
Kirjoittaja
Kirjoittaja on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Maanviljelijä Zewsine Abata katsoo alas vaaleanruskean ruohokerroksen peittämään laaksoon. Kukkula sijaitsee yli 2 700 metrin korkeudessa Lounais-Etiopian Amharassa sijaitsevassa Etelä-Wollossa. Maisemat ovat jylhät ja lämpötila monta astetta viileämpi kuin satoja metrejä matalammalla sijaitsevassa kylässä.
»Kun olin nuori, tämä laakso oli vehreä, täynnä puita ja viljelmiä. Alueemme tunnettiin hedelmällisenä maana», Abata sanoo.
Kuivuus ja puiden hakkaaminen ovat pilanneet maaperän kymmenessä vuodessa, ja nyt maanviljelijöiden suurin huolenaihe ovat ilmastonmuutoksen vuoksi yhä epäsäännöllisemmäksi muuttuneet sateet. Ne ovat tehneet maanviljelijöiden toimeentulosta epävarmaa. 40-vuotias Abata on seitsemän lapsen äiti. Hän on huolissaan erityisesti lastensa toimeentulosta.
»Ei heillä ole tulevaisuutta täällä, kun toimeentulon saaminen on nytkin vaikeaa. Tiedän nuoria, jotka ovat lähteneet täältä jopa ulkomaille, Jemeniin ja Libyaan asti. Pelkään, että omat lapseni tekevät samoin», Abata toteaa.
Hän on yksi paikallisten maanviljelijöiden yhdistyksen jäsenistä, jotka osallistuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksia hillitsevään hankkeeseen. Noin kilometrin päässä Abatan kodista sijaitsee suojeltu, 64 hehtaarin kokoinen maa-alue. Akaasioiden ja eukalyptusten metsikkö on helppo erottaa kukkulan rinteellä, jossa puita on muuten harvakseltaan.
Paikallisviranomaiset suojelivat alueen viisi vuotta sitten, ja nyt hankkeesta vastaa Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon kehitysyhteistyöosasto. Yhteisön ylläpitämä alue on suojeltu hakkuulta ja eläinten laiduntamiselta osana Etiopian hallituksen varautumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja siitä syntyvään niukkuuteen. Suojeltu alue pitää kukkulan maaperää kosteana ja ylläpitää luonnon moninaisuutta, jota ilmastonmuutos uhkaa kaventaa.
Viime syksynä Etiopian hallitus esitteli 15-vuotisen ilmastonmuutokseen sopeutumisen toimenpideohjelmansa, jonka vuotuinen budjetti on viisi miljardia euroa. Tavoite on nostaa yli sadan miljoonan asukkaan Etiopia vuoteen 2025 mennessä uusiutuvan energian avittamana hiilineutraaliksi keskitulotason maaksi. Kurottavaa riittää. Maailmanpankin määritelmän mukaan alemman keskitulon maissa bruttokansantuote on yli 1 006 dollaria henkeä kohden. Vuonna 2016 Etiopian bruttokansantuote oli 707 dollaria.
Myös muissa Itä-Afrikan maissa on herätty ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Vuoden 2016 toukokuussa Kenia hyväksyi ilmastonmuutosta koskevan lakipykälän, jonka ansiosta maahan asetettiin ilmastonmuutokseen sopeutumista valvova komissio. Ruanda on ilmastonmuutoksen sopeutumista mittaavan Notre Dame Global Adaptation -indeksin mukaan Itä-Afrikan varautunein. Se teki kansallisen sopeutumisohjelmansa ensimmäisenä Afrikan maiden joukossa.
Ilmastonmuutoksen vaikutuksia on koettu jo koko Itä-Afrikassa. Alueen pahin ruokaturvaa uhannut kriisi oli viimeksi vuosina 2015–2016, kun sääilmiö El Niño voimisti Etiopian, Somalian ja Kenian kuivuuskausia ja toi samaan aikaan esimerkiksi Ruandaan rankkasateita, jotka nostattivat tulvia. El Niño on muutaman vuoden välein toistuva pasaatituulia heikentävä ilmiö, joka johtuu lämpötilan vaihteluista Tyynellämerellä.
»Mitä enemmän alueen ilmastosta saadaan tutkimusnäyttöä, sitä huolestuttavammalta tilanne näyttää», sanoo Kalifornian Santa Barbaran yliopiston tutkimusprofessori Chris Funk. Hän työskentelee ilmastotutkijana ruokaturvatilannetta monitoroivassa yhdysvaltalaisessa Famine Early Warning System Networkissa (Fews Net).
Funkin tutkimusryhmän mukaan voimistuneen El Niñon ja Itä-Afrikan vuoden 2015 kuivuuden taustalla oli ilmastonmuutos. Se on syynä pitkään jatkuneeseen lämpötilan nousuun läntisellä Tyynellämerellä ja itäisessä Afrikassa. Esimerkiksi Kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC ei ole suoraan yhdistänyt ilmastonmuutosta El Niñoon. Funkin työryhmän lisäksi yhä useampi tutkimus on kuitenkin vahvistanut yhteyden.
Fews Netin tekemät lähitulevaisuuden mallinnukset eivät näytä hyvältä alueen ruokaturvan kannalta. Sateet ovat jääneet tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla esimerkiksi Etiopian eteläosassa keskimääräistä niukemmiksi. Fews Netin maaliskuussa julkaiseman arvion mukaan erityisesti Etiopian somalialueella Ogadenissa tarvitaan jatkuvaa ja laajamittaista hätäapua vakavan aliravitsemuksen ehkäisemiseksi.
Save the Children ja World Vision -avustusjärjestöjen arvioiden mukaan yli 20 miljoonaa ihmistä tarvitsee tällä hetkellä apua itäisen Afrikan alueella ruokaturvan heikentymisen vuoksi. Heistä 12,8 miljoonaa elää Somaliassa, Keniassa, Etiopiassa ja Etelä-Sudanissa. Fews Netin asiantuntija Peter Thomas arvioi, että nälästä kärsitään tänä vuonna maailmassa useilla muillakin alueilla, esimerkiksi Jemenissä, jossa ruokaturva on heikentynyt konfliktin takia. Itäinen Afrikka on kuitenkin selvä ykkönen, kun puhutaan maista, joissa ruokaturvan heikentymisen syynä ovat ilmasto-olosuhteet.
Esimerkiksi vuosina 2016–2017 sademäärä jäi Somaliassa, Etiopiassa ja Keniassa paikoin jopa 60 prosenttia alhaisemmaksi kuin vuosina 1981–2010 keskimäärin. Sadetta tuli aiempaa pienempiä määriä ja epäsäännöllisemmin – aivan kuten maanviljelijät Etiopian Etelä-Wollossa todistavat.
Itä-Afrikan asukkaista 70 prosenttia saa tulonsa maataloudesta. Alueen väestö kasvaa nopeasti, ja ruokapolitiikkaan erikoistunut kansainvälinen tutkimuslaitos Ifpri arvioi maataloustuotannon kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä.
Alueen väestöllä ei juuri ole käytössään kehittynyttä maanviljelyteknologiaa, jolla ilmastonmuutoksen vaikutuksia voisi kompensoida. lfprin viime vuonna julkaiseman raportin mukaan ilmastonmuutos hidastaa Afrikan maatalouden kasvua merkittävästi.
Vaikutus on tuntuvin itäisessä Afrikassa. Esimerkiksi hedelmien ja vihannesten tuotannon kasvu kärsii: Ifpri arvioi tuotannon jäävän vuonna 2050 Itä-Afrikassa noin 13 prosenttia pienemmäksi kuin ilman ilmastonmuutosta.
Ennusteet perustuvat pitkän aikavälin ilmastonmuutosmallinnuksiin, joiden pohjalta tiedetään ainakin kaksi asiaa: Itä-Afrikan lämpötilat nousevat ja sateita on yhä vaikeampi ennakoida. Tämän lisäksi osa tutkijoista arvioi, että kuivuusjaksojen ja tulvien kaltaiset äärimmäiset sääolosuhteet todennäköisesti voimistuvat ja yleistyvät.
Seuraavan kymmenen vuoden ajan alueen ilmasto toistaa samaa kaavaa kuin edelliset kymmenen vuotta, tutkimusprofessori Funk arvioi. »El Niñon ja sen kaltaisten sääilmiöiden yleistyminen tarkoittaa toistuvia huonoja sateita. Siinä missä aikaisemmin joka viides vuosi tuli huono sadekausi, nyt sellainen on joka toinen tai jopa joka vuosi», Funk sanoo.
Mitä kauemmaksi ennusteet ulottuvat, sitä epävarmempia ne ovat. Itä-Afrikkaa koskeviin ilmastoennusteisiin ja -tutkimuksiin liittyy myös ristiriitaisuuksia. IPCC:n pitkän aikavälin ennusteiden perusteella näyttää siltä, että ilmaston lämpeneminen tarkoittaa Itä-Afrikalle kasvavaa sademäärää. Tämä perustuu siihen, että lämpimämpi ilma pitää sisällään enemmän kosteutta.
Osa tutkimuksista kuitenkin ennustaa päinvastaista. Arizonan yliopiston apulaisprofessori Jessica Tierneyn ja hänen kollegoidensa kolme vuotta sitten julkaiseman tutkimuksen mukaan Afrikan sarvi on kuivunut 30 viime vuoden aikana ennennäkemättömällä vauhdilla verrattuna tietoihin alueen lämpötilasta 2 000 vuoden takaa. Kuivuminen on tutkimuksen mukaan edennyt samaa tahtia kuin ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on kiihtynyt.
Funk huomauttaa, että Itä-Afrikan ilmastoa on kuitenkin haasteellista mallintaa, sillä yksin Etiopiaan on sovellettava lähinnä korkeuserojen takia yhdeksää erilaista sadekauden mallia. On kuitenkin selvää, että lämpötilan nousu vuoden 2050 tienoilla neljään asteeseen olisi huono uutinen Itä-Afrikalle, huomauttaa Funk.
Maailmanpankki julkaisi alkuvuodesta raportin, jonka mukaan Itä-Afrikassa voisi olla vuonna 2050 liikkeellä jopa noin kymmenen miljoonaa maanosan sisäistä ilmastopakolaista. Funkin mukaan ilmasto on »yksi pala pakolaisuuspalapelissä», muttei yksin selitä nälän tai pakolaisuuden syitä. Politiikan ja instituutioiden merkitys on erittäin suuri.
Instituutioiden merkitys korostui myös vuosina 2015–2016, kun El Niñon voimistama kuivuus kosketti hyvin samalla tavoin esimerkiksi Etiopiaa ja Somaliaa. »Toisin kuin Etiopiassa, konfliktin runtelemassa Somaliassa ei ole hallitusta, joka pystyisi juurikaan reagoimaan kuivuuteen», huomauttaa Ifprin kehitystaloustutkija Kalle Hirvonen toimistossaan Addis Abebassa.
Etiopian hallitus kehitti vuonna 2005 turvaverkkojärjestelmän vastaamaan erityisesti jatkuvista kuivuuskausista kärsivien ihmisten ruokaturvan parantamiseen. Nykyisin turvaverkon piirissä on noin kahdeksan miljoonaa ihmistä, ja sen avulla avustusjärjestöjen hätäapu pääsi nopeasti perille vuoden 2015–2016 kuivuuden aikana.
»Tämä alleviivaa sitä, ettei nälkä ole pelkästään meteorologisen ilmiön aiheuttama, vaan olennaista on se, miten toimintavalmis ja kestävä maan järjestelmä on», Hirvonen sanoo.
Ifprin ilmastonmuutososaston tutkijan Alex De Pinton mukaan ilmastonmuutos tarkoittaa itäafrikkalaisille maanviljelijöille yksinkertaistettuna sitä, että kaikki vuosisatoja kerätty suullinen tieto sadon ennustamisesta täytyy unohtaa. Joillakin alueilla maataloustuotanto voi yksittäisten tuotteiden kohdalla tehostua ilmastonmuutoksen seurauksena, De Pinto huomauttaa. Maissi on tästä hyvä esimerkki.
Ifprin ennusteiden mukaan maissin tuotannon arvioidaan lisääntyvän esimerkiksi Luoteis-Etiopiassa ja Lounais-Keniassa paikoin yli 25 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Kokonaisuutena Saharan eteläpuolisessa Afrikassa laajalti viljellyn maissin tuotanto sen sijaan pienenee ilmastonmuutoksen takia jopa 25 prosenttia verrattuna vuoteen 2000.
Lisäksi markkinoiden vaikutus on keskeinen tekijä siinä, miten ruokaa on saatavilla, muistuttavat De Pinto ja Hirvonen. Ruuan hinnan muodostumiseen vaikuttavat tuotantomäärän ohella monet muutkin asiat, kuten tieverkosto, ruuan tuonti ja ansiotulojen kasvun vaikutus kuluttajien valintoihin.
Maanviljelijä Werta Tamena esittelee noin 50 perheen viljelysmaata kostuttavaa kastelujärjestelmää Sirinkassa, noin 200 kilometriä pohjoiseen Etelä-Wollosta. Kastelu on kohentanut maanviljelijöiden tuloja. »Olen pystynyt hankkimaan olkikaton sijaan peltisen katon kotiimme», Tamena kertoo.
Tamena ja hänen kollegansa Mulugeta Abebe ovat luottavaisia: vaikka sateet muuttuisivat epäsäännöllisemmiksi, rinteen juuressa olevasta lähteestä viljelysmaille kulkeva vesi pelastaisi sadon. Kastelujärjestelmät ovat Etiopiassa kuitenkin vielä harvinaisia. Niitä on käytössä arviolta vain 3–5 prosentilla maanviljelysmaista. Harva investoi järjestelmiin itse, vaan toteuttajina ovat joko valtiot tai kehitysyhteistyöjärjestöt.
Kastelujärjestelmä edustaa maatalousteknologiaa, jolla ilmastonmuutokseen voitaisiin Ifprin tutkijoiden mukaan vastata. »Meidän ei pitäisi takertua epävarmuuteen. On tosiasia, että ilmasto muuttuu hyvin nopeasti ja siihen varautuminen vaatii investointeja», De Pinto sanoo.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Vuonna 1974 kaksi Naton jäsenmaata otti yhteen, kun Turkki vastasi Kreikan sotilasjuntan vallankaappaukseen Kyproksella miehittämällä saaren pohjoisosan. Yhdysvallat ja Britannia vetosivat tulitauon puolesta, jotta taistelut Kreikan ja Turkin joukkojen kesken vältettäisiin.
44 vuotta myöhemmin tammikuussa 2018 kahden Nato-maan joukot olivat taas konfliktin eri puolilla. Tälläkin kertaa toinen osapuoli on Turkki. Nyt taustalla on Syyrian sisällissota.
Turkki käy Syyriassa omaa kampanjaansa kurdijärjestö YPG:tä vastaan, jota se pitää Turkissa toimivan aseellisen PKK-kurdijärjestön jatkeena. Tukea Turkki saa Naton kannalta ikävältä taholta: Venäjältä. Venäjä on avannut Syyrian ilmatilan Turkin lentokoneille, jotka avustavat vuoden alussa alkanutta maahyökkäystä YPG:n johtamia asejoukkoja vastaan Afrinin maakunnassa.
Yhdysvallat on tukenut ja aseistanut ennen kaikkea YPG:tä sodassa terroristijärjestö Isisiä vastaan. Käytännössä Turkki ja Naton mahtimaa Yhdysvallat ovat ajautuneet Syyriassa lähestulkoon sijaissotaa muistuttavaan tilanteeseen, sillä Turkki on käytännössä kieltäytynyt sotimasta Isisiä vastaan.
Jo ennen vuodenvaihdetta Turkki ehti marssia ovet paukkuen ulos Naton yhteisestä harjoituksesta Norjan Stavangerissa. Viime vuoden marraskuussa Naton komentokeskuksessa Pohjois-Norjassa pidetty komento- ja kybersotaharjoitus poiki skandaalin, kun lehtitietojen mukaan harjoituksen taustamateriaaleissa Nato-jäsen Turkki ja sen presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli listattu Naton »vihollisiksi».
Norjan ulkopoliittisen instituutin tutkija Karsten Friis sanoo, että Stavangerin skandaalin uutisoinnissa sekoittui kaksi erillistä harjoituksessa ilmennyttä tapausta, jotka Turkkia ärsyttivät. Toisen selkkauksen aiheutti Norjan hallituksen mukaan norjalainen siviilityöntekijä, joka toimi omin päin. Toinen sen sijaan oli tahallinen hämäys, eräänlainen valeuutinen, joka ujutettiin harjoitukseen mukaan sotilasliiton yhtenäisyyden koettelemiseksi, Friis sanoo.
Turkki veti vastalauseena harjoitukseen osallistuneet neljäkymmentä upseeriaan kotiin kesken harjoituksen. Tuohtunut Erdoğan ilmoitti Hürriyet-lehden mukaan loukkauksen »ilmaisevan Naton vääristynyttä asennetta Turkkia kohtaan». Turkin hallituksen kannattajat ja oppositio tuomitsivat kuorossa läntiset liittolaiset ja vaativat Turkin eroamista Natosta.
»Tästä ei jostain syystä ole juurikaan uutisoitu, mutta käsittääkseni kyseessä oli tahallinen provokaatio. Ja tapa, jolla Turkki tilanteeseen reagoi, osoitti haavoittuvuuden olevan olemassa etenkin Turkin kohdalla», Friis kertoo puhelimessa.
Turkin ja Naton suhteet ovat olleet tulehtuneet jo pitkään, mutta viime vuoden tapahtumat ovat kyseenalaistaneet Turkin aseman koko läntisessä sotilasliitossa.
Turkki on valunut kohti Venäjää, jolta se ilmoitti viime syksynä ostavansa S-400-ohjuspuolustusjärjestelmän.
Turkkia ja Venäjää yhdistää autoritaarinen kehitys. Erdoğan on Vladimir Putinin tavoin lujittanut valtaansa muun muassa kaventamalla sananvapautta ja puhdistamalla julkishallintoa poliittisista vihollisistaan. Tämä ei välttämättä tee Erdoğanista ja Putinista sydänystäviä, mutta kehitys on sysännyt maita aiempaa lähemmäs toisiaan ja etäämmälle lännen vaikutuspiiristä.
Pettymyksen tunne on molemminpuolinen. Nato-maissa on painiskeltu Erdoğanin yhä kovenevien itsevaltaisten otteiden kanssa, ja liittolaisuus Turkin kanssa on nolo kysymys liberaaleille länsieurooppalaisille Nato-maille ja Yhdysvalloille.
Kaiken lisäksi samanlaisia autoritaarisia otteita on nähty viime vuosina myös Euroopassa, Puolan ja Unkarin jyrkän oikeistolaisilta johtajilta. Friisin mukaan yhteisen arvopohjan vaaliminen on tällä hetkellä yksi Naton tärkeimmistä haasteista: »Sotilasyhteistyöllä ei ole väliä, ellei jäsenmailla ole yhtenäistä tilannekuvaa ja keskinäistä solidaarisuutta. Jos maailmankatsomukset ja arvot ovat liian erilaiset, on vaikea ylläpitää sellaista koheesiota, johon Nato nojaa.»
Liberaalin demokratian puolustaminen on yksi Naton ydinperiaatteista, joiden nimeen se julkisuudessa vannoo. Naton perustamisasiakirja, vuonna 1949 allekirjoitettu Pohjois-Atlantin sopimus, velvoittaa jäsenmaita »myötävaikuttamaan rauhanomaisten ja ystävällisten kansainvälisten suhteiden kehittämiseen vahvistamalla vapaita instituutioitaan».
Niin Turkin, Puolan kuin Unkarinkin voisi katsoa rikkoneen sopimusta. Natolla on kuitenkin vain vähän mahdollisuuksia puuttua asiaan.
Nato-sopimus ei sisällä menettelyä sääntöjä rikkovan jäsenen erottamisesta tai jäsenyyden hyllyttämisestä toisin kuin esimerkiksi EU:n perussopimus. Lissabonin sopimuksen 7. artiklan mukaan unionin perusarvoja rikkovan jäsenen äänioikeutta voidaan rajoittaa muiden maiden yhteisellä päätöksellä. Ensimmäisenä tämän sanktiomenettelyn kohteeksi joutui viime vuoden lopussa Puola. EU-komissio katsoo Puolan oikeuslaitosuudistuksen rikkovan laillisuusperiaatetta.
Turkin suhteen Yhdysvaltojen ulkoministeriö ja senaatti ovat pohtineet myös pakotteita. Huhtikuussa senaattorit James Lankford ja Jeanne Shaheen ehdottivat pakotteita ensi vuoden budjettiin. Maiden välisten suhteiden romahtamiseen ovat vaikuttaneet muun muassa kiista Erdoğanin poliittisen arkkivihollisen Fethullah Gülenin luovuttamisesta Turkkiin ja Yhdysvaltojen tuki Syyrian kurdeille. Erdoğanin mukaan Yhdysvallat tukee terroristivaltion syntymistä Turkin rajan tuntumaan. Turkki itse päästi Syyrian sodan alkuvuosina sunni-jihadisteja kulkemaan rajojensa yli, mikä todennäköisesti vahvisti terroristijärjestö Isisiä.
»Natolla on kylliksi ongelmia Venäjän ja Baltiassa kiertävien sotilasosastojen kanssa. Sisäisesti sitä hiertävät olematon rooli Lähi-idässä ja Trumpin hallinto Yhdysvalloissa. Riitely jäsenmaiden kesken on vihoviimeinen asia, jota Nato kaipaa», sanoo Euroopan puolustuspolitiikkaa seuraava tutkija Judy Dempsey Carnegie Europe -tutkimuslaitoksesta.
Venäjän ulkopoliittinen tavoite on heikentää Natoa kampeamalla EU:ta ja Yhdysvaltoja irti toisistaan ja lisäämällä hajaannusta jäsenmaiden kesken. Siihen sopii myös kiilan lyöminen Turkin ja Naton väliin. Dempseyn mukaan tämä on osaksi syynä Naton haluttomuuteen vetää jäsenmaita tilille järjestön perusarvojen rikkomisesta.
Tilanne ei kuitenkaan ole Natolle mitenkään uusi, huomautti yhdysvaltalaisen Center for Strategic and International Studiesin tutkija Lisa Sawyer Samp viime elokuussa War on the Rocks -verkkojulkaisussa. Historia osoittaa, että Natolla on taipumus korostaa yhtenäisyyttä sen sijaan, että se vahtisi demokratian tasoa jäsenmaidensa keskuudessa.
Portugali liittyi Natoon ensimmäisten joukossa vuonna 1949, vaikka vallassa oli autoritaarinen Estado novo -hallintojärjestelmä ja Portugalin Afrikassa käymät siirtomaasodat tuomittiin laajalti. 1960- ja 1970-luvuilla Naton jäsenmaista Kreikka ajautui sotilasjuntan hallintaan ja Turkissa tapahtui kaksi sotilasvallankaappausta. Kyproksen miehityksen yhteydessä vuonna 1974 tehtiin sotarikoksia ja murhattiin siviileitä puolin ja toisin.
Tuohon aikaan muutamat pienet jäsenmaat, etupäässä Tanska, Norja ja Alankomaat, halusivat Naton tuomitsevan diktatuurin suorasanaisemmin. Käytännössä Nato kuitenkin piti mieluummin kiinni yhtenäisyydestä, sillä Kreikka, Turkki ja Portugali nähtiin tärkeinä kumppaneina Neuvostoliiton torjumisessa Välimerellä, Samp kirjoittaa.
Nato-sopimus ei sisällä menettelyä sääntöjä rikkovan jäsenen erottamisesta tai jäsenyyden hyllyttämisestä.
Kylmän sodan jälkeen Nato pani entistä enemmän painoa arvoille, sillä laajentumista Itä-Euroopan entisiin kommunistimaihin perusteltiin pitkälti läntisen demokratian lähetystyöllä. Naton vanhat jäsenmaat halusivat tukea demokratiakehitystä ja oikeusvaltion rakentamista Itä-Euroopassa ottamalla maita mukaan läntiseen arvoyhteisöön. Vielä Isaf-operaatio vuosituhannen alussa perustui ainakin osittain demokratian juurruttamiseen Afganistaniin.
Naton nykytilanne muistuttaa kylmän sodan aikaa. Vaikka arvopohjan halkeilu hermostuttaa osaa jäsenmaista, ei vaatimuksia Naton poliittisen roolin vahvistamisesta ole juuri kuultu viime vuosina. EU ja yksittäiset Naton jäsenmaat ovat arvostelleet huonotapaisia liittolaisiaan, mutta Nato on tällä vuosikymmenellä rajannut tehtävänsä pääasiassa sotilaalliseen puolustukseen.
Tältä kannalta katsottuna esimerkiksi Puola on mainio liittolainen. Se modernisoi armeijaansa yli 30 miljardilla eurolla ja ostaa kehittyneitä aseita Euroopasta ja Yhdysvalloista. Se täyttää jo nyt Yhdysvaltojen Nato-maille esittämän vaatimuksen käyttää kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta puolustukseen ja suunnittelee uutistoimisto Reutersin mukaan lisäpanostuksia, muun muassa joukkojen lisäämistä 100 000 sotilaalla.
Turkki on myös merkittävä jäsenmaa, jonka lähes 400 000 sotilaan armeija on Naton toiseksi suurin heti Yhdysvaltojen jälkeen. Turkilla on sijaintinsa puolesta keskeinen asema Eurooppaan suuntautuvien siirtolaisvirtojen patoamisessa, ja Turkissa sijaitseva Incirlikin lentotukikohta on ollut tärkeä jalansija muun muassa Yhdysvaltojen operaatioille Lähi-idässä.
»Kaikki, mitä Nato tekee, on poliittista. Tällä hetkellä se toimii pragmaattisesti, eikä aseta demokratiaa tai ihmisoikeuksia etusijalle», Dempsey huomauttaa.
Naton passiivisuuteen sisältyy myös omat riskinsä. Jos autoritaaristen hallitusten annetaan olla rauhassa ja esimerkiksi Turkin itsevaltaisen hallinnon ailahtelevaa käytöstä katsotaan sormien läpi, Natoa voidaan syyttää kaksinaismoralismista.
»Se antaa väärän kuvan demokraattisille maille, jotka haluavat liittyä Natoon», Dempsey sanoo.
Hän ottaa esille Nato-jäsenyydestä kiinnostuneet Georgian ja Makedonian. Georgia on Economistin demokratiaindeksin sijalla 79 ja Transparency International -järjestön korruptoituneimpien maiden listalla sijalla 46. Makedonian sijoitukset ovat 88 ja 107. Miksi niiden pitäisi tavoitella Naton asettamia hyvän hallinnon vaatimuksia, jos Turkki ja muut saavat toimia vastoin jäsenyyden ehtoja ilman rangaistusta?
Naton kaksinaismoralismi pakottaa myös muut jäsenyyttä harkitsevat maat, kuten Suomen ja Ruotsin, pohtimaan, millaisten maiden kanssa ne olisivat liittoutumassa. Naton uusin jäsenmaa Montenegro on sekin korruption ja demokraattisen hallinnon osalta samassa sarjassa kuin Georgia ja Makedonia.
»Tilanne hermostuttaa varmasti norjalaisia ja tanskalaisia. Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon voisi vahvistaa demokratiaa puolustavien maiden joukkoa puolustusliitossa, mutta toisaalta ne liittyisivät järjestöön, joka korostaa yksimielisyyttä eikä mielellään pese likapyykkiään julkisesti», Dempsey sanoo.
Turkin tapauksessa pahin vaihtoehto on, että juopa syvenee – ja Nato menettää Turkin pysyvästi Venäjän vaikutusvallan alle. Näillä näkymin Turkin irtoaminen sotilasliitosta ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä. Turkin näennäisen Nato-vastaisuuden takana ovat pikemminkin sisäpoliittiset seikat ja huoli epävarmasta turvallisuustilanteesta kuin todellinen halu lähteä, toteaa tutkija Gönül Tol, yhdysvaltalaisen Middle East Instituten Turkin-tutkimuskeskuksen johtaja.
»Turkin hallinto on heiluttanut lännen vastaista korttia jo pitkään. Stavangerin selkkauksen aikaan viime syksynä Erdoğan oli hankalassa tilanteessa kotimaassaan. Taloudella menee huonosti eikä hallituksella ole juurikaan omaa rakentavaa poliittista ohjelmaa. Kun kotona on ongelmia, Erdoğan osoittaa syyttävällä sormella länteen», Tol sanoo.
Kylmän sodan jälkeen Turkki on jäänyt syrjään puolustuspolitiikan ytimestä. Se oli ennen tärkeä liittolainen, joka vartioi Naton kaakkoista rajaa Neuvostoliittoa vastaan. Turkki osallistui vuonna 2003 lakkautettuun Länsi-Euroopan unioniin (WEU), mutta on jäänyt ulos Euroopan puolustusvirastosta (EDA). Nato on viime vuosina keskittynyt torjumaan Venäjän uhkaa etupäässä Baltiassa. Turkki kokee jääneensä saarroksiin.
Erdoğan selittää tilanteen tarinalla vahvasta Turkista, jota länsi pyrkii heikentämään. Narratiivi Turkkia vastaan juonittelevasta Natosta sopii tähän hyvin. Samoja otsikoita näkyy myös opposition lehdissä.
»Nato-vastaisuus yhdistää turkkilaisia. Se toimii joka kerta», Tol tiivistää.
Nato-erosta puhutaan Turkissa lähes päivittäin, mutta Turkilla ei todellisuudessa ole varaa lähteä liitosta, Tol sanoo. Maa nojaa Natoon ennen kaikkea puolustuksessaan Venäjää vastaan. Vaikka maat tällä hetkellä näyttävät lähentyvän toisiaan, iso osa Turkin toiminnasta selittyy historiasta juontuvalla Venäjän pelolla.
Turkki ja Venäjä ovat vanhoja vihollisia. Venäjän tsaarit ja osmanien sulttaanit sotivat toistuvasti 1600-luvulta 1900-luvulle saakka, ja Turkki kokee edelleen Venäjän uhkana, jota Nato ei ole ottanut kyllin vakavasti.
Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon voisi vahvistaa demokratiaa puolustavien maiden joukkoa puolustusliitossa.
»Turkin mielestä Naton puolustusarkkitehtuuri ei ole riittävän vahva, kun taas Nato pitää pelkoja liioiteltuina. Uskon, että se on osaksi syynä Turkin päätökseen ostaa ohjuksia Venäjältä. Se kuulostaa epäloogiselta, mutta tavallaan Turkki yrittää pitää vihollisensa lähellä», Tol sanoo.
Lähentyminen Venäjän kanssa tarjoaa Turkille Syyriassa tukea, jota se ei Natolta saisi. Venäjä hallitsee Syyrian ilmatilaa ja antaa Turkin tehdä omia pommituksiaan. Syyrian sodassa Turkki ei seiso Naton rintamassa, vaan käy omaa sotaansa Venäjän kilven alla.
»Turkki tarvitsee Naton vastavoimaksi Venäjälle, mutta tällä hetkellä yhteistyö Venäjän kanssa on sille hyödyksi.»
Vuosisatojen ajan Lähi-itää ja Kiinaa yhdisti kauppareitti, Keski-Aasiaa halkova silkkitie. Kauppa on edelleen tärkein osapuolia yhdistävä tekijä: talousmahti Kiina on noussut Lähi-idän öljyn suurimmaksi ostajaksi ja monen alueen maan tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Samalla Kiina pelkää islamilaisen maailman kuohunnan leviävän sen oman rauhattoman uiguuriväestön keskuuteen.
Kiinan intressit Lähi-idässä ovat moninaiset, mutta asiaa käsittelevää kirjallisuutta on tarjolla niukalti. Yhdysvaltalaistutkija James Reardon-Andersonin toimittama artikkelikokoelma The Red Star & the Crescent tarkastelee aihetta varsin kattavasti, Kiinan ulkopolitiikan taustoista maan suhteisiin eri muslimiyhteisöjen kanssa.
Lähi-idässä Kiina on pyrkinyt pitämään taloudellisen ja poliittisen ulottuvuuden erillään ja valinnut jälkimmäisen osalta minimalistisen lähestymistavan. Maa tarjoaa kumppaneilleen symbolisia eleitä ja korulauseita todellisten sitoumusten sijaan, mutta panostaa kauppaan ja infrastruktuurin rakentamiseen. Sotilaallisesti Kiina on vapaamatkustaja, joka hyötyy Yhdysvaltojen panostuksista. Esimerkiksi Irakissa USA:n läsnäolo suojelee Kiinan öljysijoituksia maan etelä- ja pohjoisosissa.
Varovainen linja on toistaiseksi toiminut: Kiina on onnistunut esimerkiksi pitämään kiinni läheisestä liittolaisuudesta niin Israelin, Saudi-Arabian kuin Iraninkin kanssa. Eräät länsimaiden epäonnistumiset Lähi-idässä ovat koituneet Kiinan eduksi. Kun länsi esimerkiksi tuki arabikevään 2011 kansannousuja, Kiina suhtautui koko tilanteeseen kauhulla. Sittemmin valtansa säilyttäneet hallitsijat ovat arvostaneet Kiinan neutraalia lähestymistapaa, kirjoittaa tutkija John B. Alterman. Yhdysvaltojen ja Euroopan pyrkimykset kohti energiaomavaraisuutta ovat myös saaneet öljyntuottamaat epäilemään, että länsimaat kääntävät selkänsä Lähi-idälle.
Kirja jättää päällimmäiseksi kysymyksen, kuinka pitkään Kiina voi tasapainotella Lähi-idässä kasvavien intressien ja minimalistisen osallistumisen välillä. Maa kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella hitaasti, mutta Lähi-itä on keskellä poikkeuksellista kuohuntaa.
Halutessaan Kiinalla on kyllä keinoja vaikuttaa räjähdysherkän alueen valtatasapainoon, kuten se teki Iranin ydinneuvotteluissa. Professori John Garver kertaa artikkelissaan seikkaperäisesti, kuinka Kiinan jähmeä ulkopoliittinen ajattelu taipui tilanteessa, jossa uhkana oli koko Lähi-idän kannalta tuhoisa konflikti Iranin ja Yhdysvaltojen kesken. Kiina käytti huomattavasti vaikutusvaltaansa houkutellakseen Irania sopimuksen taakse.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Pakolaisten saapuminen Lammille herätti pelkoa ja epäluuloa. Paikkakunnalle vuonna 2008 perustettu turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus nostatti moraalisen paniikin: keskuksen lähistöllä sijaitsevan koulun oppilaiden turvallisuuden epäiltiin vaarantuvan.
Sen sijaan Italian Badolatossa muualta tulleet turvapaikanhakijat päätettiin toivottaa tervetulleiksi. Siirtolaisille rakennettiin omia asuntoja sekä järjestettiin työpaikkoja. Kaupunki sai runsaasti julkisuutta esimerkkinä myötätunnosta ja inhimillisyydestä kriisin keskellä. Julkisuus toi alueelle myös enemmän turisteja.
Muun muassa nämä esimerkit otetaan esiin Lapin yliopiston mediakasvatuksen yliopistonlehtorin Mari Maasillan ja Tampereen yliopiston median ja viestinnän tutkimuksen professorin Kaarina Nikusen toimittamassa artikkelikokoelmassa Pakolaisuus, tunteet ja media. Teos analysoi parinkymmenen viime vuoden aikana eri medioissa – uutisissa, kirjoissa, elokuvissa, tv-sarjoissa sekä myös valeuutisissa – käytyjä keskusteluja pakolaisuudesta. Näkökulmana on erityisesti tunnetalous.
Jo kauan ennen pakolaiskriisiä eri medioihin oli muodostunut vihan ja myötätunnon tunteisiin perustuvia yhteisöjä. Kun turvapaikanhakijoiden määrä moninkertaistui vuonna 2015 Syyrian ja Irakin konfliktien pitkittyessä, yhä useampi sai kosketuksen eri kulttuureista saapuviin ihmisiin.
Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijat ovat 1990-luvun alusta lähtien tarkastelleet enenevästi eri ilmiöihin liittyviä tunteita ja niiden kiertoa yhteiskunnassa. Tunteet antavat puhtia julkiselle keskustelulle, saavat ihmiset liikkeelle ja ryhmittäytymään erilaisten mielipiteiden taakse.
Eräs affektiivisen teorian johtohahmoista, Sara Ahmed, puhuu tunnetaloudesta, siitä miten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kiertäviä tunteita arvotetaan, minkälaisia merkityksiä niille annetaan ja miten ne saavat aikaan toimintaa. Tästä on kyse silloin, kun esimerkiksi nälkää näkevien lasten kuvilla kerätään rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle.
Toisaalta tunteisiin vetoavat kuvat voivat yksinkertaistaa uhrin ja auttajan asetelmaa.Lisäksi ne tuottavat niin sanottua myötätuntouupumusta. London School of Economicsin mediatutkimuksen professori Lilie Chouliaraki on kuvannut mediaympäristössä tapahtunutta muutosta posthumanitarismin käsitteellä: siirrymme suurten tunteiden kuvastoista kohti aiempaa leikillisempää ja refleksiivisempää suhtautumista mediaan.
Monitulkintaisempi kuvasto kuitenkin johtaa helposti tilanteeseen, jossa kampanjoiden keskiössä eivät enää ole apua tarvitsevat ihmiset ja heidän olosuhteensa, vaan länsimainen minuus. Pakolaiskeskustelu tuntuu usein kiertyvän keskusteluksi jostain aivan muusta kuin pakolaisista: omasta identiteetistä, oman kulttuurin menettämisen pelosta ja uhkakuvista, joita siirtolaisten läsnäolo herättää.
Kirjoittaja on mediatutkimuksen tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.
Moskovan kansainvälinen turvallisuuskonferenssi toimi tänä vuonna Venäjän liittolaispolitiikan näyttämönä. Konferenssin puhujakorokkeella esiteltiin huhtikuussa muun muassa Venäjän Syyria-operaation tuloksia ja kuultiin näkemyksiä »globaalista turvallisuudesta moninapaisessa maailmassa».
Venäjän politiikan »käännettä itään» alleviivasivat Kiinan vastikään valitun puolustusministerin ensi vierailu Moskovaan sekä Intian, Indonesian, Singaporen, Vietnamin ja monien muiden Kauko-idän maiden puheenvuorot. Harvalukuisia länsimaisia vieraita ei Punaisen Ristin edustajaa lukuun ottamatta päästetty lainkaan konferenssin päänäyttämölle. Epäilystä ei kuitenkaan jäänyt siitä, kenelle Venäjän pääviestit oli suunnattu.
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov korosti puheessaan, että ihmiskunnan turvallisen ja vauraan tulevaisuuden nimissä olisi luovuttava »fobioista, stereotypioista, opportunistisista erimielisyyksistä, imperialistisista ja uuskolonialistisista pyrkimyksistä ja opittava kunnioittamaan toisten etuja ja tekemään yhteistyötä».
Kansainvälisten suhteiden »demokratisoitumisen» tiellä ovat kuitenkin »Washington ja sen liittolaiset», jotka eivät puolustusministeri Sergei Šoigun mukaan ole »valmiita dialogiin». Osa heistä yrittää aktiivisesti estää »vanhan maailmanjärjestyksen» muutoksen, muotoili ulkomaantiedustelun johtaja Sergei Naryškin.
Venäjän visiossa uusi maailmanjärjestys perustuu »tasavertaisen ja jakamattoman» turvallisuuden varaan. Tällä juhlapuheiden vakiofraasilla viitataan kolmen alueellisen keskittymän – euroatlanttisen alueen, Euraasian ja Kauko-idän – vahvaan rooliin maailmanpolitiikassa.
Venäjän markkinoimaa visiota »tasavertaisesta maailmasta» tervehdittiin turvallisuuskonferenssissa kohteliain aplodein. Venäjän liittolaispolitiikan tulevaisuuden kannalta merkillepantava oli Kiinan puolustusministerin puhe. Siinä ministeri ei suinkaan asettanut Kiinaa maailmanjärjestyksen muutosajuriksi. Kiina ilmoitti puolustavansa strategista tasapainoa ja ilmaisi huolensa protektionismin ja unilateralismin kasvusta.
Lisäksi Kiina viittasi Venäjän tapaan valtioiden itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin loukkaamattomuuteen. Kiinan aktiivista toimijuutta maailmanpolitiikassa korostaneet sanavalinnat sopivat Venäjän vision raameihin, mutta osoittivat, ettei Kiina tarvitse vetoapua Venäjältä. Näin vieras onnistui kiteyttämään Venäjän toiveen »tasavertaisesta» maailmanjärjestyksestä. Epäselväksi tosin jäi, oliko viesti isäntien mieliin.
1.
Mistä löytää kaupungin sielun?
Ensin on käveltävä poispäin Maidan-aukiolta ja viereiseltä Hreštšatyk-pääkadulta. Suuntaa Poštovan ja Kontraktovan sivukujille. Podilin historiallisella alueella kiovalaiset nauttivat rennosta tunnelmasta, vanhasta arkkitehtuurista, mukavista kahviloista ja Dnipro-joen läheisyydestä.
Kivenheiton päässä on Kiovan Montmartreksi kutsuttu Andriivski Uzviz. Turisteista huolimatta monet taiteilijat asuttavat yhä jyrkkää mukulakivikatua. Siellä sijaitsee myös historiamuseo One Street Museum.
Kukkulan laella pääsee ihailemaan barokinaikaista Pyhän Andreaksen kirkkoa. Legendan mukaan pyhimys nosti ristinmerkin kukkulalle ja ennusti suuren kristillisen kaupungin perustamisen. Jyrkän nousun jälkeen voi rentoutua maisemakujalla, jossa paikallisetkin viettävät aikaa Liisa Ihmemaassa -sadusta vaikutteita saaneiden veistosten lomassa.
2.
Mistä puhutaan?
Odotusten mukaisesti politiikasta. Ukrainassa järjestetään presidentin- ja parlamenttivaalit ensi vuonna, ja paikalliset miettivät, mitä tapahtuu seuraavaksi. Vuodesta 2014 Itä-Ukrainan yli 700 kilometrin mittainen raja Venäjän kanssa on ollut jännitteiden näyttämönä.
Silti Kiova ei ole mikään synkkä paikka. Toukokuun 26. päivänä kaupunki isännöi Mestarien liigan loppuottelua. Finaalin jälkeisenä päivänä juhlitaan Kiovan päivää konsertein ja ilotulituksin.
Paikalliset vitsailevat, että suositut kestopuheenaiheet kaupungissa ovat huonot tiet. Liikenneruuhkat ja iänikuiset korjaustyöt ovat Kiovassa arkipäivää.
3.
Minne mennä syömään?
Vuosien saatossa ukrainalaisista on kehkeytynyt varsinaisia hakoja perunan valmistuksessa. Maasta tulevat niin perunapannukakut, derunyt, kuin perunatäytteiset pelmenit eli mykyt.
Perinteistä punajuurista valmistettua borssikeittoa kannattaa tilata Maidan-aukiolla paikallisten nuorten suosimasta ravintolasta Ostannya Barykada (»Viimeinen barrikadi»). Modernissa ravintolassa on autenttinen tunnelma ja hienoja tapahtumia. Keiton kylkeen sopii valkosipulileipä, pampuški. Jos et ole keittoihmisiä, kokeile kanaa Kiovan tapaan. Laadukkaan leivänmuruilla kuorrutetun kanakotletin tunnistaa siitä, että sulanut voi tulvii ulos annoksesta ensimmäisen viillon jälkeen.
Jos mielit yhdistää ruokailun kulttuuriin, käy Art-Zavod Platformassa. Uniikki taidetila on avoinna huhtikuusta marraskuuhun. Entisen silkkitehtaan suojiin rakennetussa kokonaisuudessa on työhuoneita, katuruoan myyjiä, erilaisia työpajoja ja värikkäitä basaareja.
Kirjoittaja on ukrainalainen toimittaja, joka asuu Lontoossa.
Tilit valittiin German Marshall Fundin Washingtonissa vetämän Alliance for Securing Democracy -hankkeen (asd) kokoamalta listalta. Suosituimmat aiheet käsittelivät maahanmuuttoa, muslimeita ja Syyrian sotaa.
Useimmat linkeistä johtivat muihin Twitter-tileihin, Youtube-kanaville sekä luonnollisesti Sputnik- ja Russia Today -uutissivustoille. Huomattava osa jaetuimmista linkeistä perustui toisten medioiden siteerauksiin ja videoihin tai mielipiteellisiin blogikirjoituksiin. Kärkipäähän mahtui myös seuraavia sivustoja.
Cashkurs
Uutissivusto Cashkurs mainostaa olevansa itsenäinen ja poikkeavansa valtavirrasta tarjoamalla kulissien takaista tietoa taloudesta ja politiikasta. Kemiallisten aseiden kieltojärjestön OPCW:n tutkijat eivät Cashkursin mukaan löytäneet todisteita kaasuhyökkäyksestä Syyriassa. Juttu perustui venäläislähteisiin, kuten Sputnikin tuotantoon.
Epoch Times
Useilla eri kielillä ilmestyvä kiinalaismedia, joka toimii Yhdysvalloissa. Sitä on kuvailtu hallitsevan kommunistipuolueen kriitikoksi ja Falun Gongin äänitorveksi. Epoch Times jakoi Russia Todayn tekemää lyhyttä klippiä, jossa Pink Floyd -yhtyeen Roger Waters tuomitsi välispiikissään ohjusiskut Syyriaan ja kritisoi Valkoiset kypärät -järjestöä. Toinen suosittu uutinen oli »Suuroperaatio Fürstenfeldbruckissa: turvapaikanhakijat osoittavat mieltään kaupungintalon edessä – poliisi loukkaantui».
Journalistenwatch
Mediakriittinen Jouwatch-blogi pureutuu tiedotusvälineiden käsittelemiin aiheisiin ja esittelee muita vaihtoehtomedioita. Sivustolta löytyvät linkit esimerkiksi Epoch Timesiin ja Cashkursiin sekä amerikkalaisiin alt-right-julkaisuihin. Huhtikuussa Venäjän-mieliset Twitter-tilit jakoivat Jouwatchin kirjoituksia lähes päivittäin. Yksi suosituimmista linkeistä käsitteli maahanmuuttoa: »Jos Saksassa ei ole sosiaaliavustusta, palaan huomenna Aleppoon».
Junge Freiheit
Konservatiiviseksi ja vapaaksi viikkolehdeksi itsensä määrittelevä Junge Freiheit siteerasi huhtikuussa Neue Zürcher Zeitungin juttua, jossa historioitsija Michael Wolffsohn kertoi muslimien kasvavasta antisemitismistä Euroopassa. Sivusto uutisoi myös AfD-puolueen liittopäivillä esiin nostaman kysymyksen siitä, että yhä useampi turvapaikanhakija saapuu Saksaan lentäen.
Lähde: ASD-ryhmän ylläpitämä Hamilton 68 -verkkosivusto.
Lue Venäjän pyrkimyksiin liittyvä pääjuttu Taukoamatonta mustamaalausta.
Moskovan propagandakoneisto ei aikaillut, kun länsimaat päättivät yhdessä karkottaa yli 150 venäläisdiplomaattia vastauksena entisen vakoojan Sergei Skripalin myrkyttämiseen Britanniassa. Uutistoimisto Sputnikin välityksellä Venäjä pilkkasi sitä vastaan esitettyjä todisteita »täysiksi globaaleiksi valheiksi». Britit syyttävät maaliskuussa tapahtuneesta myrkytyksestä Venäjää.
Kremliä myötäilevät verkostot Twitterissä kyseenalaistivat heti läntisten tiedotusvälineiden uutisoinnin. Niiden mukaan länsimedia innostui liikaa Britannian ulkoministerin esittämistä hätiköidyistä johtopäätöksistä. »Se siitä vapaasta ja riippumattomasta mediasta, joka pitää valtiovallan tilivelvollisena», twiittasi Venäjän Lontoon-suurlähetystö 29. maaliskuuta.
Sputnikin jutuissa väitettiin myös, että länsimaiden yhtenäinen linja on brittien ja amerikkalaisten »valtavan painostuksen» tulosta ja että »EU-maat ovat osoittaneet toimivansa paineen alla».
Sputnik hyödynsi sitä, että muutama EU:n jäsenvaltio päätti olla karkottamatta venäläisiä diplomaatteja. »Venäläisdiplomaattien karkotus Skripal-tapauksen vuoksi paljastaa Euroopan jakautuneisuuden», kuului yksi Sputnikin otsikoista.
Venäjän informaatiosota perustuu yksinkertaiseen laskutoimitukseen. Maa ei välttämättä pysty kilpailemaan lännen kanssa sotilaallisesti ja taloudellisesti. Venäjän hallinto kuitenkin uskoo, että maalla on strateginen etu puolellaan: venäläinen yhteiskunta ei ole lainkaan yhtä haavoittuva hajottamisyrityksille kuin moniarvoiset länsimaiset yhteiskunnat.
Lännen ei ole helppo puolustautua Venäjän informaatiovaikuttamista vastaan toimimatta omien perusarvojensa, kuten lehdistön- ja mielipiteenvapauksien vastaisesti. Mikä tärkeintä, lännen on vaikea kääntää Venäjän omia aseita sitä itseään vastaan.
Venäjä mustamaalaa länttä ja sen liberaaleja periaatteita heikentääkseen sellaisten näkemysten vetovoimaa, joiden se ajattelee uhkaavan omaa poliittista järjestelmäänsä. Taustalla on ajatus, että jos länsi alkaa epäillä omia ihanteitaan, se tuskin levittää niitä myöskään rajojensa ulkopuolelle.
Siksi venäläinen propaganda iskee länsimaisissa yhteiskunnissa kiistanalaisille politiikan alueille ja hyödyntää pakolaiskriisiä, vallan kulisseja käsitteleviä salaliittoteorioita ja Syyrian sotaa.
Propaganda kohdistuu erityisesti maihin, joilla on strategista merkitystä lännen Venäjä-suhteissa. Saksa on yksi näistä maista. German Marshall Fundin Washingtonissa vetämässä hankkeessa »Alliance for Securing Democracy» (ASD) on pantu merkille Venäjän-mielisen verkoston toiminta saksankielisessä Twitterissä.
Kremliä tukevat Twitter-verkostot jakavat sekä aitoja että liioiteltuja tai täysin tekaistuja uutisia maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja Saksan väestön »islamisaatiosta». Verkosto lietsoo muukalaisvihaa jakamalla sisältöä, jossa maahanmuuttajat kuvataan rikollisina, raiskaajina ja uhkana kulttuurille. Tällaista sisältöä edustavat viestit »Siirtolaislauma hyökkäsi satunnaisten jalankulkijoiden kimppuun» sekä »Vain seitsemän viikkoa Saksassa oleillut libyalainen on tehnyt jo 26 rikosta».
Twitter-verkosto pyrkii herättämään Saksassa kaunaa Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa kohtaan. Viesteissä on väitetty, että Ramsteinin lentotukikohta on keskeisessä osassa Yhdysvaltain laittomissa lennokki-iskuissa, joilla se surmaa vihollisiaan. Twitterissä jaetaan myös CIA:ta ja sijoittaja George Sorosia käsitteleviä salaliittoteorioita, joiden tavoitteena on heikentää transatlanttisia suhteita.
Pakolaiskriisi on tärkeässä osassa Venäjän yrityksissä erottaa länsimaita toisistaan. Verkostot ylistävät Unkarin pääministerin Viktor Orbánin kovan linjan maahanmuuttopolitiikkaa. Yhdysvalloissa samat verkostot paisuttelevat siirtolaisiin liittyvää kaaosta, rikoksia ja väkivaltaa Euroopassa. Näin ne antavat ymmärtää, ettei EU ole enää luotettava kumppani Yhdysvalloille.
Venäjän informaatio-operaatioiden tarkoituksena on myös laskea humanitaaristen väliintulojen kannatusta länsimaissa. Siksi niissä tartutaan hanakasti Syyrian sotaan. Huhtikuussa Venäjä väitti, ettei Syyrian Dumassa edes tapahtunut kemiallista iskua: sen mukaan länsi lavasti hyökkäyksen oikeuttaakseen oman ohjusiskunsa Syyriaan.
Tämä voi olla yllättävää, sillä länsimailla ei ole Syyriassa meneillään humanitaarista interventiota tai operaatiota Syyrian vakauttamiseksi. Kun Venäjä kyseenalaistaa länsimaiden motiivit, se käyttää ovelasti hyväkseen länsimaissa kytevää yleistä interventiopolitiikan vastustusta.
Erityisesti tähän pyritään vertaamalla Syyrian tilannetta Yhdysvaltain käymään Irakin sotaan. Esimerkiksi Twitter-verkoston suosimassa Strategic Culture Foundation -verkkojulkaisussa vihjataan, että Yhdysvallat pyrkii liittolaisineen taas kerran »hallitsemaan öljyrikasta Lähi-itää». Venäjän tarkoitus on vähitellen viedä kannatus ulkomaanoperaatioilta, humanitaariselta avulta ja väliintuloilta.
Venäjän pyrkimykset lännen heikentämiseksi eivät rajoitu ainoastaan EU-maihin. Venäjä tietää hyvin, että horjuttamalla Länsi-Balkania se voi epäsuorasti rapauttaa EU:n yhdentymistä. Venäjä onkin tasaisesti kasvattanut vaikutusoperaatioitaan Balkanilla.
Euroopan turvallisuus riippuu pitkälti Länsi-Balkanin rauhasta ja vakaudesta. Nyt etninen konflikti alueella on jälleen mahdollinen, mihin on osasyynä alueen maihin kohdistuva venäläispropaganda ja disinformaatio.
Esimerkiksi Makedoniassa venäläismedia on lietsonut etnisiä jännitteitä varoittamalla makedonialaisia siitä, että Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset pyrkivät pilkkomaan Makedonian ja Serbian luodakseen »Suur-Albanian».
Kreml tietää myös, että liberaalien periaatteiden vetovoima on sidoksissa EU:n ja Yhdysvaltojen imagoon, joten sen tavoitteena on saattaa nämä keulakuvat huonoon valoon. Tässä tarkoituksessa venäläiskanava Russia Today aloitti marraskuussa 2014 serbiankielisen ohjelman Sputnik Srbija. Kanavan kylvämissä salaliittoteorioissa EU ja Yhdysvallat esitetään imperialistina suurvaltoina, jotka haluavat tuhota serbialaisen identiteetin ja autonomian. EU käy parhaillaan jäsenyysneuvotteluja Serbian ja Makedonian kanssa.
Samankaltaisia keinoja on käytetty Venäjän hallituksen tukeman uutisliitteen Russia Beyond the Headlinesin serbiankielisessä versiossa. Moskova yrittää paitsi jarruttaa Euroopan ja Naton integraatiota, myös yleisemmin heikentää lännen uskottavuutta Länsi-Balkanin maissa. Euroopan vaikutusvallan keskeinen lähde on ollut sen imago. Siksi Venäjän toiminta vaarantaa unionin mahdollisuuksia saada Balkanin johtajat sitoutumaan demokraattisiin uudistuksiin.
Länsimaiden johtajat ovat reagoineet hitaasti yhtenäisyyttään ja uskottavuuttaan uhkaavaan Venäjän toimintaan. EU on käynnistänyt joitakin faktantarkistushankkeita, kuten EU vs Disinfo -verkkosivuston.
Yksi syy reagoinnin hitauteen oli myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin pitkään jatkunut sovitteleva suhtautuminen virkaveljeensä Moskovassa. Nyt kun Trump on vihdoin osoittanut, että hän voi asettua Vladimir Putinia vastaan, EU:n ja Yhdysvaltojen yhteinen vastaus Venäjän informaatiosotaan voisi onnistua.
Skripalin myrkytystapausta seurannut reaktio Atlantin molemmin puolin osoitti, että länsimailla on yhdessä asiassa etulyöntiasema Venäjään nähden: läntiset valtiot ovat solmineet tiiviit keskinäiset suhteet. Kun Venäjä tai Kiina, jonka vaikutusoperaatioihin on myös viime aikoina kiinnitetty huomiota, asettuu länttä vastaan, tukena ei ole tällaisia yhdyssiteitä.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija, joka työskenteli keväällä Ulkopoliittisessa instituutissa ja aiemmin German Marshall Fundissa.
Maailma on siirtymävaiheessa. 1900-luku – Amerikan vuosisata – päättyi, ja 2000-luvun keskeinen toimija on Kiina. Emme tiedä, milloin ja miten siirtymävaihe päättyy. Euroopan kohtalon ratkaisee poliittinen ja taloudellinen yhtenäisyys. Sen on puolustettava demokratiaa, oikeusvaltiota ja vallanjakoa. Näin sanoo Saksan entinen ulkoministeri (1998–2005) Joschka Fischer kirjassaan Der Abstieg des Westens, jonka nimi ennakoi lännen alamäkeä.
Lähiaikojen kansainvälisen politiikan tärkein kysymys on, kuinka rauhanomaisesti Kiinan nousu maailmanvallaksi ja vahdinvaihto Yhdysvaltain kanssa sujuu. Kestääkö amerikkalaisten itsetunto putoamisen toiselle sijalle tai edes kärkipaikan jakamisen Kiinan kanssa?
Fischer toteaa, että vuonna 1970 Kiinan osuus maailman bruttokansantuotteesta oli 0,8 prosenttia ja vuonna 2015 jo 9,5 prosenttia. Hänen mielestään mikään muu nykyvaltio ei pyri yhtä pitkäjänteisesti asetettuihin päämääriin, valmiina hyväksymään myös mahdollisten takaiskujen aiheuttamat kustannukset.
Kiinan järjestelmää leimaavat kuitenkin läpinäkymättömyys, korruptio, riippumattoman oikeuslaitoksen puuttuminen, yhden lapsen politiikan kärjistämä demografinen ongelma, rikkaiden ja köyhien vastakohtaisuus sekä talouskasvun ja saasteiden kytkeytyminen. Fischerin mielestä Kiina voi selviytyä haasteista, jos se pystyy ylläpitämään näkymää aineellisesta noususta miljoonille köyhille ja kasvavalle keskiluokalle.
Kilpailussa Yhdysvaltain kanssa Kiina ei voi tarjota vastaavaa pehmeää valtaa. Mandariinikiinasta ei ole maailmankieleksi. Venäjään nähden Kiinalla on etulyöntiasema. Kiina on modernisoinut maatalouden, teollisuuden, asevoimat, tieteen ja tekniikan, Venäjä vain asevoimat. Venäjä on tehnyt saman virheen kuin Neuvostoliitto ja joutuu kuluvalla vuosisadalla taloudelliseen riippuvuuteen Kiinasta, arvioi Fischer.
Huolimatta Kiinan »digitaalisen leninismin» menestyksestä Euroopan ei pidä antaa periksi, Fischer korostaa. Inhimillinen luovuus on olennaista myös digiaikakaudella, ja se kytkeytyy yksilölliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen.
2000-luvulla ihmiskunnan ongelmat eivät ole yksittäisten valtioiden ratkaistavissa, olivatpa valtiot kuinka mahtavia tahansa. Tämän tajuamista vaikeuttaa nouseva ahdasmielinen nationalismi. EU:ssa kansallisvaltiot säilyvät, mutta taloudellisen integraation ohella myös poliittista integraatiota on syvennettävä. Saksa ja Ranska ovat avainasemassa, toteaa Fischer.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Vaakalaudalla eivät ole ainoastaan Kreikan talous ja kreikkalainen demokratia vaan demokratian tulevaisuus koko EU:n alueella. Näin sanoo Gianis Varoufakisin uusimmassa kirjassaan Adults in the Room. Kreikan valtiovarainministerinä vasemmistolaisen Syriza-puolueen muodostamassa hallituksessa vuonna 2015 toiminut Varoufakis käsittelee kirjassaan kattavasti lyhyeksi jäänyttä ministerikauttaan.
Eritoten hän kertaa Kreikan velkakriisiä koskevia neuvotteluita Euroopan komission, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan keskuspankin kanssa. 500-sivuinen teos on intensiivinen, monella asiatasolla etenevä mammutti. Kirjassa Varoufakis rakentaa altavastaajan näkökulmasta kuvaa brutaalista ja häpeällisestä EU:sta, jossa demokraattinen päätöksenteko häviää virkamiesten ja poliitikkojen vallanhalulle.
Kirjan traaginen huipennus on hetki, jona edellä mainittu troikka on pakottanut leikkaus- ja kuripolitiikkaa vastustaneen Kreikan hallituksen kesällä 2015 polvilleen. Taloussanktioiden kiristämä ja nurkkaan ajettu hallitus hyväksyi vastustamansa kolmannen säästöpaketin elokuussa 2015, vaikka yli 61 prosenttia kansasta vastusti heinäkuisessa kansanäänestyksessä uutta säästöpakettia.
Poliittiseen talouteen erikoistuneena tutkijana Varoufakis tiedostaa, mitä katastrofaalisia seurauksia talouspolitiikan epäpolitisoinnilla on demokratian näkökulmasta. Monesti kertomuksen analyyttinen ote kuitenkin jää jalkoihin, kun Varoufakis kauhistelee virkamiesten ja poliitikkojen vallanhalua.
Italialainen filosofi ja sosiologi Maurizio Lazzarato käsittelee velkasuhdetta nykytalouspolitiikassa valtakriittisesti. Lazzaraton avulla voi paremmin ymmärtää, kuinka velkasuhteesta tehtiin Kreikan tilanteessa kaikkea muuta politiikka säätelevä periaate, johon mikään poliittinen päätöksenteko ei voi kajota.
Demokratian kuristuksesta talouselämän kourissa on kirjoittanut myös yhdysvaltalainen politiikan teoreetikko Wendy Brown. Brown näyttää, kuinka demokratian ytimessä olevan demoksen, päätöksentekovaltaisen kansan, käsite homo politicuksena on hävinnyt kilpailun talouselämän homo economicukselle. Samalla keinot vaikuttaa politiikkaan demokraattisesti haihtuvat huomaamattomasti ilmaan.
Seuraavat parlamenttivaalit järjestetään Kreikassa ensi vuonna. Maassa ainoa jäljelle jäänyt iso puolue, joka voi vilpittömästi sanoa vastustavansa talouskuripolitiikkaa, on euroskeptinen, äärioikeistolainen ja väkivaltaa ihannoiva Kultainen aamunkoitto. Liberaalin demokratian kannattajilla on aihetta olla huolissaan. Suuri kysymys on, mihin suuntaan EU:n vaihtoehdottoman talouspolitiikan aiheuttama trauma, joka kärjistyi Kreikan kriisin aikana, on sysännyt jäsenvaltioita.
Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa.