Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Analyysi

EU pelkää kansan valtaa naapurustossaan

Arabikevät ja Venäjän protestit osoittivat, että EU:n kyky reagoida lähialueen kansannousuihin on heikko. Historia tarjoaa myös toisenlaisia toimintamalleja: EU:lla oli tärkeä rooli Serbian vallanvaihdossa 2000 ja Ukrainan sisäpoliittisen konfliktin ratkaisemisessa 2004.

Teksti:
Julkaistu: 27.5.2012
Slobodan Miloševićin oikeudenkäynti alkoi Haagissa vuosituhannen alussa. Milošević puolusti itseään. Kuva: Raphael Gaillarde/Getty Images

Slobodan Miloševićin kaatuminen Serbiassa vuonna 2000 aloitti uuden massaprotestien aallon EU:n naapurustossa. Kuluneen 12 vuoden aikana kymmenet tai jopa sadat tuhannet ihmiset ovat vallanneet kadut ja vaatineet muutosta miltei jokaisessa EU:n naapurimaassa, niin idässä kuin etelässä. Protestit ovat olleet valtaosin rauhanomaisia, ja niissä on taisteltu EU:n perustavien arvojen – vapauden, oikeudenmukaisuuden ja demokratian – puolesta.

Samaan aikaan unioni on vähitellen vahvistanut yhteistä ulkopolitiikkaansa, jonka tavoitteena on edistää demokratiaa ja ihmisoikeuksia sekä ehkäistä ja ratkoa kriisejä. Siten yhteinen ulkopolitiikka haastaa perinteisen käsityksen valtiollisesta suvereniteetista kansainvälisen järjestelmän kulmakivenä.

Arabikevään tapahtumien valossa EU:sta on kuitenkin vaikea puhua demokratiakehityksen innoittajana ja tukijana.

Toiveissa ”hallittu muutos”

Kun arabimaiden katuprotestit saivat alkunsa Tunisiasta vuoden 2010 joulukuussa, Ranskan ulkoministeri tarjosi ystävälleen presidentti Ben Alille apua mielenosoitusten hillitsemiseen. Euroopassa oli totuttu pitämään Tunisiaa arabimaailman edelläkävijänä, joka päihitti muut alueen maat talouskehityksessä ja hallinnon toimivuudessa. Järjestelmä oli kuitenkin autoritaarinen ja syvästi korruptoitunut.

Pian protestit levisivät Egyptiin, missä maan turvallisuuskoneisto yritti tukahduttaa mielenosoituksia surmaten satoja kansalaisia. EU vältti ottamasta kantaa mielenosoittajien vaatimuksiin presidentti Hosni Mubarakin erosta ja toivoi sen sijaan ”hallittua muutosta”.

Unioni kehotti kaikkia demokratiaa kunnioittavia poliittisia voimia avoimeen vuoropuheluun, vaikka Egyptin johdon suhtautuminen demokratian periaatteisiin näytti kaikkea muuta kuin kunnioittavalta. Euroopan julkisessa keskustelussa unionia kritisoitiin pelkuruudesta ja näköalattomuudesta: esimerkiksi FRIDE-tutkimuslaitoksen tutkijan Barah Mikailin sanoin EU osoittautui kyvyttömäksi poliittisiin avauksiin ja samalla menetti uskottavuutensa kansan silmissä.

Venäjällä viime joulukuussa puhjenneet mielenosoitukset saivat Euroopan johtajat vähintään yhtä hämilleen. EU:n helpotukseksi venäläiset protestoijat eivät edes vaatineet nykyjohdon eroa vaan vähittäistä muutosta. EU:n maine Venäjällä on joka tapauksessa niin huono, että protestoijien kannalta oli parempi, ettei unioni ilmaissut heille tukea.

EU suosi vakautta ja varovaisuutta myös Georgian ruusuvallankumouksen yhteydessä vuonna 2003, Azerbaidžanin ja Armenian epäonnistuneiden massaprotestien aikana vuosina 2005 ja 2008 sekä Moldovan tapauksessa vuonna 2009. Syyriassa viime vuoden maaliskuussa alkanut kansannousu oli kestänyt jo useita kuukausia ja vaatinut satoja kuolonuhreja, ennen kuin EU elokuussa ryhtyi vaatimaan presidentti Bašar al-Assadin eroa – silloinkin Yhdysvaltain vanavedessä.

Pakotteita ja välitystä

2000-luvun alkupuolella EU:n naapurustossa tapahtui kuitenkin rauhanomaisia demokraattisia vallankumouksia, joiden onnistumisessa unionilla oli merkittävä rooli.

Serbian vuoden 2000 vallankumous on harvinainen tapaus, jossa EU yhdessä muiden läntisten toimijoiden kanssa edisti voimakkaasti ja avoimesti vallanvaihtoa. Unioni tuki yhtenäisen oppositiorintaman muodostamista, kehotti Serbian kansaa äänestämään vaaleissa muutoksen puolesta ja lupasi mittavaa tukea uudistuksille, jos valta vaihtuisi.

Presidentti Miloševićin EU pyrki nujertamaan poikkeuksellisen laajoilla pakotteilla, joihin kuuluivat lentokielto, öljysaarto, yli 800 nimeä sisältänyt viisumikieltolista sekä valtion omistamiin yrityksiin kohdistettu kauppa- ja investointikielto.

Kun oppositiojohtaja Vojislav Koštunica voitti riippumattomien ovensuukyselyjen mukaan syyskuun 2000 presidentinvaalit, EU julisti pitävänsä häntä maan uutena johtajana. EU valmistautui jo etukäteen sanktioiden purkamiseen ja laajojen avustusohjelmien käynnistämiseen, eli unionin politiikassa tapahtui täyskäännös heti Miloševićin kaaduttua.

Ukrainan oranssissa vallankumouksessa EU:lla oli välittäjän rooli. Ukrainan katuprotestit puhkesivat marraskuussa 2004 laajamittaisen vaalivilpin takia. Vaalivoittajaksi julistettu Viktor Janukovytš oli Moskovan suosikki, ja Venäjä piti Ukrainaa omaan etupiiriinsä kuuluvana maana. EU tuomitsi vilpin, mutta ei ollut alun perin halukas puuttumaan tilanteeseen.

Sekä eurooppalaiset arvot että turvallisuusintressit puhuivat kuitenkin EU:n aktivoitumisen puolesta. Puolan ja Liettuan johtaja ryhtyivät järjestämään neuvotteluja, joiden välittäjäksi nousi EU:n  ulkopolitiikan korkea edustaja Javier Solana.

Neuvottelujen tuloksena presidentinvaalien toinen kierros uusittiin, ja sen voitti oranssi ehdokas Viktor Juštšenko.

Vaikka EU korosti toimivansa puolueettomana välittäjänä eikä ilmaissut virallista tukea oransseille voimille, unioni haastoi toiminnallaan Venäjän. Se arvosteli EU:ta epävakauden lietsomisesta ja puuttumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. EU kuitenkin onnistui saamaan aikaan rauhanomaisen neuvotteluratkaisun, johon kumpikin osapuoli sitoutui.

Miksei EU ole toiminut muiden naapurustossaan tapahtuneiden massaprotestien yhteydessä Serbian tai Ukrainan mallin mukaan? Miksei se ole tarttunut tilaisuuksiin edistää naapurimaissa poliittista vapautta ja oikeudenmukaisuutta silloin, kun ruohonjuuritasolta on noussut vahvoja muutosvaatimuksia?

Osittain siksi, että Serbian ja Ukrainan tapaukset olivat kumpikin omalla tavallaan poikkeuksellisia.

Yhdentymistä ja geopolitiikkaa

Milošević ei ollut kuka tahansa autoritaarinen johtaja, vaan sotarikoksista ja etnisestä puhdistuksesta syytetty entisen Jugoslavian traumaattisen hajoamiskehityksen kärkihahmo. EU häpesi voimattomuuttaan alueen 1990-luvun väkivaltaisuuksien edessä ja ryhdistäytyi aloittamalla vuonna 2000 niin sanotun vakauttamis- ja yhdentymisprosessin. Sen päämääräksi asetettiin Länsi-Balkanin maiden liittyminen EU:hun.

Miloševićin johtama Serbia-Montenegro oli ainoa alue, jota ei voitu ottaa prosessiin mukaan. Siksi Miloševićin kaatamisella oli ratkaiseva merkitys koko Länsi-Balkanin vakauttamiselle. EU:lla ei ole vastaavaa vahvaa alueellista strategiaa suhteessa muihin naapurimaihinsa, eikä sellaisen luomiseen näytä olevan poliittista tahtoa eikä resursseja.

Ukrainan oranssi vallankumous puolestaan oli poikkeuksellisen laaja ja voimakas verrattuna muihin itäisen Euroopan ”värivallankumouksiin”. Kaaoksen ja väkivallan välttäminen oli EU:lle tärkeää Ukrainan koon ja geopoliittisen aseman vuoksi. Erityisen merkittävää se oli Ukrainan naapurimaalle Puolalle, jonka nopealla toiminnalla oli ratkaiseva merkitys EU:n onnistuneelle väliintulolle.

Ukrainan tapausta on mielenkiintoista verrata Egyptin kansannousuun, joka sekin oli  mittasuhteiltaan valtava ja tapahtui isossa, geopoliittisesti merkittävässä maassa.

EU:lla ei  ollut Egyptissä vastaavia edellytyksiä puuttua tilanteeseen. Unionilla ei ollut tarvittavaa diplomaattista voimaa, arvovaltaa eikä uskottavuutta arabimaissa, joissa se oli vuosikausia käytännössä tukenut autoritaarisia järjestelmiä. Egyptin oppositiossa eurooppalaisjohtajilla oli kontakteja ainoastaan liberaaleihin voimiin, jotka edustivat vain pientä osaa väestöstä.

EU tarvitsee välitysvalmiutta

Massaprotestit pelottavat EU:ta myös siksi, että demokratisaatio tuo tullessaan epävakautta. Yhdysvaltalaistutkijat Edward D. Mansfield ja Jack Snyder osoittavat maailmanlaajuiseen aineistoon perustuvassa tutkimuksessaan, että siirtymäkauden aikana aseellisten konfliktien todennäköisyys kasvaa. Vasta onnistunut demokratisaatio lisää vakautta ja turvallisuutta. Lyhyellä aikavälillä vakaus ja vapaus, EU:lle tärkeät arvot, ovat siis usein ristiriidassa keskenään.

EU on tukenut siirtymämaiden uudistuksia ja vakautta menestyksekkäästi laajentumispolitiikkansa avulla, mutta muihin naapurimaihin sovellettu Euroopan naapuruuspolitiikka (ENP) ei tarjoa vastaavia välineitä demokratian edistämiseen. Tämä on näkynyt muun muassa Ukrainan tapauksessa, jossa EU:n onnistunutta välitystyötä seurasi heikko tuki itse uudistusprosessille.

EU tuki Ukrainaa oranssin vallankumouksen jälkeisinä vuosina noin 150 miljoonalla eurolla vuodessa. EU-jäsenyyteen valmistautuva, Ukrainaa hieman pienempi Puola sai EU:lta pelkästään vuonna 2003 rahallista tukea lähes miljardi euroa.

EU:n haparoivat reaktiot naapuruston viimeaikaisiin massaprotesteihin heijastelevat kuitenkin myös eurooppalaisen järjestelmän syviä ongelmia.

Velkakriisi ja talouskurjimus ovat tuoneet massoja kaduille myös monissa EU-maissa. Euroopan integraatio on vaikeassa murrosvaiheessa: taloudelliset paineet yhteistyön syventämiseen ovat kovat, mutta EU:n legitimiteetti kansan silmissä horjuu. Ulkopuolisille EU ei enää ole yhtä vahva esikuva kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Myös Euroopan usko omiin arvoihinsa ja arvopohjaiseen ulkopoliittiseen agendaansa horjuu, kun idealististen pyrkimysten kanssa kilpailee käytännönläheisempi, talousetuja painottava linja. Eurooppa yrittää sopeutua siihen, että uusien suurvaltojen nousu kutistaa maanosan painoarvoa maailmassa.

Kaikesta huolimatta autoritaaristen naapurimaiden kansannousut osoittavat, että EU:n edustamilla arvoilla ja yhteiskuntamallilla on yhä vetovoimaa unionin ulkopuolella. Massaprotestien suosio muutosvaatimusten kanavana asettaa EU:n ulkopolitiikalle kahtalaisen haasteen.

Yhtäältä EU:n tulisi vahvistaa edellytyksiään toimia välittäjänä kolmansien maiden sisäisten konfliktien yhteydessä niin, että unioni pystyisi ehkäisemään väkivaltaa ja edistämään rauhanomaisia neuvotteluratkaisuja. Toisaalta tarvitaan pitkäaikaista sitoutumista uudistusten tukemiseen siellä, missä itsevaltiaat on syösty vallasta.

EU:n ulkopolitiikan uskottavuus riippuu paljolti siitä, pystyykö unioni tukemaan demokraattista muutosta niissä maissa, joissa siihen on vahva sisäinen pyrkimys.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu