Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Hitaat

Ilmastopolitiikan B-suunnitelma

Jos päästövähennyksissä epäonnistutaan, hyvät B-suunnitelmat ovat tarpeen. Ne voivat olla teknologiaoptimistien uusia planeettatekniikoita tai realistien tarjoamaa sopeutumista uuteen ilmastoon. Liika poliittinen puhe B-suunnitelmista voi kuitenkin heikentää tahtoa päästövähennyksiin.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 27.5.2012

Aurinkoenergia on 300-kertaistunut vuodesta 1992!

Kun vihreästä taloudesta revitään tällaisia lukuja ja koko 2000-luku on tulvinut uutisia ilmastoneuvotteluista, voisi kuvitella, että päästötalkoot ovat jo pitkällä.

Väärin. Monet ”hyvät uutiset” ovat vain osatotuuksia, jotka hämärtävät suuren kuvan synkkyyttä.

Brasilia on korvannut liikennepolttoaineita sokeriruokoetanolilla. Samaan aikaan maa on käynnistänyt valtavat tutkimus- ja poraushankkeet hyödyntääkseen merenalaiset öljy- ja kaasuesiintymänsä.

Kiina tavoittelee 12. viisivuotissuunnitelmassaan 70:tä gigawattia uutta tuulivoimaa ja aikoo kymmenkertaistaa aurinkoenergiansa kokonaismäärän 20 gigawattiin vuoteen 2015 mennessä. Samaan aikaan maassa avataan yksi uusi gigawatin kivihiilivoimala viikossa.

Fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöt ovat maailmanlaajuisesti kasvaneet koko 2000-luvun – lukuun ottamatta pientä notkahdusta Yhdysvalloista levinneen rahoituskriisin aikaan – ja ihmiskunta päästää nyt hiilidioksidia ilmakehään enemmän kuin koskaan.

Aikaa olisi ollut. Ilmastosopimus hyväksyttiin Rio de Janeiron kuuluisassa ympäristökokouksessa kesäkuussa 1992, ja tarkentava lisäpöytäkirja Kiotossa 1997. Neuvotteluita päästöjen hillinnästä on käyty tiuhaan, ja vääntö jatkuu lähivuosina. Juhannuksen alla järjestettävässä Rio+20 -kokouksessa neuvotellaan kuitenkin vihreästä taloudesta yleisemmin, ei päästövähennyksistä.

Vieläkö neuvotteleminen kannattaa vai onko päästöjen vähentämisen tie jo nähty? Tulisiko ihmiskunnan keskittyä jo ennakoimaan lämpötilan nousun seurauksia?

Jätepolitiikasta oppia

Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen uskoo, että ilmastopolitiikassa koetaan sama kuin jätepolitiikassa. ”Parikymmentä vuotta sitten jätteen polttamisesta ei saanut puhua, kun se löi korville tavoitetta, että jätteen syntymistä piti vähentää. Nyt realismia on se, että hukumme jätteeseen, jos sitä ei polteta.”

Nyt maapallolla rimpuillaan toivossa, että fossiilisia polttoaineita onnistuttaisiin jättämään maaperään. Ilmastonmuutokseen sopeutumisesta ei sovi puhua, sillä se nähdään luovuttamisena.

”Keskustelut tuppaavat polarisoitumaan. Kuitenkin ilmastonmuutoksen hillinnän kaikista keinoista ja muutokseen sopeutumisesta pitäisi pystyä puhumaan yhtä aikaa. Jos paino ladataan päästöjen vähentämiseen, olemme suurissa ongelmissa, jos ja kun se ei onnistu”, Hukkinen sanoo.

Hän kuitenkin myöntää, että tutkijan on helppo puhua. Jos poliitikot jossittelevat, mikään ei etene.

Virkansa – ja ympäristönsuojeluvakaumuksensa – puolesta optimisti on vihreiden kansanedustaja ja edellisen hallituksen ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen. Hän ei kyynisty, vaikka aurinko- ja tuulivoiman yhteenlaskettu osuus maailman energiantarjonnasta on nyt vaivaiset 0,3 prosenttia.

”Osuus vaikuttaa pieneltä, mutta uusiutuvassa energiassa jyrää eksponentiaalisen kasvun logiikka. Trendi on selvä: teknologian kehittyessä uusiutuvien energiamuotojen tuotantokustannus laskee. Fossiilisten tuotantokustannus sen sijaan kasvaa, kun käyttämättömät raaka-ainevarastot ovat yhä hankalammissa paikoissa, kuten valtamerten pohjassa, napaseudulla tai hiekkaan ja liuskeeseen sekoittuneina”, Tynkkynen sanoo.

Lopulta uusiutuvat siis voittanevat kilpailun. Mutta kriittinen kysymys on, milloin.

Jos uusiutuvat energiamuodot tulevat kannattavammiksi sadan vuoden päästä, siitä ei ole ilmaston kannalta iloa, kun se hiili ja öljy, jonka uusiutuvien oli määrä korvata, on jo päätynyt ilmakehään.

”Valtioiden pitäisi laittaa paukkuja uusiutuvien aggressiiviseen kaupallistumiseen, ja pian”, Tynkkynen vaatii.

Tämä kaupallinen tie on oikeastaan ainoa vaihtoehto. Edes Tynkkynen ei usko, että lähitulevaisuudessa pystyttäisiin solmimaan kansainvälinen sopimus, jossa öljymaat sitoutuisivat olemaan tuottamatta öljyä.

”Eivät saudit siihen suostuisi. Ja jos esimerkiksi Ecuadorille maksettaisiin tukea siitä, että se panttaa öljyä maassaan, maa voisi ensin ottaa tukia vastaan ja sen jälkeen kuitenkin pumpata öljyään maailmanmarkkinoille”, Tynkkynen sanoo.

Tietoa on riittävästi

Tutkimusten mukaan fossiilisten käytön vähentämisellä on merkitystä, vaikka lukkojarrutukseen ei pystyttäisikään.

Pari vuotta sitten julkaistiin kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n simulaatiomalleja hyödyntävä tutkimus, joka linkitti mukaan energiateknologian: Jos silloin olisi globaalisti sovittu, että yhtään uutta teknologiaa ja infrastruktuuria ei rakennettaisi fossiilisten varaan vaan olemassa olevat laitokset käytettäisiin elinkaarensa loppuun, vuoteen 2050 mennessä maapallon lämpeneminen olisi jäänyt 1,3 asteeseen.

Jos taas koko maapallon energian kysynnän lisäys katettaisiin fossiilisilla polttoaineilla, lämpötila nousisi vuosisadan loppuun mennessä kuusi astetta.

Totuus liikkunee jossain sillä välillä. Ilmastotiedettä nimittäin määrittää epävarmuus tarkoista luvuista. IPCC:tä on kritisoitu pienistä numerovirheistä, ja uusien raporttien julistuksissa tutkijat korostavat epävarmuuksia yhä hanakammin.

Hukkisen mielestä tämä on surkea viestintästrategia. Aste sinne tai tänne, ilmaston lämpeneminen on tosiasia, ja sen torjumisella on hirvittävä kiire.

”IPCC voisi julistaa poliitikoille, että teillä on jo riittävä tutkimustieto, ryhtykää toimiin”, Hukkinen sanoo. ”Politiikantutkimuksessa on jo kauan sitten todettu pysähdyssääntöjen tärkeys. Asioita tutkitaan vain sen verran kuin on välttämätöntä.”

Kun tutkijat tutkivat, poliitikkojen pitäisi toimia. Kansainvälinen ilmastopolitiikka on ollut hidassoutuista, mutta Tynkkynen huomauttaa, että sen vaikutusmekanismi on monivaiheisempi kuin politiikkakriittiset markkinaidealistit ajattelevat. ”Vaikka kansainvälinen ilmastopolitiikka takkuaa, se on synnyttänyt kansallista ja alueellista ilmastopolitiikka. Uusiutuvalle energialle on syntynyt markkinat syöttötariffien ja päästöverojen vuoksi.”

Politiikkaa ja markkinoita tarvitaan kumpiakin, vaikka nämä eivät ideologisesti solju yhteen. Tynkkysen ihanne olisivat eurooppalainen politiikka ja Kalifornian markkinat.

Geoengineering tulee

Päästöjen vähentäminen ei ole ainoa tapa vaikuttaa maapallon lämpötasapainoon.

Ilmastonmuokkaustekniikoista (engl. geoengineering) tai ”planeettatekniikoista” on parin viime vuoden aikana järjestetty kasapäin luonnontieteellisiä konferensseja, kirjoitettu paljon tieteellisiä artikkeleita ja koottu akateemisten julkaisujen erikoisnumeroita.

”Se, että vuonna 2040 päädytään käyttämään erilaisia geoengineering-tekniikoita, on paljon todennäköisempää kuin nyt osaamme kuvitella”, Helsingin yliopiston fysiikan professori Markku Kulmala luennoi eduskunnan ympäristövaliokunnan avoimessa kokouksessa huhtikuussa.

Kulmalan mukaan tekniikoita pitäisi kehitellä ja testata nyt, jotta hädän hetkellä ei tarvitsisi turvautua hätäratkaisuihin. ”Jos geoengineeringiä ei tutkita kunnolla, luultavasti 20 vuoden päästä joku kylvää rikkiä ilmakehään. Ehkä Yhdysvaltalaiset yritykset tai maan armeija, ehkä Kiinan hallinto.”

Tekniikoista juuri ilmakehän ”rikkilannoitus” on ollut eniten esillä. Mekanismi tunnetaan hyvin. Rikki hapettuu ilmakehässä ja tiivistää ympärilleen kosteutta pisaroiksi ja pilviksi, jotka heijastavat auringon säteilyenergiaa takaisin avaruuteen.

Pohjoismaiden 1980-luvun kylmien talvien epäilleen johtuneen Britannian ja saksalaisen Ruhrin alueen raskaan teollisuuden rikkipäästöistä, joita lounaistuulet kuljettivat Skandinaviaan. Ilmastonmuutos puri Suomessa kunnolla vasta 1990-luvulla, kun Saksa ja Britannia olivat saaneet happosadepäästönsä kuriin.

Harmittomampiakin manipulointikeinoja löytynee. Suomessa planeettatekniikoita on näkyvimmin esitellyt kirjailija Risto Isomäki. Hän on ehdottanut kymmeniä vaihtoehtoisia ratkaisuja: Arktikselta irtoavia jäävuoria voitaisiin ohjata takaisin pohjoiseen vieviin virtauksiin tai hiiltä sitoa muurahaispesiin. Yksi vaihtoehto olisi myös, että prosentti Suomen vuotuisesta tukkituotannosta hinattaisiin lauttoina napavesille, jolloin lautta muodostaisi tuulisella merellä tehokkaan jäätymiskeskuksen ja tukit vajoaisivat lopulta syvyyksiin hiilinieluksi.

Kotoinen metsityskin on maapallotekniikka. Kulmalan ja muiden tutkijoiden mukaan myös kasvava suomalainen metsä synnyttää ilmastonmuutosta hillitseviä pienhiukkasia samalla kun se sitoo hiilidioksidia ilmakehästä.

Tylsä ja varma ratkaisu

”Parempi kuitenkin, että planeettatekniikoista puhuisivat ensi sijassa tutkijat ja insinöörit, vähemmän poliitikot”, Tynkkynen sanoo.

Poliittinen puhe voi hänestä johtaa moraalikatoon: ajatellaan, että päästöjen vähentämisessä voidaan joustaa, kun teknologia pelastaa. Kun lipsutaan joustamisen tielle, voi käydä niin, että myöskään planeettatekniikkatutkimukseen ei riitä tarpeeksi rahaa. Tai jos riittäisikin, mikään ei takaa, että turvallinen tekniikka ehditään kehittää. Tässä kauhuskenaariossa 20 vuotta olisi mennyt hukkaan ja ilmastonmuutos olisi riistäytynyt käsistä.

Tynkkystä harmittaa, että teknologiaoptimistien innostus ei kohdistu uusiutuvaan energiaan tai päästövähennysteknologiaan. ”Jos fuusioreaktorin kehittämiseen ITER:issä laitetut miljardit olisi satsattu aurinkoenergiaan, se pystyisi jo kilpailemaan aidosti fossiilisten kanssa.”

”Monet, sinällään toimivat, planeettatekniikat ovat järjettömän kalliita. Samaan aikaan meillä olisi paljon päästövähennysmahdollisuuksia, jotka maksavat alle kymmenen dollaria hiilitonnilta”, Tynkkynen sanoo. ”Planeettatekniikoita kuitenkin tarvitaan sen jälkeen kun päästövähennyksissä on edetty niin, että lisävähennyksen hinta on noussut roimasti.”

Planeettatekniikoiden haasteet eivät ole vain teknisiä vaan myös poliittisia, huomauttaa ilmasto-oikeuteen erikoistunut tutkijatohtori Kati Kulovesi Itä-Suomen yliopistosta. Hän on mukana Suomen Akatemian Cool-hankkeessa, jossa selvitetään aerosolipohjaisia ilmastonmuokkaustekniikoita.

Esimerkiksi Etelämeren rautalannoituksella voitaisiin imuroida hiiltä ilmakehästä. Rauta on pullonkaula-alkuaine piilevien kasvussa, joten rautaa kylvämällä synnytetään valtavia piilevämassoja, jotka imevät kasvuunsa hiilidioksidia. Elinkaarensa lopussa kovakuoriset piilevät vajoavat 4 000 metrin syvyyteen meren pohjalle ja sedimentoituvat sinne.

Raudan kylväminen meriin on kuitenkin ympäristösopimusten vastaista.

Maapalloa hyödyttävissä tekniikoissa jokin maa aina kärsii, joten tekniikoista olisi hyvin vaikea sopia kansainvälisesti – ehkä jopa vaikeampaa kuin päästöjen vähentämisestä. Lisäksi muutoksia on vaikea täysin ennakoida.

”On vahvasti poliittinen kysymys, kuka saa päättää, minkälaiseksi maapallon ihanneilmasto muokataan ja miten”, Kulovesi sanoo.

Maapallotekniikoita kritisoidaan myös syvän moraalisesti: ihmisellä ei ole oikeutta manipuloida luontoa tai ”leikkiä jumalaa”.

”Toisaalta ihminen on suunnittelemattaan muokannut ilmastoa satoja tai tuhansia vuosia. Olisiko se niin paha, jos muokkaus tehtäisiin kerrankin harkiten ja tarkoituksella”, Janne Hukkinen huomauttaa.

 

Yhden edistys, toisen taantumus

Vähenevätkö päästöt, kun hiili-intensiteetti pienenee?

Kun Kiina ja moni muu maa ei pysty absoluuttisiin päästövähennyksiin, ne puhuvat ”suhteellisesta päästöjen vähentämisestä” eli hiili-intensiteetin tai kasvihuonekaasuintensiteetin pienentämisestä.

Kööpenhaminassa ja Cancúnissa Kiina lupasi pienentää hiili-intensiteettiään 40–45 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Tällä tarkoitetaan sitä, että vuonna 2020 keskimääräisen bkt-yksikön tuotanto synnyttäisi 40–45 prosenttia vähemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin nyt.

Samaan aikaan Kiinan talous kuitenkin kasvaa niin voimakkaasti, että kokonaishiilikuorma kasvaa. Ympäristön kannalta olennaista on se, paljonko kasvihuonekaasuja pääsee ilmakehään, ei se, paljonko niitä pääsee suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Presidenttikautensa keskivaiheilla George W. Bush markkinoi Yhdysvaltain ”ilmastoponnistuksiksi” hiili-intensiteetin vähentämistä, mutta bluffi ei mennyt maailmalla läpi. Nyt Kiinan ”päästövähennykset” on kuitenkin otettu riemulla vastaan. Miksi?

”Poliittisesti oli iso askel, että Kiina ylipäätään ilmoitti jotain. Kukaan ei oleta, että kehittyvät maat leikkaisivat absoluuttisia päästöjä”, Kati Kulovesi huomauttaa.

Kehitysmaiden ”päästövähennykset” ovat vähennyksiä suhteessa oletettuun päästöjen kasvu-uraan maan vaurastuessa.

”Kehitysmaiden hiili-intensiteetin vähennykset ovat monesti vaativampia kuin teollisuusmaiden absoluuttiset päästövähennykset. Kiinan 45 prosenttia on varsin vaativa tavoite”, Oras Tynkkynen vahvistaa.

Toinen kysymys on, riittävätkö poliittiset voitot ehkäisemään ilmastokriisiä.

Janne Hukkinen lyö pöytään laskelman: Jos vuonna 2050 kaikilla maapallon asukkailla olisi nykyinen EU-kansalaisen elintaso mutta maapallon keskilämpötila olisi noussut vain kaksi astetta, kasvihuonekaasuintensiteetin pitäisi pudota yhteen sadasosaan.

 

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa