote ja turvatakuut.

Ydinaseista luopuminen vaatii kui­tenkin aivan toisenlaista, luottamukseen perustuvaa poliittista ilmapiiriä. Kan­sainvälisen yhteisön tulisi selkeästi tuo­mita myös ydinaseiden hallussapito, ei ainoastaan niiden käyttö. Eurooppalaise­na jäin kaipaamaan analyysia siitä, miten Eurooppa voisi siirtyä kohti ”nollaa”.

Kirjassa puidaan myös Naton ydin­aseita, muttei Ranskan tai Britannian. Käsitykseni on, että Ranska tulee ole­maan viimeisiä maita, jos ei viimeinen, joka luopuu ydinaseista. Eikä kyse silloin ole pelotteesta tai maan turvallisuudesta – ydinaseet ovat yksinkertaisesti Rans­kalle tärkeä itsenäisyyden symboli.

 

Kirjoittaja osallistui Suomen delegaatiossa ydinsulkusopimusneuvotteluihin New Yorkissa viime keväänä.

 

Vapaat markkinat tekevät kaikista vauraampia. Internet ja tietotekniikan kehitys ovat mullistaneet talouden.Tulevaisuus on innovaatio- ja palvelusektoreilla. Suuri julkinen sektori heikentää kasvua, tehokkuutta ja innovaatioita. Alhainen inflaatio vakauttaa talouden ja tukee kasvua.

Väärin, väärin, väärin, Ha-Joon Chang lataa. Tuoreessa kirjassaan arvostettu Cambridgen taloustieteilijä romuttaa talouskeskustelua ja -politiikkaa hallitsevia uskomuksia yksi toisensa jälkeen.

Changille myyteistä suurin on usko vapaisiin markkinoihin, joiden oletetaan kohdentavan resurssit tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, kohtelevan kaikkia tasapuolisesti ja kasvattavan taloutta niin, että lopulta kaikki hyötyvät. Vapautuminen tästä ”objektiivisten markkinoiden harhasta” on ensiaskel kapitalismin ymmärtämiseksi.

Financial Times -lehden julkkiskolumnisti Martin Wolf on nimennyt Changin ”globalisaation vakuuttavimmaksi kriitikoksi”. Tämä toisinajattelija ei tyydy toteamaan, että vapaat markkinat eivät toimi – hänen mukaansa niitä ei ole edes olemassa. Se, joka muuta kuvittelee, on vain sokea lukemattomille taloutta rajoittaville säännöille.

Säännöt määritellään poliittisesti ja ne heijastavat vallitsevia arvo- ja moraalikäsityksiä sekä yhteiskunnallisia valtasuhteita. Sokeimpia säännöille ovat ne, joiden arvoja ja intressejä ne parhaiten vastaavat.

”Kapitalismin historia on ollut loputonta kamppailua markkinoiden rajoista”, Chang kirjoittaa ja muistuttaa, että harva innokkaimmistakaan markkinafundamentalisteista haluaisi palata tilanteeseen, jossa orjakauppa olisi laillista, lapsityövoimaa saisi käyttää mielin määrin, tuotteiden laatua ei kontrolloitaisi eikä tuotantoa säädeltäisi patentti- ja lupakäytännöillä.

Vastaavasti useimmat talouden sääntelyn arvostelijat hylkäävät periaatteensa, kun puheeksi tulee yhden tärkeimmän tuotannontekijän – ihmisten – vapaa liikkuvuus.

Provokatiivisesti Chang toteaa, että mikäli työmarkkinat olisivat todella vapaat, globaalista Etelästä tulevat ”edullisemmat ja usein tuottavammat” maahanmuuttajat korvaisivat 80–90 prosenttia työvoimastamme. Hänen mukaansa siirtolaiskontrolli on ylivoimaisesti tärkein palkkoja säätelevä mekanismi vauraassa Pohjoisessa.

Chang ei arvostele kapitalismia sinänsä, vaan sen usein uusliberalistiseksi nimettyä markkinafundamentalistista versiota, josta on tullut hallitseva viimeisten 30 vuoden aikana.

Maailman eri puolilta keräämillään esimerkeillä ja tilastoilla hän osoittaa, että yksityistämiseen, säätelyn purkuun ja julkisen sektorin alasajoon perustuva malli ”hidastaa talouskasvua, lisää epätasa-arvoa ja turvattomuutta ja johtaa toistuviin (ja toisinaan massiivisiin) finanssiromahduksiin”.

Changin mukaan uusliberalismi on epäonnistunut kaikkialla, mutta synkimpiä sen vaikutukset ovat olleet kehitysmaissa, joissa paine uudistuksiin on usein tullut ulkopuolelta. Käytännössä kaikki teollisuusmaat ovat itse vaurastuneet tukiaisten, tullien ja aktiivisen julkisen sektorin avulla. Yksi Changin lempiesimerkki on Suomi, jonka hyvinvointi rakennettiin kansainvälisestikin poikkeuksellisen protektionistisella talouspolitiikalla.

”Hyvin harva valtio on rikastunut vapaakaupan avulla, eikä ole syytä olettaa, että tilanne muuttuisi tulevaisuudessa”, Chang summaa.

Helppolukuinen ja runsaisiin käytännön esimerkkeihin nojaava kirja on suunnattu laajalle yleisölle eikä edellytä lukijalta kattavia pohjatietoja. Lähtökohta on avoimen normatiivinen, mutta ei missään vaiheessa paasaava. Empiria puhuu puolestaan.

Strategia toimii pääosin erinomaisesti, joskin akateemiseen ilmaisuun tottuneelle tyyli saattaa tuntua paikoin turhankin populaarilta. Väkevämpää todistelua kaipaava löytää sitä Changin tieteellisistä julkaisuista.

Hans-Olaf Henkel: Rettet unser Geld! Deutschland wird ausverkauft – Wie der Euro-Betrug unseren Wohlstand gefährdet. Heyne Verlag 2010, 208 s.

Saksassa oli eurohankkeen käyn­nistämisen alusta lähtien run­saasti epäilijöitä. Saksan teol­lisuusliiton puheenjohtajana 1990-luvulla toiminut Hans-Olaf Henkel kertoo kirjassaan joutuneensa taivuttele­maan erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten johtajia euron kannalle.

Nyt hän pitää silloista toimintaansa työuransa suurimpana arviointivirhee­nä. Henkel työskenteli pitkään IBM:ssä, myös sen Saksan toimintojen johtajana, sekä pari vuotta Pariisissa Euroopan alueen johtajana. Saksan teollisuusliiton BDI:n puheenjohtajana hän oli vuosina 1995–2000.

Henkel nimittää kaappaukseksi ta­paa, jolla aiempien hallitusten solmimia sopimuksia muutettiin vuoden 2010 pelastuspakettien aikana ”yön pimey­dessä”. Henkelin mukaan Maastrichtin huippukokouksessa vuonna 1991 sovittu Saksan veronmaksajien turvaksi levitetty suojaverkko vaihdettiin uhanalaisia vel­kamaita Saksan kustannuksella turvaa­vaksi suojaverkoksi. Henkelin mielestä tämä oli rikos.

Henkelin mielestä Saksa on myön­tyväisyydellään tinkinyt etujensa puo­lustamisesta. Hän arvioi, että Saksan linjanmuutos oli mahdollinen ainoas­taan porvarillisen hallituskokoomuksen johdolla, koska sosiaalidemokraatit ja vihreät eivät ideologisista syistä voineet oppositiossa sitä vastustaa.

Henkel huomauttaa, että liittokans­leri Angela Merkel reagoi periaatteessa oikein, kun hän sanoi, että Kreikan pitäi­si erota euroalueesta. Tämä ei tosin ole mahdollista, jos maa ei sitä itse halua. Henkel ei välttele itsekritiikkiä, vaan aloittaa kirjansa lauseella ”Tunnustan syyllisyyteni”.

UP: Yllättävätkö Henkelin kirjan sävy ja sisältö?

Henkel vakuuttui euron mahdollisuu­desta vasta kahden tärkeän Maastrichtin sopimukseen liitetyn päätöksen jälkeen, joilla kiellettiin velvoittamasta maksa­maan muiden jäsenvaltioiden velkoja ja rajattiin julkisen talouden vajetta. Nykyi­sessä EU-sopimuksessa ne ovat artiklat 125 ja 126. Sen seurauksena hän toimi euron markkinointimiehenä Saksassa sil­loisessa tehtävässään Saksan teollisuus­liiton puheenjohtajana.

Tätä taustaa vasten hän tuntuu koke­neen valtavan pettymyksen vuoden 2010 kevään tapahtumien myötä, ja tulkintani mukaan tuntee jopa tulleensa huijatuksi. Tämän täytyy selittää, minkä takia hän on mennyt kirjoittamaan näin kovan pamfletin. Kirja on sinänsä tietysti yllät­tävä suhteessa hänen taustaansa. Tämän tason henkilöt harvemmin kirjoittavat näin tiukkaa tekstiä, joka on vastoin heidän aiempia kannanottojaan.

Euro on hinta Saksan yhdistymisestä, johon saksalaisilla olisi ollut muutenkin oikeus, kuten Henkel sanoo, ja yhdisty­minen itse asiassa heikensi Saksaa. Heikentääkö myös euro?

Yhdistyminen sinänsä heikensi talou­dellisesti Saksaa, kun Länsi-Saksa otti vastaan, myös Henkelin arvion mukaan, konkurssikypsän Itä-Saksan. Hänen mie­lestään Länsi-Saksan ja Itä-Saksan mark­kojen välinen vaihtokurssi oli yksi niistä tekijöistä, jotka heikensivät tarpeetto­masti yhdistynyttä Saksaa. Kurssiksi so­vittiin yksi yhteen, kun mustan pörssin vaihtokurssi oli yhden suhde viiteen. Itä- Saksan romahdus oli suurempi kuin sen ehkä olisi tarvinnut olla.

Mitä euroon tulee, sitä ennen oli ERM-järjestelmä. Siinä Saksan Bundes­bank oli ankkuri, joka teki rahapoli­tiikkaa, määräsi korkotason omasta lähtökohdastaan, ja muut maat oikeas­taan seurasivat sitä. Tällä hetkellä euroalueella tehdään yhteistä rahapolitiikkaa, jota Bundesbank ei pääse optimoimaan pelkästään Saksalle.

Toisaalta ennen euroaikaa Saksalla oli rahatalouden vakauden perinne, kun taas monessa muussa maassa tilanne oli heikompi. Euron myötä tällainen rahatalouden vakaus tuli kaikkien euromai­den oikeudeksi. Suhteellinen etu meni Saksalta lyhyeksi aikaa.

Kahdentoista eurovuoden aika­na Saksa on palauttanut asemansa Euroopan kilpailukykyisimpänä valtio­na omin toimin tuottavuuskehityksen avulla ja palkkamaltin ansiosta, joten pitemmällä aikavälillä taloustieteilijöi­den vastaus on, että euro ei ole heiken­tänyt Saksaa.

Saksassa vastustettiin euroa laajalti Bundesbankia myöten. Henkel sanoo kääntyneensä euron kannalle juuri 125. artiklan takia. Nyt se näyttää menettä­neen merkityksensä.

Mielestäni Henkelin tulkinta on liian pitkälle menevä. Hän viittaa kirjassa Kreikan 110 miljardin tukijärjestelyyn ja Euroopan laajuiseen 750 miljardin eu­ron vakautusjärjestelyyn. Eihän näillä ole tarkoitus rahoittaa pysyvästi esimerkiksi Kreikkaa tai Irlantia, vaan auttaa nämä maat tiukan maksuvalmiuslainan avulla takaisin kestävälle taloudelliselle uralle.

IMF on mukana näissä ohjelmissa, ja se on harjoittanut tällaista toimintaa vuosikymmeniä. Heidän näyttönsä ovat siltä osin rohkaisevia. IMF on saanut suurimman osan antamistaan luotoista takaisin. Ne eivät ole historiallisesti ta­vanneet jäädä pysyviksi maksuiksi.

Euroalueesta näyttää tulevan tulonsiir­tounioni. Onko se siinä mielessä verrat­tavissa Saksan osavaltioiden väliseen tasausjärjestelmään?

Henkel viittaa Saksaan, jossa hänen mukaansa 16 osavaltiosta kolme on nettomaksajia ja loput nettosaajia. Ei euromaista näiden päätösten nojalla ole tulossa tulonsiirtounionia. Henkel tuntuu kirjoittaneen kirjansa kesällä ja alkusyksyn aikana.

Sen jälkeen on tullut uusia esityksiä muun muassa EU-komission ja Herman Van Rompuyn työryhmän puolelta. Ne ovat pikemminkin lähempänä Henkelin toivomaa keskenään reilusti kilpailevien maiden yhteenliittymää.

On tehty päätökset vakaus- ja kas­vusopimuksen vahvistamisesta, uutena ehdotus makrotaloudellisten vakausmit­tareiden käyttöönotosta muun muassa kilpailukyvyn ja vaihtotaseen osalta ja viimeksi ehdotukset vuoden 2013 jälkei­sestä pysyvästä kriisinhallintamekanis­mista, johon kuuluisi osana mahdollisuus hallittuun velkojen uudelleenjärjestelyyn.

Henkel sanoo, että Kreikkaa ovat ra­hoittaneet ensi sijassa ranskalaiset pankit, selvästi enemmän kuin saksa­laiset. Pitääkö tämä paikkansa?

Pitää paikkansa. Kansainvälisen järjeste­lypankin BIS:n tilastojen mukaan viime vuoden maaliskuun lopussa ranskalaisil­la pankeilla oli saatavia Kreikasta noin 111,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria ja saksalaisilla pankeilla vajaa puolet siitä, noin 51 miljardia dollaria.

Periaatteessa nämä tilastot ovat var­sin hyvät. Tietenkään ne eivät ole täy­sin kattavia. Yksi suuri omistajaryhmä, vakuutusyhtiöt ja eläkevakuutusyhtiöt, puuttuvat tästä tarkastelusta.

Liittokansleri Angela Merkelin mukaan Kreikan finanssiapu oli alternativlos eli vaihtoehdoton. Henkelin mukaan Kreikka on historiansa aikana ollut viisi kertaa konkurssissa eikä ole kaa­tunut siihen.

Historialliset näytöt Kreikan talouden­pidosta ovat kieltämättä aika heikot. Täytyy kuitenkin katsoa eteenpäin. Ny­kymaailmassa tilanne on valtion konkurs­sin suhteen paljon hankalampi rahoitus­markkinoiden kansainvälisten kytkösten takia. Saatavat ja velat menevät ristiin rastiin eri maiden markkinaosapuolten välillä, mikä aiheuttaa suuren riskin hal­litsemattomaksi laajentuvasta paniikista.

Erityisen totta se on nykytilanteessa, jossa maailmantalous on juuri kokenut kaikkein suurimman rauhanajan kriisin sitten 1930-luvun suuren laman. Rahoi­tuksen saatavuus on edelleen herkkää ja hankalaa, valtiot ja pankit ovat heikossa kunnossa ottamaan lisäriskejä vastaan. Kustannus-hyötyanalyysin perusteella päädyttiin pienemmän riskin vaihtoeh­toon pahimman skenaarion poissulke­miseksi.

Goldman Sachs auttoi Kreikkaa tilasto­jen väärentämisessä. Onko tästä nyt opittu niin, ettei sellaista voi enää ta­pahtua?

Väärentäminen on minusta sanana liian voimakas. Goldman Sachs auttoi hyö­dyntämään ohjeisiin tai lakeihin jäänei­tä porsaanreikiä. Tällaisten raja-arvojen, kuten tässä tapauksessa kolmen prosen­tin vajekriteerin, haittapuoli on se, että ne houkuttelevat sääntöjen kiertämiseen tavalla tai toisella.

Mutta kyllä tästä on opittu, vaik­ka ei tietenkään kannata uhota, että mitään vastaavanlaista ei voi koskaan enää sattua. EU on ryhdistäytynyt. Jat­kossa EU:n tilastoviranomaisella Euros­tatilla on paljon aiempaa suuremmat valtuudet, oikeudet ja mahdollisuudet jäsenmaiden tilastojen oikeellisuuden varmistamiseen.

Aiheuttivatko hedgerahastot tahallaan paniikkia osakemarkkinoilla ajaakseen euromaita pelastamaan Kreikkaa?

Henkel viittaa kirjassaan muun muassa Wall Street Journalin ja Frankfurter All­gemeinen kirjoituksiin. Ei ole syytä epäil­lä, että ne kirjoittaisivat perättömyyksiä. Pohjimmiltaan kysymyksenasettelu on pikkaisen hankala. Uskoisin, että mark­kinat eivät ole suoranaisesti ajaneet Krei­kan pelastamista vaan tavoitelleet tietysti ennen kaikkea omia voittojaan.

Henkelin mainitsemassa esimerkissä sijoittajat olivat Kreikan haavoittuvuu­den havaitessaan ostaneet edullisia CDS-johdannaisia vakuutuksia Kreikan kon­kurssin varalle, joita ne sitten saattoivat kriisin kärjistyessä myydä hyvällä voi­tolla eteenpäin esimerkiksi niille tahoille, jotka omistivat Kreikan velkakirjoja.

Presidentti Sarkozyn kerrotaan uhan­neen, että Ranska hylkää euron, ellei Saksa suostu tukemaan Kreikkaa. Hen­kel leimaa tämän bluffiksi ja toteaa, että Saksalla olisi todella mahdollisuus luopua eurosta.

Henkelin ajatus läpi kirjan on, että eu­ro ilman Saksaa on mahdoton, kun taas euro ilman Ranskaa on mahdollinen, hänen mukaansa ehkä jopa toivottava. Tällainen kommentti on johdonmukai­nen Henkelin kirjan pohjavireen kanssa, jossa Ranska näyttäytyy erittäin huonos­sa valossa lähes kohdassa kuin kohdas­sa. Olen itse aika yllättynyt tästä kirjan perussävystä.

Henkel kysyy, onko oikein, että saksa­laisten pitää tehdä töitä pitempään, jotta muut voivat päästä aikaisemmin eläkkeelle. Onko EU:ssa enää solidaari­suutta?

Ei olisi tietenkään oikein, että saksalais­ten pitäisi maksaa muiden lekottelusta, mutta eihän sellaista olla vaatimassa­kaan. Maat vastaavat edelleen itse omis­ta eläkkeistään. Niiden taso heijastaa muun muassa maan vaurautta, tehtyä työpanosta ja vaikkapa mahdollista elä­kesäästämistä.

Omavastuuosuudesta konkreettisena esimerkkinä on Henkelin kirjan julkai­semisen jälkeen koottu Irlannin apupa­ketti, jossa 85 miljardin kokonaiskoosta 17,5 miljardia tulee Irlannilta itseltään. Tästä Irlannin omasta osuudesta suurin osa tulee Irlannin omista eläkesäästöistä.

Eurobondit olisivat uusi keino saksalai­sen (ja suomalaisen) veronmaksajan riistämiseksi, Henkel sanoo.

Hieman kärjistäen Yhdysvaltoi­hin on syntynyt kaksi rinnak­kaistodellisuutta liberaalien ja konservatiivien välille. Poliit­tisella kentällä liberaalit ovat kallellaan demokraatteihin ja konservatiivit re­publikaaneihin. Mielipide-erot valtion roolista, veroista ja sosiaalisista asioista ovat suuria eivätkä vastakkaiset leirit juuri kuuntele toisiaan.

Konservatiivien tulkinnan mukaan Amerikka on liberaalin median, yltiöli­beraalien yliopistojen ja ultraliberaalin Hollywoodin saastuttama. Liberaalit taas paheksuvat muun muassa oikeis­tolaisia radiokanavia, jotka heidän mukaansa saavat aivopestyä erityisesti sydänmaiden äänestäjiä.

Ronald E. Ricen ja Pekka Aulan joh­tamassa viestintätutkimuksessa tode­taan, että amerikkalainen uutisointi on liukunut kohti vastauskeskeistä, selvästi kantaaottavaa journalismia. Perinteiset laatumediat ovat yhä pahemmassa ta­loudellisessa puristuksessa samalla kun kärjistetyillä mielipiteillä onnistutaan keräämään suuret yleisöt.

Yhdysvaltain ulkoministeriön me­diatutkimusprojektiin osallistunut Outi J. Hakola toteaa, että kaupallisuus ja kilpailu määrittävät Yhdysvaltojen me­dian rakennetta, ja median rahoitus on yhä riippuvaisempi levikistä. Suuri osa tiedotusvälineistä ei edes pyri tarjoile­maan hyödyllistä tietoa, vaan ainoastaan seurailemaan yleisön haluja. Monet jour­nalistitkin myöntävät, että poliittisille sy­väanalyyseille ei vain ole kysyntää.

Kiivaasta vastakkainasettelusta ker­too se, että vastapuolen pahimpia yli­lyöntejä poimitaan päivittäin internetis­sä toimivien mediantarkkailufoorumien avulla. Liberaaleilla on Media Matters for America.Sen vastapainoksi on syn­tynyt konservatiivien vahtikoira News­busters.

”Usein väärä tieto jää kuitenkin elä­mään. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta on paljon vääriä väittämiä, jotka ovat syvällejuurtuneita”, kertoo Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Tuomas Nis­kakangas.

Suuri osa tiedotusvälineistäei edes pyri tarjoilemaanhyödyllistätietoa, vaan ainoastaan seurailemaan yleisön haluja.

Liian liberaali media?

Yhdysvalloissa on jo vuosikymmeniä elänyt käsitys, jonka mukaan valtamedia suosii näkemyksissään liberaaleja. UCLA-yliopistossa vuonna 2005 tehty tutkimus tukee tätä käsitystä: sen mukaan 20:sta tärkeimmästä tiedotusvälineestä 18 oli kallellaan vasemmalle, näistä selvimmin muun muassa The New York Times ja Los Angeles Times.

Tutkimuksen johtaja Tim Groseclose kertoi yllättyneensä siitä, miten voimak­kaat painotukset vasemmalle olivat. Jim A. Kuypersin vuonna2002 tekemässä laajassa mediatutkimuksessa todetaan, että valtamedia suosii ensisijaisesti libe­raaleja näkökulmia esimerkiksi sellai­sissa aiheissa kuin ympäristönsuojelu, asevalvonta, rotukysymykset tai sosiaa­liturva.

Tunnettu vasemmistolainen toisin­ajattelija Noam Chomsky katsoo, että väite liberaalista mediasta on myytti. Toi­mittajien enemmistön tiedetään olevan liberaaleja ja äänestävän demokraatteja, mutta se ei Chomskyn mukaantodista vielä mitään tiedotusvälineiden puolueellisuudesta. Hän painottaa, että tie­dotusvälineiden linjan määrittävät niiden omistajat ja uutispäälliköt, jotka ovat usein oikeistolaisesti suuntautuneita.

”Maan ideologisin kanava”

Vuonna 1996 käynnistynyt Fox News Channel on maan katsotuin kaapeli­televisiokanava; se näkyy yli sadassa miljoonassa yhdysvaltalaisessa kotita­loudessa. Rupert Murdochin omistama Fox News on liitetty vahvasti konserva­tiiviseen uutisointiin. The Pew Research Centerin mukaan amerikkalaiset pitävät Foxia maansa kaikkein ideologisimpana kanavana. Suurelle osalle katsojista Fox on yhtä kuin sen kiivas sanaisimmat stu­dioisännät, BillO’Reilly, Glenn Beck ja Sean Hannity. Liberaalit väittävät Foxin suosion johtuvan siitä, että konservatiivit eivät lue, vaan haluavat tietonsa televi­sion kautta.

Foxin alkutaipaleella sen oma uutis­tuotanto oli melko neutraalia. Muutok­sen on nähty kiihtyneen, kun George W. Bushin hallinto alkoirapistua 2000-lu­vun puolivälistä lähtien. Raportointi on saanut huomattavasti suoraviivaisempia ja ideologisesti latautuneempia piirteitä.

Kanavan johdon mukaan uutisointi ja poliittinen kommentointi tapahtuvat toisistaan riippumatta. Kanavan slogan kuuluu ”Fair & Balanced” (Oikeuden­mukaistaja tasapainoista).

Foxin entinen uutistuottaja Charlie Reina kertoi vuonna 2003, että Foxin toimitustyössä ylhäältä alas suunnatuilla muistioilla onkeskeinen rooli. ”Usein ne sisältävät vinkkejä, ehdotuksia ja sään­töjä siitä, millaiset näkökulmat päivän uutisiin valitaan, ja aina tavalla, joka on sopusoinnussa Bushin hallinnon kans­sa”, Reina totesi tuolloin.

Vuoden 2010 lopussa julkisuuteen vuosi Fox Newsin varatoimitusjohtajan Bill Sammonin muistio, jossa annettiin ohjeistukset siitä, miten työntekijöiden tulisi käsitellä kiisteltyä terveydenhuolto­uudistusta. Sammon ohjeisti väkeään, että heidän tulisi käyttää ”julkisen vaihto­ehdon” sijaan aina ilmaisua ”hallituksen ajama sairausvakuutus” tai lyhyemmin ”hallituksen vaihtoehto”. Näin kansan mielipide saataisiin Sammonin mieles­tä paremmin demokraattien johtamaa hallitusta ja presidentti Barack Obamaa vastaan.

Fox Newsin vastavoima

Fox Newsin vastakohtana voidaan pitää vuonna 1996 käynnistynyttä MSNBC-kanavaa, joka on Yhdysvaltain kolman­neksi katsotuin tv-kanava. MSNBC on konservatiivien roimimisessa vähintään­kin yhtä aktiivinen kuin Fox liberaalien mollaamisessa. Washington Post -lehden media-analyytikko Howard Kurtz toteaa, että MSNBC on viime vuosina selvästi pai­nottunut poliittisesti vasemmalle laidalle, ja kanava profiloi itsensä Foxin vasta­kohdaksi esittämällä sille vastakkaisia teesejä. MSNBC:n varatoimitusjohtaja Phil Griffin on sanonut muutoksen olleen luonnollinen ja kiistää dogmaattisuuden.

Project for Excellence in Journalism -järjestön vuonna 2008 tekemän tutki­muksen mukaan demokraatit esitettiin MSNBC:n uutisoinnissaselvästi myön­teisemmässä valossa kuin republikaanit. Barack Obamaa koskevastauutisoinnis­ta 14 prosenttia oli negatiivista, kun leh­distön keskiarvo oli 29 prosenttia. Re­publikaanien presidenttiehdokasta John McCainia koskevastauutisoinnista 73 prosenttia oli negatiivista, lehdistön kes­kiarvon ollessa 57 prosenttia. MSNBC on saanut kritiikkiä muun muassa sloganis­taan The Power of Change (Muutoksen voima), jonka on nähty myötäilleen Oba­man kampanjaslogania Change.

Katsojalukujen perusteella MSNBC on noussut poliittista keskitietä edustavan CNN:n ohi, mikä osaltaan kertoo tv-demagogian suosiosta.

Kärjistyksiä ja vihapuheita

Perinteinen mielipidepainotteinen talk radio -perinne on saanut potkua inter­netin tarjoamista uusista jakeluteistä. Erittäin kalliiksi käyvä kilpailu on pa­kottanut myös tv-kanavat toteuttamaan suorat lähetyksensä puheradion kaltai­sesti. Varsinkin paikallisilla radiokana­villa kuulijat voivat yleensä soittaa tai lähettää sähköpostia lähetykseen. Mitä röyhkeämpi viesti on, sitä todennäköi­semmin se päätyy lähetykseen, kerrotaan Russ Duncanin ja Joseph Goddardin kir­jassa Contemporary America.

Voimakkaista kannanotoista tun­netaan erityisesti oikeiston radiotähdet Glenn Beck ja Rush Limbaugh. Beck isän­nöi radio-ohjelmaa The Glenn Beck Pro­gram, jossa hän on puhunut muun muassa dokumentaristi Michael Mooren tappa­misestapaljain käsin, edustajainhuoneen entisen puhemiehen Nancy Pelosin myr­kyttämisestäja demokraattien vasempaan laitaan kuuluvan kansanedustajan Dennis Kucinichin polttamisesta elävältä.

Beck syyttääpresidentti Obamaa ”valkoihoisten kulttuurin vihaamises­ta”. Obaman neuvonantajia Beck on kutsunut marxilaisiksi, maolaisiksi ja kommunisteiksi. Limbaugh on puoles­taan väittänyt Amerikan kuunnelluim­massakeskusteluohjelmassa The Rush Limbaugh Show, että afroamerikkalaiset on järjestelmällisesti koulutettu jo nuo­rena vihaamaan Amerikkaa. Limbaugh on myös kohahduttanut soittamalla lähetyksessään rasistisen pilkkalaulun ”Barack The Magic Negro”.

Beckin ja Limbaughin edustama oi­keistopopulistinen retoriikka on halun­nut murtaa kaikkien tuntemaa mieliku­van Obamasta. Hänet halutaan esittää rodullisen, uskonnollisen ja moraalisen vierauden symbolina, toisin sanoen an­tiamerikkalaisena.

Yhdysvaltain mediassa esiintyvää poliittista retoriikkaa tulisi yrittää ymmärtää maan poliittisen tilanteen ja amerikkalaisille erittäin keskeisen sananvapaustradition kautta.

Myös natsi vertauksia suolletaan ajoittain, ja niitä on käytetty muun mu­assa kongressiehdokkaiden vaalimainok­sissa. Fox Newsin toimitusjohtaja Roger Ailes tyrmistytti The Daily Beast -verk­kolehden haastattelussa marraskuussa 2010 syyttämällä julkisen palvelun ra­diokanava NPR:n väkeä seuraavasti: ”He ovat tietenkin natseja. Heillä on natsi­asenne. He ovat natsismin vasen siipi.”

Vihapuheet liittyvät niin sanotun tunnepolitiikan vahvistumiseen. Tunteet ovat nykyään merkittävä motivointikei­no poliittisella foorumilla. ”Yksittäiset sutkautukset, koodatut sanat, hiljaiset viestit ja peloilla pelaaminen muodosta­vat oleellisen osan poliittista kulttuuria Amerikassa”, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola Suomi – USA-lehdessä.

Yhdysvaltojen politiikkaan yhdis­tetyt vihapuheet ova tkorostuneet tam­mikuussa tapahtuneen Arizonan am­pumatapauksen seurauksena. Tuomas Niskakangas muistuttaa, että toisten poliitikkojen uhkailu on Yhdysvalloissa poikkeuksellista ja siihen suhtaudutaan vakavasti.

”Politiikka on toki kärjekästä. Erityi­sen ansiokkaitayhdysvaltalaiset poliiti­kot ovat muiden sanojen vääristelemises­sä ja asiayhteydestä erottamisessa. Myös puolueelliset sanomalehdet, aikakausleh­det ja tv-kanavat tekevät tätä paljon”, Niskakangas selostaa.

Puoluejako määrittää retoriikkaa

Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä ta­kaa sen, että Pohjoismaiden järjestelmien kaltaista vakaata tasapainoa ei poliittises­sa sanailussa juuri esiinny. ”Yhdysvaltain mediassa esiintyvää poliittista retoriikkaa tulisi yrittää ymmärtää maan poliittisen tilanteen ja amerikkalaisille erittäin kes­keisen sananvapaustradition kautta”, muistuttaa lehdistösihteeri Kari Mokko Yhdysvaltain Suomen suurlähetystöstä.

Mokko uskoo, että mediaympäris­tön polarisaatio ja uuden median vaa­timukset, kuten nopeatempoisuus sekä tarve kasvattaa mainostuloja sekä le­vikkiä, takaavat sen, että huomattava osa poliitikkojen ja hallinnon johtavien virkamiesten ajasta menee erilaisten kommenttien jatkuvaan laukomiseen ja vastapuolen kärjistysten kumoamiseen. Oikean ja väärän amerikkalaisuuden määrittely tulee luultavasti jatkumaan ja esimerkiksi systemaattiselle pitkän linjan talous- ja ulkopolitiikan suunnittelulle jää yhä vähemmän aikaa.

Samalla pitää muistaa, että Yhdys­valloissa on laaja riippumattomien ää­nestäjien poliittinen keskusta, joka on ratkaisevassa asemassa vaaleissa. ”Kan­san valinnat ovat ymmärrettäviä, koska valinnan varaa on. Jos äänestät repub­likaaneja, katsotko uutisesi liberaalien tv-tähtienjuontamana ja päinvastoin? Tuskin”, kiteyttää Mokko.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja

Suomessa korostetaan mielellään menneitä mainetekoja rauhan­turvaamisen ja kriisinhallinnan saralla. Tilanne ei kuitenkaan ole aivan niin valoisa kuin juhlapuheet ja viralliset lausunnot antavat ymmärtää.

Ongelman ytimen muodostavat krii­sinhallinnan epäselvä tavoitteenasettelu ja tahtotila. Suomen on nykyisin vaikea viestiä toimintaansa sekä omille kansa­laisilleen että kansainvälisille kumppa­neilleen. Kriisinhallinnan tarina ei toimi.

Vuoden 2009 turvallisuusselonteon mukaan kriisinhallinta on ”keskeinen Suomen turvallisuuspolitiikan keino”. Mutta miksi Suomi oikeastaan osallistuu kriisinhallintaan? Yleisellä tasolla osal­listumisen perusteet ja tavoitteet vaikut­tavat selviltä: kriisinhallinnalla tuetaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitii­kan päämääriä; kriisinhallinta on sekä kansainvälisen vastuun kantamista että Suomen turvallisuuden rakentamista. Sen sijaan linjaukset siitä, missä ja miten Suomen pitäisi osallistua uupuvat.

Kokonaisvaltaisessa kriisinhallin­tastrategiassa osallistumisen kriteereiksi mainitaan kriisialueiden merkittävyys Suomen tavoitteiden kannalta, lisäar­von ja vaikuttavuuden saavuttaminen ja osallistumisen merkitys Suomen turvalli­suuden ja ”muiden kansallisten intressi­en” kannalta. Avoimeksi jää, mitkä ovat nämä kansalliset intressit ja merkittävät kriisialueet, ja millaista lisäarvoa ja vai­kuttavuutta tavoitellaan.

Vaikuttaakin siltä, että päätökset osallistumisesta ja sen muodosta teh­dään tapauskohtaisesti kulloisenkin päivänpoliittisen tilanteen mukaisesti. Siviilikriisinhallinnassa on tyydytty lukumäärän kasvattamiseen, sotilaallisesti jatketaan ulkopoliittisten ”panttipatal­joonien” lähettämistä.Päätöksentekokoneiston ulkopuolelta katsottuna Suomen kriisinhallintaosallistuminen näyttää helposti päämäärätiedottomalta ajelehtimiselta operaatiosta toiseen.

Vastaavasti julkinen viestintä ope­raatioihin osallistumisesta on heikkoa. Erityisesti Afganistanin Isaf-operaatioon liittyvä keskustelu on osoittanut, etteivät valtiojohdon linjausten perusteet välity riittävän selvästi hallinnon ulkopuolelle. Nyky-yhteiskunnassa hallinnon pidätty­vyys julkisesta keskustelusta tulkitaan helposti salailuksi, mikä on omiaan hei­kentämään kansalaisten luottamusta.

Tämän voi katsoa jo osaksi tapahtu­neen. Ylen vuodenvaihteessa tekemässä kyselyssä kriisinhallinta oli suosituimpia leikkauskohteita. Julkisen tuen voi olet­taa edelleen heikkenevän, mikäli Suomen osallistuminen Isafin kaltaisiin ”vaativiin kriisinhallintaoperaatioihin” yleistyy ei­kä mukanaolosta pystytä käymään aitoajulkista keskustelua.

Täsmällisten tavoitteiden puuttuessa myöskään kriisinhallinnan vaikuttavuut­ta ei voida systemaattisesti arvioida, oli kyse sitten yksittäisestä operaatiosta tai Suomen osallistumisen kokonaisuudes­ta. Nykyinen lähestymistapa korostaa lukumääriä, kustannuksia ja poliittisia pisteitä. Sen sijaan kriisinhallinnan vai­kuttavuus itse kriisialueilla on jäänyt vähälle huomiolle. Myönteistä kuiten­kin on, että eduskunta on edellyttänyt vaikuttavuuden käsittelyä osana kaikkia kriisinhallinnasta annettavia selvityksiä.

Tavoitteiden ja vaikutusten sijaan keskustelu kääntyy Suomessa nopeasti kriisinhallinnan välineisiin. Sen sijaan, että lähtökohtana olisivat kriisialueen todelliset tarpeet, ja mitä Suomi haluaa asialle osaltaan tehdä, siirtyy huomio nopeasti operaatioon lähetettävien soti­laiden ja siviiliasiantuntijoiden määrään.

Vaikutuskeskeistä ajattelua hei­kentää myös syvään juurtunut jako siviilikriisinhallintaan ja sotilaalliseen kriisinhallintaan. Se estää osaltaan hah­mottamasta siviilikriisinhallinnan ja ke­hitysyhteistyön moninaisuutta. ”Siviili + sotilas = kokonaisvaltaisuus” -yhtälössä kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan pe­rusajatus, eli kaikkien käytössä olevien instrumenttien ja toimijoiden koordinaa­tio yhteisten strategisten päämäärien saa­vuttamiseksi, jää toteutumatta.

Kehittämisen edellytykset

Seuraavan hallitusohjelma- ja selonte­kokierroksen yhteydessä tulisi nykyistä täsmällisemmin määritellä, miksi kriisin­hallintaa tehdään, millaisten kriteerien mukaan päätetään osallistumisesta ope­raatioihinja mitkä ovat Suomelle tar­koituksenmukaisimmat tavat osallistua. Myös mahdolliset epäsuorat tavoitteet, kuten kansainvälisen arvostuksen kasvu tai sotilaallisen kokemuksen saaminen, olisi määriteltävä selvemmin.

Kun tavoitteen asettelu on selkeäm­pää, voidaan osallistumisesta kriisin­hallintaan päättää johdon mukaisem­min ja läpinäkyvämmin sekä viestiä tehokkaammin julkisuudessa. Samalla hallinnonaloille tulisi yhtenäiset perus­teet arvioida kriisinhallinnan vaikutuk­sia ja kehittää kriisinhallintaa pitkällä aikavälillä.

Kriisinhallinnan tavoitteiden tulisi perustua ensisijaisesti konfliktialueilla tavoiteltaviin tuloksiin. Kriisinhallin­tastrategian sijaan Suomella voisi olla ”Strategia konfliktin ehkäisyyn ja rau­hanrakentamiseen hauraissa valtioissa”.

Esimerkiksi Kanada ja Tanska ovat jo valinneet tällaisen ilmiö- tai vaikutus­lähtöisen otteen. Vaikutuslähtöisyyttä tu­kisi kriisinhallintastrategiassa ehdotetun vakautusrahaston perustaminen. Lisäksi pitäisi harkita Britannian, Hollannin ja Tanskan mallin mukaista poikkihallin­nollista vakautusyksikköä.

Uudet rakenteet ovat tarpeen, jotta sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan se­kä kehitysyhteistyön resursseja voidaan käyttää aiempaa suunnitelmallisemmin yhteisiä tavoitteita tukeviin ohjelmiin pääkohdealueilla. Tällaisia olisivat esi­merkiksi moniulotteiset tukipaketit tur­vallisuussektorin uudistamiseksi. Jotta vakautusrahasto ja -yksikkö voisivat toimia tehokkaasti, tarvittaisiin linjauksia maantieteellisistä ja temaattisista pai­nopisteistä.

Kriisinhallinnan kansallisen kehit­tämisen tulisi pohjautua analysoituun käsitykseen siitä, millaisia kriisinhal­lintakykyjä tulevaisuudessa tarvitaan ja miten kyvyt parhaiten tuotetaan. Myös suunnittelu-, arviointi- ja johtamisme­netelmien tulisi perustua laadukkaaseen tutkimukselliseen pohjaan. Siksi poikki­hallinnollista kriisinhallinnantutkimus-ja kehittämistoimintaa tulisi tukea mer­kittävästi nykyistä enemmän.

Kirkkaaseen omaan näkemykseen perustuen Suomen tulisi myös aktiivi­semmin edistää kriisinhallinnan kehit­tämistä kansainvälisissä järjestöissä ja tarjota tukeaan konfliktista toipuvien maiden omien rakenteiden vahvistami­selle.

Kriisinhallinnan uusi tarina?

Suomalaisen kriisinhallinnan ongelmat ja kehittämismahdollisuudet palaavat kysy­mykseen tavoitteista ja tarinasta. Vanhan rauhanturvaamisen tarinan mukaan puo­lueeton Suomi toimi konflikteissa lääkä­rinä, ei tuomarina. 1990-luvulla tarinaksi riitti asemoituminen länteen, pyrkimys EU:n ytimeen ja Nato-kumppanuus.

Tällä hetkellä Suomen kriisinhallin­tatoiminnan suuri tarina joko ei välity tai sitä ei ole. Suomella ei ole edellytyk­siä kriisinhallinnan eturiviin henkilöstön tai rahoituksen määrällä mitattuna. Sen sijaan panostamalla kehitystyöhön Suo­mella on mahdollisuus kokoaan suurem­paan vaikuttavuuteen.

Mikäli kriisinhallintaa todella pide­tään niin tärkeänä kuin juhlapuheiden perusteella voi ymmärtää, on myös sen kehittämiseen panostettava– sekä re­sursseja että poliittista tahtoa.

Oskari Eronen on neuvonantaja ulkoministeriössä

Jari Mustonen on Kriisinhallintakeskuksen vs. tutkimus- jakehittämisjohtaja

Markus Peltola  toimi kirjoitushetkellä MATINE:n tutkijana jatyöskentelee tällä hetkellä pääesikunnassa

Ulkopoliittisessa instituutissa toimii ohjelmakaudella 2011– 2013 kolme tutkimusohjelmaa, eli Euroopan unionin, EU:n itäisen naapuruston ja Venäjän sekä glo­baalin turvallisuuden ohjelmat. Kansainvälisen ilmasto- ja ympäris­töpolitiikan kysymykset leikkaavat läpi koko instituutin tutkimusalan. Ne ovat keskeisellä sijalla yhtä hyvin EU:n, Venäjän kuin globaalin turvallisuuden politiikan kannalta. Siksi kansainvälistä ilmastopolitiikkaa koskeva tutkimus on haluttu liittää suoraan näiden tutkimuskohteiden yhteyteen, eikä pitää ohjelmarakenteessa niistä irrallaan.

Näin vahvistamme ilmastopolitiikan kokonaisvaltaista ymmär­tämistä osana valtioiden ja muiden kansainvälisten toimijoiden laajempaa poliittista ja taloudellista agendaa.

 

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.