Kansainvälinen sananvapausjärjestö Reporters sans frontières (RSF) nosti tammikuussa internetissä etusivulleen bannerin, joka julisti: »Sananvapaudella ei ole uskontoa. Me olemme Charlie.»
Suomen Toimittajat ilman rajoja -järjestön puheenjohtajan Christian Sundgrenin mukaan sananvapaus on kuitenkin sidoksissa kulttuuriin. Jotta kaikista uskonnoista voidaan puhua yhtä kriittisesti, uskonnoilla on oltava yhtäläinen asema yhteiskunnassa.
Mitä voimme oppia Pariisin ja Kööpenhaminan terrori-iskujen jälkeisestä sananvapauden rajoja koskevasta keskustelusta?
Suomessa ei vielä ole ranskalaistyyppistä satiirin perinnettä, jossa kaikki arvot voivat olla kritiikin kohteena. Suomi voisi kehittyä tässä, ja jotta niin voisi käydä, valtion ei pitäisi suojata eikä suosia mitään uskontoa enempää kuin toista. Kansankirkkojen asema pitäisi purkaa.
Toisaalta: vaikka Ranskassa uskotaan vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon ja kirkko on erotettu valtiosta, eri ryhmät suhtautuvat sananvapauteen eri tavoin. Suuri osa Ranskan kuudesta miljoonasta muslimista on kärsinyt maan talousahdingosta enemmän kuin valtaväestö, moni on jäänyt työttömäksi ja on vaarassa syrjäytyä. Jos osa hyvinvoivaa yhteiskuntaa käyttää sananvapauttaan pilkatakseen heidän arvojaan, etenkin nuoret voivat radikalisoitua.
Miten sananvapaus voi globaalisti?
Ihmisten enemmistöllä ei ole sananvapautta. Viime vuonna RSF:n lehdistönvapausindeksi heikentyi kaikkialla paitsi Aasiassa, missä se pysyi edellisvuoden tasolla.
Viiden viime vuoden aikana maailmassa on tapettu 730 toimittajaa, viime vuonna lähes sata. Lisäksi toimittajia kidnapattiin ja vangittiin viime vuonna enemmän kuin edellisvuonna. Toimittajat eivät voi työskennellä turvallisesti etenkään Syyriassa ja Irakissa, Libyassa, Pakistanissa, Kolumbiassa sekä Ukrainassa Donetskin ja Luhanskin alueilla.
Siinä missä press-liiviin pukeutuneet toimittajat saattoivat ennen luottaa jonkinlaiseen turvaan, he ovat nyt etenkin terroristijärjestö Isisin valtaamilla alueilla ensimmäisiä maalitauluja. Uusi trendi on, että toimittajia käytetään terroristien propagandassa: joko heidät tapetaan kameroiden edessä tai heidät laitetaan raportoimaan muista tapetuista, niin kuin Isisin sieppaama japanilaistoimittaja tammikuussa.
Miten suhtaudut ehdotukseen siitä, että EU perustaisi vastapropagandatoimiston Venäjän levittämän väärän tiedon vuoksi?
Propagandaa ei voiteta propagandalla. Euroopan maiden julkisen palvelun televisio- ja radioyhtiöiden pitäisi sen sijaan alkaa tuottaa paljon nykyistä enemmän venäjänkielisiä ohjelmia, ja uutisia sekä dokumentteja voitaisiin tekstittää venäjäksi. Materiaalia pitäisi levittää internetissä, jotta venäläiset niin Suomen raja-alueilla kuin Venäjälläkin voisivat päästä siihen käsiksi.
Suomi on RSF:n sananvapauslistan kärjessä. Onko sananvapaustilanteemme täydellinen?
Ei. Suomi on niin pieni maa, että tunnemme melkein kaikki toisemme. Siksi etenkään pienissä paikallislehdissä ei voida kirjoittaa avoimesti esimerkiksi poliitikkojen taloudellisista kytköksistä.
Myös kansallisella tasolla julkinen keskustelukulttuurimme on kehittymätön. Esimerkiksi viimeisimmästä ydinvoimapäätöksestä ei käyty syvällistä julkista keskustelua. Tätä ihmeteltiin muun muassa Ranskassa, vaikka siellä sananvapauden tila on heikompi kuin Suomessa.
Kolmanneksi media-omistus keskittyy; esimerkiksi Suomen ruotsinkielisestä uutisoinnista suurin osa on nyt Hufvudstadsbladetia julkaisevan KSF Media Groupin käsissä. Tämä johtaa yksiäänisyyteen, mikä kaventaa sananvapautta.
Vain yhden vuoden aikana Euroopan turvallisuuspolitiikka on kokenut täyskäännöksen. Valtioiden välinen sota, jonka useimmat Euroopan maat olivat jo sulkeneet pois uhkakuvistaan, on palannut eurooppalaiseen arkeen. Ukrainan sisäisistä tapahtumista liikkeelle lähtenyt konflikti on eskaloitunut pahimpien skenaarioiden mukaisesti. Venäjän ja lännen väliin revennyt kuilu merkitsee lähestulkoon kaiken normaalin poliittisen yhteistyön jäätymistä.
Münchenin helmikuisessa turvallisuuskonferenssissa pidetyt puheenvuorot veivät ajatukset vuosikymmenten taakse jakautuneeseen Eurooppaan. Yhdysvaltain ja EU-maiden sekä toisaalta Venäjän puheenvuoroissa ei juuri ollut yhteistä agendaa. Osapuolet syyttivät toisiaan Ukrainan kriisin kärjistymisestä ja kansainvälispoliittisen tilanteen kriisiytymisestä. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov katsoi, että lännen turvallisuuspolitiikka on asettunut kylmän sodan jälkeen kaikessa olennaisessa Venäjää vastaan.
Venäjän toiminta on aktivoinut Naton keskittymään perinteiseen ydintehtäväänsä eli jäsenmaiden kollektiiviseen puolustukseen. Liittokunta on palannut juurilleen. Münchenissä niin suurten kuin pientenkin Nato-maiden johtajat alleviivasivat, että Naton sopimuksen viides artikla, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia vastaan, on pitävä. Ainoan särön Euroopan ja Yhdysvaltain johtajien näkemyksiin on luonut kysymys Ukrainalle tarjottavasta aseavusta.
EU:n puhevaltaa kokouksessa edustivat näkyvimmin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini. Kumpikin vakuutti, ettei Euroopan unionia ole rakennettu ketään vastaan. Merkel viittasi Venäjän johtaman Euraasian unionin ja EU:n yhteistyön mahdollisuuteen, kunhan Ukrainan kriisi on selvitetty. Euroopan varautuminen pitkään kriisiin kävi ilmi kummankin puheenvuorosta. Symbolinen osoitus varautumisesta on se, että EU alkaa tänä vuonna laatia uutta turvallisuuspoliittista strategiaa.
Puolustus puhuttaa näin vaalikeväänä myös Suomessa, ja siksi sitä tarkastellaan tässä UP-lehden numerossa. Lehti selvitti, mikä on puolustusyhteistyön tila nyky-Euroopassa ja miten yhteiseksi asia koetaan EU:n ja Naton jäsenmaiden kesken. Turvallisuuspoliittisen ilmapiirin äkillinen muuttuminen on koetellut naapurustossamme ehkä kaikkein eniten Ruotsia, joka suuntasi puolustuspoliittisen kurssinsa kylmän sodan jälkeen nopeasti ja päättäväisesti kohti kansainvälisiä tehtäviä. Tämän muutoksen logiikkaa ja siihen kohdistettua kritiikkiä arvioi tämän lehden profiilihaastattelussa ruotsalainen turvallisuuspolitiikan toimittaja Mikael Holmström. Hän valotti Ruotsin salattuja kylmän sodan aikaisia Nato-yhteyksiä muutaman vuoden takaisessa kirjassaan.
Lehdessä arvioidaan myös Venäjän puolustusuudistusta ja sitä, miksi demokratia on niin heikosti ankkuroitunut venäläiseen yhteiskuntaan.
KUVA: DENNIS JARVIS/FLICKRBelgradin itäeurooppalaisen arkkitehtuurin rosoinen romantiikka ja balkanilainen elämännälkä tekevät kaupungista yhden Euroopan nousevista tähdistä. Belgradiin ei tulla etsimään arkkitehtuurisia helmiä, mutta Serbian pääkaupunki voittaa monet läntisemmät eurooppalaiskaupungit tunnelmallaan.
Mistä löytää kaupungin sielun?
Elämä Belgradissa keskittyy kafanoihin. Kafana on sekoitus kahvilaa, pubia ja ravintolaa. Kantakafanat periytyvät parhaimmillaan sukupolvilta toisille ja ovat sosiaalisille serbeille usein omaa olohuonetta rakkaampia. Kafanapöytien ääressä puhutaan jokapäiväisestä elämästä: perheestä, naapureista, harrastuksista ja politiikasta. Serbit ovat uteliaita: he kysyvät lempielokuvaasi ja kertovat sen perusteella, millainen ihminen olet.
Mistä puhutaan?
Kafanoiden kuumimpia puheenaiheita ovat tällä hetkellä Serbian talouskriisi ja keskustaoikeistolaisen Edistyspuolueen johtaman hallituksen säästötoimet. Vaikea työttömyys, palkkojen ja eläkkeiden leikkaukset sekä sähkön ja energian hinnan kallistuminen herättävät kysymyksiä siitä, miten hallitus aikoo turvata kansalaisten tulevaisuuden. Kaikesta huolimatta hallituksella on vielä kansan enemmistön tuki. Heikkoa oppositiota johtaa keskustavasemmistolainen Demokraattinen puolue, eikä oppositio saa kriittistä ääntään kuuluville.
Mihin mennä syömään?
Yksi kaupungin perinteisistä kafanoista on Kalenić, joka tarjoaa erinomaista serbialaista ruokaa. Kannattaa kokeilla paikan erikoisuutta kolenicaa, sian potkaa, paikallisia kebabeja eli ćevapeja tai lihamuhennosta eli mućkalicaa. Serbialainen ruoka ei ole kevyttä, mutta maukasta se on.
Matkailijan kannattaa rohkeasti jututtaa myös kaupungin taksikuskeja. Kahdenkymmenen minuutin matkan aikana lentokentältä keskustaan ehtii kuulla mielipiteen niin maan sisäpolitiikasta, Kosovosta, säästä kuin Serbian EU-integraatiosta ja Venäjästä.
Belgrad ei ole aiheetta tunnettu vilkkaasta yöelämästään. Parhaat jokinäkymät avautuvat kymmenistä ravintola- ja yökerholaivoista splavoista, jotka sijaitsevat kaupunkia halkovien Savan ja Tonavan rannoilla. Zemunin kaupunginosassa sijaitsevaan paikallisten suosimaan Reka-ravintolaan kannattaa mennä illalla aidon serbialaisen tunnelman vuoksi. Ilta toisensa jälkeen ravintolan bändi saa ihmiset tanssimaan ruokailun lomassa ja laulamaan balkanilaisia ikivihreitä.
Trendikästä Belgradia tarjoavat Sava-joen keskustan puoleiselle rannalle entiseen teollisuusrakennukseen avatut ravintolat, joiden ruokalistoilta löytyy vaihtoehtoja japanilaisesta meksikolaiseen. Suomalaiseen illallisaikaan tottuneiden ei kannata hämmentyä, vaikka ravintolat olisivat tyhjiä iltakahdeksalta. Serbialaisten illallisaika alkaa aikaisintaan yhdeksältä.
Kirjoittaja on lähetystösihteeri Suomen Belgradin-suurlähetystössä.
Andrei Zvjagintsev: Leviathan. 2014, 140 min.Harva venäläinen elokuva on saanut viime aikoina yhtä paljon kansainvälistä huomiota kuin Andrei Zvjagintsevin viime vuonna julkaistu Leviathan.
Kriitikoiden ylistämä elokuva on jo niittänyt palkintoja maailmalla. Se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla ja parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Kultaisen maapallon.
Leviathan sijoittuu pieneen kylään jonnekin Barentsinmeren rannikolle. Viinaanmenevä automekaanikko Kolja (AlekseiSerebrjakov) ja paikallinen pormestari (Roman Madjanov) ajautuvat napit vastakkain, kun pormestari suunnittelee purkavansa Koljan rapistuvan sukutalon bisnessuunnitelmiensa tieltä.
Kolja pyytää avukseen vanhan toverinsa, lakimiehen Moskovasta. Oikeustaistelussa katsojalle avautuvat venäläisen yhteiskunnan mädät kerrokset.
Korruptio on osa arkipäivää, eivätkä yksilöt kykene vastustamaan koneistoa, joka ulottuu paikallisvirkamiehistä korkealle ortodoksisen kirkon hierarkiassa. Kirkasotsaiselle lakimiehelle näytetään maan tapa, jossa erimielisyydet ratkaistaan joko rahalla tai väkivallalla. Yhteiskuntakritiikki on koko ajan läsnä, vaikka tarina liikkuukin paikallistasolla.
Eräässä kohtauksessa Kolja ystävineen käyttää ammuskelumaaleina Venäjän johtajien kuvia Leninistä Gorbatšoviin. Liian aikaista nykyiselle presidentille, miehet toteavat, kun katsojalle näytetään Putinin kasvot korruptoituneen pormestarin työhuoneen seinällä.
Venäjällä Leviathanin vastaanotto on ollut ristiriitainen, ja elokuvan ensi-iltaa jouduttiin lykkäämään useaan otteeseen erinäisten verukkeiden nojalla. Elokuvaa syytettiin muun muassa liiasta kiroilusta.
Leviathania on kritisoinut muun muassa kulttuuriministeri Vladimir Medinski, joka totesi Izvestija-lehden haastattelussa, että elokuva edustaa »irvokasta kuvaa venäläisistä». Medinskin kritiikille mausteensa antaa se, että Leviathan on saanut Venäjän kulttuuriministeriön rahoitusta. Sillä muutkin kriitikot ratsastavat: heidän mukaansa julkista rahoitusta saaneen elokuvan ei sovi arvostella yhteiskuntaa.
Teatterilevityksen viivästymiseen kyllästynyt ohjaaja Zvjagintsev kehotti venäläisiä lataamaan elokuvan laittomasti internetistä, ja 1,5 miljoonan latauksen jälkeen Leviathan otettiin maanlaajuiseen teatterilevitykseen valtavan julkisuuden saattelemana.
Elokuva sai ensi-iltansa Venäjällä 5. helmikuuta, yli kahdeksan kuukautta Cannesin ensinäytöksen jälkeen.
Leviathan on masentava elokuva, sillä sen kuvaama todellisuus tuntuu uskottavalta. Satiirinen ote kuitenkin takaa katsojalle muutamat hyvät naurut, vaikka tunnelma synkkenee hetki hetkeltä. Raamatun Jobin kirjasta innoitusta saanut tarina ja pohjoisen jylhät maisemat jäävät mieleen.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Leviathanin Suomen ensi-ilta 17.4.2015.
Välimeri huuhtelee Gaza Cityn roskaista rantaa. Pienet kalastusalukset keinahtelevat muutaman kymmenen metrin päähän kultaisesta rantaviivasta hankkimaan isännilleen elantoa. Kauemmaksi kalastajat eivät pääse, sillä Israelin veneet partioivat kalastusalusten liikkeitä.
Kesän 2014 sodasta kielivät Gazassa reikäiset rakennukset ja kivimurska. Päivittäinen puuhastelu peittää epätoivon. Aasien vetämät kauppakärryt myyvät purukumia ja juotavaa.
Neljän tarkastuspisteen päässä idässä on Länsiranta moderneine kauppakeskuksineen ja sushiravintoloineen. Nyky-Palestiina on kahteen viipaleeseen jaettu alue. Etenkin Gazaa leimaavat kurjuus ja terrorismi.
»Meille olisi tärkeää, että ihmiset tietäisivät, että elämme niin normaalisti kuin voimme. Että meillä on yliopistoja ja yrityksiä ja että teemme kaiken, minkä saarron sisällä voimme», sanoo Al-Aqsan yliopiston journalismin apulaisprofessori Bahjat Abuzanouna. Hän puhuu täydellistä brittienglantia; väitöskirjansa hän teki Westminsterin yliopistossa Lontoossa.
Abuzanouna kollegoineen puhuu siitä, mistä professorit kaikkialla: rahoituksesta ja opettajavaihdosta – sekä Gazan tarpeesta olla yhteydessä ulkomaailmaan. Tasavertaisesti, akateemisia ajatuksia vaihtaen, koulutusta kehittäen. Kukaan ei jaksa puhua politiikkaa, vaikka politiikka on imeytynyt kaikkialle Gaza Cityyn kuin virus.
Hamasin vallasta kertoo yliopiston seinien sisällä lähinnä se, että naiset ja miehet on jaettu eri ryhmiin. Naisilla on huivit päässään, mutta kasvot peittäviä huntuja näkee vähän – eikä Hamas ole saanut läpi huivipakkoa. »Mitä te luulette olevanne, talebaneja vai», Gazassa tuhahdettiin, kun Hamas asiaa ehdotti.
Naisopiskelijoiden silmät kimmeltävät lyhyen tapaamisemme aikana. »Me Palestiinan naiset olemme vahvoja,» nuoret journalistinalut sanovat. Kaikki haluavat jatkaa yhteydenpitoa Facebookissa. Suurin osa ei ole eläessään käynyt Gazan kaistaleen 363 neliökilometrin ulkopuolella.
Hamasin ja tavallisten gazalaisten liitto näyttää pakkoavioliitolta. Hamas ja islamistit ovat saarron aikana olleet lähes ainoa taho, joka on tarjonnut ihmisille työtä ja toimeentuloa, mutta Gazan kaistan virallinen työttömyysprosentti lähentelee 40:tä. Tämä on saanut gazalaiset osoittamaan mieltään YK:n rakennusten edessä: miksi te olette täällä ja mitään ei tapahdu?
Gazan kaduilla, kahviloissa ja kouluissa puhutaan varsin vapaasti. »Emme me ole mitään aivopestyjä ääliöitä. Haluaisimme vain nähdä, millaista on edes Länsirannalla.»
Vaikea olla eri mieltä.
Kun Rooman tasavalta uhkasihajota Caesarin aikana, se muuttui eräänlaiseksi perustuslailliseksi demokratiaksi. Brysselin yliopiston Rooman historian professori David Engels pohtii, ollaanko Euroopan unionissa nyt vastaavassa tilanteessa ja tarvittaisiinko EU:ssakin aiempaa voimakkaampaa johtoa talouskriisin voittamiseksi. Rooma menestyi, ja Pax Romana vallitsi.
Engels perustelee analogiaansa muun muassa Eurobarometrin mielipidekyselyillä. Useampi kuin joka toinen EU-kansalainen suhtautui EU:hun erittäin myönteisesti vielä vuoden 2007 kyselyn mukaan. Lokakuussa 2011 myönteisen arvosanan antoi enää alle kolmannes vastaajista. Samaan aikaan kansallistunne on lisääntynyt. Viime europarlamenttivaaleissa joka viides ääni annettiin puolueille, jotka suhtautuvat varauksellisesti EU:n toimintaan.
Kirjoittaja on EU:n komissionentinen virkamies.
Camp Davidin huippukokouksessa 1978 piti solmia Egyptin ja Israelin rauhansopimus ja ratkaista Palestiinan kysymys. Lawrence Wright loihtii aiheesta psykologisen trillerin, jossa vanhaa on höystetty uusilla aikalaishaastatteluilla.
Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter yritti suostutella Israelin periksiantamatonta pääministeriä Menachem Beginiä ja Egyptin ailahtelevaista presidenttiä Anwar Sadatia. Lopulta hän uhkaili suhteiden katkaisemisella.
Israel suostui luopumaan Siinain siirtokunnista. Sadat sai mitä halusi, palestiinalaiset eivät oikein mitään. Begin oli tyytyväinen sopimukseen.
Egyptin ja Israelin kylmä rauha on pitänyt, mutta palestiinalaisilla ei ole valtiota vieläkään. Tilanne voisi olla toinen, jos palestiinalaisilla olisi ollut edustaja neuvotteluissa.
Nyt palestiinalaiset koettavat saada maailmalta tunnustusta valtiolleen.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Tutun tarinan mukaan taloudellinen eriarvoisuus on Yhdysvalloissa räikeämpää kuin kertaakaan sitten 1920-luvun. Kasvu on hyödyttänyt rikkaista rikkaimpia kaikkien muiden kustannuksella. Köyhyys ei ole helpottanut, ja kutistuvan keskiluokan reaaliansiot ovat 1970-luvun tasolla.
Kovasta yrityksestä ei enää palkita, sosiaalinen liikkuvuus on vähentynyt ja ydinperheelläkin menee huonosti. Amerikkalainen unelma on rikki.
Joel Kotkinin mukaan tavanomaiset jaottelut, jotka perustuvat usein vasemmistoon ja oikeistoon, porvareihin ja työläisiin tai demokraatteihin ja republikaaneihin, sopivat nykytilanteen analysointiin huonosti. Tilalle hän tarjoaa uutta luokkajakoa.
Pahiksen roolissa ovat 2000-luvun nousevat ryhmät: digi- ja informaatiotaloudessa rikastuneet »tekno-oligarkit» sekä heidän rahoituksestaan riippuvaisten akateemisten älyköiden, johtavien virkamiesten ja liberaalimedian »papisto», joka tukee tekno-oligarkkien maailmankuvaa.
Päähänpotkitun sankarin viitan Kotkin pukee sosiaalisesti konservatiiviselle perusduunarille, joka asuu perheineen pikkukaupungin omakotitalolähiössä, pitää autoilusta ja käy kirkossa. Sympatiaa saa myös nuorten aikuisten petetty sukupolvi, jonka tulevaisuuden oligarkkien ja papiston luoma yhteiskuntamalli tuhoaa.
Toisin kuin perinteinen teollisuus, informaatiotalous tarjoaa vain vähän kohtuupalkkaisia keskitason työpaikkoja. Sosiaalisen median yritykset tarvitsevat harvoja huippuosaajia ja jonkin verran huonopalkkaista palvelusväkeä. Ne ulkoistavat kaiken mahdollisen halpatyömaihin ja minimoivat veronsa. Loputkin teollisuustyöt katoavat, kun itärannikon vihreä papisto asettaa ympäristönsuojelun ihmisten hyvinvoinnin edelle ja kuristaa teollisuustyön sääntelyllään, Kotkin valittaa.
Parhaimmillaan kirja on pureskellessaan tekno-oligarkian, markkinoiden ja politiikan suhdetta. Applen, Googlen ja Facebookin kaltaiset yhtiöt ovat oligopoleja, jotka pyrkivät sementoimaan markkina-asemansa rahoittamalla avokätisesti asiaansa ajavia poliitikkoja, tiedotusvälineitä ja järjestöjä – jotka puolestaan ovat avustuksista liiankin riippuvaisia.
Kotkinin mukaan liberaalista ja ekologiatietoisesta puheenparrestaan tunnetut teknomiljardöörit kuluttavat itse kestämättömästi, hyväksikäyttävät työvoimaa ja vähät välittävät sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Heikommin toimii Kotkinin papisto-käsite, joka niputtaaerilaisia toimijoita yhteen varsin epämääräisesti. Termi heijastaa lähinnä kirjoittajan halveksuntaa postmodernia kaupunkilaista elämäntapaa ja kaikkea hänen siihen liittämäänsä kohtaan.
Pohjimmiltaan teos on periamerikkalaisen elämänmallin puolustuspuhe, joka etsii ratkaisuja nykyajan ongelmiin romantisoidusta menneisyydestä.
Paikoin teksti on kuin menneen ajan teollisuuspatruunan kynästä. Uusi teknologia on epäilyttävää ja uusiutuva energia suoranainen uhka.
Yhdysvaltain rapistuneelle infrastruktuurille Kotkinin esittämä laaja julkinen investointiohjelma kuitenkin tekisi hyvää.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Suomi ja monet muut valtiot painivat budjettialijäämiensä kanssa, ja samaan aikaan verokilpailu rapauttaa etenkin yritysten voittojen ja pääomien verotusta. Veroparatiiseja on entistä vaikeampi sietää.
Helsingin Sanomien toimittaja Jyri Hänninen on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Kirjassa selvitetään veroparatiisien suomalaisia asiakkaita. Hännisen matka veroparatiiseissa alkaa Luxemburgilaisesta pankista. Pankkitili jää toimittajalta avaamatta, mutta hän ei lannistu vaan kartoittaa tunnettujen suomalaisten yksityishenkilöiden Luxemburg-yhteyksiä. Sen jälkeen matka jatkuu Liechtensteiniin, mistä Hänninen löytää sikäläisen LGT-pankin tietovuodosta ilmenneitä suomalaisnimiä.
Suomalaiset luxemburgilaistoimijat ja Liechtensteiniin tallettajat osoittautuvat kuitenkin nappikauppiaiksi, kun heitä verrataan seuraavan luvun pääesiintyjään, venäläis-suomalaiseen miljardööriin Gennadi Timtšenkoon. Suomessa hän on Hännisen mukaan veroparatiisikuningas, mutta maailmanlaajuisesti Hänninen luonnehtii häntä »vain» veroparatiisiparoniksi. Vaikka Timtšenko on Suomen kansalainen, Suomella ei ole verotusoikeutta hänen maailmanlaajuisiin tuloihinsa.
Timtšenkon jälkeen kirjassa siirrytään yritysten veroparatiisikytkentöihin. Ne muodostuvat muun muassa eläkelaitosten veroparatiisien kautta kiertävistä sijoituksista, kotimaisten lentoyhtiöiden maksamista leasing-vuokrista, varustamojen toiminnasta, lääkäriyhtiöistä ja perintäfirmoista. Mukana ovat tietenkin myös kansainväliset jätit McDonald’s, Google, Apple, Microsoft ja Shell.
Lukijan on hyvä huomata, että Hänninen maalailee isolla siveltimellä.
Se näkyy siinä, mitä valtioita pidetään veroparatiiseina. Hänninen laskee veroparatiiseiksi Hollannin, Belgian, Irlannin ja Luxemburgin. Yleensä näitä maita ei pidetä veroparatiiseina, koska verotuksen taso ei niissä ole erityisen matala eikä tietojen saaminen ole korkean kynnyksen takana. Maiden verolainsäädäntö ja verotuskäytännöt kuitenkin houkuttelevat nimenomaan yrityksiä.
Toiseksi iso sivellin johtaa pieniin virheellisyyksiin ja epätarkkuuksiin. Hänninen toteaa esimerkiksi, että »yksi klassinen tapa siirtää varoja veroparatiisiin on perustaa sinne oma yhtiö ja ostaa tältä palveluja tai tuotteita». Hän jättää kuitenkin mainitsematta Suomen väliyhtiölainsäädännön. Se antaa mahdollisuuden verottaa Suomessa asuvien henkilöiden ja suomalaisten yritysten varsinaisiin veroparatiiseihin perustamien yhtiöiden tuloja Suomessa.
Veroparatiisiyhtiön tiedot verotusta varten saadaan suomalaisen yhtiön tilinpäätös- ja kirjanpitoinformaatiosta tai viimeistään verotarkastuksesta. Jos esimerkiksi pörssiyhtiö jättää ilmoittamatta väliyhteisötulona pidettävän tulon, veroviranomaiset tekevät tulonlisäyksen veronkorotuksineen.
Kirja päättyy Hännisen kahdeksan kohdan ohjelmaan, jota toteuttamalla veroparatiisien aiheuttamia haittoja voitaisiin tekijän mukaan vähentää. Kirjassa ei käsitellä sitä, että esimerkiksi OECD:ssä ja EU:ssa veroparatiisitalouden kuriin saattamisessa on jo menossa ryhtiliike.
Tämänhetkisen pöhinän perusteella voisi ennustaa, että veroparatiisien kulta-ajat alkavat jäädä taakse. Toisaalta ennustus voi olla ennenaikainen, ovathan veroparatiisit aikaisemminkin osoittautuneet muuntautumiskykyisiksi.
Seppo Penttilä
Kirjoittaja on vero-oikeuden professori Tampereen yliopistossa.
Saksalainen taloustieteen professori Marcel Fratscher ja toimittaja Timo Harakka ryöpyttävät kumpikin kirjoissaan totuttuja käsityksiä eurokriisistä. Fratscher osoittaa Saksan talouskunnon olevan paljon huonompi kuin yleisesti uskotaan. Harakka kritisoi EU:n kuripolitiikkaa, joka on tyrehdyttänyt talouskasvun ja ajanut esimerkiksi kreikkalaisia inhimilliseen kurjuuteen, mikä alkuvuodesta johti vasemmiston vaalivoittoon.
Fratscher haluaa kumota kolme illuusiota. Ensimmäinen niistä on se, että Saksan tulevaisuus olisi turvattu maan harjoittaman erinomaisen talouspolitiikan vuoksi. Toisen illuusion mukaan Saksa ei tarvitse Eurooppaa, koska maan talous nojaa mantereemme ulkopuolelle. Kolmas illuusio on, että Saksa olisi uhri, jonka rahoja Eurooppa havittelee.
2000-luvun alun teknologiakuplasta seurannut taantuma koetteli Saksaa erityisen kovasti. Liittokansleri Gerhard Schröder käynnisti vuonna 2003 Agenda 2010 -ohjelman, jossa useita sosiaalietuuksia leikattiin. Fratscher pitää kyseenalaisena, kuinka ratkaiseva ohjelman merkitys oli Saksan toipumiselle.
Saksan työttömyys on vähentynyt näyttävästi, vuoden 2005 yli viidestä miljoonasta alle kolmeen miljoonaan vuonna 2014. Fratscherin mukaan tämä johtui ennen muuta työmarkkinaosapuolten sopimista joustavista työaikajärjestelyistä. Saksalla oli myös onnea, kun Aasian, Itä-Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kysyntä loi uusia markkinoita.
Talouspolitiikka sinänsä ei Fratscherin mielestä kuitenkaan ole ollut laadukasta. Fratscher moittii etenkin investointien vähyyttä kotimaassa: 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä investoinnit vähenivät lähes kautta yrityskentän. Fratscherin mukaan talouspolitiikassa tulisi kehittää esimerkiksi koulutusta ja laiminlyötyä liikenneinfrastruktuuria. Myös saksalaisesta ujoudesta riskipääomaa kohtaan pitäisi päästä eroon, Fratscher katsoo.
Työllisyysihmeen kääntöpuoli on määrä- ja osa-aikaisten työsuhteiden suuri määrä. Prekariaatti tekee samat työt kuin vakituisessa työsuhteessa olevat, mutta huonommilla työehdoilla. Kaikissa muissa EU- ja teollisuusmaissa palkat ovat nousseet 15 vuodessa enemmän kuin Saksassa, Fratscher kirjoittaa.
Toisen esittämänsä illuusion Fratscher kumoaa toteamalla, että globaalissa mittakaavassa Saksa on avoin ja kansainvälisistä taloussuhteista hyvin riippuvainen pieni kansantalous, joka voi puolustaa etujaan vain Euroopan unionin jäsenenä. Saksan oma painoarvo vähenee väistämättä, ja siksi Saksa tarvitsee Eurooppaa, Fratscher toteaa.
Lisäksi valuuttakurssien heilahtelut merkitsevät yrityksille suurta epävarmuutta. Yhteisvaluutta on kasvattanut EU:n sisämarkkinoiden kaupankäyntiä, ja euron rooli kansainvälisenä valuuttana helpottaa saksalaisten yritysten toimintaa myös Euroopan ulkopuolella.
Fratscherin mukaan saksalaiset eurokriitikot maalaavat synkkää kuvaa, jossa apupaketit aiheuttavat Saksalle suuria tappioita ja Saksa vastaa osaltaan kriisimaiden ongelmista myös Euroopan keskuspankin kautta. Tämäkään illuusio ei ole totta: Apupaketeilla on suojattu saksalaisia investointeja ja luottoja, ja Saksan keskuspankki on kerännyt paljon rahaa EKP:n luottojen avulla. Voitot ovat Fratscherin mielestä oikeutettuja, koska Saksa vastaa myös eurokumppaneiden riskeistä.
Myöskään Timo Harakka ei päästä Saksaa vähällä. Hänen vauhdikkaaseen teokseensa sisältyy samoja aineksia kuin Fratscherinkin. Harakan mukaan »saksalaiset eivät ole havaitsevinaan, että hyötyvät toisten haavoittuvuudesta».
Harakka muistuttaa Saksan 1900-luvun historiasta. Ensimmäisen maailmansodan »häpeärauhassa» Saksalle määrättiin mahdottoman suuret sotakorvaukset. Toisen maailmansodan jälkeen seurauksista oli opittu ja Saksaa elvytettiin Marshall-avulla. Miksi saksalaiset eivät ole halunneet eläytyä kreikkalaisten vaikeaan asemaan, Harakka ihmettelee.
Saksan ylijäämän takia euron kurssi asettuu nyt Saksalle sopivaksi, mutta Suomelle liian korkeaksi. Suomi on menettänyt markkinaosuuksiaan muita EU-maita enemmän, Harakka kirjoittaa.
Markkinavoimia Harakka ei arvosta. Niiden hyväksyntä tai tuomio ei osoita politiikkaa oikeaksi tai vääräksi, sillä »markkinoilla etsitään hinnoitteluvirheiden tarjoamia tuottotilaisuuksia». Samaan tapaan Fratscher puhuu toimimattomista finanssimarkkinoista yhtenä nykykriisin aiheuttajana.
Timo Harakka: Suuri kiristys. Tie ulos eurokriisistä. Schildts & Söderströms 2014, 299 s.
EU-komission kiristyspolitiikka, jota Olli Rehn entisenä talouskomissaarina ajoi, on aiheuttanut euroalueen haavoittuvimmissa maissa sosiaalisen katastrofin, Harakka toteaa. Itsemurhat ovat lisääntyneet, ja esimerkiksi malaria leviää Kreikassa ensimmäistä kertaa 40 vuoteen. Harakka ei kuitenkaan pidä Kreikkaa syyttömänä: Kreikan poliittinen järjestelmä on silkkaa kaupantekoa lahjuksineen ja palkintovirkoineen, hän sivaltaa.
Kirjoittajien ajatukset EU:n tulevasta suunnasta vaikuttavat samankaltaisilta: tarvitaan entistä syvempää integraatiota ja demokraattista legitimointia. Fratscher puhuu taloushallituksesta, jonka europarlamentti valitsisi omista edustajistaan ja jota parlamentti myös valvoisi. Taloushallituksella tulisi olla oikeus puuttua rajoitetusti kansallisiin budjetteihin, varsinkin jos vakauskriteerejä on rikottu, Fratscher kaavailee.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.