Arvostettu brittiläinen yhteiskuntatieteilijä ja parlamentin ylähuoneen jäsen Anthony Giddens pitää liittovaltiota ainoana ratkaisuna Euroopan unionia nakertaviin keskeisiin ongelmiin. Näihin hän lukee niin heikon johtajuuden kuin puutteet demokraattisessa järjestelmässä. Vastaavasti talous-ja rahaliitto Emun paikkaaminen edellyttää Giddensin mukaan yhteistä budjettia käyttävää liittovaltiota ja jäsenmaiden keski­näistä taloudellista yhteisvastuuta.

Giddens tiedostaa ehdotukseensa liittyvät poliittiset han­kaluudet, mutta maalaa visiotaan silti isolla pensselillä. EU:n päätöksentekojärjestelmää pitää hänen mukaansa kehittää fe­deralistisen mallin mukaisesti ja kansalaisia osallistavan demo­kratian muotoja syventää tuntuvasti. Englannin kielen asemaa unionin johtavana virallisena kielenä tulee vahvistaa ja unionille tulee jo kustannussyistä Giddensin mukaan luoda yhteinen puo­lustus. Tiiviimpi poliittinen rakenne luo edellytykset yhtä hyvin eurooppalaisen hyvinvointivaltion lujittamiselle kuin unionin kansainvälisen uskottavuuden kasvattamiselle.

Avoimeksi jää, mikä olisi Britannian asema liittovaltio-EU:ssa. Giddens kannattaa kansanäänestystä EU-jäsenyydestä, mutta vastustaa sen kytkemistä sisäpoliittisiin aikatauluihin. Kansanäänestyksen alla tulisi varata riittävästi aikaa laaja-alaiselle poliittiselle keskustelulle Britannian paikasta Eu­roopassa.

Turbulent and Mighty Continent on vauhdikkaasti kirjoi­tettu ja selkeän juonensa ansiosta varsin lukijaystävällinen teos. Sen argumentin tueksi olisi kuitenkin monin paikoin tarvittu syvällisempää pohdintaa. Lisäksi asiaa koskevan akateemisen tutkimuksen olisi toivonut saavan näkyvämmän roolin. Nyt maailmankuulu yhteiskuntatieteilijä seilaa pääasiassa EU-jour­nalismin varassa.

Rationaalisten optimistien mukaan ihmiskunta selviää väestöräjähdyksen ja ruokapulan kaltaisista megaluokan ongelmista. Maapallon väestö jatkaa kasvuaan, mutta ilman katastrofaalisia seurauksia, toisin kuin Thomas Malthus en­nusti 1830-luvulla tai Paul Ehrlich 1960-luvulla.

Microsoftin monitieteistä tutkimuslaboratoriota Cambrid­gessa johtava Stephen Emmott liittyy kirjassaan tunnettujen rationaalisten pessimistien joukkoon. Kirja etenee lyhyin malt­husilaisin päätelmin kohti yhä synkempiä tulevaisuudenkuvia.

Emmott perustelee teesinsä pääosin vakuuttavasti. Maapal­lon väestö on lähes kaksinkertaistunut vuoden 1980 jälkeen ja jatkaa jyrkkää nousua kohti kymmentä miljardia. Väestönkas­vulla on suora yhteys ilmastonmuutokseen, sillä ruoantuotanto on yksi suurimpia kasvihuonekaasujen lähteitä.

Ilmaston lämpeneminen puolestaan heikentää maapallon kykyä ruokkia miljardeja uusia nälkäisiä suita. Viljelymaa vä­henee, kun kaupungit ja asvaltoidut alueet laajenevat.

Mikään ei viittaa siihen, että fossiilisten polttoaineiden ku­lutus kääntyisi laskuun, Emmott toteaa. Kasvihuonekaasujen päästöt ovat kasvaneet 30 prosenttia sen jälkeen kun Kiotos­sa solmittiin kansainvälinen sopimus niiden vähentämiseksi vuonna 1997.

Lopuksi Emmott kysyy kollegaltaan, mitä tämä aikoo teh­dä tällaisessa maailmassa. Kirjan viimeisellä sivulla lukee vain kollegan vastaus: ”Opettaa poikani käyttämään asetta.”

Se on toki iskevä päätös kirjalle, joka yrittää herätellä lu­kijaa ajattelemaan kulutuskeskeisen elämäntavan seurauksia. Tyylilajin ongelma on, että matkan varrella jää kääntämättä monta kiveä, kun muutoksen tekemiseen on vielä mahdolli­suuksia. Ainakin ruoantuotannossa ihmiskunta on toistaiseksi osoittanut hämmästyttävää neuvokkuutta.

 

Mihin nousevat mahdit pyrkivät? Tä­tä on selvitetty George Washington -yliopiston monivuotisessa projektissa, jonka tuloksena syntyi kirja Worldviews of Aspiring Powers.

Kirjoittajienlähtöajatuksena on, et­tä asia selviää parhaiten tarkastelemalla kunkin maan sisäisiä ulkopoliittisia de­batteja. Osin yksiulotteisesta käsitteis­töstä johtuen kirjasta jää tuntuma, että jokaisessa maassa käydään samankaltai­sia keskusteluja koskien maan ulkopoli­tiikkaa, ja että kunkin maan vastaukset maailmanpoliittiseen tilanteen kehityk­seen riippuvat myös kulloinkin vallitse­vista ideoista.

Tässä oivalluksessa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta tällä kertaa se tulee amerikkalaisen valtaeliitin lähipiiristä. Kirjan toinen toimittaja Henry R. Nau oli Gerald Fordin ja Ronald Reaganin presidenttikausien aikana mukana Yh­dysvaltain ulkopoliittisessa hallinnossa.

1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa keskusteltiin laajalti hegemonisen stabiliteetin teoriasta, jonka mukaan Yh­dysvallat käyttää hyväntahtoista ylival­taa, jonka heikkeneminen uhkaa suistaa maailman epäjärjestykseen, jopa globaa­liin sotaan.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Naun näkökulma on edelleen samansuuntai­nen. Maailmanpolitiikkaa ja muiden maiden maailmankuvia tarkastellaan hegemoni-Yhdysvaltojen näkökulmasta. Tarkasteluun on valittu mukaan joukko maita, joilla on halua lisätä vaikutusvaltaansa. Maavalikoima on mielen­kiintoinen, vaikkakaan ei kattava: Kiina, Intia, Iran, Japani ja Venäjä.

Kysymys eri maissa vallitsevasta maailmankuvasta ja niiden ulkopoliit­tisista keskusteluista on siis kehystetty yhdestä erityisestä näkökulmasta. Tar­kastelun teoreettisia tai yleisiä seurauksia ei juuri pohdita.

Kirjan toinen keskeinen puute on, ettei ajattelusuuntauksia juurikaan py­ritä selittämään. Muiden maiden ulko­poliittiset opit kuvataan asiana, joka vain on olemassa, sen sijaan että kysyt­täisiin, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Muutenhan myös omat opinkappaleet ja toiminta voisivat joutua kriittiseen valokeilaan.

Joitakin poikkeuksia kirjassa kuitenkin on. Esimerkiksi Andrew C. Kutchinsin ja Igor Zevelevin Venäjää koskevasta lu­vusta löytyy ohimennen muutama huo­mio, jotka selittävät sitä, miksi vallitseva maailmankuva Venäjällä on muuttunut. Ensin länsimielinen liberalismi sai antaa tilaa suurvaltain voimien tasapaino-opeille, josta on vähitellen luisuttu yhä nationalistisempaan ja uusimperialisti­sempaan suuntaan.

Kutchins ja Zevelev tuovat ikään kuin ohimennen esiin Venäjän ideologi­sen muuttumisen syitä ja käännepisteitä. Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten ajattelijoiden siirtymiseen kohti voimatasapaino-oppe­ja. Epävakaa maailmantalous ja erityises­ti vuoden 1998 rahoituskriisi merkitsivät (uus)liberalismin lopullista marginalisoi­tumista venäläisessä politiikassa.

Kosovon sota 1999 hermostutti Ve­näjän ulkopoliittisen johdon tyystin. Vii­meistään värivallankumoukset Georgias­sa, Ukrainassa ja Kirgisiassa vakuuttivat poliittiset vaikuttajat lopullisesti siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on Venäjän heikentäminen.

Tämä havainto ja amerikkalaisen im­perialismin kritiikki tuki siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodok­sisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Vladi­mir Putin, Sergei Lavrov, Vladislav Surkov ja Konstantin Zatulin ovat olleet viime vuosina kallellaan näihin oppeihin.

Vuosien 2008–2009 globaali rahoi­tuskriisi teki syvän loven Venäjän talouteen, mutta vakuutti samalla Venäjän johdon siitä, että Yhdysvaltain yksipuoli­sen johtoaseman päivät ovat luetut. Kun Putin aloitti kolmannen presidenttikau­tensa 2012, edellisen vuosikymmenen ta­louskasvun toistaminen alkoi vaikuttaa yhä vaikeammalta, ja vallan oikeutusta täytyi etsiä esimerkiksi kansallismielises­tä ulkopolitiikasta.

Venäjä on oiva esimerkki siitä, miten ulkopoliittisten oppien muutoksia pitäisi tarkastella laajemmassa viitekehykses­sä. Kyse on vuorovaikutuksesta muiden valtioiden ja liittoutumien kanssa, ja taustalla vaikuttaa epävakaan uuslibe­raalin maailmantalouden dynamiikka. Sekä vuorovaikutusasetelmia että maailmantalouden hallinnan tapaa voidaan muuttaa.

Kirjan parasta antia on David Sham­baughin ja Ren Xiaon kirjoittama luku Kiinasta. Keskeinen argumentti on, että vaikka Kiinassa on tähän asti vallinnut laaja konsensus hyvinvoinnin ja vallan hankkimisesta, maassa ovat edustettuina jokseenkin kaikki mahdolliset kansain­välisten suhteiden tutkimuksen ja ulko­politiikan koulukunnat.

Kiinalaiset viranomaiset toistelevat edelleen hyvin tarkasti ainoastaan viral­lisia näkemyksiä, mutta tutkijat käyvät laajaa keskustelua Kiinan identiteetistä ja maailmanjärjestyksen mahdollisista ja toivottavista kehityssuunnista. Tutki­jat harvoin kritisoivat toisiaan nimeltä, mutta ideoita arvioidaan ja arvostellaan jokseenkin vapaasti.

Perinteisen kiinalaisen ulkopoliit­tisen ajattelun ytimessä on näkemys, jonka mukaan Kiina menetti asemansa keskusvaltana länsimaisen imperialismin levittäydyttyä Aasiaan. Kiina kokee yhä olevansa nöyryytetty uhri, jonka tavoit­teena on saada takaisin arvovaltansa ja paikkansa maailmanpolitiikassa.

Tarinaan kuuluu myös vaatimaton kuva nyky-Kiinan asemasta: Kiina on edelleen vain yksi valta muiden joukossa, eikä sen tehtävänä ole pyrkiä johtajuu­teen. Kiina voi silti yhä useammin tehdä ja saada joitakin asioita aikaan globaalin diplomatian kentillä.

Toiset kuitenkin katsovat, että Kii­nan asema on jo muuttunut ja maasta on tullut keskeinen globaali valta. Sitä seu­raa kysymys siitä, minkälainen valta sen pitäisi olla. Pitäisikö Kiinan pyrkiä ää­nekkäämmin sanomaan mitä se haluaa, sen sijaan että se vain tyytyisi toteamaan mitä se ei halua?

Kiinalaistutkijoiden valtavirta näyt­täisi nojaavan paljolti klassisen poliit­tisen realismin valtiomiesviisauteen ja diplomatian pelisääntöihin: ”Älä ole turhan äänekäs edes silloin kun tiedät olevasi oikeassa.”

Päätavoite on varmistaa Kiinan oma yhtenäisyys ja jo Kiinan oman edun vuoksi ylläpitää kansainvälisen järjestyk­sen ”julkishyödykkeitä”. Näihin luetaan Kiinassa uusrealististen ajattelijoiden tavoin omistusoikeuksien turvaaminen, vapaakauppa ja rauha.

Kiinalaiset tutkijat näyttävät myös jakavan monien venäläisten kollegoi­densa toiveen siitä, että maailmasta olisi tulossa moninapaisempi. Kiinan oma nousu esitetään kuitenkin rauhanomaise­na. Kiina pyrkii harmoniseen maailmaan, jossa YK-järjestelmällä, kollektiivisella turvallisuudella, kaikkia hyödyttävällä talousyhteistyöllä ja sivilisaatioiden vä­lisellä dialogilla on paikkansa.

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori.

 

Voivatko kaupungit pelastaa maail­man tai ratkaista politiikan ja ta­louden ongelmat?Benjamin R. Barberin sekä Bruce Katzin ja Jennifer Bradleyn kirjat vastaavat kysymykseen myön­tävästi. Molempien kirjojen keskeisin sanoma on, että valtiot ovat kriisissä eivätkä kykene vastaamaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai talouskriisin kal­taisiin ongelmiin, kun taas kaupungeissa ja kuntarajat ylittävillä metropolialueilla on pystytty käytännöllisiin ja innovatii­visiin ratkaisuihin.

Barberin mukaan ilmastonmuutok­sen, sotilaallisten konfliktien ja talou­dellisen eriarvoisuuden kaltaiset ongel­mat edellyttävät globaalia demokratiaa. Valtiot ovat kuitenkin epäonnistuneet käyttökelpoisten yhteistyörakenteiden luomisessa, koska niiden toiminta poh­jautuu suvereniteetin ja nationalismin ihanteisiin. Barber esittää, että kau­punkien hallinta perustuu sen sijaan käytännönläheisyyteen, verkostoihin ja monikulttuurisuuteen. Pormestarit ovat tämän pragmaattisen johtajuuden ruu­miillistumia.

Barberin mukaan kaupunkien hallin­nassa on puoluepolitiikan tai ideologian sijaan kyse käytännön ongelmista – esi­merkiksi jätehuollosta tai asuinalueiden eriytymisestä – jotka pormestarit kau­pungin asukkaina myös itse kohtaavat. Vaikka kaupunkien johtajilla onkin usein puoluepoliittinen tausta, heille oman kotikaupungin kehittäminen on puolue­politiikkaa tai ideologiaa tärkeämpää ja he kykenevät puoluerajat ylittävään yhteistyöhön.

Barber tiedostaa, että jotkut kau­punginjohtajat syyllistyvät korrupti­oon, mutta hänen eri puolilta maailmaa esittelemänsä pormestarit vahvistavat teoksen kuvaa pragmaattisista ja verkostoituneista johtajista. Esimerkiksi Palermon pormestariLeoluca Orlandoon vähentänyt mafian valtaa ja toiminut Car-Free Cities Networkin puheenjoh­tajana. New Yorkin entinen pormestariMichael Bloombergpuolestaan saattaa johtajana olla itsevaltainen, mutta hän on edistänyt muun muassa ilmastonmuu­toksen torjuntaa.

Barber korostaa käytännöllisen lä­hestymistavan merkitystä globaalien ongelmien ratkaisussa ja ehdottaa maa­ilmanlaajuisen pormestarien parlamentin perustamista. Kaupungit ovat jo nyt luo­neet kymmeniä kansainvälisiä yhteistyö­verkostoja, kuten ilmastonmuutokseen ja energiatehokkuuteen keskittyvän C40- verkoston tai rauhaa ja ihmisoikeuksia ajavan Mayors for Peace -organisaation.

Kaupunkiverkostot ovat Barberin mukaan kyenneet vaikuttamaan moniin tärkeisiin kysymyksiin, esimerkiksi hiili­dioksidipäästöjen ja aseellisen väkivallan vähenemiseen sekä osallistuvan demo­kratian kehittämiseen. Pormestarien par­lamentti olisi Barberin mukaan tästä vain yksi askel eteenpäin.

Nimestään huolimatta parlamentti olisi suhteellisen löyhä ja verkostomai­nen toimielin, joka perustuisi vapaaeh­toisuuteen ja konsensukseen. Barber ei määrittele tarkasti parlamentin toimi­valtaa tai tehtäviä, mutta hän painottaa globaalien kysymysten ja paikallistason arkipäivän ratkaisujen välistä yhteyttä. Esimerkiksi paikalliset liikenneratkaisut vaikuttavat globaalin ilmastonmuutok­sen torjuntaan.

Katzin ja Bradleyn painopiste on Yhdys­valloissa ja talouskriisin seurauksissa. Avainasemassa ovat kaupunginjoh­tajien sijaan kaupunkiseutujen sisällä muodostuvat verkostot, jotka ylittävät muodolliset kuntarajat ja liittävät toisiin­sa poliitikkojen ja virkamiesten lisäksi esimerkiksi yritysten, korkeakoulujen ja järjestöjen edustajia. Muuten kirjan teesi on sama kuin Barberin: kaupun­git ovat onnistuneet siinä missä valtiot ovat epäonnistuneet, koska kaupunkien toiminta perustuu pragmaattisuuteen ja verkostoitumiseen.

Katzin ja Bradleyn visioimassa ”metropolivallankumouksessa” on kyseverkostojen luomisesta, uudentyyppisten toimintatapojen kokeilemisesta sekä on­nistuneiden kokeilujen vakiintumisesta ja leviämisestä maailmanlaajuisesti kaupun­kiseuduilta toisille.

Vaikka Katz ja Bradley keskittyvät Yhdysvaltoihin, hekin korostavat Bar­berin tapaan kaupunkiseutujen roolia globaaleissa kaupunkiverkostoissa, kan­sainvälisten yritysten kotipaikkoina ja maahanmuuton kohteina.

Kummankin kirjan johtopäätös on, että kaupungit tai kaupunkiseudut on huomioitava nykyistä vahvemmin poliit­tisina toimijoina – kansallisesti valtion­hallinnon rinnalla ja globaalilla tasolla yhdessä kansainvälisten instituutioiden, yritysten ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Barberin ratkaisu on globaali por­mestarien parlamentti, kun taas Katz ja Bradley esittävät, että Yhdysvaltain liit­tovaltio ja osavaltiot olisivat säännölli­sessä yhteydessä metropolien kehittäjä­verkostoihin ja lisäisivät näiden toimival­taa. Valtiolla olisi kuitenkin tärkeä rooli sosiaalisen turvaverkon ylläpitäjänä ja kaupunkiseutujen innovatiivisten aloit­teiden taloudellisena tukijana.

Molempia kirjojavoi arvostella siitä, että niiden esittämissä yhteiskuntamalleissa huomattavan suuri valta keskittyy kau­punkien pormestareille tai kaupunkiseu­tujen eliiteille. Dynaaminen kaupunki- tai metropolivetoinen kehitys voi merki­tä menestystä yksille, mutta kehityksessä on myös häviäjänsä.

Ensimmäinen mahdollisten häviäji­en ryhmä koostuu niistä kaupungeista, jotka eivät menesty globaalissa kilpai­lussa. Kaupunkien sisällä ulkopuolisiksi ovat vaarassa jäädä vähäosaiset ryhmät tai konsensuspohjaiseen kehittämiseen huonosti sopivat kriittiset äänet. Mah­dollisia häviäjiä ovat myös metropolien toimintapiirin ulkopuolelle jäävät maa­seutualueet.

Barberin mukaan ratkaisun avaimet kaupunkien väliseen ja sisäiseen epäta­sa-arvoon ovat kaupungeilla itsellään, ja sama ajatus on esillä myös Katzin ja Bradleyn teoksessa. Kaupunkien suh­de maaseutuun jää molempien kirjojen heikoimmaksi anniksi, sillä kirjoissa on sivuutettu maaseudun rooli esimerkiksi ruuantuotannossa, ympäristöpolitiikassa ja virkistyskäytössä. Keskustelunavauk­sina kirjat kuitenkin lisäävät ymmärrystä kaupunkien ja metropolien aseman muu­toksesta.

 

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Hel­singin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja tutkija Svenska social- och kommunalhögskolanissa.

Marine Le Penin johtama kan­sallinen rintama saavutti toukokuun eurovaaleissa hurjan vaalivoiton Rans­kassa. Le Pen on todennut, ettei EU:n koneistoa ole mahdollista korjata ja että unioni romahtaa lopulta Neuvostoliiton tapaan.

Le Pen tunnetaan räväköistä lausun­noistaan, mutta kansallisen rintaman ulkopoliittista linjaa on olennaisesti ol­lut muotoilemassa vähemmän tunnettu vaikuttaja, Le Penin ulkopoliittisena neuvonantajana vuodesta 2009 lähtien toiminut Aymeric Chauprade, joka on työskennellyt aiemmin sotakorkeakou­lun opettajana. Myös Chauprade nou­si Euroopan parlamenttiin toukokuun vaaleissa.

Chaupraden näkemys kansainväli­sestä politiikasta perustuu ajatukselle kansakuntien suvereenisuudesta. Hän kannattaa moninapaista maailmaa, jos­sa on useita valtakeskuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa tasavertaisia voimasuh­teita erityisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan, mutta myös muiden nousevien valtakes­kusten välillä.

Kansallisen itsenäisyyden vastavoi­mana Chauprade näkee imperialismin, joka ilmenee hänen mukaansa ennen kaikkea Yhdysvaltojen johtamana glo­balisaationa. Ranskan taloudellisista ongelmista ja vaikutusvallan laskusta Chauprade syyttää Yhdysvaltojen, Na­ton ja EU:n euroatlanttista projektia, jon­ka tarkoituksena on edistää globalisaa­tiota, suuryritysten etua ja ylikansallisten eliittien valtaa.

Kansallisen rintaman kauppapoliit­tisessa linjassa näkyy ranskalainen pro­tektionistinen perinne. Siinä on myös yllättävän paljon samankaltaisuutta vasemmistolaisen globalisaatiokritiikin kanssa.

Osana globalisaatiota vastustavaa linjaansa kansallinen rintama on nos­tanut esille EU:n ja Yhdysvaltojen neu­votteleman Transatlanttisen kauppa- ja investointikumppanuuden (TTIP). Puo­lue pelkää TTIP:n olevan ”taloudellinen Nato”, joka suosisi amerikkalaisia suur­yrityksiä ja olisi uhka Ranskan ja Euroo­pan taloudelle ja demokratialle.

Chauprade kannattaa erilaisten si­vilisaatioiden erityislaatuisuuden tun­nustamista, sillä sivilisaatiot ovat hänen mukaansa yhteen sovittamattomia. Tässä hän on samoilla linjoilla Samuel Hun­tingtonin kanssa, jonka mukaan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa pääasial­lisia konfliktien syitä ovat toisistaan poikkeavien kulttuuripiirien törmäykset rajavyöhykkeillään.

Chauprade tunnistaa 15 kulttuuripii­riä omiksi sivilisaatioikseen. Huntington ja Chauprade ovat samaa mieltä siitä, että Afrikka, Intia, Itä-Euroopan orto­doksinen kulttuuripiiri, Japani, Kaak­kois-Aasian buddhalainen kulttuuripiiri, Kiina ja Latinalainen Amerikka muodos­tavat omat sivilisaationsa.

Huntingtonista poiketen Chauprade jakaa kuitenkin länsimaisen ja islami­laisen sivilisaation pienempiin osasiin. Länsimaista Chauprade erottaa euroop­palaisen, anglosaksisen ja oseanialaisen sivilisaation, islamilaisesta maailmasta puolestaan arabialaisen, iranilaisen, turk­kilaisen ja aasianislamilaisen sivilisaati­on. Näiden lisäksi hän pitää juutalaista Israelia omana sivilisaationaan.

Maailman hahmottaminen erillisten si­vilisaatioiden kokonaisuudeksi on se pohja, jolle kansallisen rintaman ulko­poliittiset tavoitteet perustuvat. Puolue haluaa luoda Euroopan unionin tilalle uuden kansakuntien Euroopan, jolla on eurooppalaiset ulkorajat. Kansakuntien Eurooppa perustuisi suvereenien valti­oiden yhteistyölle, jossa kunnioitetaan jäsenvaltioiden puolueettomuutta, kan­sallista budjettivaltaa sekä kansainvälistä oikeutta.

Turkilla ei islamilaisena maana oli­si asiaa Chaupraden Eurooppaan. Sen sijaan kansallinen rintama olisi valmis ottamaan yhteisöön mukaan EU:n ulko­puoliset Sveitsin – ja Venäjän.

Vaikka Chauprade näkee ortodok­sisen maailman lännestä erillisenä si­vilisaationa, hän myös korostaa koko kristillisen maailman yhteisiä juuria ja sitä, että kristittyjen tulee eroistaan huo­limatta pitää yhtä. Sen vuoksi Venäjän yhteistyö Euroopan kanssa on tärkeää.

Kansallinen rintama haluaa Ranskan ja koko Euroopan hylkäävän Naton ja EU:n. Uusi kansakuntien Eurooppa ra­kentuisi akselin Pariisi–Berliini–Mos­kova varaan. Euroopan maiden tulisi solmia sotilaalliseen yhteistyöhön ja energiaan perustuva syvennetty kumppanuussopimus Venäjän kanssa. Lisäksi Chauprade katsoo, että Kansakuntien Eurooppaa hyötyisi yhteisen laivaston perustamisesta.

Historiallista vertailukohtaa Parii­sin–Berliinin–Moskovan-akselille voi etsiä 1800-luvun lopusta, jolloin Ranska solmi läheiset suhteet keisarillisen Venä­jän kanssa. Saksallakin oli samoihin ai­koihin halua yhteistyöhön Venäjän kans­sa. Akseli jäi kuitenkin silloin täydenty­mättä Saksan ja Ranskan vuoden 1870 sodan aiheuttamien kaunojen vuoksi.

Euroopassa on ihmetelty kansallisen rinta­man läheisiä suhteita Venäjään. Marine Le Pen sai valtiovierailijamaisen vas­taanoton Venäjän duuman puhemiehen Sergei Naryškinin vieraana Moskovassa kesäkuussa 2013. Kansallinen rintama on tukenut Venäjää myös Ukrainan krii­sin aikana ja syyttänyt Euroopan unionia uuden kylmän sodan aloittamisesta Ve­näjää vastaan.

Kansallisen rintaman ulkopoliittinen linja ja Venäjä-myönteisyys kytkeytyvät Ranskan geopoliittiseen perinteeseen. Ranskan entinen presidentti Charles de Gaulle korosti ulkopolitiikassaan Rans­kan suvereenisuutta ja pyrki luomaan Eurooppaan voimatasapainon sopivien liittolaisten avulla.

Aivan kuten kansallinen rintama ny­kyisin, de Gaulle kannatti kansakuntien Euroopan mallia ja arvosteli Yhdysvalto­jen vaikutusvaltaa Euroopassa. De Gaul­lelle Eurooppa tarkoitti koko maanosaa Atlantilta Uralille, ei vain euroatlanttis­ten instituutioiden varaan rakentuvaa aluetta.

Ulkopoliittisella linjallaan kansal­linen rintama haastaa Euroopan ulko­poliittisen status quon eli tukeutumisen Euroopan unioniin, Natoon ja Yhdysval­toihin. Ranskassa järjestetään seuraavat kansalliskokouksen ja presidentin vaalit vuonna 2017. Silloin nähdään, saako puolue vastuuta Ranskan poliittisen suunnan määrittäjänä.

Odotettavissa on, että kansallinen rintama ei pyri hakeutumaan poliittiseen keskustaan. Sen sijaan puolue painostaa kilpailijoitaan siirtymään perässään po­liittiselle laidalle myös ulkopoliittisissa kysymyksissä kasvattamalla omaa kan­natustaan.

Vaikka puolueen nousu hallitusval­taan ei tuntuisikaan todennäköiseltä, olisi Suomessakin syytä keskustella ajan hengen muuttumisen varalta siitä, mitä kansallisen rintaman ajama ulkopolitiik­ka merkitsisi maallemme.

Kannattaisiko Suomen pyrkiä osak­si tällaista akselia vai tasapainottaa asemaansa esimerkiksi transatlanttisten suhteiden avulla? Voisiko Suomen ase­ma vakautua, jos Saksasta ja Venäjästä tulisi strategiset liittolaiset, vai uhkaisi­ko Suomea jääminen uuden suurvaltojen etupiirijaon uhriksi, kuten vuonna 1939 kävi Molotov–Ribbentrop-sopimuk­sen jälkeen? Suomen kannattaisi joka tapauksessa hyödyntää taloudellisesti maksimaalisesti sijaintinsa lännen ja idän välissä, pitäen samalla mielessä turvalli­suuspoliittiset uhkakuvat.

 

Kirjoittaja on valtiotieteiden ja oikeustie­teiden maisteri (LL.M), joka työskentelee kansanedustajan avustajana (ps).

Lähteet: Aymeric Chauprade: Géopoliti­que: Constantes et Changements dans l’Histoire (Ellipses 2007) ja Chronique du choc des civilisations (Éditions Chronique 2009).

Monet johtavat poliitikot vetoavat äänestäjiin esiintymällä mahdollisimman tavallisesti. Tutkija Anu Kantola kutsuu ilmiötä matalaksi vallankäytöksi.

Keväällä ilmestyneessä kirjas­saan Matala valta (Vastapai­no, 2014) Anu Kantola tutkii poliitikkojen ja yritysjohtajien vallan tyylien muutosta toisen maail­mansodan jälkeisessä Suomessa. Kanto­lan analyysin tulos oli, että taitava joh­taja pystyy koskettamaan johdettaviensa tunteita.

Yhteiskunnan rakenne sanelee, mil­laista valtaa on mahdollista käyttää. Kun yhteiskunta keskiluokkaistui, autoritaa­rinen ja isällinen vallankäyttö vaihtui asiapitoiseen, tietoa ja järkeä korosta­vaan byrokraattiseen ja teknokraatti­seen tyyliin. 1980-luvulla alkoi nousta erityisesti yritysjohtajien suosima vallan­kumouksellinen vallan tyyli, joka oli in­tohimoinen, persoonallinen, tarvittaessa haastava ja hauska.

Suomen poliitikot noudattavat edel­leen pääsääntöisesti asiapitoista tyyliä, mutta suunta on kohti ”matalan vallan” tyylejä – kadunmiesten ja -naisten pa­riin jalkautumista. Tyylin edelläkävijöitä ovat olleet muiden muassa lippalakki-Halonen ja jytky-Soini.

Pääministeri Alexander Stubb puo­lestaan esiintyy Kantolan mukaan ”kan­sakunnan toivevävynä”, joka panee pe­liin koko persoonansa. Puhekielisyyttä suosiva ”Alex” pyrkii luomaan henkilö­kohtaisen kontaktin ihmisiin ja käyttää matalaa valtaa taitavasti sosiaalisessa mediassa.

Ulkopolitiikka esitti Kantolalle sar­jan väitteitä vallasta ja sen käyttäjistä.

UP: Vallassa on yhä enemmän kyse siitä, että hallittaville luodaan hyvää fiilistä ja tunne voittajien puolelle kuulumisesta. Esimerkiksi kokoomuksen menestys Suomessa perustuu pitkälti tähän.

AK: Yhteiskunnan luokkarakenne on muuttunut ja teollisuus- ja agraariväes­tön osuus vähentynyt, minkä seuraukse­na puolueet ovat keskiluokkaistuneet ja hakeutuneet lähemmäs toisiaan. Poliit­tiset aatteet ovat jääneet tyhjän päälle, kun esimerkiksi työväenaate ja maaseu­tuaate, miksei porvarillisuuskin, ovat murentumassa. Uusia puolueita syntyy, ja ne, jotka eivät pysty uudistumaan, sammuvat pois.

Puolueissa mietitään, miten ihmisiä voisi houkutella äänestäjiksi tunteen avulla. Pr-toimistot ovat palkkasotureita, jotka tekevät tämän työn. Vaikeat asiat valmistellaan ensin kulisseissa ja tuo­daan vasta sitten strategisesti sopivalla hetkellä julkisuuteen. Vaarana on, että aito keskustelu vähenee ja todellinen val­lankäyttö piiloutuu.

Esimerkiksi Nato-keskustelua on käyty ensin pinnan alla ja nyt, sopival­la hetkellä Ukrainan kriisin yhteydes­sä, Sauli Niinistö on tuonut sen isoilla uruilla julkisuuteen. Julkinen poliittinen keskustelu on ollut Suomessa suhteelli­sen vaisua, sillä sitä hillitsee Suomen ai­nutlaatuinen konsensukseen perustuva järjestelmä.

Nyt menestyvät parhaiten Barack Oba­man ja Angela Merkelin kaltaiset johta­jat, jotka osaavat luoda johdettavilleen illuusion siitä, että ovat yhtä tavallisia kuin he. Eliitti häivyttää näin kasvavaa eriarvoisuutta.

Poliittisten johtajien imagonrakennus on hieman samanlaista kuin filmitähtien: samasta henkilöstä on löydyttävä taval­lisuutta ja poikkeuksellisuutta – pohjaa samaistumiselle sekä ihailulle. Kun yh­teiskunnat ovat 1900-luvulla demokrati­soituneet ja hierarkiat ovat madaltuneet, ihmiset näkevät itsensä yhä enemmän tasa-arvoisina johtajien kanssa. Vallan tyyli ei kuitenkaan kerro mitään taustalla tapahtuvasta vallankäytöstä.

EsimerkiksiVladimir Putin on yhdis­tänyt Venäjällä tavallisen venäläisen mie­hen tyylin James Bond -elokuvista tut­tuun ”miehinen mies” -tyyliin. Samaan aikaan maassa on epädemokraattinen poliittinen järjestelmä, jossa yksilönva­pautta ei suosita.

Myös Obaman taustalla toimii val­tava julkisuuskoneisto valokuvaajineen ja sosiaalisen median ammattilaisineen. Merkel taas harjoittaa arkipäiväistä, jär­kiperäistä tyyliä, joka luo turvallisuuden tunteen.

Tunteita ei pitäisi valjastaa vallankäyt­töön. Esimerkiksi patriotismin nousu Venäjällä on osoittanut, että siitä ei seuraa mitään hyvää.

Vallankäytössä ei ole oikotietä onneen, ja erilaisilla tyyleillä on aina hyvät ja huonot puolensa. Taitava johtaja pystyy kuitenkin koskettamaan seuraajiensa tunteita. Seuraukset voivat olla hyviä tai huonoja. Karmiva esimerkki löytyy eu­rooppalaisesta fasismista 1930-luvulta.

Viime aikoina tärkeäksi tunteeksi on noussut nostalgia. Yhteiskunnallinen muutos on ollut raju, ja ihmiset kaipaa­vat takaisin johonkin kuvitteelliseen al­kuperäiseen ja ihanaan onnelaan. Tätä nostalgianälkää ovat ruokkineet niin populistiset puolueet Euroopassa kuin fundamentalistiset liikkeet esimerkiksi Syyriassa.

Nostalgian nousua voi pitää yllätyk­senä. Tulevaisuudenuskoisella 1990-lu­vulla markkinaliberalismia ja teknolo­gian kehitystä pidettiin vielä hienoina asioina. Finanssikriisi ja syrjäytyneisyy­den lisääntyminen ovat kuitenkin syn­nyttäneet toisenlaisia tarpeita.

Myös keskiluokan tilanne on hyvin epävarma, ja kyydistä putoamisen pelko on levinnyt. Kun hierarkiat on puret­tu yrityksissä, kuka tahansa voi joutua lähtemään. Selkeitä urapolkuja ei ole. Poliitikot voivat hyödyntää ihmisten epävarmuutta tarjoamalla turvalliselta tuntuvia ratkaisuja, kuten isänmaalli­suutta.

Monet maat ovat pudonneet kehi­tyksestä, ja pettymys on ollut kova. Esi­merkiksi Venäjällä ihmisten elinolot eivät ole parantuneet odotetulla tavalla Neu­vostoliiton romahduksen jälkeen. Syntyi tarve kiinnittää kansan huomio muualle, jotta tyytymättömyys ei kasvaisi liikaa.

Aikamme vakavin vallankäytön ongel­ma on kasvava vaatimus siitä, että ih­misten tulisi hallita ja johtaa itseään.

Yksilönvapauden kääntöpuolena on yk­sinäisyys. Kun ei olla enää sitoutuneita puolueisiin tai luokkiin ja kun yksilö on vapaa tekemään mitä haluaa, itsestä tu­lee oman elämän päätarkoitus, ja itsensä tarkkailu ulottuu kaikkeen mitä tehdään. Tämä voi rikkoa yhteisöllisyyttä.

Pehmeä vallan tyyli on toiminut tä­hän asti, mutta nyt johtajat yrityksissä, politiikassa ja järjestöissä valittavat, että ihmisiä on vaikea sitouttaa. Uskon, että seuraavaksi aletaan rakentaa jonkinlais­ta yhteisöllisyyttä, vastateesiä yksilönva­pauden korostamiselle. Yhteisöllisyyden nousu näkyy jo nuorten aikuisten kes­kuudessa kaupungeissa, ja ehkä myös politiikassa pienellä viiveellä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja mediatutkimuksen tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.

”Ei me olla täällä vieraina”, sanoo 12-vuotiaana perheensä kanssa Somaliasta paennut Hashim Yonis. ”Me olemme amerikka­laisia aivan samalla tavalla kuin täällä asuvat italialaiset, kiinalaiset, japanilaiset ja irlantilaiset ovat amerikkalaisia.”

Hashim on yksi niistä yli 30 000 so­malipakolaisesta, jotka ovat löytäneet uuden kodin Yhdysvaltain keskilännestä, Minnesotan osavaltiosta. Kielitaidotto­mana maahan tullut Yonis suorittaa parhaillaan kolmatta korkeakoulutut­kintoaan ja kertoo sopeutuneensa hyvin amerikkalaiseen elämänmenoon.

Eikä Yonis ole poikkeus. Minnesotan somaleiden korkea työllisyysaste, yrit­täjyysinto ja poliittinen aktiivisuus ovat herättäneet kansainvälistä kiinnostusta. Etenkin Pohjoismaista on viime vuosina käyty Minnesotassa hakemassa oppia somaleiden kotouttamiseen.

Viiden miljoonan ihmisen ja kym­menientuhansien järvien Minnesota, jossa joka kolmannen asukkaan juuret ovat Pohjoismaissa, on ympäristöltään hyvin samankaltainen kuin vaikkapa Suomi. Toisaalta Minnesota myös eroaa Pohjoismaista merkittävästi niin yhteiskuntamallin, maahanmuuttohistorian kuin kotouttamistoimien osalta.

Pohjoismaisesta näkökulmasta huo­mio kiinnittyy siihen, millaista somaliyh­teisön arki on maassa, jossa maahan­muuttajia ei valtion toimesta kotouteta, sosiaaliturva on vähäistä, mutta toisaalta omakohtainen kokemus maahanmuutos­ta on enimmilläänkin vain muutaman sukupolven päässä.

Esimerkin voimalla

Minnesotassa lähes 20 prosenttia kai­kista 18–34-vuotiaista somalinuorista opiskelee korkeakoulussa. Esimerkiksi Minnesotan yliopistossa on yli 500 so­maliopiskelijaa. Kansainvälisen politii­kan opiskelijat Anab Omar ja Hoda Isak korostavat lähipiiriltä saadun esimerkin vaikutusta.

”Niin kauan kuin muistan, isäni on painottanut minulle koulutuksen tärke­yttä”, Omar sanoo. ”Mutta vähintään yhtä tärkeää oli ystävien esimerkki. Lä­hes kaikki kaverini menivät yliopistoon, joten se tuntui luontevimmalta vaihtoeh­dolta myös minulle.”

Somaliopiskelijoiden korkea luku­määrä Minnesotan yliopistossa helpot­taa uusien opiskelijoiden sopeutumista.

Isak aloitti yliopisto-opintonsa Virginian osavaltiossa, jossa hän oli omien sano­jensa mukaan kampuksen ainoa somali.

”Kyllä se vaikutti negatiivisesti. Tun­sin oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, vaikka minulla olikin kavereita.”

Ensimmäisen lukukauden jälkeen Isak siirtyi Minnesotan yliopistoon. ”Täällä kaikki on toisin. Törmään jat­kuvasti toisiin somaliopiskelijoihin ja se antaa voimaa ja rohkeutta. Täällä on helpompi olla oma itsensä.”

Kouluttautumisinto kertoo myös so­malien uskosta omiin mahdollisuuksiin­sa. Somaliyhteisössä uskotaan vahvasti amerikkalaiseen unelmaan, ajatukseen siitä, että Yhdysvalloissa jokainen voi saavuttaa paremman huomisen sosiaa­liluokasta ja syntymäpaikastaan riippu­matta.

Opinto-ohjaajana työskentelevän Ali Kofiron mukaan menestyksen avai­met ovat Yhdysvalloissa jokaisen omissa käsissä. Tämän vuoksi hän painottaakin oppilailleen erityisesti työnteon merki­tystä.

”Täytyy olla aloitteellinen ja tehdä kovasti töitä. Kyllä sinut sitten huomataan ihonväristä tai syntyperästä huolimatta.”

Myös Omar ja Isak ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, että kovalla työnteolla kaikki on mahdollista.

”Kyllä meitä välillä tuijotetaan ja opettajat käyttäytyvät kuin meitä ei oli­sikaan. Mutta ei sen saa antaa häiritä. Minä pidän vain tavoitteeni kirkkaana mielessä ja jatkan eteenpäin muista vä­littämättä”, Omar tiivistää oman asen­teensa.

Köyhyys seuraa töissä

Työllistymistä pidetään usein kotoutumi­sen todellisena mittarina. Ainakin tilas­tojen valossa somaleiden asema Minne­sotan työmarkkinoilla on parempi kuin missään muualla länsimaissa.

Opintojensa loppusuoralla olevat Hoda Isak ja Anab Omar suhtautuvat tulevaisuuteensa ja asemaansa työmark­kinoilla varsin luottavaisesti.

”Ei työllistyminen minua pelota”, Isak sanoo. ”Kaikki ystäväni ovat löy­täneet töitä valmistumisen jälkeen, joten eiköhän minullekin jotain löydy.”

Myös Minneapolisin kaupungin maahanmuuttajapalveluissa sosiaa­lityöntekijänä työskentelevä Ismail Husseinvakuuttaa, että työtä löytyy jo­kaiselle. ”Ei ehkä unelmien työpaikkaa tai edes kokopäivätyötä, mutta työtä kumminkin.”

Husseinin mukaan tarjolla on eten­kin paikkoja, joihin ei vaadita juurikaan työkokemusta, koulutusta tai kielitaitoa. Alhaiset työvoimakustannukset selittävät osaltaan näiden työpaikkojen verrattain runsaan tarjonnan. Seitsemän dollarin minimituntipalkan lisäksi työntekijöille maksettavat sosiaalimaksut ovat vähäi­siä, ja niitä voidaan välttää palkkaamalla lyhytaikaista vuokratyövoimaa.

Harvalla on varaa kieltäytyä tar­jotusta työstä. Koska yhteiskunnalta saatava avustus on vähäistä ja sitä saa vain rajallisen ajan, maahanmuuttajien on pakko työllistyä tullakseen toimeen. Esimerkiksi avokätisyydestään tunnettu Minnesotan osavaltio myöntää toimeen­tulotukea 450 dollaria kuukaudessa enintään viiden vuoden ajan.

Husseinin mukaan sosiaalituen pii­ristä pois pääseminen onkin yksi kes­keisimmistä viranomaisten uusille maa­hanmuuttajille painottamista asioista. Vähäiset korvauskuukaudet on syytä säästää pahan päivän varalle.

Puutteistaan huolimatta matalapalk­katyöt ovat maahanmuuttajille tärkeä portti amerikkalaiseen työelämään. Esimerkiksi Hussein työskenteli ensin lentokentän liukuhihnalla ja tulkkaus­toimistossa ennen kuin sai paikan sosi­aalityöntekijänä.

Moni somali tekee vuokrafirmo­jen tarjoamia pätkätöitä, mutta ne ei­vät suinkaan ole ainoa mahdollisuus. Somalit työllistyvät myös korkeisiin virkoihin lääkäreiksi, lakimiehiksi ja professoreiksi.

Ilmapiiri tukee yrittäjiä

Minnesotan somalit ovat lisäksi huo­mattavan aktiivisia perustamaan omia yrityksiä. Osavaltiossa on arviolta 700–1000 somaleiden omistamaa yritystä, joista suurin osa toimii myynti- ja pal­velualoilla.

Somaleiden yrittäjyysintoa alleviivaa se, että maahanmuuttajien yrittäjyys on Minnesotassa selvästi maan keskiarvoa vähäisempää.

Minneapolisissa kaksi ravintolaa omistava Jamal Hashi pitää tärkeinä te­kijöinä Yhdysvaltain yrittäjämyönteis­tä ilmapiiriä ja yrityksen perustamisen helppoutta. Yrityksen avaamiseen vaadi­taan käytännössä vain muutaman pape­rin täyttäminen ja pieni maksu. Tämän lisäksi verotus ja työvoimakustannukset suosivat etenkin pienyrityksiä. Hussein puolestaan selittää somaliyrittäjyyden räjähdysmäistä kasvua lumipalloefektil­lä: kun yksi onnistuu, kaikki muut halu­avat yrittää samaa.

Tiedon jakamisen ja yhteistyön lisäk­si somaliyrittäjien välillä vallitsee Hashin mukaan myös menestystä ruokkiva kil­pailu. ”Me olemme sisäistäneet amerik­kalaisen työelämän vaatimukset: halun menestyä, asua isossa talossa ja ajaa pa­rempaa autoa kuin naapuri.”

Viime vuosina myös viranomaiset ovat huomioineet somaliyhteisön yrittä­jyysinnon. Monien maahanmuuttajien tarvitsemien palveluiden tarjoaminen on ulkoistettu somaleiden omille yrityk­sille. Minnesotassa somalit pyörittävät niin sairaaloiden tulkkipalveluita ja kii­reettömiä potilaskuljetuksia kuin myös päivä- ja hoitokoteja.

Ahkeran yrittäjyyden tuloksena Minnesotaan on syntynyt oma etninen kansanosatalous. Tämä on sekä vahvuus että ongelma. Suuri somaliyhteisö takaa lojaalin asiakaskunnan, mutta se asettaa myös rajat yrityksen kasvulle.

Hashin mukaan monet yrittäjät tyytyvät kohdistamaan palvelunsa vain somaliyhteisölle, vaikka muurin mur­tamiseen ei vaadittaisikaan aina suuria tekoja. Hashille ensimmäinen askel koh­ti valtavirtaa oli kirjoittaa ravintoloihin ruokalistat.

”Monien somaliravintoloiden tapaan meillä ei ollut ollenkaan ruokalistoja. Käytäntö on tuttu somaleille, mutta se saattoi karkottaa muita potentiaalisia asiakkaita.”

Amerikka ilman unelmaa

Menestystarinalla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: Minnesotan somali­maahanmuuttajia piinaava köyhyys. So­malien ja muun väestön väliset tuloerot ovat Minnesotassa huomattavan suuret. Somalikotitalouksien keskimääräiset kokonaistulot ovat alle 16 000 dollaria vuodessa, kun taas koko väestön tulot kotitaloutta kohti ylittävät 57 000 dol­laria. Pienten tulojen seurauksena yli 60 prosenttia Minnesotan somaleista elää osavaltion virallisen köyhyysrajan ala­puolella. Korkea työllisyysaste ja aktii­vinen yrittäjyys eivät ole siis onnistuneet poistamaan köyhyyttä.

Työllistymisessä ongelmana on se, että monet maahanmuuttajista jäävät pysyvästi matalapalkkaisiin pätkätöi­hin. Koska sosiaalituet ovat rajallisia, monet maahanmuuttajat ovat riippuvai­sia näistä ”McJob-töistä”. Työnantajat puolestaan käyttävät hyväksi edullista työvoimaa, joka on tarvittaessa helppo korvata uusilla tulokkailla.

Yrittäjyyden kasvua taas rajoittaa kooltaan ja ostovoimaltaan rajallinen asiakaskunta.

Minnesotan somaleiden tilanne ku­vaa hyvin amerikkalaisen maahanmuu­ton kokonaisuutta, jossa maahanmuut­tajat sijoittuvat yhteiskunnan ääripäihin. Minnesotan somaliyhteisössäkin on omat miljonäärinsä, mutta myös paljon köyhyyttä ja kodittomuutta.

Yhdysvaltain ansioksi on lasketta­va, että maa on onnistunut ainakin ra­ottamaan maahanmuuttajien sosiaalisen nousun esteenä olevaa lasikattoa. Ame­rikkalainen yhteiskunta tarjoaa mahdol­lisuuksia niille, joilla on riittävästi pää­omaa menestyä koulu- ja työmaailman kilpailussa. Mutta se ei tarjoa turvaverk­koa tai tikapuita niille, jotka eivät syystä tai toisesta pysy kilpailussa mukana.

Ja vaikka amerikkalainen unelma pe­rustuukin ajatukselle kaikkien tasaver­taisista mahdollisuuksista, ei kilpailuun lähdetä samalta viivalta. Periytyvän köy­hyyden ja kasvavien tuloerojen kierrettä on vaikea katkaista järjestelmässä, jossa jokainen on oman onnensa ja epäonnen­sa seppä.

 

Kirjoittaja työskentelee vierailevana tutkijana Minnesotan yliopistossa.

Afrikan ruokaturva on heikko, koska mantereella ei ole tarpeeksi ruokaa.
→ tarua

YK:n maatalousjärjestön FAO:n mukaan Afrikassa kasvatettiin vuonna 2012 vii­dennes koko maailman tärkeimmistä viljalajeista. Maanosa tuotti noin 290 miljoonaa tonnia riisiä, vehnää, maissia, durraa, maniokkia ja soijaa.

Maailman väestöstä Afrikassa asuu noin seitsemäsosa eli noin 1,1 miljardia ihmistä. Silti Afrikan maat käyttävät noin 40 miljardia dollaria vuodessa ruo­an tuontiin, ja miljoonat saavat ruoka-apua esimerkiksi YK:n alaiselta Maail­man ruokaohjelmalta WFP:ltä.

Afrikan ruokaturvan ongelma ei ole ruoan vähyys vaan se, ettei ruokaa ole siellä, missä on nälkä. Näin on jopa nä­länhätien aikana: kun Etiopiassa kärsit­tiin nälänhädästä vuosina 1984–1985, maassa tuotettiin tarpeeksi ruokaa koko kansan ruokkimiseksi. Pohjois-Etiopias­sa yli miljoona ihmistä kuoli nälkään, koska viljaa ei saatu kuljetettua sinne maan länsiosista.

”Etiopian nälänhätä opetti meille sen, että ruokaturvassa on kyse paitsi tuotannosta myös markkinoiden toi­mivuudesta”, sanoi etiopialainen ta­loustieteilijä Eleni Gabre-Madhin Euro­money-lehden haastattelussa äskettäin. Gabre-Madhin on tutkinut afrikkalaista ruokaturvaa Stanfordin yliopistoon teke­mässään väitöskirjassa ja on sittemmin perustanut Etiopiaan Afrikan ensimmäi­sen viljapörssin.

Jopa 60 prosenttia Afrikan väestöstä saa elantonsa maataloudesta, ja suurin osa viljelystä on omavaraista pienvilje­lyä. Enemmistö afrikkalaisista pienvilje­lijöistä ei kuitenkaan pysty jalostamaan satoaan alkuunkaan, koska viljasiiloja ja myllyjä ei ole. Lisäksi monen Afrikan maan maaseudun tiet ja muu infrastruk­tuuri ovat niin huonossa kunnossa, että viljaa ei saada toimitetuksi välittäjille, varastoihin ja markkinapaikoille.

Siksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan sadoista keskimäärin viidennes pilaantuu jo ennen niin sanottua ensivaiheen jalos­tusta, kuten kuivausta tai jauhatusta.

Esimerkiksi Länsi-Kenian Busian alueella, lähellä Ugandan rajaa ja Vik­toriajärveä, muutaman kymmenen ki­lometrin matka rajakaupunki Busiasta maaseutukyliin kestää parhaallakin ne­livetomaasturilla vähintään tunnin – eikä kyläläisillä edes ole autoja, joilla kuljet­taa viljaa myyntiin. Nigeriassa, Afrikan suurimmassa kansantaloudessa, maata­loustuotteista pilaantuu ennen myyntiä jopa puolet, koska tiet ovat huonossa kunnossa ja esimerkiksi kylmäkuljetus­ajoneuvoista on pulaa.

Markkinoiden toimimattomuudesta seuraa se, että vaikka pienviljelijät onnis­tuisivatkin tuottamaan enemmän kuin itse kuluttavat, vilja jää alueille, joilla ruokaa jo on. Tarjonta ylittää kysynnän, ja viljan hinta laskee.

Se ei houkuttele pienviljelijöitä tehos­tamaan tuotantoaan, ja kierre on valmis: viljelijät varovat viljelemästä ylijäämää, puskureita ei synny eikä myyntituloja saada.

Siksi esimerkiksi Kenian Busiassa, jonka edellytykset maatalouteen luokitel­laan maaperän ja sademäärien perusteel­la hyviksi, keskimäärin kaksi kolmesta asukkaasta elää äärimmäisessä köyhyy­dessä eli alle yhdellä dollarilla päivässä.

Pienviljely lukitsee Afrikan köyhyyteen.
→ osittain totta

Saharan eteläpuoleisen Afrikan noin 900 miljoonasta asukkaasta yli 60 prosenttia asuu maaseudulla. Köyhyys on maalla yleisempää kuin kaupungeissa: köyhistä useampi kuin kaksi kolmesta asuu maa­seudulla.

Afrikan maaseutu on täynnä pienti­loja, alle kahden hehtaarin maapaloja, joita viljellään oman perheen ja naapu­ruston voimin. Esimerkiksi Nigeriassa, jonka kansantalous on Afrikan suurin, yli kolme neljännestä viljelysmaasta koostuu alle kahden hehtaarin tiloista. Sadot jäävät pieniksi jo maan puutteen vuoksi, mutta maan lisäksi afrikkalais­viljelijöiltä puuttuu lähes kaikkea muu­takin: laadukkaita siemeniä, tehokkaita lannoitteita ja kastelujärjestelmiä, maata­lousneuvontaa ja siten myös tietotaitoa.

Bernard Papai viljelee maata Keni­an Busiassa perheensä ja naapurustonsa voimin. Papain pihapiirissä, savitiilisten asumusten ympärillä kasvaa eukalyptuk­sen ja bambujen taimia, ja peltotilkuilla viljellään kassavaa ja hirssiä.

”Satoa on tarkoitus myydä, mutta usein siitä riittää vain omiin tarpeisiin”, Papai sanoo.

Kalkin ja muiden lannoitteiden puutteessa alun perin hedelmällinen maaperä on päässyt happamoitumaan, ja sadot ovat viime vuosina jopa pienen­tyneet. Esimerkiksi maissisatoa saadaan säkeissä laskettuna nyt noin kolme säk­kiä aarilta, kun parhaimmillaan sadot ovat olleet jopa 20 säkkiä aaria kohti. Kenian hallitus on paperilla sitoutunut toimittamaan viljelijöille lannoitteita ja siemeniä markkinahintoja halvemmalla, mutta esimerkiksi Busiassa niitä ei viime vuosina ole saatu tarpeeksi.

Kaikkiaan Afrikan satomäärät ovat keskimäärin tuhat kiloa hehtaarilta. Suo­messa luku on noin 4 000 ja esimerkiksi Hollannissa 7 000 kiloa hehtaarilta. Jotta satomäärät saataisiin nousuun esimer­kiksi Keniassa, maaperää pitäisi kalkita voimakkaasti.

Tilanne lukitsee pienviljelijät köyhyy­teen. Kun ruokaa on vähän ja sen laatu on kehnoa, ihmisten työteho on alhainen ja maatalouden tuotto huono. Jos satoa ei riitä myytäväksi, investointeihin ei pystytä säästämään eikä tuotantoa voida laajentaa. Siksi afrikkalaisella maaseu­dulla vallitsee usein niin sanottu ruo­katurvattomuus: ihmisillä ei ole pääsyä riittävään ja ravitsevaan ruokaan, joka takaisi terveen elämän.

”Yksinkertaistettuna pienviljelijöitä pitäisi auttaa parantamaan omaa talou­dellista tilannettaan siten, että heillä olisi esimerkiksi kotieläimiä tai rahaa pankis­sa pahan päivän varalle”, sanoo Kenian Busiassa toimivan maaseudun kehittä­mishankkeen Palwecon tekninen pää­neuvonantaja Geoffrey Griffith. Palweco tukee Busian pienviljelijöitä esimerkiksi maatalousneuvonnalla, toimittamalla lannoitteita ja siemeniä sekä auttamalla liiketoimintasuunnitelmien tekemisessä ja lainojen hakemisessa. Suomi tukee Palwecoa kehitysyhteistyövaroista.

Toisaalta pienviljely osaltaan lie­vittää Saharan eteläpuoleisen Afrikan maaseudun köyhyyttä. Omavaraisvil­jely vähentää riippuvuutta virallisesta rahataloudesta, kun kaikkea ruokaa ei tarvitse ostaa. Alle dollarin päivittäisillä tuloilla voi tulla toimeen, jos syötävää saa omasta maasta.

Lisäksi tutkimus osoittaa, että maa­talousvetoinen talouskasvu lievittää köyhyyttä tehokkaammin kuin muiden sektorien aikaansaama kasvu. YK:n maatalousjärjestö FAO laskee, että jos maataloustuotanto esimerkiksi Afrikas­sa kasvaa prosentin, väestön köyhimmän kymmenyksen kulutus lisääntyy noin kuusi prosenttia.

Ruokaturvaa voidaan parantaa tukemalla pienviljelijöitä.
→ osittain totta

Afrikan valtiot sitoutuivat jo vuonna 2003 mantereenlaajuiseen maatalouden kehitysohjelmaan ja lupasivat sijoittaa vuosittain kymmenesosan budjetistaan maatalouden kehittämiseen. Mantereen 54 maasta kahdeksan täyttää tavoitteen; esimerkiksi Kenia ja suurin osa muista Afrikan maista sijoittaa maatalouteen noin 4–5 prosenttia budjetistaan.

”Täällä eletään pattitilanteessa. Maatalouteen ei sijoita valtio eikä yk­sityinen sektori. Viljelijät eivät pysty tuottamaan tarpeeksi suuria määriä laa­dukkaita tuotteita, eikä millekään kehity markkinoita”, Geoffrey Griffith sanoo.

Sijoittajat eivät usko afrikkalaisen pienviljelyn mahdollisuuksiin kehittyä kannattavaksi liiketoiminnaksi, joka voisi maksaa sijoitetun pääoman takai­sin. Uskoa ja investointeja Busian pien­viljelijät kuitenkin tarvitsisivat, edes sen verran, että pääsisivät osallisiksi niin sanotuista arvoketjuista.

Jos viljelijät pystyisivät kuivaamaan ja jauhamaan kassava- ja hirssisatonsa sekä kuljettamaan sen tukkumyyjille, he pääsisivät silmukaksi ketjuun, jon­ka loppupäässä Kisumun ja muiden kenialaiskaupunkien keskiluokka voisi ostaa heidän satoaan supermarkettien hyllyiltä.

Maatalous pitäisi siis saada kytke­tyksi muuhun taloudelliseen toimintaan. Silloin yksityiset sijoittajat voisivat luot­taa siihen, että saavat maataloussekto­rilta sijoituksilleen tuottoa. Toistaiseksi sijoittajat kuitenkin laittavat rahansa mieluummin esimerkiksi Kenian keski­osien vientivetoisiin kahviviljelmiin tai rannikon turistialueiden palveluihin.

Myös pankkien rahahanat ovat tiukassa. Esimerkiksi Nigeriassa vain joka neljännellä viljelijällä on pankkiti­li. Pankkiin pääsystä haaveillaan myös Keniassa Bernard Papain naapurustos­sa, missä rahoitusta tarvittaisiin aina­kin lisämaan ja avolava-auton ostoon. Haaveissa on myös oma mylly ja lopulta varasto- ja tukkumyyntipisteen perusta­minen.

”Mutta pankit pitävät pienviljelijöitä epäluotettavina asiakkaina”, Papain naa­puri Hellen Agato Orupto sanoo.

Palweco yrittää ratkaista ongelmaa Busiassa tukemalla pienviljelijöiden järjestäytymistä, jotta he voisivat suun­nitella liiketoimintaa ja hakea lainoja yhdessä. Naapurusto on perustanut myös niin sanotun merry-go-roundin: jokainen kyläläinen pistää yhteiseen kas­saan kuukausittain pienen summan, ja tietyin väliajoin kertyneet šillingit laina­taan niille, joilla on toteuttamiskelpoisin suunnitelma lainarahan käytölle. Kylän naiset ovat ostaneet naapuruston rahoil­la esimerkiksi myytäviksi kasvatettavia kanoja.

Pitkän aikavälin ratkaisuksi yhteis­kassasta ei kuitenkaan ole. Sen sijaan osa tutkijoista on maatalouden rohkean teollistamisen kannalla.

Maatalouden teollistaminen tukisi Afrikan kehitystä.
→ totta

”Afrikan pienviljelijät eivät ole valinneet yrittäjyyttä, vaan he ovat yrittäjiä tah­tomattaan. Jos Afrikan tärkein talouden ala on lähes yksinomaan vastahankais­ten mikroyrittäjien käsissä, afrikkalainen maatalous pysyy takuuvarmasti jäljessä maatalouden globaalista menestykses­tä”, Oxfordin yliopiston tutkijat Paul Collier ja Stefan Dercon kirjoittivat taannoin FAO:n julkaisussa.

Siksi Afrikan maiden kannattaisi Col­lierin ja Derconin mukaan alkaa luoda mantereelle ”kilpailukykyistä kaupallis­ta maataloutta”. Teollistamisen puolesta puhuu myös se, että afrikkalaisia arvi­oidaan vuonna 2030 olevan puolitoista miljardia ja vuonna 2050 jo kaksi miljar­dia. Lisäksi manner kaupungistuu niin, että vuonna 2050 ainakin 60 prosenttia afrikkalaisista asunee kaupungeissa.

Tutkijat kannustavat afrikkalaisjoh­tajia ottamaan esimerkkiä Brasilista. Siellä maatalous on onnistuttu teollista­maan kasvattamalla maatilojen kokoa ja tukemalla aiemmin omavaraisten tilojen kaupallistumista. Olennaista ei ole vain ti­lojen koko vaan ennen muuta se, että toi­mintatapa muuttuu pienimuotoisesta ja tehottomasta yritysmuotoiseksi ja osaksi kansantaloutta, tutkijat kirjoittavat.

Maatalous pitäisi siis muuttaa oma­varaisesta pienviljelystä toiminnaksi, josta maksetaan veroja, joka käyttää muun talouden tuotantopanoksia ja hyödyttää tuotteillaan muita sektorei­ta. Tutkijoiden mukaan näin voitaisiin taata se, että maatiloilla olisi pääsy tek­nologiaan ja rahoitukseen sekä yhteydet logistiikkaan.

Afrikan päättäjien näkökulmasta teollistamisessa on kuitenkin yksi iso mutta: se merkitsisi käytännössä sitä, että moni nykyinen pienviljelijä joutuisi elät­tämään itsensä muulla kuin maataloudella. Afrikkalaispäättäjien pelkona on, että teollisen maatalouden vauhdittami­nen voisi synnyttää joukoittain työttö­miä ja turhautuneita maattomia.

Niin kävi kolonialismin aikana esi­merkiksi Keniassa, kun britit haalivat parhaat viljelysmaat itselleen ja lopulta kielsivät esimerkiksi kahvinviljelyn afrik­kalaisilta kokonaan. Maatalous jakau­tui kahtia pienviljelyyn ja vientivetoi­seen teolliseen maatalouteen. Jakolinja on edelleen jyrkkä, ja maan omistus- ja käyttöoikeuksista juontuvat kiistat äity­vät välillä väkivaltaisiksi.

Collierin ja Derconin mukaan pelko on pitänyt afrikkalaisen maatalousbis­neksen toimintaympäristön jähmeänä. Maatalouden teollistaminen vaatisi Af­rikan valtioilta paljon: Pienviljelijöitä pitäisi kouluttaa uusiin ammatteihin, ja maatalousyrittäjiksi jääville pitäisi taata neuvontaa, rahoitusta ja teknologista tu­kea. Rakennemuutoksen kourissa riskejä ottavia tulisi tukea sosiaaliturvalla, ja ta­louskasvua ja työpaikkojen synnyttämis­tä pitäisi vauhdittaa maataloussektorin ulkopuolella.

Päättäjien pitäisi siis laatia pienvilje­lijöille niin sanottu exit-strategia, eli tu­kea pienviljelyn sijaan sen lopettamista.

”Emme väitä, että kaupallinen maa­talous olisi aina parempi ratkaisu kuin pienviljely. Väitämme, että jos nämä (kaupallisen maatalouden) esteet puret­taisiin, Afrikan maataloustuotanto voisi kasvaa merkittävästi”, Collier ja Dercon kirjoittavat.

Luottoluokituksesta on kuin var­kain tullut maailman taloutta ja politiikkaa ohjaileva tausta­tekijä. Mitä enemmän valtiot ja yritykset turvautuvat velkarahaan, sitä tärkeämpää niille on saada velkaa alhaisella korolla. Se taas edellyttää hy­vää luottoluokitusta mahdollisimman arvostetuilta tahoilta.

Globaalisti luottoluokitus on kolmen suuryhtiön dominoima toimiala. Stan­dard & Poor’s, Moody’s ja Fitch syövät yhdessä jopa 95 prosenttia kakusta. Pie­nemmille yrityksille jää vain murusia.

Erityisesti kehittyvät taloudet ovat kritisoineet kolmen koplaa siitä näkö­kulmasta, että hallitseva asema antaa niille poikkeuksellisen vallan heilutella valtiontalouksia. Luottoluokan heiken­nys on synkkä tuomio, joka näkyy suo­raan lainakoroissa. Pahimmillaan se voi johtaa sijoittajien joukkopakoon.

BRICS-maiden kritiikkiä voi tietysti pitää kuin ketun lausuntona happamis­ta pihlajanmarjoista: kun ei saada itsel­le mieluista arviota, todetaan arvioitsija kehnoksi. Luottoluokituksen harvain­vallan ongelmiin ovat kuitenkin kiinnit­täneet huomiota monet taloustieteilijät myös teollisuusmaissa.

Kolmea suurta on kritisoitu niin ko­tiin päin vetämisestä (Yhdysvallat saa ta­louslukuihinsa nähden liian positiiviset luottoluokitukset) kuin niiden tekemien arvioiden kehnosta laadusta, tunnetuim­pana esimerkkinä Lehman Brothersille annetut A-luokitukset vielä hetki ennen yrityksen konkurssia.

Kritiikistä huolimatta kolme suurta ovat ainakin toistaiseksi säilyttäneet ase­mansa. Niiden haastaminen on vaikeaa. Luottoluokitusmarkkinoilla asiakkaat – esimerkiksi Suomen valtio – ostavat luokituspalvelut niiltä yhtiöiltä, joiden näkemyksiä suuret sijoittajat seuraavat. Ja sijoittajat tietenkin seuraavat ennen kaikkea niitä yhtiöitä, joilla on jo ennes­tään vahva asema markkinoilla.

”Luottoluokitusyhtiöt ovat osa ra­hoitusmarkkinoiden infrastruktuuria. Vaikka moottoritien todettaisiin olevan huonokuntoinen, on vaikea löytää vaih­toehtoista tapaa päästä Helsingistä Tam­pereelle”, vertaa Svenska handelshögsko­lanin professori Timo Korkeamäki.

Tampereelle tosin pääsee myös junal­la tai seututietä 130 pitkin. Korkeamäen rinnastusta voikin jatkaa toteamalla, että pikkuteiden rakentajat ovat aistineet het­ken olevan oikea. Tämän vuoden alussa toimintansa aloitti ARC Ratings, jonka taustalla on viisi yhtiötä Portugalista, Brasiliasta, Intiasta, Etelä-Afrikasta ja Malesiasta.

ARC tähtää ensi vaiheessa taustayhtiöidensä maissa toimivien suurten ja keskisuurten yritysten luokittajaksi. Toistaiseksi yhtiön verkkosivuilla on julkaistu luottoluokitukset vain kou­ralliselle portugalilaisia ja ranskalaisia yrityksiä.

”Kun olemme saavuttaneet us­kottavan aseman, voimme tavoitella asiakkaiksemme yrityksiä myös muista maista. Tämä tulee kuitenkin viemään aikaa ottaen huomioon kolmen suuren aseman”, toteaa ARC:n hallituksen pu­heenjohtaja Desh Raj Dogra.

ARC pyrkii lisäämään luokitustensa uskottavuutta hyödyntämällä kansain­välistä rakennettaan: jokaista arviointia varten kootaan arviointipaneeli. Vähin­tään yhden paneelin jäsenen on oltava toisesta maasta kuin mistä arvioinnin kohteena oleva yhtiö on. Tarkoituksena on ehkäistä ”omien” suosiminen, josta kolmea suurta on syytetty.

”On ollut tilanteita, joissa nousevat taloudet ovat olleet suhteellisen eristyk­sissä kehittyneiden talouksien velkaongelmista. Silti useimpien kehittyneiden talouksien luokitus on pysynyt korkeana ja kehittyvät maat ovat saaneet paljon alhaisempia luokituksia. Tämä on nos­tattanut keskustelun siitä, onko samaa mittatikkua käytetty molempien arvioi­miseen”, toteaa Dogra.

Vaihtoehtoinen näkemys. Kiinalainen Dagong on arvioinut suurten maiden luottokelpoisuuden selvästi eri tavalla kuin läntiset yhtiöt. AAA on paras mahdollinen luokitus.

Toinen haastaja on viime vuonna perus­tettu Universal Credit Rating Group (UCRG), joka on kiinalaisen Dagongin, yhdysvaltalaisen Egan-Jonesin ja venä­läisen RusRatingin yhteishanke.

UCRG:n verkkosivujen yritysesitte­lystä käy hyvin ilmi, että yhtiö haluaa paitsi haastaa hallitsevat yhtiöt, myös ky­seenalaistaa koko vallitsevan talousjär­jestelmän. Luottoluokitusmarkkinoiden todetaan olevan ”ansaitsemattomien etu­oikeuksien järjestelmä, joka on ideologi­sesti, maantieteellisesti ja kulttuurisesti ennakkoluuloinen.”

UCRG:n taustayhtiöistä Dagong on jo entuudestaan profiloitunut vaihtoehtoi­sen näkemyksen edustajana: sen kirjoissa esimerkiksi Yhdysvallat saa vain arvon A, kun länsimaiset yhtiöt antavat maal­le luokituksen AAA tai AA+. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän Dagong taas rankkaa positiivisemmin kuin läntiset yhtiöt.

UCRG on saanut tuekseen myös po­liittista vipuvoimaa: yhtiön neuvoa-antavan neuvoston puheenjohtajana toimii Ranskan entinen pääministeri Domi­nique de Villepin. Muina jäseninä ovat Australian entinen pääministeri Kevin Rudd, Pakistanin entinen pääministeri Shaukat Aziz ja Venäjän entinen ulko­ministeri Igor Ivanov.

Kesäkuussa UCRG:n neuvoa-antava neuvosto julkisti toimintasuunnitel­mansa, joka keskittyy luottomarkkinoi­ta koskevan tutkimuksen edistämiseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on, että vuoteen 2020 mennessä ”luottoluoki­tusta koskevat arvot alkavat muuttua dramaattisesti”.

Timo Korkeamäen silmissä UCRG:n retoriikka ja poliittisen lobbausvoiman esittely eivät herätä luottamusta.

”Tuskin kolmen suurenkaan analyysi täysin neutraalia on, mutta siinä lähde­tään väärästä kohtaa kiipeämään puu­hun, jos poliittisiin kytköksiin vastataan luomalla toisia poliittisia kytköksiä.”

Korkeamäen mielestä luottoluoki­tuksen ongelmiin kannattaisi puuttua siirtymällä aiemmin käytössä olleeseen ”sijoittaja maksaa” -malliin. Tällöin luottoluokitusyhtiöiden varsinaisia asiakkaita olisivat sijoittajat, jotka ostai­sivat niiltä tiedon valtioiden tai yritysten luottokelpoisuudesta.

”Ongelma tässä on sama kuin tiedo­tusvälineillä: on vaikeampi ja vaikeam­pi veloittaa tiedon jakelusta, kun sitä on kuitenkin niin paljon ilmaiseksi saatavil­la”, Korkeamäki sanoo.

Toisaalta Korkeamäki muistuttaa, et­tä kun maailmantalouden painopiste siir­tyy koko ajan enemmän Aasiaan, sijoitta­jia kiinnostaa yhä enemmän saada tietoa sikäläisten sijoituskohteiden riskeistä. Tällöin aasialaisilla luokitusyhtiöillä voi olla tietty kotikenttäetu – mikäli ne vain osaavat tarjota markkinoille objektiivisia luokituksia.

Kauhuskenaario Syyrian sodan leviämisestä naapurimaihin konkretisoitui pahimmalla mahdollisella tavalla, kun jihadistisen Isis-järjestön joukot mars­sivat Irakin Mosuliin kesäkuussa. Ääri-islamistinen, brutaalin väkivaltainen ja pitkälti ulkomaisista vapaaehtoisista koostuva järjestö onnistui yllättäen saa­vuttamaan niin valtaisan menestyksen, että Syyrian lisäksi myös naapurimaa Irak oli äkillisesti romahtamassa. Mutta onnistuuko järjestö pitämään yllä perus­tamaansa kalifaattia?

Syyrian sodan alkaessa Isis ei ollut Lähi-idän alueella merkittävä tekijä. Järjestön juuret ovat Irakin al-Qaidas­sa, johon järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi aikaisemmin kuului. Eri­mielisyydet al-Qaidan johdon kanssa saivat Baghdadin perustamaan oman järjestönsä, joka keskittyy suoraviivai­seen toimintaan taistelutantereella eikä niinkään teologiaan ja globaalin jihadis­min filosofiseen perustaan, kuten Ayman al-Zawahirin johtama al-Qaida.

Sittemmin Isis ei ole piitannut muista jihadistisista organisaatioista, vaan aja­nut määrätietoisesti omaa agendaansa, jonka tavoitteena on ollut Syyrian ja Irakin kattava Islamilainen kalifaatti. Onnistuttuaan valtaamaan alueita Ira­kin pohjoisosissa järjestö nimesi itsensä uudelleen Islamilaiseksi valtioksi (IS) ja julisti kalifaatin perustetuksi.

IS:n suoraviivaisuus ja välinpitämät­tömyys al-Qaidasta olivat uhkapeliä, jokakannatti. Ammentamalla avoimesti islamilaisen maailman sisäisistä ristirii­doista sunnien ja šiiojen kesken järjestö onnistui hyödyntämään etenkin Irakin sunnien raivoa ja katkeruutta maan šiiajohtoista nykyhallintoa kohtaan. Siten järjestö onnistui myös houkutte­lemaan monia maltillisia ryhmiä rivei­hinsä. Viha kanssamuslimeja kohtaan ei ole sopinut al-Qaidan ideologiseen maa­ilmaan, mutta se on ollut todellista. Siksi IS tuntui vastaavan paremmin paikallis­ten tarpeisiin kuin alqaidaistiset liikkeet.

Pyrkimys šiiamuslimien etniseen tu­hoamiseen johti brutaaliin väkivaltaan ja puhdistuksiin, jotka ovat saaneet IS:n vertautumaan historiasta tuttuihin vallankumouksellisiin liikkeisiin, kuten Ranskan jakobiineihin ja Kambodžan punakhmereihin. Jopa al-Qaida katsoi järjestön niin raakalaismaiseksi, että sanoutui alkuun irti sen toiminnasta. Sittemmin al-Qaidan johto on alkanut epäröidä, miten menestyvään kilpailijaan tulisi suhtautua.

Jihadismi länsimaistui

Erikoisinta IS:ssä on sen kyky houku­tella ulkomaisia taistelijoita riveihinsä. Heidän joukossaan on niin sunneja kuin šiiojakin, joten islamilaisen maailman ja­kautuminen Lähi-idässä ei näytä olevan ulkomaisille taistelijoille ongelma. Tämä paradoksi on jihadismin länsimaisen ke­hityksen normaali jatkumo.

Al-Qaidan alkuvuosina 1970-luvulla valtaosa jihadisteista oli uskonnollisen koulutuksen saaneita Lähi-idästä kotoi­sin olevia miehiä, joilla oli varsin hyvä perhetausta. Sittemmin vapaaehtoistais­telijoiden profiili on muuttunut maallisen koulutuksen ja etenkin internetin kes­kustelupalstojen vaikutuksesta. Entistä useampi taistelija on kolmannen tai nel­jännen polven maahanmuuttajataustai­nen eurooppalainen tai amerikkalainen nuori, joka on kokenut uskonnollisen herätyksen verkossa, ilman aitojen us­konoppineiden johdatusta.

Juuri tähän ryhmään IS on onnistu­nut vetoamaan massiivisella kampan­joinnillaan sosiaalisessa mediassa. Raa’at teloituskuvat ja videot toimivat paitsi brutaalina pelotteena Isiksen vastustajille myös osoituksena järjestön voimasta ja vaikutusvallasta. Järjestö on onnistunut luomaan itsestään kulttimaisen liikkeen, jonka riveihin toimintaa janoavat ja paikkaansa hakevat nuoret hakeutuvat joka puolelta maailmaa.

Länsimaisesta näkökulmasta kysees­sä ovat valtaosin samat nuoret, joista Lontoon terrori-iskun jälkeen vuonna 2005 puhuttiin kotikutoisina terroristei­na. Nyt he vain suuntaavat sinne, missä heidän ajatusmaailmalleen löytyy ”koti ja tarve”: Syyriaan ja Irakiin.

IS:llä on myös hyvin aktiiviset rekrytointiverkostot, ja kun yhä useampi taistelijaveteraani palaa konfliktin pitkit­tyessä kotimaahansa kertomaan taiste­luista, heidän esimerkkinsä innoittaa. Al-Qaidan vuorilla piileskelevä keskusjohto ei enää tunnu IS:ään verrattuna islami­laisen vallankumouksen kärkiryhmältä.

Irakin uusi miehittäjä

Syyrian konflikti on hyvä esimerkki niin kutsutuista uusista sodista. Tutkija Mary Kaldorin luonnehdinnan mukaan niille on tyypillistä se, että perinteisten valtio­toimijoiden ja hierarkkisesti organisoi­tuneiden sissiliikkeiden lisäksi mukana on IS:n kaltaisia laajoja, valtioiden rajat ylittäviä sosiaalisia liikkeitä.

Edes valtiotoimijat eivät uusissa sodissa ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi Syyrian hallituksen joukkoihin kuuluu maan armeijan lisäksi palkkasotureita ja eri maiden tai organisaatioiden – eten­kin Iranin ja libanonilaisen Hizbollahin – lähettämiä joukkoja. Syyriassa sotii myös rikollisia aseellisia ryhmiä ja toistakymmentä tuhatta ulkomailta tullutta vapaaehtoista, joita taistelee kaikkien sodan osapuolten riveissä.

Konfliktin monimutkaisuuden ym­märtäminen auttaa selittämään sitä, miten juuri IS nousi yllättäen keskeiseen rooliin Syyriassa ja Irakissa. Koska iso osa IS-taistelijoista on ulkomaisia va­paaehtoisia, heillä ei ole juuri lainkaan sidoksia paikallisiin ihmisiin. Tämä hel­pottaa nousemista paikallisten riitojen ja konfliktien yläpuolelle ja äärimmäisen brutaalia väkivaltaa. Salamasotatyylinen strategia Irakissa antoi IS:lle riittävän alkusysäyksen ja auttoi löytämään pai­kallisia liittolaisia huolimatta siitä, että monilla niistä ei ole paljoakaan yhteistä järjestön kanssa.

Esimerkiksi Mosul vallattiin vain noin 800 taistelijan voimin, eikä IS olisi onnistunut pitämään kaupunkia hallus­saan ilman paikallisten heimojen ja mui­den aseistettujen ryhmien apua. Niitä IS on sitonut itseensä lyhytaikaisten yhteis­ten intressien tai vihollisten, pelottelun ja lehmänkauppojen avulla ja jopa suora­viivaisesti palkkaamalla. Silti se, että IS koostuu suureksi osaksi ulkomaalaisis­ta, tekee järjestöstä pikemminkin Irakin miehittäjän kuin vapauttajan.

Väkivaltaan ja pelkoon perustuva ka­lifaatti on kuitenkin helposti romahtava korttitalo. IS-järjestön brutaalit otteet ei­vät ole saaneet kannatusta islamilaisen maailman sisällä, eikä šiiamuslimien et­ninen tuhoaminen ole mahdollista.

Siitä huolimatta IS:n valtakausi voi venyä suhteellisen pitkäksi. Syyria ja Irak ovat käytännössä romahtaneita valtioita, joiden omat armeijat eivät kykene tais­telemaan organisoidusti ja kurinalaisesti kalifaattia vastaan.

Yhdysvallat on tukenut kurditaiste­lijoita IS:n joukkoja vastaan tehdyillä il­maiskuilla, mutta kansainvälinen yhteisö ei ole toistaiseksi halukas puuttumaan konfliktiin muuten kuin aseistamalla sen eri osapuolia. Tämä erottaa tilanteen merkittävästi muun muassa Afganista­nista 2000-luvun alussa tai vaikkapa Malista, jossa jihadistit onnistuivat hal­litsemaan valtaamiaan alueita jonkin aikaa ennen Ranskan väliintuloa.

Kansainvälisen yhteisön erimielisyys Lähi-idän tilanteesta tarkoittaa sitä, että IS-järjestön merkittävin ongelma on si­säinen. Siinä missä ulkomaalaistaisteli­joista oli apua salamasodankäynnissä ja raakuuksien toteuttamisessa, valtion legitimiteetin kannalta he ovat este.

Vaikka monelle kalifaatin tuoma kauhuun perustuva järjestys on sekin toistaiseksi parempi kuin kaaos ja lo­puton sota, Irakissa on vielä olemassa Saddam Husseinin aikaisen valtapuolue Baathin rakenteita. Ne ovat paljon vah­vempia ja pitkäikäisempiä kuin uuden kalifaatin rakenteet, joihin paikallisilla toimijoilla on ollut tuskin nimeksikään vaikutusta.

Siksi juuri paikallistason toimijat ratkaisevat lopulta kalifaatin tulevai­suuden. Kalifaatti saattaa kaatua siihen, että koalitio hajoaa omiin riitoihinsa. Nähtäväksi jää, pystyvätkö Irakin po­liittiset ryhmät yhdistämään voimiaan ilman IS-järjestöä.

Suurin kysymys on IS:n uuden hallin­non muuntautumiskyky. Pelkkään alu­eeseen perustuva kalifaatti kohdannee lopulta saman kohtalon kuin Ranskan vallankumouksellinen regiimi, joka ha­josi poliittisten puhdistusten ulotuttua hallituksen sisäpiiriin asti.

Vaikka IS kontrolloi rajattuja alueita ja havittelee poliittista oikeutusta paran­tamalla paikallista infrastruktuuria, jäte­huollon parantaminen ei pyyhi ihmisten muistista kuvia järjestön vastustajien silpomisista, ristiinnaulitsemisista ja te­loituksista.

Karismaattinen ja hyvää strategis­ta pelisilmää taisteluissa osoittanut IS-johtaja Abu Bakr al-Baghdadi joutuu nyt pohtimaan, voiko kulttimainen, pelottelun ja sosiaalisen median avulla rakentunut ulkomaalaisperäinen järjestö pitää Irakissa valtaa muuten kuin väki­vallan avulla. Odotettavissa lienee joko järjestön sisäinen puhdistus jakobiinien tapaan tai luhistuminen takaisin yhdek­si sisällissodan monesta aseellisesta osa­puolesta, jos IS:n paikalliset liittolaiset vievät kalifaatilta pohjan.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.