Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus EU:sta aina jäsenyyden alusta vuonna 1995 eurokriisin alkuun 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.

Eurokriisi ja sen jälkeen pakolaiskriisi johtivat kuitenkin integraation merkittävään politisoitumiseen lähes kaikissa jäsenvaltioissa. Suomessa Kreikan kolmas tukipaketti ja päätös turvapaikanhakijoiden jakamisesta jäsenmaiden kesken vuonna 2015 melkein kaatoivat Juha Sipilän (kesk.) hallituksen.

Mutta vaikka 2010-luvulla Eurooppa-politiikasta käytiin Suomessa selkeästi enemmän julkista keskustelua kuin aiemmin, keskustelu rajautui ensisijaisesti isoihin kriiseihin eli euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin ja brexitiin. Eurokriisin ja pakolaiskriisin yhteydessä puhuttiin toki unionin solidaarisuudesta ja yhteisvastuusta, mutta pääosin keskustelu rajautui akuuttien päätösten yksityiskohtiin. Taustalla vaikutti myös »perustuslakiväsymys», olihan loppuvuodesta 2009 voimaan astunut Lissabonin sopimus saatu parsittua kasaan vasta monen epäonnistumisen jälkeen. Perussopimusten muuttamiseen vaadittava jäsenmaiden yksimielisyys voi yleisemminkin latistaa keskusteluintoa.

Samalla periaatteellisempi suurten linjojen keskustelu jäi kriisien jalkoihin. Eurooppa-keskustelun politisoituminen ja perusuomalaisten nousu eivät johtaneet puolueiden EU-linjojen muutokseen. Keskusteluilmapiiri kuitenkin kiristyi: suomalaispuolueiden puheenjohtajat olivat yhä haluttomampia esittämään isoja Eurooppa-poliittisia avauksia.

Kokoomus ja SDP ovat koko Suomen EU-jäsenyyden ajan kannattaneet vahvaa unionia, tosin hieman eri asioita painottaen. Kokoomus on alleviivannut taloudellisesti vahvan ja kilpailukykyisen unionin merkitystä, kun taas demarit ovat korostaneet enemmän integraation myönteisiä työllisyysvaikutuksia. Molemmat puolueet ovat sisäisesti verraten yhtenäisiä EU:n kehittämisen suhteen. Myös ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.

Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.

Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut selkeän EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti aiempaa tiiviimpää unionia, on puolueessa ollut hankalaa aistia mitään varsinaista innostusta kansainvälistymistä kohtaan. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen kannanotoissa tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa hyvin silloisen pääministerin Juha Sipilän »prosessikaavio», jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa »keskitietä».

Perussuomalaiset on ainoa eduskuntapuolueistamme, joka on yrittänyt mobilisoida äänestäjiä Eurooppa-teemoilla. Perussuomalaiset on myös ainoa eduskuntapuolue, joka on koko Suomen EU-jäsenyyden ajan suhtautunut yksiselitteisen kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Perussuomalaiset on muiden eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden tavoin lähinnä tyytynyt arvostelemaan ­unionia ja vaatimaan päätösvallan palauttamista jäsenvaltioille. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon maahanmuuttokritiikkiin. Perussuomalaisten kevään 2019 eduskuntavaaliohjelmassa EU-politiikka ei esiintynyt lainkaan. Toisen EU-jäsenyyttä vastustaneen puolueen eli kristillisdemokraattien euroskeptisyyden aste on vaihdellut tilanteen mukaan.

Suomalaispuolueiden puheenjohtajat olivat yhä haluttomampia esittämään isoja Eurooppa-poliittisia avauksia.

Vasemmistoliiton ja Vihreän liiton meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Paavo Lipposen (sd.) johtaman sateenkaarihallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi niiden rivejä jakaneen jäsenyys­kansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä EU-myönteisiksi puolueiksi. Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti eurovaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan.

EU-asioista kyllä keskustellaan, joskus kiivaastikin, hallituksessa ja eduskunnan suuressa valtiokunnassa, mutta nuo keskustelut käydään suljettujen ovien takana. Eurooppa-politiikassa on painotettu hallituksen ja eduskunnan aktiivista vuoropuhelua ja kansallista konsensusta tai ainakin laajaa poliittista tukea hallituksen EU-linjauksille.

Kotimainen päätöksentekokulttuuri EU-asioissa nojaa ulkopolitiikasta tuttuihin perinteisiin. Suuren valiokunnan kokouksia leimaa korostettu luottamuksellisuus, eikä hallitus tai eduskunta ole osoittanut halukkuutta tuoda kansalaisia vahvemmin mukaan politiikan muodostamiseen.

Poliittisen johtomme näkökulmasta strategiset valinnat voi ymmärtää, mutta yhteiskunnallista EU-keskustelua ne eivät palvele. Menettelytapoja voitaisiin muuttaa vähemmän salaileviksi, jos haluttaisiin. Esimerkiksi Saksan Bundestagissa EU-asioita käsitellään säännöllisesti parlamentin täysistunnoissa, jolloin kansalaisten ja tiedotusvälineiden on helppo seurata Eurooppa-politiikkaa ja ­puolueiden kantoja käsiteltäviin kysymyksiin.

EU-keskustelun politisoiduttua 2010-luvulla perinteiset valtapuolueet niin Suomessa kuin muissa jäsenmaissa ovat usein olleet sisäisesti erimielisiä integraatiosta. Siksi puoluejohtajien on kuunneltava herkällä korvalla kannattajien ja eduskuntaryhmien näkemyksiä. Hallituspuolueissa yhtälö on muita monimutkaisempi, kun pitää samalla miettiä EU-tason kompromisseja. Suomessa oli myös selkeää tilausta kansallismieliselle ja perinteisiä arvoja kannattavalle puolueelle, joka tarjosi kanavan integraatioon kielteisesti suhtautuville äänestäjille.

Kireässä ilmapiirissä puoluejohtajat tuntuvat valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa olla hiljaa ja keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia.

Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Ja kun esitys tulee, se on jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.

Ei myöskään pidä sortua harhaiseen nostalgiaan. Pääministerit Lipponen ja Matti Vanhanen (kesk.) ovat tunnettuja Eurooppa-osaamisestaan, mutta EU-kysymykset jäivät kuitenkin kevään 2011 eduskuntavaaleihin asti taka-alalle kotimaisessa poliittisessa keskustelussa.

Onko EU niin tavallinen osa taloutta, politiikkaa ja ihmisten arkea, ettei sitä siksi puolusteta?

Suomessa on kovasti valiteltu sitä, että suuret jäsenmaat jyräävät unionin päätöksenteossa. Samalla Suomi ja muut jäsenmaat ovat tyytyväisinä piiloutuneet varsinkin Saksan liittokanslerin Angela Merkelin selän taakse kriisien hoidossa. Pienissä ja uusimmissa jäsenmaissa on totuttu odottamaan Saksan ja Ranskan aloitteita.

Ja niitähän tulee: viime vuosina Merkelin ohella Ranskan presidentti Emmanuel Macron sekä komission puheenjohtajat Jean-Claude Juncker ja Ursula von der Leyen ovat kukin esittäneet rohkeita visioita integraation syventämiseksi. Aloitteet ovat koskeneet varsinkin talouspolitikkaa ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, mutta niissä on käsitelty myös esimerkiksi sisämarkkinoita ja unionin päätöksenteon uudistamista.

Suomessa aloitteita on kritisoitu tai niistä on vaiettu. Politiikassa agendan määrittely kuitenkin on jopa tärkein osa päätöksentekoa. Välillä tuntuu siltä, että eurooppalaisessa politiikassa mennään kaksilla raiteilla: EU-tasolla aloitteet tulevat edelleen integraatiomyönteisiltä poliitikoilta ja puolueilta, joilla on selkeä enemmistö unionin instituutioissa. Jäsenvaltioissa aloitteet tulevat usein EU-kriittisiltä populisteilta.

Milloin suomalainen puolue tai puolueen puheenjohtaja on viimeksi tehnyt näkyvän Eurooppa-poliittisen avauksen? Entä minkälaista Eurooppaa EU-kriitikot haluavat rakentaa? Eurovaaleissakin puolueet jättävät kampanjoinnin suosiolla puolueidensa kärkiehdokkaille. Pelättyä f-sanaa vältetään visusti ja askeleet kohti tiiviimpää integraatiota esitetään lähinnä epäpoliittisina, teknisluontoisina ratkaisuina.

On paikallaan myös kysyä, onko Suomen politiikassa riittävästi EU-osaamista. Pienessä jäsenmaassa korostuu avainhenkilöiden panos aina pääministeristä maakuntien tai etujärjestöjen johtajiin. Mikäli he ovat perehtyneitä EU-tematiikkaan, heijastuu tämä koko organisaation työssä. Puolueissa EU-asiat ovat varmemmin esillä, jos puheenjohtajat ja eduskuntaryhmien keskeiset vaikuttajat tuntevat harrastuneisuutta Eurooppa-politiikkaan. Europarlamentaarikot valittelevat yleensä kansallisten kollegojen vähäistä kiinnostusta Eurooppa-politiikkaa kohtaan.

Katseet kohdistuvat erityisesti pääministeriin, jonka tulee johtaa Suomen EU-politiikkaa. Maamme johdossa on nyt valtaosin nuoren polven poliitikkoja, jotka ovat aikuistuneet EU-Suomessa. Heidän sukupolvelleen euro, vapaa liikkuvuus ja kansainvälistyminen ovat osa normaalia elämää ja jopa identiteettiä. Mutta piileekö tässä tavallaan myös ongelma? Onko EU niin tavallinen osa yritysten toimintaa, taloutta, hallintoa ja politiikkaa sekä ihmisten arkea ylipäätään, ettei sitä siksi puolusteta?

Kymmenen vuotta sitten eurokriisin syövereissä ennakoitiin unionin tai euroalueen hajoamista. Näin ei kuitenkaan käynyt: EU ei ainoastaan selvinnyt kriisistä, vaan integraatio tiivistyi merkittävästi.

Koronaviruspandemia on johtanut samanhenkisiin keskusteluihin. Jäsenvaltioiden sulkiessa rajojaan unionin roolia on vähätelty, mutta samaan aikaan varsinkin Keski- ja Etelä-Euroopan jäsenmaissa sekä EU:n instituutioissa viritellään keskustelua integraation vahvistamisesta. Kyse ei ole vain koronarahastosta, vaan laajemmin unionin rakenteista ja toimivallasta. Unionissa on alkamassa Euroopan tulevaisuutta käsittelevä konferenssi (Conference on the Future of Europe), mutta Suomessa siitä ei ollut alkukesään mennessä uutisoitu lainkaan, vaikka konferenssissa kuullaan laajasti unionin kansalaisia.

Koronavirus saattaa nostaa talouden ainakin väliaikaisesti EU:n ja jäsenvaltioiden politiikan kärkiteemaksi. Kuitenkin jo pitkään Suomessa ja muissa Euroopan demokratioissa sosiokulttuuriset jakolinjat ja identiteettipoliittiset kysymykset ovat korostuneet niin vaaleissa kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vastakkain ovat liberaali, moniarvoisuudelle ja kansainvälistymiselle avoin maailmankatsomus sekä perinteisiin arvoihin ja kansalliseen identiteettiin nojaava konservatiivinen näkemys.

Ilmastonmuutos, monikulttuurisuus, maahanmuutto, vähemmistöjen oikeudet ja kansainvälistyminen jakavat kansaa jopa ­taloutta syvemmin ja puhuttavat ihmisiä ympäri Eurooppaa. Vaikenemalla asiat eivät ratkea.

Kirjoittaja on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.