Afrikan ruokaturva on heikko, koska mantereella ei ole tarpeeksi ruokaa.
Tarua.
YK:n maatalousjärjestön FAO:n mukaan Afrikassa kasvatettiin vuonna 2012 viidennes koko maailman tärkeimmistä viljalajeista. Maanosa tuotti noin 290 miljoonaa tonnia riisiä, vehnää, maissia, durraa, maniokkia ja soijaa.
Maailman väestöstä Afrikassa asuu noin seitsemäsosa eli noin 1,1 miljardia ihmistä. Silti Afrikan maat käyttävät noin 40 miljardia dollaria vuodessa ruoan tuontiin, ja miljoonat saavat ruoka-apua esimerkiksi YK:n alaiselta Maailman ruokaohjelmalta WFP:ltä.
Afrikan ruokaturvan ongelma ei ole ruoan vähyys vaan se, ettei ruokaa ole siellä, missä on nälkä. Näin on jopa nälänhätien aikana: kun Etiopiassa kärsittiin nälänhädästä vuosina 1984–1985, maassa tuotettiin tarpeeksi ruokaa koko kansan ruokkimiseksi. Pohjois-Etiopiassa yli miljoona ihmistä kuoli nälkään, koska viljaa ei saatu kuljetettua sinne maan länsiosista.
”Etiopian nälänhätä opetti meille sen, että ruokaturvassa on kyse paitsi tuotannosta myös markkinoiden toimivuudesta”, sanoi etiopialainen taloustieteilijä Eleni Gabre-Madhin Euromoney-lehden haastattelussa äskettäin. Gabre-Madhin on tutkinut afrikkalaista ruokaturvaa Stanfordin yliopistoon tekemässään väitöskirjassa ja on sittemmin perustanut Etiopiaan Afrikan ensimmäisen viljapörssin.
Jopa 60 prosenttia Afrikan väestöstä saa elantonsa maataloudesta, ja suurin osa viljelystä on omavaraista pienviljelyä. Enemmistö afrikkalaisista pienviljelijöistä ei kuitenkaan pysty jalostamaan satoaan alkuunkaan, koska viljasiiloja ja myllyjä ei ole. Lisäksi monen Afrikan maan maaseudun tiet ja muu infrastruktuuri ovat niin huonossa kunnossa, että viljaa ei saada toimitetuksi välittäjille, varastoihin ja markkinapaikoille.
Siksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan sadoista keskimäärin viidennes pilaantuu jo ennen niin sanottua ensivaiheen jalostusta, kuten kuivausta tai jauhatusta.
Esimerkiksi Länsi-Kenian Busian alueella, lähellä Ugandan rajaa ja Viktoriajärveä, muutaman kymmenen kilometrin matka rajakaupunki Busiasta maaseutukyliin kestää parhaallakin nelivetomaasturilla vähintään tunnin – eikä kyläläisillä edes ole autoja, joilla kuljettaa viljaa myyntiin. Nigeriassa, Afrikan suurimmassa kansantaloudessa, maataloustuotteista pilaantuu ennen myyntiä jopa puolet, koska tiet ovat huonossa kunnossa ja esimerkiksi kylmäkuljetusajoneuvoista on pulaa.
Markkinoiden toimimattomuudesta seuraa se, että vaikka pienviljelijät onnistuisivatkin tuottamaan enemmän kuin itse kuluttavat, vilja jää alueille, joilla ruokaa jo on. Tarjonta ylittää kysynnän, ja viljan hinta laskee.
Se ei houkuttele pienviljelijöitä tehostamaan tuotantoaan, ja kierre on valmis: viljelijät varovat viljelemästä ylijäämää, puskureita ei synny eikä myyntituloja saada.
Siksi esimerkiksi Kenian Busiassa, jonka edellytykset maatalouteen luokitellaan maaperän ja sademäärien perusteella hyviksi, keskimäärin kaksi kolmesta asukkaasta elää äärimmäisessä köyhyydessä eli alle yhdellä dollarilla päivässä.
Pienviljely lukitsee Afrikan köyhyyteen.
Osittain totta.
Saharan eteläpuoleisen Afrikan noin 900 miljoonasta asukkaasta yli 60 prosenttia asuu maaseudulla. Köyhyys on maalla yleisempää kuin kaupungeissa: köyhistä useampi kuin kaksi kolmesta asuu maaseudulla.
Afrikan maaseutu on täynnä pientiloja, alle kahden hehtaarin maapaloja, joita viljellään oman perheen ja naapuruston voimin. Esimerkiksi Nigeriassa, jonka kansantalous on Afrikan suurin, yli kolme neljännestä viljelysmaasta koostuu alle kahden hehtaarin tiloista. Sadot jäävät pieniksi jo maan puutteen vuoksi, mutta maan lisäksi afrikkalaisviljelijöiltä puuttuu lähes kaikkea muutakin: laadukkaita siemeniä, tehokkaita lannoitteita ja kastelujärjestelmiä, maatalousneuvontaa ja siten myös tietotaitoa.
Bernard Papai viljelee maata Kenian Busiassa perheensä ja naapurustonsa voimin. Papain pihapiirissä, savitiilisten asumusten ympärillä kasvaa eukalyptuksen ja bambujen taimia, ja peltotilkuilla viljellään kassavaa ja hirssiä.
”Satoa on tarkoitus myydä, mutta usein siitä riittää vain omiin tarpeisiin”, Papai sanoo.
Kalkin ja muiden lannoitteiden puutteessa alun perin hedelmällinen maaperä on päässyt happamoitumaan, ja sadot ovat viime vuosina jopa pienentyneet. Esimerkiksi maissisatoa saadaan säkeissä laskettuna nyt noin kolme säkkiä aarilta, kun parhaimmillaan sadot ovat olleet jopa 20 säkkiä aaria kohti. Kenian hallitus on paperilla sitoutunut toimittamaan viljelijöille lannoitteita ja siemeniä markkinahintoja halvemmalla, mutta esimerkiksi Busiassa niitä ei viime vuosina ole saatu tarpeeksi.
Kaikkiaan Afrikan satomäärät ovat keskimäärin tuhat kiloa hehtaarilta. Suomessa luku on noin 4 000 ja esimerkiksi Hollannissa 7 000 kiloa hehtaarilta. Jotta satomäärät saataisiin nousuun esimerkiksi Keniassa, maaperää pitäisi kalkita voimakkaasti.
Tilanne lukitsee pienviljelijät köyhyyteen. Kun ruokaa on vähän ja sen laatu on kehnoa, ihmisten työteho on alhainen ja maatalouden tuotto huono. Jos satoa ei riitä myytäväksi, investointeihin ei pystytä säästämään eikä tuotantoa voida laajentaa. Siksi afrikkalaisella maaseudulla vallitsee usein niin sanottu ruokaturvattomuus: ihmisillä ei ole pääsyä riittävään ja ravitsevaan ruokaan, joka takaisi terveen elämän.
”Yksinkertaistettuna pienviljelijöitä pitäisi auttaa parantamaan omaa taloudellista tilannettaan siten, että heillä olisi esimerkiksi kotieläimiä tai rahaa pankissa pahan päivän varalle”, sanoo Kenian Busiassa toimivan maaseudun kehittämishankkeen Palwecon tekninen pääneuvonantajaGeoffrey Griffith. Palweco tukee Busian pienviljelijöitä esimerkiksi maatalousneuvonnalla, toimittamalla lannoitteita ja siemeniä sekä auttamalla liiketoimintasuunnitelmien tekemisessä ja lainojen hakemisessa. Suomi tukee Palwecoa kehitysyhteistyövaroista.
Toisaalta pienviljely osaltaan lievittää Saharan eteläpuoleisen Afrikan maaseudun köyhyyttä. Omavaraisviljely vähentää riippuvuutta virallisesta rahataloudesta, kun kaikkea ruokaa ei tarvitse ostaa. Alle dollarin päivittäisillä tuloilla voi tulla toimeen, jos syötävää saa omasta maasta.
Lisäksi tutkimus osoittaa, että maatalousvetoinen talouskasvu lievittää köyhyyttä tehokkaammin kuin muiden sektorien aikaansaama kasvu. YK:n maatalousjärjestö FAO laskee, että jos maataloustuotanto esimerkiksi Afrikassa kasvaa prosentin, väestön köyhimmän kymmenyksen kulutus lisääntyy noin kuusi prosenttia.
Daniel Opoma Papai kasvattaa naapureineen kanoja Kenian Busiassa.Ruokaturvaa voidaan parantaa tukemalla pienviljelijöitä.
Osittain totta.
Afrikan valtiot sitoutuivat jo vuonna 2003 mantereenlaajuiseen maatalouden kehitysohjelmaan ja lupasivat sijoittaa vuosittain kymmenesosan budjetistaan maatalouden kehittämiseen. Mantereen 54 maasta kahdeksan täyttää tavoitteen; esimerkiksi Kenia ja suurin osa muista Afrikan maista sijoittaa maatalouteen noin 4–5 prosenttia budjetistaan.
”Täällä eletään pattitilanteessa. Maatalouteen ei sijoita valtio eikä yksityinen sektori. Viljelijät eivät pysty tuottamaan tarpeeksi suuria määriä laadukkaita tuotteita, eikä millekään kehity markkinoita”, Geoffrey Griffith sanoo.
Sijoittajat eivät usko afrikkalaisen pienviljelyn mahdollisuuksiin kehittyä kannattavaksi liiketoiminnaksi, joka voisi maksaa sijoitetun pääoman takaisin. Uskoa ja investointeja Busian pienviljelijät kuitenkin tarvitsisivat, edes sen verran, että pääsisivät osallisiksi niin sanotuista arvoketjuista.
Jos viljelijät pystyisivät kuivaamaan ja jauhamaan kassava- ja hirssisatonsa sekä kuljettamaan sen tukkumyyjille, he pääsisivät silmukaksi ketjuun, jonka loppupäässä Kisumun ja muiden kenialaiskaupunkien keskiluokka voisi ostaa heidän satoaan supermarkettien hyllyiltä.
Maatalous pitäisi siis saada kytketyksi muuhun taloudelliseen toimintaan. Silloin yksityiset sijoittajat voisivat luottaa siihen, että saavat maataloussektorilta sijoituksilleen tuottoa. Toistaiseksi sijoittajat kuitenkin laittavat rahansa mieluummin esimerkiksi Kenian keskiosien vientivetoisiin kahviviljelmiin tai rannikon turistialueiden palveluihin.
Myös pankkien rahahanat ovat tiukassa. Esimerkiksi Nigeriassa vain joka neljännellä viljelijällä on pankkitili. Pankkiin pääsystä haaveillaan myös Keniassa Bernard Papain naapurustossa, missä rahoitusta tarvittaisiin ainakin lisämaan ja avolava-auton ostoon. Haaveissa on myös oma mylly ja lopulta varasto- ja tukkumyyntipisteen perustaminen.
”Mutta pankit pitävät pienviljelijöitä epäluotettavina asiakkaina”, Papain naapuri Hellen Agato Orupto sanoo.
Palweco yrittää ratkaista ongelmaa Busiassa tukemalla pienviljelijöiden järjestäytymistä, jotta he voisivat suunnitella liiketoimintaa ja hakea lainoja yhdessä. Naapurusto on perustanut myös niin sanotun merry-go-roundin: jokainen kyläläinen pistää yhteiseen kassaan kuukausittain pienen summan, ja tietyin väliajoin kertyneet šillingit lainataan niille, joilla on toteuttamiskelpoisin suunnitelma lainarahan käytölle. Kylän naiset ovat ostaneet naapuruston rahoilla esimerkiksi myytäviksi kasvatettavia kanoja.
Pitkän aikavälin ratkaisuksi yhteiskassasta ei kuitenkaan ole. Sen sijaan osa tutkijoista on maatalouden rohkean teollistamisen kannalla.
Maatalouden teollistaminen tukisi Afrikan kehitystä.
Totta.
”Afrikan pienviljelijät eivät ole valinneet yrittäjyyttä, vaan he ovat yrittäjiä tahtomattaan. Jos Afrikan tärkein talouden ala on lähes yksinomaan vastahankaisten mikroyrittäjien käsissä, afrikkalainen maatalous pysyy takuuvarmasti jäljessä maatalouden globaalista menestyksestä”, Oxfordin yliopiston tutkijat Paul Collier ja Stefan Dercon kirjoittivat taannoin FAO:n julkaisussa.
Siksi Afrikan maiden kannattaisi Collierin ja Derconin mukaan alkaa luoda mantereelle ”kilpailukykyistä kaupallista maataloutta”. Teollistamisen puolesta puhuu myös se, että afrikkalaisia arvioidaan vuonna 2030 olevan puolitoista miljardia ja vuonna 2050 jo kaksi miljardia. Lisäksi manner kaupungistuu niin, että vuonna 2050 ainakin 60 prosenttia afrikkalaisista asunee kaupungeissa.
Tutkijat kannustavat afrikkalaisjohtajia ottamaan esimerkkiä Brasilista. Siellä maatalous on onnistuttu teollistamaan kasvattamalla maatilojen kokoa ja tukemalla aiemmin omavaraisten tilojen kaupallistumista. Olennaista ei ole vain tilojen koko vaan ennen muuta se, että toimintatapa muuttuu pienimuotoisesta ja tehottomasta yritysmuotoiseksi ja osaksi kansantaloutta, tutkijat kirjoittavat.
Maatalous pitäisi siis muuttaa omavaraisesta pienviljelystä toiminnaksi, josta maksetaan veroja, joka käyttää muun talouden tuotantopanoksia ja hyödyttää tuotteillaan muita sektoreita. Tutkijoiden mukaan näin voitaisiin taata se, että maatiloilla olisi pääsy teknologiaan ja rahoitukseen sekä yhteydet logistiikkaan.
Afrikan päättäjien näkökulmasta teollistamisessa on kuitenkin yksi iso mutta: se merkitsisi käytännössä sitä, että moni nykyinen pienviljelijä joutuisi elättämään itsensä muulla kuin maataloudella. Afrikkalaispäättäjien pelkona on, että teollisen maatalouden vauhdittaminen voisi synnyttää joukoittain työttömiä ja turhautuneita maattomia.
Niin kävi kolonialismin aikana esimerkiksi Keniassa, kun britit haalivat parhaat viljelysmaat itselleen ja lopulta kielsivät esimerkiksi kahvinviljelyn afrikkalaisilta kokonaan. Maatalous jakautui kahtia pienviljelyyn ja vientivetoiseen teolliseen maatalouteen. Jakolinja on edelleen jyrkkä, ja maan omistus- ja käyttöoikeuksista juontuvat kiistat äityvät välillä väkivaltaisiksi.
Collierin ja Derconin mukaan pelko on pitänyt afrikkalaisen maatalousbisneksen toimintaympäristön jähmeänä. Maatalouden teollistaminen vaatisi Afrikan valtioilta paljon: Pienviljelijöitä pitäisi kouluttaa uusiin ammatteihin, ja maatalousyrittäjiksi jääville pitäisi taata neuvontaa, rahoitusta ja teknologista tukea. Rakennemuutoksen kourissa riskejä ottavia tulisi tukea sosiaaliturvalla, ja talouskasvua ja työpaikkojen synnyttämistä pitäisi vauhdittaa maataloussektorin ulkopuolella.
Päättäjien pitäisi siis laatia pienviljelijöille niin sanottu exit-strategia, eli tukea pienviljelyn sijaan sen lopettamista.
”Emme väitä, että kaupallinen maatalous olisi aina parempi ratkaisu kuin pienviljely. Väitämme, että jos nämä (kaupallisen maatalouden) esteet purettaisiin, Afrikan maataloustuotanto voisi kasvaa merkittävästi”, Collier ja Dercon kirjoittavat.