Valtiolliseen valtaan perustuva westfalenilainen kansainvälinen järjestys on jo moneen kertaan julis­tettu kuoliaaksi. Gobalisoituva talous nostaa valtaan uudenlaisia toimijoita, kuten suuryrityksiä, ja informaatio­teknologian muutokset ruokkivat kan­salaisyhteiskuntien verkottumista ja muuttavat lojaliteetteja.

Mosés Naímin keskeinen argumentti on, että jotakin on jäänyt tätä muutosta analysoitaessa huomaamatta: valtiolli­nen valta rapautuu, koska sen keskeinen perusta ei ole enää entisellään.

Vanhassa järjestyksessä suuri oli kaunista, keskusjohtoisuus oli vallan tae ja sotilaallinen voima avain globaa­liin valtaan. Naím pyrkii todistamaan, kuinka valtiollisen vallan kaikki keskei­set perustat ovat nyt rapautumassa, kun globaali keskiluokka kasvaa, liikkuvuus lisääntyy ja kommunikaatiojärjestelmät kehittyvät. Naímin mukaan suuri koko tai byrokraattinen hallintajärjestelmä ei takaa valtaa enää edes ei-valtiollisille toimijoille, kuten yrityksille, kirkolle tai ammattiyhdistysliikkeelle.

Mosés Naím on Carnegie Endow­ment for International Peacen tutkija ja Foreign Policy -lehden entinen päätoimit­taja. Hän toimi 1990-luvulla Venezue­lan kauppa- ja teollisuusministerinä ja Maailmanpankin johtokunnan jäsenenä.

Kirjan näkökulma on kuitenkin omaa valtaansa suojaavan suurvallan nä­kökulma. Vaikka pirstaloituvassa maail­manjärjestyksessä nähdään paljon hyvää, rivien välistä paistaa huoli Yhdysvaltain johtajuuden murenemisesta.

Talouskomissaari Olli Rehn selailee paksun kirjan sivuja. Sivut ovat hii­renkorvilla, ja niitä koristavat lukuisat alleviivaukset ja reunamerkinnät. Ky­seessä on tärkeä työkalu, ja työkalussa näkyvät työn jäljet.

Rehnillä on käsissään Robert Gil­pinin teos Global Political Economy vuodelta 2001. Rehn kertoo ostaneensa teoksen heti sen ilmestyttyä.

Gilpin ajatukset olivat kuitenkin tulleet Rehnille tutuiksi jo aiemmin. Gilpinin vuonna 1987 ilmestynyt teos The Political Economy of International Relations oli Rehnillä tenttikirjana, kun hän opiskeli kansainvälistä politiikkaa Helsingin yliopistossa.

”Olin lukenut sekä kansantaloustiedettä että valtiotiedettä. Kansantaloustieteen puolella minua häiritsi liian ka­pea tapa tulkita maailmaa, ja vastaavas­ti valtio-opin puolella alettiin tuolloin mennä postmodernismin siivittäminä foucault’laiseen suuntaan, jossa talouden merkitystä ei otettu riittävästi huomioon politiikan tulkinnassa.”

Gilpin kuroi tieteenalojen välistä rai­loa umpeen tavalla, joka teki vaikutuk­sen nuoreen Olli Rehniin.

Olli Rehn kädessään Robert Gilpinin teos Global Political Economy, Understanding the International Economic Order (Princeton University Press 2001).

”Hän hahmotti politiikan ja markki­noiden välisen suhteen hyvin realistisella tavalla. Kirja antoi uusia aineksia oman maailmankatsomuksen rakentamiseen.”

1990-luvulla Rehn hyödynsi Gilpinin teosta työstäessään väitöskirjaansa. Ja kun hän vuosina 2002–2003 toimi valtio-opin professorina Helsingin yliopistossa, kuului Gilpinin uudempi kirja itsestään selvästi hänen opiskelijoidensa lukemis­toon niin Euroopan integraation johdan­tokurssilla kuin seminaarivaiheessa.

Global Political Economysta oli alun perin määrä tulla vain uudistettu painos vuoden 1987 teoksesta, mutta maailma oli muuttunut niin paljon, että Gilpin päätyi kirjoittamaan kokonaan uuden teoksen. Rehn kirjoitti tästä versiosta arvostelun Amazon.comiin. Siinä hän kutsui teosta Gilpinin ”uudeksi testa­mentiksi”.

Yksi Gilpinin perusteesi on, että glo­balisaatiokehitys ei ole ollut niin vallan­kumouksellinen kuin jotkut haluaisivat uskoa; kansallisvaltioilla on edelleen valtaa ja vastuuta. Rehn allekirjoittaa väitteen, eikä hänen talouskomissaarina tarvitse hakea todisteita kaukaa.

”EU:n jäsenmaiden taloudellisen me­nestyksen keskeinen tekijä on valtioiden oma talouspolitiikka. Valtioilla on poh­jimmiltaan oma vastuu kohtalostaan. Se­kin kertoo samasta asiasta, että komissio antaa talouspolitiikasta maakohtaisia suosituksia kullekin maalle.”

Onko EU-komissaari pystynyt so­veltamaan Gilpinin teoriaa käytäntöön?

”Enhän mä ole mitään muuta teh­nytkään”, Rehn toteaa.

Ei Rehn Gilpiniä sentään aivan erehtymättömänä profeettana pidä. Hän kritisoi Gilpinin näkemystä, jonka mukaan alueelliset vapaakaup­pasopimukset – kuten EU tai Pohjois-Amerikan va­paakauppasopimus – sotisivat globaalia monenkeskistä vapaa­kauppaa vastaan. Rehnin mielestä järjestelyt ovat toisiaan täydentäviä. ”Komissiossa olemme toimineet tä­män mukaisesti. Kun pari vuotta sitten todettiin, että Maailman kauppajärjestön Dohan kierros ei johda tuloksiin, pää­dyttiin toiseksi parhaana vaihtoehtona käynnistämään neuvotteluja kahdenvä­lisistä vapaakauppasopimuksista.”

Jos Rehn pääsisi tapaamaan Gilpinin nyt, mitä hän haluaisi tältä kysyä?

”Varmaankin sitä, mikä meni pieleen, kun rahoitusmarkkinoiden vapautumi­nen ja kriisiperäinen rahoituspolitiikka loivat edellytykset sille kasinotaloudelle, joka rojahti vuosien 2007–2008 aikana.”

 

 

Euroopassa yhdeksän prosenttia maa­ilman väestöstä tuottaa neljänneksen maailman bruttokansantuotteesta ja ku­luttaa puolet planeetan sosiaalimenoista. Tilanne ei kuitenkaan säilyne ennallaan kovin kauan. Tämä motivoi Stefan Kor­neliuksen mukaan Saksan liittokanslerin Angela Merkelin toimintaa.

Kornelius on työskennellyt tois­takymmentä vuotta Süddeutsche Zei­tungin ulkomaanosaston päällikkönä ja seurannut Merkelin ulkopolitiikkaa läheltä. Korneliuksen mukaan Merkelin huoli Euroopan kilpailukyvystä erityi­sesti Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan ver­rattuna ilmenee muun muassa niin, että kansleri ei ”kumarra trikolorille”, kuten Helmut Kohl aikoinaan.

Ero on tullut selväksi sen jälkeen, kun Ranskan presidentiksi nousi François Hollande, joka vastustaa Merkelin aja­maa säästöpolitiikkaa. Nicolas Sarkozyn kanssa Merkel löysi aikaa myöten yhteis­ymmärryksen – mutta teki sen virheen, että tuki tämän tappioon päättynyttä vaalikampanjaa.

Korneliuksen mukaan Saksan liit­tokansleri ei ole koskaan ollut niin tärkeässä ulkopoliittisessa osassa kuin Merkel nyt. Helmut Kohl ohjaili Saksan ulkopolitiikkaa historiallisena aikana vuosina 1982–1998, mutta onnellisten tähtien alla, ei sen enempää. Merkel on saanut – tai joutunut ottamaan – roo­linsa eurokriisin vuoksi. Jos Eurooppa epäonnistuu, myös Merkel epäonnistuu.

Merkel ei ennakoinut tulevaa euro­kriisiä ennen syksyä 2009 sen paremmin kuin kukaan muukaan eurooppalainen huippupoliitikko. Merkel ei ole myös­kään hahmotellut sitä, minkälainen EU:n tulisi lopulta olla. Korneliuksen mukaan tämä johtuu Merkelin taktikkoluontees­ta: Merkel ei halua tehdä sitä virhettä, et­tä alkaisi puhua kaukaisista tavoitteista ja riistäisi siten itseltään mahdollisuuden joustaviin ratkaisuihin.

Viime syksynä Merkel kuitenkin piti EU-parlamentissa linjapuheen, jossa hän ko­rosti yhteisen raha- ja budjettipolitiikan kehittämisen tärkeyttä. Merkel viittasi EU-komission aiemman puheenjohtajan Jacques Delorsin puheeseen vuodelta 1989, jossa tämä varoitti, että rahaliitto ilman riittävää talouspoliittista lähenty­mistä voisi olla yhteisölle vahingollinen.

Merkelin mukaan lähentyminen voisi koskea myös työmarkkina- ja ve­ropolitiikkaa. Merkel ei kuitenkaan halua siirtää lisää vastuuta komissiolle, vaan hänen mukaansa on löydettävä jä­senmaiden ja niiden parlamenttien sekä EU-tason välinen tasapaino.

Euroopan unionin lisäksi Israel ja Yhdysvallat ovat Saksan ulkopolitiikan kiintopisteitä. Merkel on oppinut, että Saksa ei saa politikoida niitä vastaan.

Lähestyvä Irakin sota nostatti Sak­sassa harvinaisen kovan ulkopoliittisen kiistan vuosina 2002–2003. Liittokans­leri Gerhard Schröder sanoi vaalipu­heessaan elokuussa 2002, että hänen johdollaan ”Saksa ei ole käytettävissä seikkailuun”. Tammikuussa 2003 hän vielä ilmoitti, että Saksa ei kannata vä­liintuloa Irakiin, vaikka YK äänestäisi sen puolesta.

Kiista jakoi Eurooppaa. Merkel oli huolissaan Saksan Yhdysvaltain-suh­teesta ja rikkoi kirjoittamatonta sään­töä, jonka mukaan oppositiojohtaja ei arvostele oman maan hallitusta ulko­mailla. Hän kirjoitti Washington Postiin artikkelin otsikolla ”Schröder ei puhu kaikkien saksalaisten puolesta”. Kor­neliuksen mukaan tämä oli Merkeliltä harvinainen riskinotto.

Merkeliä on omassa lähipiirissään luonnehdittu ”täydelliseksi jälkipoliitti­seksi poliitikoksi”, Kornelius kirjoittaa. Jälkipoliittinen poliitikko on joustava, välttää sitoumuksia ja vakaumuksia ja odottaa oikeaa ajoitusta. Korneliuksen mielestä Merkelin ulko- ja Eurooppa-politiikkaa ei kuitenkaan voi vielä arvi­oida oikeudenmukaisesti, vaan tulosten arviointiin saatetaan tarvita vuosia.

Siinä missä Stefan Kornelius pidättäytyy Merkelin politiikan arvioinnista, Stephan Hebel on valmis kirjoittamaan päästötodistuksen. Hebelin mielestä Merkel on uusliberalismin kansleri, joka ajaa pank­kien ja konsernien etuja varmistaakseen Saksan ylivallan Euroopassa. Hebel on Frankfurter Rundschaun pitkäaikainen toimittaja, joka esiintyy myös sähköises­sä mediassa.

Hebel myöntää, että Merkelin julki­suuskuva on pragmaattinen. Merkelinäänestäjät näkevät kanslerin poliitikko­na, joka säätelee pankkeja, on lakkautta­nut asevelvollisuuden ja päättänyt ydin­voimaloiden sulkemisesta ja puhuu jopa minimipalkasta. Hän on ohjaaja ja pää­esiintyjä ”jokaiselle jotakin -teatterissa”.

Hebelin mielestä sosiaalidemokraat­tisilta ja vihreiltä näyttävät ainekset Merkelin politiikassa ovat kuitenkin vain taktisia vetoja enemmistön saavut­tamiseksi myös konservatiivisen äänes­täjäkunnan ulkopuolella. Hebel ei käytä sanaa jälkipoliittinen vaan puhuu kame­leonttikanslerista, joka ei anna todelli­sille päämäärilleen nimeä eikä kasvoja. Siksi Saksassa uskotaan, että hänellä ei ole agendaa lainkaan.

Vielä vuoden 2005 vaalikampanjaa Merkelin CDU ja sisarpuolue CSU kävi­vät Hebelin mukaan radikaalein uuslibe­ralistisin tunnuksin. Sosiaalidemokraatit hävisivät vain yhdellä prosenttiyksiköllä, mikä johti suuren koalition muodostami­seen. Hebelin mukaan tämä oli se hetki, jolloin Merkel päätti piilottaa aatteelli­sen kompassinsa haaleilla väreillä maa­latun julkisivun taakse.

Hebelin mukaan Merkel toimii euro­kriisissä kansallisten eikä eurooppalais­ten etujen mukaan, markkinafundamen­talismin eikä solidaarisuuden pohjalta. Hebel tosin huomauttaa, että lopulta tämä kääntyy Saksan etuja vastaan: Merkel toimii ”kuin Saksa voisi peri­aatteessa jatkaa entiseen tapaan, samalla kun ympäristöämme uhkaa massiivinen valtiokonkurssi”.

Marraskuussa 2012 liittopäivillä Merkel ilmaisi tyytyväisyytensä: ”Juuri se mitä halusimme on onnistunut: Saksa nousee kriisistä vahvempana kuin siihen joutuessaan.” Hebel lainaa berliiniläisen sosiologin Heiner Ganssmannin Merke­lin europolitiikalle antamaa määritelmää merkelantismi. Sen juuret ovat selvästi näkyvillä: 1500–1600-lukujen merkan­tilismin tavoitteena oli vientiylijäämä, joka vastaanotettiin kullassa ja hopeassa.

Hebelin kirja on hyvin dokumentoitu lukuisine lähdeviitteineen, kun taas Kor­nelius perustaa kirjansa osaksi Merkelin lähipiirin nimettömiin haastatteluihin. Hebelin teosta leimaa kuitenkin halu saada Merkel syrjään – tehtävä, jonka vaikeuden hän myöntää.

Hebel viittaa muun muassa mielipidetutkimuksiin, joissa 60–70 prosenttia vastanneista katsoo Merke­lin toimineen liittokanslerina hyvin. Pu­navihreän opposition mahdollisuudet kanslerin syrjäyttämiseen syyskuun 22. päivän vaaleissa olisivat paremmat, jos CDU:n liittolaispuolue, liberaalinen FDP putoaisi viiden prosentin äänikynnyksen alapuolelle ja pois parlamentista.

Silloinkin vasemmisto tosin saattaisi tarvita hallituksen kokoamiseen vasem­mistopuolue Linkeä, joka on yhä vahva entisen DDR:n alueella. Monet sosiaali­demokraatit ja vihreät suhtautuvat torju­vasti yhteistyöhön Linken kanssa.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kuudentena elokuuta viisi intialais­ta sotilasta kuoli Kašmirissa Intian ja Pakistanin kiistellyllä rajalla. Päivää myöhemmin kaksi intialaista sotilasta haavoittui samalla rajalla. Pakistanin ar­meija kiisti osallisuutensa hyökkäyksiin, mutta intialaiset poliitikot syyttävät Pakis­tania militanttiryhmien tukemisesta alu­eella. Intian ja Pakistanin suhteissa eletään jälleen kriisin hallitsemisen aikaa, vaikka tarvittaisiin siirtymistä konfliktien ratko­miseen ja alueelliseen yhdentymiseen.

Intia ja Pakistan ovat ydinasevalto­ja, jotka ovat taistelleet keskenään neljä sotaa ja käyneet sodan partaalla useita kertoja. Viimeksi maiden suhteet kiristyi­vät äärimmilleen vuonna 2008 Mumbain terrori-iskun vuoksi. Sitä mukaa kun Pakistan ja Intia laajentavat ydinasear­senaaliaan, riski aseiden joutumisesta vääriin käsiin kasvaa.

Pakistanin sotilastiedustelu ISI vas­taa siitä, kuka kontrolloi maan ydinasei­ta. Bruce Riedelin mukaan se on myös keskeisesti kytköksissä eri terroristiryh­miin. Jotkut ryhmät, kuten Mumbain terrori-iskusta vastuussa ollut Lashkar-e-Taiba, ovat teknisiltä taidoiltaan ky­keneviä käyttämään taktista ydinasetta.

Kylmän sodan ajalta tuttu ydinase­valtioiden välinen kauhun tasapaino ei päde Etelä-Aasiassa. Atlantti erotti Yhdysvallat ja Neuvostoliiton, kun taas Intialla ja Pakistanilla on pitkä yhteinen maaraja. Tilanne muistuttaa enemmän venäläistä rulettia kuin molemminpuolis­ta pelotevaikutusta. Kun Intia ja Pakistan seuraavan kerran ajautuvat todella va­kavaan kriisiin, on odotettavissa korkei­den panosten näytelmä, jonka seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Riedel analysoi kirjassaan Intian ja Pakistanin vaarallista suhdetta. Riedel on entinen CIA:n työntekijä, joka on erikoistunut Etelä-Aasiaan. Hän toimi neljän eri presidentin neuvonantajana ja työskentelee nykyisin tutkijana Broo­kings-instituutissa.

Intialla ja Pakistanilla on yhteiset juuret osana brittiläistä Intiaa, mutta maiden erot ovat suuria. Intia on maail­man suurin demokratia, kun taas Pakis­tanin johdossa ovat vuorotelleet sotilaat ja siviilit. Intian 1,2 miljardin väestö on maailman toiseksi suurin, ja Pakistan on nousemassa väestöltään viidenneksi suurimmaksi. Pakistanissa asuu lukuisia terroristeja, joista Osama bin Laden oli kuuluisin.

Kaikki Yhdysvaltojen presidentit Franklin Rooseveltista Barack Obamaan ovat tavalla tai toisella olleet tekemisissä alueen kysymysten kanssa. Kahdenkym­menen viime vuoden aikana Valkoinen talo on useasti joutunut puuttumaan Intian ja Pakistanin väleihin estääkseen ydinaseselkkauksen. Yhdysvallat on hal­linnut kriisiä hyvin, mutta Riedelin mu­kaan amerikkalaisista ei ole konfliktin ratkaisijaksi.

Yhdysvaltojen suurin virhe Etelä-Aa­siassa on se, että Washington on antanut Pakistanissa tukensa kenraaleille siviilien kustannuksella. Yhdysvallat on saanut näin vaikutusvaltaa Pakistanin asioihin, mutta samalla moni pakistanilainen on menettänyt uskonsa Yhdysvaltojen ky­kyyn edistää alueen vakautta.

Kašmirin kysymyksen ratkaisu on avainasemassa, jotta voidaan siirtyä kriisinhallinnasta konfliktin ratkaisuun. Riedelin mukaan Pakistanin on irtisa­nouduttava terroristiryhmä Lashkar-e- Taiban tukemisesta. Siten intialaisten poliitikkojen olisi vastaavasti helpompi vakuuttaa kansalaisilleen, että Pakistan ei tue terroristeja.

Kašmiriin voisi soveltaa Euroopan historiasta tuttua Versailles’n sopi­muksen mukaista Saarin alueen mallia. Kašmir olisi rauhan ja kehityksen saareke Intian ja Pakistanin välissä. Rajoihin ei koskettaisi, mutta ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus mahdollistaisi alueen taloudellisen kehityksen. Pakistanin ja Intian tulisi johtaa tätä prosessissa. Rie­del katsoo, että Yhdysvalloilla voisi olla korkeintaan tukeva rooli.

 

Kirjoittaja on Etelä-Aasian tiiminjohtaja ulkoministeriössä.

 

Ruoka on ainoita asioita, joka yhdistää kaikkia ihmisiä. Vält­tämättömyytensä vuoksi se on ihanteellinen vallankäytön ja taloudellisten etujen ajamisen väline. Ruoka on kauppatavaraa, jonka saata­vuutta hallitsemalla voi ansaita omai­suuksia. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut kolonialismin ajoista.

Ruoan hinta on kuitenkin viime vuo­sina ampaissut kehitysmaissa huippulu­kemiin.

Aina 2000-luvun alkuun asti ruoan maailmanmarkkinahinnat muuttuivat suhteellisen vähän. Vuosina 2007–2008 ja 2010–2011 hintojen nousu aiheutti vakavan ruokakriisin ympäri maailmaa. Vuonna 2011 maissin hinta kallistui 84 prosenttia, sokerin 62, vehnän 55 ja soi­jaöljyn 47 prosenttia, ja viime vuonna kallistuminen jatkui. Vuoden 2008 ruo­kamellakoiden pelätään toistuvan, jos ruoan hinta yhä nousee.

Lisäksi ruoan tuottajilla kehitysmais­sa ja kuluttajilla länsimaissa on entistä vähemmän valtaa päättää, mitä he vil­jelevät tai syövät, sillä ruoantuotanto ja jakelu ovat keskittyneet yhä harvempiin käsiin: ruokabisneksen pullonkaulan muodostaa agribisnes, jossa muutamat suuryritykset sanelevat, mitä viljelijät kehitysmaissa kasvattavat ja mitä kaup­pojen hyllyillä myydään.

Vuosituhannen vaihteessa kuusi mo­nikansallista ruokayhtiötä piti hallussaan 70 prosenttia maailman vehnäkaupasta. Yksi ainoa yhtiö hallitsi 98 prosenttia pussitetun teen kaupasta. Puolet maa­ilman siemenkaupasta on kymmenen suurimman yrityksen käsissä. Suomessa kaksi kauppaketjua hallitsee 80 prosent­tia päivittäistavarakaupasta.

Tulos on, että kehitysmaiden viljeli­jät joutuvat usein viljelemään vain niitä raaka-aineita, joita monikansalliset ruo­kayhtiöt tarjoutuvat ostamaan, riippu­matta siitä, onko viljely kannattavaa. Ruoan hinta on noussut tasaisesti, kun taas kehitysmaiden viljelijät saavat työs­tään yhä vähemmän korvausta.

Ruokakriisien syitä ja taustoja avaa ansiokkaasti Raj Patel kirjassaanStuffed and Starved. Lester R. Brown puolestaan korostaa viime vuonna ilmestyneessä pamfletissaan Full Planet, Empty Plates planeetan voimavarojen ehtymisen ja väestönkasvun kohtalonyhteyttä.

Raj Patel jakaa ruokajärjestelmän ke­hityksen kolmeen vaiheeseen. Ensim­mäinen niistä oli kolonialismi, jolloin siirtomaiden valtavilla plantaaseilla or­jatyövoimalla tuotettua sokeria, teetä ja tupakkaa alettiin myydä Euroopassa. Näin luotiin monet niistä rakenteista, jotka ovat nykyistenkin kauppasuhtei­den taustalla.

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi toinen vaihe, jossa Yhdysvallat jakoi valtavia ylijäämävarastojaan ruoka-apuna ensin Eurooppaan ja myöhem­min kehitysmaihin, jotka tulivat avusta riippuvaisiksi.

Kolmannessa vaiheessa vuoden 1973 öljykriisin jälkeen velkaantunut kolmas maailma ajautui yhä syvempään kriisiin. Kehitysmaat joutuivat ottamaan uutta velkaa vanhojen velkojensa korkojen maksuun, ja Kansainvälinen valuutta­rahasto sekä Maailmanpankki asettivat uusien velkojen ehdoksi niin sanottuihin rakennevakautusohjelmiin sitoutumisen.

Etelän oli avattava markkinansa länsimaisille suuryrityksille ja leikatta­va rajusti julkisia menoja. Kehitysmaat menettivät ruokaomavaraisuutensa, kun viljely keskittyi vientikasveihin, joiden tuloilla voitiin maksaa velkoja takaisin.

Vihreä vallankumous onnistui aluksi kasvattamaan satoja esimerkiksi Intiassa, missä yhteistyö amerikkalaisten siemen- ja lannoiteyhtiöiden, kuten Monsanton, kanssa siunattiin valtioiden välisellä sopimuksella. Intia kuitenkin jäi riip­puvaiseksi länsimaisesta teknologiasta, lannoitteista ja öljystä.

Nyt maailman ruokajärjestelmä on monimutkaisempi kuin koskaan aiemmin.

Tärkeä syy viimeisimpien ruokakrii­sien taustalla on kuitenkin ruoan hin­nalla keinottelu, jonka mahdollistivat hyödykemarkkinoiden vapauttaminen ja indeksirahastojen sääntelyn poistaminen vuonna 2000. Yhdysvaltain silloinen pre­sidentti Bill Clinton allekirjoitti lakialoit­teen, joka vapautti kaupankäynnin myös ruokaan perustuvilla sijoitustuotteilla. Kun öljykupla puhkesi 2008, suurpää­oma, kuten suuret eläkerahastot, siirsi sijoituksiaan maissiin, vehnään ja muihin elintarvikkeisiin, joita ihmiset tarvitsivat lamankin keskellä.

Vuonna 2003 sijoituslaitoksilla oli ruokatarvikkeita sisältävissä indeksira­hastoissa 15 miljardia dollaria. Vuoden 2008 puolivälissä sijoitusten arvo oli kohonnut 317 miljardiin. Siitä lähtien spekulointi ruoan hinnalla on pitänyt tärkeimpien raaka-aineiden arvoa kei­notekoisesti liian korkealla. Kärsijöiksi ovat joutuneet köyhät, joilla ei ole enää varaa ruokaan.

Toisaalta ennakoimattomat ja äärim­mäiset sääilmiöt ovat merkittävä tekijä ruoan hinnan muodostumisessa, kuten ennenkin. Ero on siinä, että entisaikojen kriisit olivat yleensä paikallisia, kuten Yhdysvaltain Keskilännessä 1930- ja 1950-luvulla. Nyt ilmastonmuutoksesta johtuva ilmaston lämpeneminen ja kui­vuuden lisääntyminen ovat pienentäneet satoja monin paikoin, ja ilmiö vaikuttaa globaalisti.

Satojen pienentyminen esimerkiksi Yhdysvalloissa vaikuttaa koko maail­man ruokaturvaan, koska Yhdysvallat tuottaa maailmanmarkkinoilla myytä­västä maissista, soijasta ja vehnästä noin puolet.

Ruoan hinta on yhä enemmän si­doksissa myös fossiilisten polttoainei­den ailahtelevaan maailmanmarkki­nahintaan. Nykyisen ruoantuotannon ylläpitäminen vaatii valtavia määriä energiaa: Geneettisesti parannellut ja aiempaa satoisammat viljelylajikkeet vaativat entistä enemmän vettä, kemi­allisia lannoitteita ja torjunta-aineita. Ruokaa kuljetetaan tuhansia kilomet­rejä, raaka-aineita jalostetaan, ja ruoka­tuotteiden jakelu edellyttää varastointi- ja myyntikoneistojen ylläpitoa.

Lisäksi länsimainen tukipolitiikka vahvistaa biopolttoaineiden kysyntää, joka on vähentänyt ruoantuotantoon käytettyä peltopinta-alaa erityisesti Yh­dysvalloissa ja Brasiliassa. Taustalla on myös pitkäkestoisempia kehityskulkuja, joiden vaikutukset tuntuvat vasta nyt. Näitä ovat esimerkiksi tehomaatalouden ja kemiallisten lannoitteiden aiheuttama viljelymaan köyhtyminen ja maaperän saastuminen.

Yhdysvalloissa geneettisesti muun­nellun soijapavun osuus on jo noin 85 prosenttia, mutta soijan sato ei ole noussut sen jälkeen, kun geenimuunnel­tu Roundup Ready -lajike otettiin käyt­töön 1990-luvun puolivälissä. Vuodesta 2003 satomäärät ovat jopa laskeneet. Yhdysvaltalaisten yliopistojen teettämien tutkimusten mukaan geenimuunnellun soijan sadot ovat olleet 3–12 prosenttia pienempiä kuin tavallisen soijan.

Elintarviketeollisuuden suosima soi­ja ja lihantuotanto kuluttavat myös pal­jon vettä. Yhden soijakilon tuottamiseksi tarvitaan tuhat litraa vettä, ja jokaista tuotettua lihakiloa kohden eläin syö seit­semän kiloa soijarehua. Maailmanlaajui­sesti noin 40 prosenttia viljasta menee eläinten rehuksi.

WHO:n mukaan lihan kysyntä ja tuo­tanto saattavat kaksinkertaistua seuraa­van 40 vuoden aikana. Jo nyt 70 prosent­tia viljelysmaasta käytetään lihantuotan­toon. Vaikka Suomessa lihansyönti kas­vaa edelleen, esimerkiksi Yhdysvalloissa se kääntyi tänä vuonna laskuun. Kiinan kasvava keskiluokka kuitenkin syö lihaa enemmän kuin koskaan ennen.

Rikkaat syövät terveellisempää ja suh­teessa halvempaa ruokaa kuin köyhät. Maailman köyhimpiin kuuluvat kaksi miljardia käyttävät ruokaan 50–70 pro­senttia tuloistaan, kun taas esimerkiksi suomalaiset kuluttavat ruokaan keski­määrin 13 prosenttia tuloistaan.

Silti kaikilla ei länsimaissakaan ole varaa syödä terveellisesti. Maailman maista eniten ylipainoisia on Yhdysval­loissa, prosentuaalisesti eniten mustien ja latinoväestön parissa. Heidän asuin­alueittensa marketeissa on tarjolla vain vähän terveellistä ruokaa ja enemmän halpoja valmisruokia, joissa on paljon sokeria, suolaa ja rasvaa.

Ylipainosta aiheutuvat sairaudet, ku­ten diabetes ja sydän- sekä verisuonitau­dit, ovat merkittävä terveysongelma lä­hes kaikissa länsimaissa ja lisääntyvässä määrin myös kehittyvässä maailmassa. Esimerkiksi Intiassa diabeetikkojen mää­rä on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosina, erityisesti köyhien keskuudessa.

Toivoa herättäviä signaaleja on on­neksi nähtävissä. Länsimaissa on alettu kiinnostua siitä, mistä ruoka tulee, miten se on kasvatettu ja jalostettu. Lähiruoas­ta on tullut ruokatrendi.

Myös köyhät viljelijät ovat nous­seet vastarintaan. Maailmanlaajuiseen Via Campesina -liikkeeseen kuuluu 200 miljoonaa pienviljelijää. 1980-luvulla aloittanut Brasilian Maattomien liike, jota Noam Chomsky on kutsunut maa­ilman tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi, on parantanut ratkaisevas­ti maan ruoantuotannon rakenteita ja ruoan saatavuutta. Liike on elvyttänyt paikallisia, vanhoja viljelymenetelmiä, lisännyt paikallista itsehallintoa ja pa­rantanut naisten asemaa muun muassa koulutuksella.

Kun vielä vuonna 1970 yli 90 pro­senttia brasilialaisista maatiloista oli al­le 100 hehtaarin kokoisia, vuonna 1996 soijanviljelyn räjähdysmäinen kasvu oli saanut aikaan sen, että vain prosentti maatiloista hallitsi 45:tä prosenttia vil­jelykelpoisesta maasta. Vuonna 2002 maassa oli viisi miljoonaa maatonta per­hettä. Nyt miljoona maatonta viljelijää on ottanut käyttöönsä käyttämättömänä ollutta viljelysmaata.

Brasiliassa on onnistuttu vähen­tämään aliravitsemusta 40 prosenttia 20 viime vuoden aikana. Myös hallitus on osallistunut projektiin: entisen presi­dentin Lula da Silvan vuonna 2003 aloit­tamassa ohjelmassa Fome Zero (suom. ”nälkä pois”) hallitus on muun muassa ostanut ruokaa paikallisilta viljelijöiltä ja auttanut nälästä kärsiviä. 30 prosenttia kouluruoasta tulee paikallisilta viljelijöil­tä. Hallituksen ruokaohjelma on autta­nut miljoonia brasilialaisia nousemaan köyhyysrajan yläpuolelle.

Oikeus riittävään ravintoon julistet­tiin vuonna 1996 YK:n Rooman huip­pukokouksessa ihmisoikeudeksi. Olem­me silti vielä miljardin ihmisen päässä tavoitteesta.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Arabikevään kaltaiset kansannousut ovat vuodesta 2011 lähtien ravistel­leet maailman maita Turkista Brasiliaan, viimeksi Bulgariaa. Niiden on arveltu enteilevän niin sanottua neljättä demo­kratian aaltoa.

Tämä ”globaali taistelu demokratian puolesta” on kuitenkin pahasti kesken. Eräät itsevaltaiset järjestelmät ovat op­pimis- ja sopeutumiskykynsä ansiosta erityisen sitkeitä.

Yhdysvaltalainen journalisti William Dobson on selvittänyt haastatteluilla Ve­näjällä, Venezuelassa, Kiinassa, Egyptissä ja Malesiassa, miten nämä autoritaari­set hallinnot ovat lujittaneet valtansa. Teokseen on koottu lausuntoja niin vi­ranomaisilta kuin vallanpitäjien vastus­tajilta. Näin on kiinnostavasti kartoitettu kummankin osapuolen selviytymisstra­tegioita.

Nykypäivän diktatuureja ei voi enää ylläpitää pelkästään väkivallalla ja pro­pagandalla, sillä kansalaisten mielivaltai­nen kohtelu voidaan tallentaa kännykkä­kameralla ja ladata hetkessä YouTubeen. Ylikansalliset viestintäkanavat, kuten in­ternet, uutiskanava Al-Jazeera ja sosiaali­nen media, ovat pakottaneet diktaattorit hiomaan keinojaan väestön pitämiseksi aisoissa. He ovat ottaneet opiksi syrjäy­tettyjen diktaattorien virheistä ja alka­neet aiempaa hienovaraisemmin käyttää perinteisiä autoritaarisia selviytymiskei­noja, kuten pakottamista ja kriitikoiden ”halaamista kuoliaaksi”.

1900-luvun totalitaaristen hallitus­ten silmittömän sortopolitiikan tilalle on tullut mustamaalaus ja pelottelu, joilla oppositio ajetaan itsesensuuriin. ”Pelko ei jätä sormenjälkiä”, muistuttaa yksi Dobsonin haastattelemista aktivisteista.

Ilmiön huolestuttavuuden ymmär­tää, kun Dobson korostaa modernien autoritaaristen hallintojen kykyä mat­kia demokraattisia instituutioita ja siten manipuloida niitä. Vladimir Putinin ja maaliskuussa kuolleen Hugo Chávezin kaltaisten johtajien legitimiteetti perus­tuu lumevaaleihin. Kiinan hallitus taas ostaa yhteiskuntarauhaa käymällä muka dialogia kansalaisyhteiskunnan kanssa, vaikka todellisuudessa vain valtion pe­rustamat kansalaisjärjestöt ovat sallittu­ja. Kuten muuallakin maailmassa, niiden toimintaa valvoo salainen poliisi.

Vastarinta on kuitenkin järjestymäs­sä. Dobson palaa sellaisten kansanliik­keiden juurille, jotka ovat vuosien varrel­la kasvaneet, politisoituneet ja levinneet syntysijoiltaan: Ukrainan oranssi val­lankumous vuonna 2006, kevään 2007 opiskelijamielenosoitukset Venezuelassa, Egyptin yleislakko huhtikuussa 2008 ja Himkin metsän suojelijoiden oikeus­taistelu Venäjällä. Nämä episodit ovat yleisesti tunnettuja, niin kuin sekin, mi­ten kekseliäitä, uhrautuvia ja sisukkaita anonyymit vapaustaistelijat voivat olla.

Teos tarjoaa myös uutta tietoa eri maiden aktivistien solmimista yhteyk­sistä. Esimerkiksi Albert Einstein -insti­tuutin perustajan Gene Sharpin kirjoit­tamasta teoksesta From Dictatorship to Democracy on tullut eräänlainen väki­vallattoman vallankumouksen käsikir­ja, joka on ollut oppina protestiliikkeille ympäri maailman.

Dobsonin kirjassa seurataan muiden muassa erästä Tahrir-aukion bloggaajaa, joka osallistuu entisten Otpor-aktivistien vetämään seminaariin. Otpor oli serbia­lainen nuorisoliike, joka auttoi kaata­maan Slobodan Miloševićin vuonna 2000. Neuvomalla toisiaan diktatuurin vastustamisessa myös oppositioaktivistit oppivat uusia keinoja.

Sisältä katsottuna kamppailu muis­tuttaa kissa ja hiiri -leikkiä. ”Se joka väsyy, häviää”, muistuttaa Venezuelan oppositiojohtaja Henrique Capriles kir­jan haastattelussa.

Dobsonin katsaus moderniin autori­tarismiin päättyy optimistisella viittauk­sella Myanmarin yllättävään demokratia­kehitykseen: ovelimmatkin diktaattorit uuvuttaa heidän oman loppunsa pelko. Sen sijaan demokratiataistelijoilla, joita vankila ei ole pystynyt musertamaan, ei ole yleensä enää mitään menetettävää. Kirja on ansiokas kunnianosoitus heidän rohkeudelleen.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Kauko Kyöstiö

Maailman maa-alasta yli 80 miljoonaa hehtaaria on ulkomaisessa hallinnassa, mikä vastaa arviolta kahta prosenttia maailman viljelykelpoisesta maa-alasta.

Ylikansallista maanhallintaa seuraa­van Landmatrix.org-sivuston mukaan Pohjoismaista eniten ulkomaista maata ovat haalineet käyttöönsä norjalaiset ja ruotsalaiset sijoittajat. Norjalaisilla on hallussaan noin 670 000 hehtaaria ulkomaistamaata, ruotsalaisilla noin 560 000 hehtaaria.

Ruotsalaisten haalimista maista yli 500 000 hehtaaria ja norjalaisten haali­mista lähes 400 000 hehtaaria sijaitsee Mosambikissa, jossa sijoitukset koh­distuvat ennen kaikkea metsätalouteen. Mukana on esimerkiksi Global Solidarity Forest Fund -sijoitusrahasto (GSFF), jonka perustajiin kuuluvat Ruotsin luterilainen kirkko ja Norjan kirkon sijoitusrahasto. Muun muassa Mosambikin hallitus on arvostellut GSFF:ää siitä, että rahaston haltuunsa kahmimilla mailla paikallisia pienviljelijöitä on uhkailtu ja pakotettu siirtymään metsänistutusten tieltä.

Suomalaissijoittajilla on Landmat­rixin mukaan hallussaan maata muun muassa Tansaniassa, missä Finnfund on rahoittanut sijoituksia metsätalouteen.

Maailman mittakaavassa eniten ulkomaista maata, lähes 12 miljoonaa hehtaaria, on kiinalaisten sijoittajien hallussa. Eniten kiinalaiset ovat haalineet maata Kambodžasta.

Useimmat maasijoitusten kohde­maista ovat maailman köyhimpiä ja maataloudesta riippuvaisia maita.

EU-jäsenyyden aikana Suomen turvallisuuspolitiikan kanta­vaksi teemaksi on muodostu­nut vahva sitoutuminen EU:n kehittämiseen ja unionin ulkoisen toi­minnan vahvistamiseen. Samaan aikaan Naton kanssa on rakennettu toimiva ja hyödyllinen kumppanuus. Viime vuosina on lisäksi korostettu pohjoismaisen yh­teistyön uusia mahdollisuuksia.

Nämä kolme pilaria eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan yhteistyöhön osallis­tuminen yhdellä foorumilla vahvistaa vaikutusmahdollisuuksiamme muilla. Näin Suomi voi edistää eurooppalaista turvallisuusintegraatiota ja osallistua siihen parhaaksi katsomillaan tavoilla.

Näistä pilareista Naton kumppa­nuusyhteistyö on suuren muutoksen edessä, kun Afganistanin Isaf-operaatio päättyy vuonna 2014.

Suomi on osallistunut kumppani­maana operaatioihin Afganistanissa ja Balkanilla, mikä on avannut myös tii­viimmän poliittisen yhteyden Natoon. Etenkin Isafin aikana Naton päätök­sentekoa on avattu operaatioihin osal­listuville kumppanimaille. Poliittinen johtomme on osallistunut säännöllisesti Naton huippu- ja ministerikokouksiin, kun niissä on käsitelty Afganistania.

Viime vuodet Naton toiminta on painottunut kriisinhallintaoperaatioihin eli alueelle, jossa kumppanit ovat halu­tessaan voineet olla lähes tasavertaisesti mukana. Siksi suurten operaatioiden päättyminen on iso muutos erityisesti Naton kumppanimaille.

Mihin suuntaan Nato kehittyy nyt, kun liittokunnan perusluonnetta pitkään määritelleiden suurten operaatioiden vai­he päättyy?

Harjoitusten merkitys kasvaa

Mikään Naton toiminnan alue ei häviä, mutta painotusten odotetaan muuttu­van. Nato jatkaa puolustussuunnittelua ja muuta perustyötä yhteisen puolustuk­sen ylläpitämiseksi. Uutena hankkeena Nato kehittää eurooppalaisia jäsen­maitaan suojaavaa ohjuspuolustusky­kyä, jolla se vastaa etenkin kasvavaksi arvioituun ballististen ohjusten uhkaan Lähi-idässä.

Ohjuspuolustuksessa pyritään yhteis­työhön Venäjän kanssa, vaikka osapuolet ovatkin eri mieltä siitä, miten yhteistyö käytännössä toteutettaisiin. On Suomen edun mukaista, että Naton ja Venäjän suhteet kehittyvät myönteisesti, mutta Suomen mahdollisuudet vaikuttaa tähän ovat rajalliset.

Myös kriisinhallinta säilyy Naton yh­tenä päätehtävänä, vaikka suuret operaa­tiot päättyvät. Afganistanissa siirrytään nykyistä pienimuotoisempaan kriisinhal­lintaan. Nato ylläpitää kykyä perustaa uusia operaatioita, jos tarve vaatii ja operaatiot saavat kansainvälisen tuen. Lisäksi Naton johdolla voidaan antaa puolustussektorin koulutusta. Tällaista mahdollisuutta selvitetään parhaillaan Libyan pyynnöstä.

Suomen kannattaa vastakin osallis­tua kriisinhallintaan Naton johtamissa operaatioissa silloin, kun se edistää Suo­men tavoitteita. Lisäksi Suomella on kan­sainvälisesti tunnustettua osaamista krii­sinhallinnan kouluttajana. Suomalainen koulutusosaaminen voi olla hyödyksi ja palvella niin YK:n, EU:n kuin Natonkin operaatioita.

Tulevaisuudessa erityisesti harjoitus­ten merkityksen odotetaan kasvavan. Yhteensopivuuden ylläpitäminen edel­lyttää myös suuria LIVEX-harjoituksia, joissa liikutellaan todellisia joukkoja. Naton nopean toiminnan joukkoja (NRF) aiotaan käyttää harjoituksiin lisääntyvis­sä määrin. Suomi on jo mukana NRF:ää täydentävässä toiminnassa, mikä avaa meille oven osallistumiselle itse NRF-harjoituksiin. Osallistumalla näihin harjoituksiin voimme olla mukana myös Connected Forces -aloitteessa, joka on Naton lähivuosien tärkein hanke jouk­kojen yhteensopivuuden ylläpitämiseksi.

Suomen kannalta on tärkeää, että yhteydet Natoon säilyvät.

Poliittisen ja strategisen tason pää­töksentekoa Nato-maat testaavat vuo­sittain CMX-kriisinhallintaharjoituksissa. Kumppanimaista juuri Suomi ja Ruot­si ovat olleet aktiivisimpia osallistujia CMX-harjoituksiin, ja maat ovat pääs­seet selvittämään, mikä olisi kumppa­nimaiden asema eri kriisiskenaarioissa. Tällaisen harjoitusyhteistyön merkitys kasvaa, kun valmiutta ylläpidetään ja suurissa operaatioissa hankittu kokemus halutaan säilyttää.

Osallistumalla Naton kehittyvään harjoitustoimintaan Suomi voi parantaa suorituskykyjään ja olla mukana määrit­telemässä kumppanien roolia tulevaisuu­den Natossa.

Vaikea taloustilanne kuitenkin ra­joittaa harjoitustoiminnan laajentamis­ta. Samalla se kannustaa yhteistyöhön, kuten ylikansallisiin hankkeisiin, joissa kiinnostuneiden maiden ryhmä kehittää ja hankkii sotilaallisia suorituskykyjä yh­dessä. Hyvä esimerkki Naton hankkeista on strategisen ilmakuljetuskyvyn kehit­täminen. Osallistumalla siihen Suomi saa käyttöönsä C-17-kuljetuskoneiden lentotunteja. Naton hankkeet voivat tar­jota mahdollisuuksia, joita EU ei tarjoa. Suomen kannattaa harkita molempia.

Nato parantaa lisäksi kykyään vas­tata kyberuhkiin. Kun Suomi pyrkii kyberturvallisuuden kansainväliseksi edelläkävijäksi, maamme kannattaa li­sätä yhteistyötä myös Naton kanssa. Esimerkiksi Naton hankintoihin mukaan pääseminen voi kiinnostaa suomalaista teollisuutta, jolla on alalla maailmanluo­kan osaamista.

Nato kehittää myös kriisitilanteisiin ja huoltovarmuuteen liittyvää siviilialan toimintaansa. Suomalaisten asiantunti­joiden osallistuminen Naton siviilival­miusyhteistyöhön kehittää suomalaista ammattiosaamista. Se auttaa luomaan kontaktiverkoston, josta on suomalai­selle yhteiskunnalle konkreettista hyö­tyä, jos olemme itse kansainvälisen avun tarpeessa.

Suomelle on tärkeää verkottua tällä sektorilla – olemmehan maantieteellisen asemamme vuoksi erityisen riippuvaisia esimerkiksi merikuljetusten ja energia­verkkojen toimivuudesta.

Nato joutuu lähivuosina edelleen tarkastelemaan Euroopan maiden ja Yhdysvaltain taakanjakoa. Naton ope­raatio Libyassa osoitti, että Eurooppa on riippuvainen Yhdysvaltain sotilaallisis­ta suorituskyvyistä. Jatkossa Euroopan oma vastuu maanosan turvallisuudesta kasvaa, kun Yhdysvallat siirtää paino­pistettään Tyynellemerelle.

Osana uudistumistaan Nato pohtii myös kumppanimaiden roolia. Suomen kannalta on tärkeää, että yhteydet Na­toon säilyvät. Näin varmistetaan tiedon­saanti ja vaikutusmahdollisuudet sekä tuetaan puolustusvoimien kehitystyötä. Natossa tehty arviointi- ja kehittämis­työ parantaa Suomen puolustusvoimien yhteistoimintakykyä myös YK:n ja EU:n operaatioissa ja vahvistaa kansallisessa puolustuksessa hyödyllisiä valmiuksia.

Naton muutoksessa mikään yksittäi­nen hanke ei täytä suurten operaatioiden päättymisen luomaa tilaa. Lähivuosina aktiiviset kumppanimaat vahvistavat osallistumistaan usealla eri alueella, erityisesti harjoitustoiminnassa, kriisin­hallinnassa ja puolustusmateriaalihank­keissa.

 

Teemu Sepponen työskentelee ulkoasiainministeriössä ja Juha Rainne Suomen Nato-edustustossa Brysselissä.

Ennen Maailmanpankin pestiään Satu Santala työskenteli ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston apulaisosastopäällikkönä.

Maailman suurin ja tärkein kehitysrahoittaja Maail­manpankki on saamassa rinnalleen uuden alueellisen kehityspankin. Brics-maat Brasilia, Venä­jä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka päättivät viime keväänä perustaa oman rahoitus­laitoksensa. Sen on määrä lainoittaa inf­rastruktuurihankkeita omistajamaissaan.

Kun taloudellista valtaa muuten­kin siirtyy perinteisiltä teollisuusmailta nouseville talouksille, Maailmanpankin asema muuttuu.

Pankin toimintaa uudessa maailman­järjestyksessä linjaa työkseen kehityspo­litiikan pitkän linjan ammattilainen Satu Santala. Hän on istunut Maailmanpan­kin johtokunnassa Pohjoismaiden ja Bal­tian maaryhmän edustajana heinäkuun alusta lähtien, omien sanojensa mukaan unelmaduunissaan. Nyt hän työstää mui­den johtokunnan jäsenten kanssa pankin uutta strategiaa, jonka on määrä valmis­tua lokakuussa.

UP: Miksi Brics-maat haluavat perustaa oman kehityspankin?

Satu Santala: Aloite lienee ennen kaikkea poliittinen harjoitus. Maailmantaloudes­sa painoarvoaan kasvattaneet Brics-maat haluavat luoda yhteistä identiteettiä ja saada uskottavuutta.

Toisaalta viime vuosina kehitysmai­den rahoituksessa aktivoituneiden Brics-maiden on ollut vaikea perustella kansa­laisilleen, miksi antaa lahja-apua muille kehittyville maille, vaikka Bricsit kamp­pailevat köyhyysongelmien kanssa vielä itsekin. Oman kehityspankin antama laina-apu voi olla helpompi perustella. Lisäksi Brics-maille on tärkeää osoittaa solidaarisuutta muille kehittyville maille.

Miten uusi pankki vaikuttaisi Maailmanpankin asemaan?

Brics-maiden pankista tuskin tulisi Maa­ilmanpankin kilpailijaa. Uuden pankin on ensinnäkin tarkoitus rahoittaa vain Bricsien omia hankkeita. Joidenkin ar­vioiden mukaan pankin alkupääomak­si olisi kaavailtu 50 miljardia dollaria, kun taas Maailmanpankin pääomat ovat 240 miljardia, eli uusi pankki olisi paljon Maailmanpankkia pienempi.

Brics-maiden pankki todennäköisesti täydentäisi jo käytössä olevia rahoitus­lähteitä. Infrastruktuurihankkeisiin tar­vitaan rahoitusta vielä pitkään, ja toivoa sopii, että uusi pankki toimisi yhdessä Maailmanpankin kanssa tai ainakin koordinoidusti siten, että pankit täyden­täisivät toisiaan.

Tästä huolimatta Maailmanpankin asema muuttuu sitä mukaa kun kehi­tysmaiden talous kasvaa ja nousevien talouksien kansainvälinen asema vah­vistuu. Maailmaa ei voi enää ajatella teollisuus- ja kehitysmaiden blokkeina, vaan maailma pitäisi hahmottaa pitkänä jatkumona maita, jotka voivat kehittyä eri suuntiin.

Siksi Maailmanpankissa on mietit­tävä, kuinka se voi tukea erityyppisiä maita konflikteista kärsivistä hauraista valtioista aina esimerkiksi Intian kaltai­siin, nopeasti kehittyviin mutta edelleen köyhyysongelmien kanssa kamppaileviin maihin.

Näen, että Maailmanpankissa tulee ensinnäkin panostaa maakohtaiseen ana­lyysiin, jonka avulla ohjelmat ja hank­keet voidaan räätälöidä kullekin maalle sopiviksi. Lisäksi hallinnollisia menette­lyjä pitäisi yksinkertaistaa, ja kehittyvien maiden tulisi jakaa kokemuksiaan keske­nään entistä aktiivisemmin.

Maailmanpankin pitäisi kokonaisuu­tena olla toimintatavoiltaan ja rahoitus­järjestelmiltään aiempaa ketterämpi.

Mitä kehityspankin perustaminen Brics-mailta vielä vaatii?

Pankin perustamisessa on vielä valta­vasti avoimia kysymyksiä. Maiden pi­tää päästä sopuun muun muassa siitä, missä pankki sijaitsee, mistä sen pää­johtaja tulee ja kuinka sen omistussuh­teet järjestetään. Lisäksi pankin pitää saada luottoluokitus.

Maailmanpankin AAA-luokitus pe­rustuu muun muassa siihen, että pankilla on jäseninään riittävän monta AAA-luo­kituksen saanutta maata. Brics-maiden olisi huomattavan vaikeaa saada parasta luokitusta pankilleen.

Ihan yksiselitteistä ei ole sekään, millaiset tarkoitusperät kullakin Brics-maalla pankin perustamisessa on. Käsit­tääkseni kehityspankki on ennen muuta Kiinan ja Intian aloite.

Nousevat taloudet ovat vaatineet, että Maailmanpankin päätöksentekoa pitäisi demokratisoida, jotta kehittyvien mai­den valta pankissa kasvaisi. Miten suh­taudut asiaan?

Parannettavaa varmasti on, mutta mi­nusta pitäisi kysyä, millainen olisi de­mokraattinen Maailmanpankki. YK:n mallin mukainen maa ja ääni -periaate ei Maailmanpankissa toimisi, koska pankki ei ole politiikan tekemisen paikka vaan operatiivinen toimija, jonka on pystyttä­vä päättämään.

Kehitysmailla pitäisi toki olla Maa­ilmanpankissa nykyistä enemmän vai­kutusvaltaa. Ratkaisu ei kuitenkaan voi olla äänivallan siirto vain nouseville ta­louksille, kuten Maailmanpankin edelli­sessä uudistuksessa pääasiassa tapahtui. Miten esimerkiksi Kiinan hallitus edus­taisi Afrikan maiden köyhiä paremmin kuin jonkin vanhan teollisuusmaan hallitus?

Äänivaltaa ei toisaalta pitäisi siirtää suhteettoman paljon pois pieniltä teol­lisuusmailta, kuten Pohjoismailta, jotka ovat kokoonsa nähden suuria rahoitta­jia. Meidän pitää päästä vaikuttamaan siihen, kuinka rahojamme käytetään. Meidän on entistä vaikeampi vaikuttaa esimerkiksi ympäristökysymyksiin, jos äänivaltamme vähenee. Ei saa käydä niin, että G-20 päättää Maailmanpankin asioista. Moniäänisyyden on säilyttävä.

Mitä Maailmanpankin uusi strategia sisältää?

Strategian pohjaksi esitetyssä visiossa on kaksi tavoitetta, äärimmäisen köyhyyden poistaminen vuoteen 2030 mennessä ja eriarvoisuuden vähentäminen. Kehityk­sen kestävyys ympäristön kannalta on mukana läpileikkaavana teemana.

Lisäksi strategiassa näkyvät monet niistä kysymyksistä, joita Pohjoismaiden ja Baltian maaryhmä johtokunnassa ajaa. Niitä ovat naisten taloudellisen osallistu­misen tukeminen aiempaa tehokkaam­min ja Somalian, Kongon demokraatti­sen tasavallan ja Myanmarin kaltaisten hauraitten valtioitten auttaminen.

Asianajaja Abdulaziz Al-Qasim kuuluu perheeseen, josta ovat lähtöisin monet merkittävät wahhabilaisen uskonsuunta­uksen oppineet. Hän kommentoi Saudi-Arabian tilannetta Riadin keskustassa sijaitsevassa komeassa toimistossaan.

”Saudi-Arabian on tehtävä peruskor­jauksia lähiaikoina, muuten sitä uhkaa vallankumous 5–10 vuoden kuluessa. Asukkaat eivät hyväksy nykyistä tilan­netta. Ihmiset ovat hyvin vihaisia, koska heistä laajalle työttömyydelle ja köyhyy­delle ei ole mitään päteviä perusteluja.”

Al-Qasim vältti vankilan mahdolli­sesti perhetaustansa vuoksi 1990-luvulla, vaikka hänen kotonaan pidettiin islamis­tisen muutosliikkeen Sahwan kokouksia. Nykyisin Saudi-Arabian kansalaisakti­vistit luokittelevat Al-Qasimin islamilai­seksi liberaaliksi.

Al-Qasimin mielestä Saudi-Arabiasta on tullut epävakaa maa, vaikka se on elänyt vuosikymmenien ajan vakauden myytin varjossa. Poliittinen valta on vielä kuningasperheen käsissä, mutta kunin­gashuoneella ei ole nykytilanteen hoita­miseen tarvittavia kykyjä. Kuningasper­he näyttää uskovan, että syvä kriisi voi­daan ratkaista rahalla. Perhe ei havaitse nykytilanteen suuria riskejä, koska se on säilyttänyt liian pitkään asemansa, joka perustuu Saudi-Arabian syntyhistoriaan, Al-Qasim katsoo.

Sosiaalisista ongelmista pahimmat ovat asuntopula, köyhyys ja työttömyys. Nyt Saudi-Arabiassa on virinnyt uudis­tusmielisiä kansalaisliikkeitä, jotka eivät pelkää osoittaa mieltään näitä ongelmia vastaan kaduilla tai internetissä.

Kansa elää köyhyydessä

Maassa on esiintynyt pientä yhteiskunnallista liikehdintää vuoden 2011 arabikeväästä lähtien. Muiden muassa opettajat ovat lakkoilleet ja yliopisto-opiskelijat ovat protestoineet useilla paikkakunnilla asuntola-olosuhteiden parantamiseksi.

Suurin muutos näkyy kuitenkin in­ternetissä. Pikaviestipalvelu Twitteristä on tullut yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Saudi-Arabian 13 miljoonas­ta netin käyttäjästä jo yli puolella on Twitter-tili, eli Saudi-Arabia on Twitterin käyttäjien osuudella mitattuna maailman ykkösmaa.

Saudi-Arabian viranomaisten mu­kaan noin 40 prosenttia maan väestöstä elää köyhyydessä, ja peräti 60 prosentilla saudeista ei ole varaa omaan asuntoon. Maassa ei ole sosiaalista asuntotuotan­toa, ja yksityisten markkinoiden asunnot ovat joko kalliita tai surkeita.

Slummeja on jopa Riadin keskustan tuntumassa. Yhdessä niistä asuu 45-vuo­tias Iman. Hän jäi leskeksi yhdeksän vuotta sitten odottaessaan viidettä poi­kaansa.

Nyt Iman perheineen saa taloudellis­ta tukea paikalliselta tukiryhmältä, jota johtaa Asma-niminen toimittaja. Kuuden hengen perhe saa valtiolta 1 200 rialia eli noin 240 euroa kuussa, mikä ei riitä edes vuokraan. Imanin perheen toimeentulo riippuu täysin yksityisestä tukiryhmästä.

Kun tukiryhmän toiminnassa on ol­lut katkoja, Iman on joutunut perheensä kanssa kadulle maksamattomien vuok­rien takia. Elämän epävakauden vuoksi Imanin jo 21-vuotias vanhin tytär käy vielä koulun viimeistä luokkaa.

Työttömän 27-vuotiaan Khaledin Riadin laitamilla asuvaa perhettä puo­lestaan elättää armeijan eläkkeellä ole­va aliupseeri. Perheen elämä on tiuk­kaa: Khaledin isällä on kaksi vaimoa ja kymmenen lasta, joista vasta kahdella on omia tuloja. Silti perhe uskoo vielä omaan yhteiskuntaansa.

Noin sadantuhannen saudinuoren tavoin Khaled on opiskellut valtion kustannuksella ulkomailla. Khaled suo­ritti valtiotieteistä kandidaattitasoisen tutkinnon Uudessa-Seelannissa vuosina 2005–2009. Hän puhuu englantia melko sujuvasti, mutta hänen atk-taitonsa ovat riittämättömät, koska hänellä ei ole ollut varaa ostaa tietokonetta.

”Työhaastatteluissa minulle on sa­nottu, etten saa työtä, koska en osaa käyttää kunnolla tietokonetta. Työmi­nisteriön pitäisi antaa työttömille laina, jolla he voisivat kustantaa työelämän vaatimat taidot”, Khaled toteaa.

Naiset ovat polttaneet kadulla sisäministerin valokuvan, mikä on kova viesti koko hallitukselle.

Eri lähteiden mukaan 20–24-vuo­tiaista saudeista 30–40 prosenttia on ilman työpaikkaa mutta hakee töitä. Nuorisotyöttömyys johtuu koulutuk­sen kehnon laadun lisäksi siitä, etteivät koulut ja yliopistot kouluta tarpeeksi markkinoiden tarvitsemia teknisten, kau­pallisten ja tieteellisten alojen asiantunti­joita. Koulutus painottuu humanistisiin ja uskonnollisiin aineisiin.

Lisäksi yksityissektori on haluton työllistämään saudityövoimaa. Työn­antajat valittavat saudien kehnoa työ­moraalia ja ulkomaalaisia korkeampia palkkoja, sillä Saudi-Arabiassa palkat määräytyvät kansallisuuden mukaan. Koska saudien irtisanominen on vaike­ampaa kuin ulkomaalaisten, yksityis­sektori suosii ulkomaalaistyövoimaa hallituksen painostuksesta huolimatta. Noin 90 prosenttia yksityissektorin työ­voimasta on ulkomaista.

Tyytymättömyys purkautuu

Saudit ryhmittyivät laajaksi poliittiseksi uudistusliikkeeksi viimeksi kymmenen vuotta sitten vaatimaan ennen kaikkea mahdollisuutta yhteiskunnalliseen osal­listumiseen. Yritys epäonnistui. Kuningas Abdullah on tehnyt pieniä ja vaatimat­tomia muutoksia, mutta ne eivät ole rat­kaisseet maan yhteiskunnallisia ongelmia eivätkä vastanneet saudien odotuksiin.

Kahden viime vuoden aikana tilan­ne on muuttunut suuresti. Yksityisessä haastattelussa korkeassa asemassa oleva hallituksen virkamies tiivistää tilanteen toteamalla, että aikaisemmin väestö pel­käsi hallitusta, mutta nyt hallitus pelkää väestöä. Hallituksella on syytä huoleen, sillä saudit eivät pelkää enää.

Tämä näkyy Twitterin lisäksi myös videopalvelu YouTubeen ladatuista vide­oista. Verkossa voi katsella esimerkiksi kahden saudinuoren omilla nimillään tekemän videon pääkaupungin slum­mien asukkaiden elämästä. Siinä nuoret haastattelevat moskeijan imaamia, jonka mukaan köyhyys saa perheenisät lähet­tämään tyttärensä kadulle kauppaamaan itseään ja pojat myymään huumeita.

Videon tekijä Feras Boqnah ja hänen apurinsa joutuivat vankilaan pariksi vii­koksi, mutta kriittisten videoiden tuotan­to jatkuu. Uutta on myös se, että hyvin konser­vatiivisessa Buraidan kaupungissa poliit­tisten vankien omaiset ovat järjestäneet mielenosoituksia vankiloissa istuvien miesten vapauttamiseksi. Buraida on Saudi-Arabian konservatiivisen islamin­tulkinnan wahhabismin linnoitus, ja siksi naisten osallistuminen katumielenosoi­tuksiin kertoo huomattavasta muutok­sesta. Naiset ovat esimerkiksi polttaneet kadulla sisäministerin valokuvan, mikä on kova viesti koko hallitukselle.

Aktivistien ja poliittisten vankien puolustajien mukaan Saudi-Arabiassa on noin 30 000 poliittista vankia, vaik­ka sisäministeriön mukaan heitä on va­jaat 3 000. Vankeja pidetään vankilassa vuosien ajan ilman syytettä ja oikeuden­käyntiä.

Tänä vuonna hallituksen valvoma oikeuslaitos on langettanut kovia tuo­mioita poliittisia oikeuksia vaativille aktivisteille. Heistä kuuluisin on kym­menen vuoden tuomion maaliskuussa saanut Mohammad Fahad Al-Qahtani. Hän on ollut perustamassa poliittisia oikeuksia vaatinutta järjestöä. Hänet tuomittiin muun muassa maan turval­lisuuden ja kansallisen yhtenäisyyden vaarantamisesta sekä väärien tietojen levittämisestä ulkomaille.

Naiset ovat polttaneet kadulla sisäministerin valokuvan, mikä on kova viesti koko hallitukselle.

Saudit ovat nyt oppineet yhdistä­mään maansa yhteiskunnalliset ongelmat ja hallitusmuodon. He vaativat perus­tuslaillista monarkiaa ja mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Toinen osa väestöstä on vailla yhteiskunnallista tietoisuutta ja luottaa sokeasti kunin­gasperheeseen ja sen valtaa tukevaan uskonnolliseen johtoon.

Vielä pari vuotta sitten aktivistit sa­noivat, että saudit eivät ole valmiita mak­samaan kansalaisoikeustaistelun hintaa, mutta tilanne on muuttumassa. Esimerkiksi vankien oikeuksia puolustava libe­raali Aziza Al-Joussef, eläkkeellä oleva Riadin yliopiston naispuolinen dosentti, kertoo nyt menevänsä mielenosoituksiin mukanaan kaikki tarpeellinen siltä varal­ta, että hänet vangitaan.

”Kerroin lapsilleni, että koska nuorin teistä on jo yliopistossa, minä en tarvitse enää muuta kuin patjan nukkumista var­ten”, 55-vuotias Al-Joussef sanoo.

Asianajaja Al-Qasimin mielestä Sau­di-Arabia on nyt tilanteessa, jossa enti­nen poliittinen järjestelmä ei toimi eikä uutta ole vielä olemassa.

”Saudit tietävät, että maan johdon täytyy rakentaa uusi yhteiskuntajärjes­telmä, jonka väestö kokee oikeutetuk­si”, Al-Qasim sanoo. Hän kuvaa uutta yhteiskunnallista liikehdintää poreilevan kiehuvaksi vedeksi, jota valtio ei pysty valvomaan eikä käsittelemään.

”Valtiolla ei ole kokemusta yksilöi­den käynnistämän poliittisen toiminnan hoitamisesta, koska se eroaa täysin Saudi-Arabiassa aikaisemmin vaikuttaneista yhteiskunnallisista voimista. Siksi on vaikea ennustaa, miten hallitus reagoi uusiin vaikuttajiin.”

Toisaalta Saudi-Arabian hallitus pyrkii ratkomaan sosiaalisia ongelmia ja jopa puhumaan niistä eri ryhmien kanssa. Kun opiskelijat osoittivat miel­tään opiskelija-asuntoloiden ongelmista, viranomaiset tapasivat heidän edustajiaan useissa kaupungeissa.

Sen sijaan valtio ei ole valmis poliit­tisiin myönnytyksiin. Keskenään hyvin erilaiset Saudi-Arabian yhteiskunnalliset vaikuttajat, kuten islamistit, liberaalit, kansalaisaktivistit, valistuneet akateemi­set piirit, toimittajat ja uudistuksia aja­vat talouden edustajat, ovat kaikki yhtä mieltä: uudistuksia pitää tehdä ennen kun hallitus menettää uskottavuutensa kokonaan.

Abdulazizin lapsenlapset kilpailevat vallasta

Saudi-Arabian kuningasperhe on pidättänyt itsellään politiikan monopolin kolmannen kuningas­kunnan perustamisesta eli vuodesta 1932 saakka. Monopolin laillistaa kuninkaan nimittämä uskonnollinen johtajisto, joka on aina valittu jyrk­kään wahhabilaiseen islamintulkin­taan erikoistuneen eliitin joukosta. Wahhabilaiset uskonoppineet teki­vät Al-Saudin hallitsijaperheen kanssa molempia osapuolia hyödyt­tävän liiton jo vuonna 1744.

Tähän saakka Saudi-Arabian kuningas on valittu nykyisen kunin­gaskunnan luojan Abdelaziz ibn Abdelrahman Al-Saudin poikien joukosta, mutta nyt sukupolvi vaih­tuu. Viime syksynä uusi sisäministeri nimitettiin jo lastenlasten joukosta, kun prinssi Muhammad bin Nayefistä tuli sisäministeri oman isänsä ja setänsä seuraajana.

Nyt Muhammad taistelee vallas­ta kolmen muun Saudi-Arabian valtion perustajan pojanpojan kans­sa. He ovat kansalliskaartin komen­taja Miteb, apulaispuolustusministe­ri Khaled bin Sultan sekä Kansalli­sen turvallisuusorganisaation pää­sihteeri Bandar bin Sultan, joka oli pitkään maansa lähettiläs Washing­tonissa.

Kaikilla ehdokkailla on valvon­nassaan sotilas- tai poliisivoimia. Kansalliskaarti on turvallisuusorga­nisaatioista vahvin. Siihen kuuluu 100 000 miestä, mutta lisäksi asei­siin voidaan kutsua nopeasti 20 000 vapaaehtoista. Kansallis­kaarti huolehtii sisäisestä turvalli­suudesta mutta voisi myös kukistaa asevoimien kapinan. Se on nimen­omaan kuninkaan oma organisaatio, jota komentaa kuningas Abdullahin poika Miteb.

Koska nuori polvi ei ole sopinut vallanjaosta, monet pelkäävät, että valtataistelu saattaa johtaa sotilas-, poliisi- tai turvallisuusjoukkojen ja kansalliskaartin yhteenottoihin.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.