Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Analyysi

Hyvän maineen voi ostaa

Luottoluokitusyritysten riippumattomuutta tulisi vahvistaa veron tapaan kerättävällä maksulla, kirjoittaa professori Timo Korkeamäki.

Teksti:
Julkaistu: 15.3.2012
Kuva: Antti Valta

Luottoluokitusala sai alkunsa Yhdysvalloissa vuonna 1909, jolloin John Moody alkoi julkaista rautatiealan velkakirjaopasta. 1920-luvun puolivälissä mukaan tulivat Fitch Publishing sekä Poor’s Publishing ja Standard Statistics, jotka liittyivät myöhemmin yhteen. Varhaiset luottoluokituslaitokset julkaisivat paksuja opaskirjoja, joita investoijat ostivat saadakseen riippumatonta, analyysipohjaista tietoa eri velkakirjojen liikkeellelaskijoista.

Ala siirtyi 1970-luvulla liiketoimintamalliin, jossa sekä investoijat että velkakirjoja liikkeelle laskevat yritykset maksoivat luokituksista. Korkeatasoisen markkinainformaation koettiin sekä hyödyttävän investoijia että sertifioivan yrityksiä niiden laskiessa liikkeelle uusia velkakirjoja. Lisäksi valokopiokoneiden yleistyminen rajoitti luottoluokittajien mahdollisuuksia kasvattaa liiketoimintaansa yksin velkakirjaoppaiden myynnin avulla.

Sittemmin luottoluokitusten merkitys on kasvanut lainsäädännöllisistä syistä, kun pankkien investointisalkut ovat tulleet riippuvaisiksi luokituksista. Tämä kehitys alkoi Yhdysvalloissa jo 1930-luvun laman aikana, mutta myöhemmin luokitusriippuvuus on lisääntynyt maailmanlaajuisesti. Syynä ovat etenkin pankkien vakavaraisuussäännökset, joilla pankkien velkakirjainvestointien riskejä on rajattu. Riskien mittarina on käytetty luottoluokituksia.

Luokituksilla on siis velkakirjojen liikkeellelaskijoille entistä suurempi merkitys, ja vastaavasti luottoluokitusalan tuotot perustuvat velkakirjojen liikkeellelaskijoiden maksamiin luokituskorvauksiin. Tämän mallin vuoksi väärinkäytösten riski alalla on kasvanut, kun luokittajien ja luokitettavien yhteisenä etuna on tuottaa myönteisiä luokituksia tosiasioista riippumatta.

Poliittisia motiiveja

Vuonna 2008 puhjenneen finanssikriisin yhteydessä luottoluokitusalan vakavimpana ongelmana nähtiin systemaattiset virhearviot etenkin asuntolainoista paketoitujen arvopapereiden luokituksissa. Ne olivat perusteettoman korkeita.

Samaan aikaan luokittajat myivät konsultointipalvelujaan lainoja paketoineille investointipankeille. Luokittajien ja asiakkaiden välinen suhde muotoutui liian läheiseksi.

Luokittajia tosin arvosteltiin jo ennen finanssikriisiä: esimerkiksi energiayhtiö Enron meni konkurssiin, vaikka luokittajat olivat arvioineet sen vakaaksi yritykseksi syksyllä 2001. Edellisellä vuosikymmenellä luokittajat eivät reagoineet ajoissa Venäjän ja Aasian talouskriiseihin.

Myös viimeaikaisia maaluokituksia on arvosteltu väärästä ajoituksesta, informaatioarvon vähyydestä ja poliittisista motiiveista. Luokitusten tehtävänä on viestiä lainanottajan kyvystä maksaa investoijille lupaamansa velanhoitomaksut, joten luokituksen alenemisen pitäisi normaalisti nostaa investoijien tuottovaatimuksia eli korkoja. Yhdysvaltain, Espanjan ja Italian maaluokitusten lasku ei kuitenkaan ole nostanut kyseisten maiden korkoja, pikemminkin päinvastoin.

Korkojen laskua selittää osaksi se, että turvallisina pidettyjen sijoitusten, kuten lyhytaikaisten euro- ja varsinkin dollarimääräisten valtionlainojen, kysyntä kasvaa sitä mukaa, kun maailmanlaajuinen epävarmuus lisääntyy. Toisaalta korkojen ja luottoluokitusten välinen epäsuhta on merkki siitä, että luottoluokittajat ovat olleet ajastaan jäljessä tai toimineet poliittisten motiivien perusteella.

Investoija maksakoon

Luokitusten objektiivisuuden lisäämiseksi pitäisi ennen kaikkea päästä eroon mallista, jossa liikkeellelaskijat maksavat luokituksista. Yksi vaihtoehto olisi kerätä markkinoilta transaktiopohjaista maksua, jolla luottoluokitustoiminta rahoitettaisiin.

Nykyisen laajuinen luottoluokitustoiminta voitaisiin rahoittaa jo suhteellisen pienellä maksulla. Kolmesta suuresta luokittajasta Moody’s on julkinen yritys, jonka maailmanlaajuinen liikevaihto oli vuonna 2011 noin kaksi miljardia dollaria eli noin puolitoista miljardia euroa. S&P ja Fitch ovat toiminnaltaan samassa kokoluokassa. Euroopan komission ehdottaman 0,1 prosentin transaktioveron odotetaan keräävän pelkästään EU-alueen velkakirjamarkkinoilta noin 10,4 miljardia euroa vuodessa.

Maksun keräisi jokin jo olemassa oleva tai erikseen perustettava järjestö, joka toimisi finanssialalla maailmanlaajuisesti. Maksun tuotto pitäisi jakaa luokittajien kesken siten, että luokittajien motiivi tuottaa laadukasta tietoa säilyisi.

Varteenotettava on esimerkiksi ehdotus, jossa luokittajien palkkio maksettaisiin annetun luokituksen markkinatuoton mukaan: esimerkiksi BB-luokituksen antajan korvaus määräytyisi BB-luokituksen saaneen arvopaperin senhetkisen markkinatuoton mukaan. Heikon luokituksen saaneilta sijoituskohteilta odotetaan parempaa tuottoa, joten luokittajilla olisi motiivi luokittaa arvopapereita alakanttiin. Tämä voisi toimia vastapainona luokittajien nykyiselle motiiville tuottaa liian myönteisiä luokituksia.

New Yorkin pörssiä Wall Streetillä valvoo George Washingtonin patsas. Kuva: FLICKR/B00NJ

Luokittajat voisivat myös tarjota luokituksia suljetuille sijoittajaryhmille jäsenmaksuja vastaan. Esimerkiksi vakiintuneita luokittajia pienempi Egan-Jones-luokituslaitos toimii tämän mallin mukaan. Tämä voisi vähentää luokittajien vaikutusvaltaa, kun luokitusten muutoksia ei enää uutisoitaisi nykyiseen tapaan eikä julkisuus pääsisi kasvattamaan luokittajien valtaa.

Myös EU-komission parhaillaan käsittelyssä oleva asetusesitys sisältää useita ehdotuksia eturistiriitojen vähentämiseksi. Komissio ehdottaa esimerkiksi luottoluokittajien kierrätystä siten, että kunkin liikkeellelaskijan luokittaja vaihtuisi muutaman vuoden välein. Tällä päästäisiin eroon läheisten asiakassuhteiden mukanaan tuomista eturistiriidoista.

Toiseksi komissio vaatii luottoluokituksilta nykyistä parempaa läpinäkyvyyttä. Läpinäkyvyysvaatimukset voisivat kuitenkin uhata alan olemassaoloa: Jos luottoluokitusten perusteet olisivat yleisesti tiedossa, sijoittajat voisivat itse analysoida saatavilla olevan tiedon, ja luokituslaitokset kävisivät tarpeettomiksi.

Kolmanneksi luokituksille on kaivattu tuotevastuuta luokitusvirhetapauksissa. Tässä ongelmaksi tulisi vastuiden koko: jos luokitusvirheet voisivat viedä luokittajan konkurssiin, virheiden riski voisi yhtäältä pelästyttää luokittajia markkinoilta ja toisaalta kannustaa turhan konservatiivisiin luokituksiin. Lisäksi lainsäädännön tiukentuminen vaikeuttaisi alalle kaivattujen uusien kilpailijoiden syntyä.

Kiina rynnii markkinoille

Eurooppalaiset päätöksentekijät ovat todenneet eurokriisin aikana, että Euroopan pitäisi olla nykyistä riippumattomampi suurista amerikkalaisista luokittajista. Uusi eurooppalainen luokittaja aloittaa toimintansa mahdollisesti jo tänä vuonna, ja sen on määrä erottua vanhoista luokittajista esimerkiksi ottamalla tuotevastuu luokituksistaan.

Uusi luokittaja saattaa kuitenkin kompastua luottamuspulaan. Asiantuntijoiden mukaan markkinoiden luottamuksen voittamiseen voi uudelta luokittajalta kulua jopa kymmenen vuotta.

Yksi uusien luottoluokittajien ryhmä ovat kiinalaiset luokituslaitokset, joista suurimpana Dagong toimii maailmanlaajuisesti. Dagongin maaluokitukset ovat herättäneet viime aikoina mielenkiintoa: yhtiötä on syytetty kansainvälisessä mediassa muun muassa poliittisista motiiveista ja siitä, ettei yhtiöllä ole länsimaisen talouden asiantuntemusta.

Dagongin luokitukset ovat poikenneet huomattavasti kolmen suuren luokittajan vastaavista. Dagong antaa esimerkiksi Yhdysvalloille tällä hetkellä saman A-luokituksen kuin Venäjälle ja Etelä-Afrikalle. Dagong on kuitenkin osoittanut myös suuresta kolmesta luokittajasta poikkeavaa kykyä nähdä riskejä aiemmin. Dagong muun muassa laski Italian ja Ranskan luokituksia kuukautta ennen Standard & Poor’sia.

Vaikka kiinalaisilla luottoluokittajilla on omat kytköksensä, niiden erilaisuus amerikkalaisiin luokittajiin verrattuna merkinnee lisäinformaatiota markkinoille. Globaaleilla markkinoilla on kysyntää kiinalaisesta näkökulmasta toimivalle investointianalyysille, kun Kiinan osuus sijoitusmarkkinoilla kasvaa.

Kiinalainen luokittaja saattaa pystyä analysoimaan investointien riskejä objektiivisemmin kuin länsimainen luokittaja, joka kenties huolehtii liikaa luokitustensa poliittisista jälkivaikutuksista.

 

Kirjoittaja on rahoituksen professori Svenska handelshögskolanissa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu