Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Analyysi

Etykin lapsi jäi eläkkeelle

Suomi ja Ruotsi ovat osallistuneet Naton operaatioihin aktiivisemmin kuin monet liittouman jäsenmaat, muistuttaa valtiosihteerin tehtävät jättänyt Pertti Torstila.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 13.3.2014

Palvellessaan rauhanturvaajana Kyproksella vuosina 1966–1967 tuolloin parikymppinen Pertti Torstila oivalsi jotain, mikä painoi jälkensä hänen koko myö­hemmälle diplomaatin uralleen. Hän oppi suomalaisen rauhanturvaajan pe­rusasenteen.

”Se ei ole rauhanturvaamista pys­syn piippua pitkin ja vain itsensä suojaa­mista. Se on kaverin auttamista: otetaan osaa paikalliseen huoleen, kannetaan tuskaa, eikä vain neuvota ulkopuolel­ta, että hoitakaapas asianne kuntoon”, Torstila sanoo UP:n haastattelussa.

Myöhemmin, ulkoministeriön pal­veluksessa, Torstila ymmärsi, että tässä asenteessa kiteytyi myös Suomen ulko­politiikan ydin.

”Presidentti Kekkonen linjasi, ettei Suomi ole kansainvälisissä kiistoissa tuomari vaan lääkäri, toisin kuin Ruot­si, jonka ulkopolitiikassa tuomarin rooli näkyi selvemmin, esimerkiksi Vietnamin sodan aikana.”

”Vaikka jako tuomariin ja lääkäriin liittyy erityisesti puolueettomuuden ai­kaan, Suomen ulkopolitiikassa ja välitys­toiminnassa on yhä samaa perinnettä”, Torstila vertaa.

Torstila muistuttaa myös Ruotsin tärkeydestä Suomelle.

”Ollessani Ruotsissa suurlähettilää­nä vuodet 2002–2006 näin läheltä, kuin­ka tärkeä Ruotsi on Suomelle ja miten vakavasti Ruotsi suhtautuu Suomeen. Valitettavasti suomalaisessa kansalais­mielipiteessä asia on usein päinvastoin”, Torstila harmittelee.

Torstila jäi maaliskuun alusta eläk­keelle vietettyään 43 vuotta ulkomi­nisteriön palveluksessa. Viimeiset lähes kahdeksan vuotta hän on toiminut Suomen ulkopolitiikan korkeimpana virkamiehenä eli ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä.

Suurimman osan Suomen EU-jäse­nyyden ajasta Torstila on vaikuttanut ulkopolitiikkamme ylimmässä virka­miesjohdossa. Hän oli poliittisen osaston päällikkö vuosina 1996–2000 ja minis­teriön alivaltiosihteerinä tätä seuraavat kaksi vuotta.

Kun Suomi liittyi EU:hun, ulkomi­nisteriön virkamiesten työ muuttui ker­taheitolla.

”EU-jäsenyys muutti Suomen ul­kopoliittisen toimintakentän. Tulimme osaksi poliittista klubia. Kylmän sodan aikainen puolueettomuus ei enää rajoit­tanut Suomen ulkopoliittista liikkuma­tilaa.”

”Yhtäkkiä eteemme avautuivat esi­merkiksi Afrikan kriisit. Eteen tuli asioi­ta, joita Suomen ulkopolitiikassa oli aika vähän mietitty. Vuonna 1999, kun Suo­mi toimi EU:n puheenjohtajana, haimme apua tutkijoilta asti”, Torstila muistelee.

EU:n jäsenenä Suomi sai vakituisen paikan samoihin neuvottelupöytiin Eu­roopan suurvaltojen rinnalla. Suomi oli ainoa jäsenmaa, jolla oli pitkä historia ja pitkä raja Venäjän kanssa. Tästä tuli Torstilan mukaan Suomen vahvuus.

”Kun käymme konsultaatioita vierai­den valtojen kanssa, asialistalla on aina arviomme Venäjästä. Suomea kuunnel­laan, kun Suomella on oikeasti jotain sanottavaa. Meidän ei pidä vähätellä omaa Venäjä-tuntemustamme. Olemme tässä mielessä hyvin kiinnostava partneri paitsi muille EU-maille myös kiinalaisille ja amerikkalaisille”, Torstila ohjeistaa.

”Kun aikanani EU:n poliittisessa komiteassa puhuimme vaikkapa Afri­kan suurista järvistä, olivat entiset siir­tomaavallat äänessä ja minä pysyin vaiti. Mutta aina kun asialistalle tuli Venäjä, Itämeri tai Pohjolan alue, nostin käteni ja huomasin, että minua kuunneltiin.”

”Pahuksen hyvä liittouma”

Torstila on huolestunut EU:ssa talouskrii­sin aikana vahvistuneesta populismista ja nationalismista. Hän kysyy, kuka ottaisi johdon globaalien ongelmien, kuten il­mastonmuutoksen, siirtolaisuuden tai terrorismin ratkaisemisessa, elleivät EU ja Yhdysvallat sitä tee.

”Vastuunjako ja vastuuntunto näi­den isojen maailmanlaajuisten ongelmi­en ratkaisussa on merkittävä kysymys.

Nousevat vallat eivät vastuuta näytä haluavan, ja siksi EU pitää välttämättä saada pysymään koossa.”

Torstila ihmettelee sitä ristiriitaa, et­tä EU:lle tuntuvat nyt antavan enemmän arvoa muut kuin EU:n jäsenmaat.

”Tämän huomaa keskusteluissa niin amerikkalaisten kuin afrikkalaistenkin kanssa, nyt EU:lle annetaan kaikki tuki. Myös Naton pääsihteeri puhuu lämpi­mästi EU:n kehittyvästä puolustusulot­tuvuudesta.”

Torstila ei ota kantaa siihen, pitäi­sikö Suomen liittyä Natoon. Suhtei­den hän soisi kuitenkin entisestäänkin lähentyvän.

”Suomen ja Naton kumppanuuden tulee tiivistyä ja luottamuksen lisääntyä, jotta nykyistä parempi asiallinen keskus­telu olisi mahdollista. Sitä kautta avattai­siin kotimaisen keskustelun takalukkoa. Meillä on kansallinen intressi kehittää tätä suhdetta.”

Torstila muistuttaa, että Suomi on ollut mukana Nato-johtoisissa operaati­oissa Afganistanissa ja Bosniassa, Ruotsi myös Libyassa.

”Kaikki Naton jäsenmaatkaan eivät pystyy samaan. Yhdysvaltain entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott sa­noi minulle kerran, että kuule Pertti, jos kaikki meidän jäsenvaltiomme kykenisi­vät antamaan tälle Atlantin liitolle niin paljon kuin Suomi, we would have hell of a good alliance.”

Maailmanpolitiikka avautui

Torstila määrittelee itsensä leikillisesti ”Etykin lapseksi”. Hän oli juuri uran­sa aloittaneena diplomaattina mukana 1970-luvun alusta alkaen Etyk-prosessis­sa, jonka päätapahtuma oli vuoden 1975 Etyk-huippukokous Helsingissä. Etykissä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto selvittivät toisen maailmansodan jälkiä ja Euroopan asemaa. 1970-luvun alun liennytys hui­pentui Helsingin kokouksessa.

”Silloin aukenivat tämän nuoren avustajan silmät maailmanpolitiikan isoille asioille. Etyk oli lähtökohta jat­kumolle, jonka myöhempiä ilmentymiä olivat Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen. Etyk oli riemuvoitto Suomelle. Pystyimme huip­pukokouksella ja toiminnallamme to­distamaan, että puolueettomuudella on merkitystä”, Torstila arvioi.

Suomen puolueettomuuden aikaa lei­maa myös suomettuminen. Miten siihen pitäisi nykyään suhtautua?

”Suomettumista käytettiin haukku­masanana muualla Euroopassa, mutta kukaan muu ei ollut Suomen tilantees­sa. Ulkopoliittisesti suomettuminen oli menestystarina. Se oli selviytymispolitiik­kaa, jossa onnistuttiin hämmästyttävän hyvin. Oli sisäpoliittisia heilahduksia ja hairahduksia, mutta ulkopoliittisesti pysyimme taitavasti puolueettomuuden kaidalla tiellä”.

 

Kirjoittaja on Agence France Pressen Suomen-kirjeenvaihtaja.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu