Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Kuvituskuva maatuskasta, jonka ympärillä on punainen ja raitainen nauha.
Hitaat

Imperialismin harhassa elävällä Venäjällä on edessä tilinteko – miten menneisyyden traumoista voi päästä eteenpäin?

Sotarikokset, kansanmurhat ja diktatuurit jättävät jälkensä yhteiskuntiin. Ilmaa pyritään puhdistamaan oikeudenkäynneillä, totuuskomissioilla ja vuoropuhelulla. Myös Venäjällä jälkipuinti on jossain vaiheessa edessä.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 7.9.2022

Ihmisoikeusjärjestö Memorialin hallituksen jäsen Alexandra Polivanova tekee yhä työtään Moskovassa. Venäjän hallinnon silmissä järjestöä ei enää ole olemassa.

Memorial International ja sen Moskovassa sijaitseva ihmisoikeuskeskus lakkautettiin Venäjän korkeimman oikeuden päätöksellä joulukuussa. Järjestö oli määritelty »ulkomaiseksi agentiksi» vuonna 2012 voimaan astuneen lain perusteella.

»Memorial on aina toiminut verkostona. Muut Memorialin järjestöt eri puolilla Venäjää ja muualla Euroopassa jatkavat työtään», Polivanova kertoo videopuhelussa kotoaan.

Myös Moskovassa työ jatkuu, vaikkakin salassa. Noin puolet Polivanovan kollegoista on lähtenyt Venäjältä ja työskentelee ulkomailla. Työtä vaikeuttaa rahapula. Memorial kerää joukkorahoituksella pieniä summia.

Venäjän johto koki uhkaksi Memorialin, joka herättää kriittistä keskustelua paitsi tämän päivän ihmisoikeustilanteesta, myös menneisyydestä. Yksi työn painopiste on tuoda esiin neuvostoajan ihmisoikeusrikoksia ja Stalinin terroria: toimia venäläisten muistina.

»Vaikka sensuuria ja painostusta on, teemme yhä tutkimusta, säilytämme kokoelmia, valvomme ihmisoikeusasioita ja autamme ihmisiä löytämään arkistotietoa sukulaisistaan», Polivanova sanoo.

Venäjä on hyökkäyssodalla Ukrainaan aiheuttanut inhimillisen katastrofin, jonka Vladimir Putinin hallinto kiistää. Mutta käsittelemättä on Venäjällä jäänyt myös menneisyys. Hallinto on levittänyt propagandaa ja käyttänyt historiaa politiikan välineenä. Polivanovan mukaan näin käy, kun menneestä ei voi puhua avoimesti ja kriittisesti.

»Menneisyys on perusta tämän hetken arvoille ja yhteiskunnalle.»

Kun menneisyyttä käsitellään yhteis­kunnassa avoimesti, voidaan todeta, että asia oli väärin ja haluamme välttää vastaavan tulevaisuudessa. Valitettavasti Venäjällä ei ole yhteisymmärrystä menneisyydestä, Polivanova selittää.

Sodat, kansanmurhat ja diktatuurit tuhoavat ihmisten elämää ja jättävät yhteisölle myös kollektiivisen trauman. Kun valta vaihtuu ja aseet lasketaan, yhteiskunnilla on tarve päästä eteenpäin uudelta pohjalta.

Yhteiskuntien »puhdistautumiselle» menneestä on olemassa termi: lustraatio. Sana tulee antiikin ajoilta, jolloin se tarkoitti rituaalisia puhdistautumismenoja.

Yleisimmin lustraatio-sanaa on käytetty poliittisista toimista, joita toteutettiin entisissä kommunistimaissa. Useissa Itä-Euroopan maissa rajoitettiin entisten kommunistien ja etenkin salaisen poliisin ilmiantajien pääsyä poliittisiin johtotehtäviin tai virkamiehiksi. Suomessa lustraatiolla on viitattu suomettumisen ajan jälkipyykin pesuun, joka näyttää virinneen uudelleen.

Laajemmin sen voi ymmärtää pyrkimykseksi irtautua menneistä vääryyksistä.

 

Valitettavasti Venäjällä ei ole yhteisymmärrystä menneisyydestä.

Myös Venäjällä yritettiin jonkinlaista lustraatiota Neuvostoliiton kaaduttua. Presidentti Boris Jeltsin koetti kieltää kommunisti­puolueen toiminnan, mutta se ei toteutunut. Polivanovan mukaan Venäjällä ei syntynyt laajaa pyrkimystä vaihtaa poliittista eliittiä. Entinen eliitti oli eliittiä edelleen.

Stalinin hirmuteot ja ihmisten kokemukset työleireiltä, gulageista, nousivat esiin 1980-luvulla. Jonkinlainen avoimuus jatkui Polivanovan mukaan noin vuoteen 2005.

Polivanova muistaa vuoden 1995 juhlallisuudet Moskovassa toisen maailmansodan päättymisen 50-vuotispäivänä. Jeltsin otti vastaan arvovieraita muista maista, ja ilmassa oli hyvän tahdon tuntu. Kymmenen vuotta myöhemmin, Putinin aikana, toisen maailman­sodan päättymisen muistosta tulikin yhtäkkiä Stalinin voiton juhla.

»Ihmisten muistia alettiin muokata taas.»

Viime aikoina Putin on avoimesti haikaillut Venäjän imperiumia. Ennen Ukrainaan hyökkäystä hän maalaili puheessaan Ukrainaa erottamattomaksi osaksi Venäjän historiaa, kulttuuria ja henkistä tilaa ja sanoi, että »tämän muinaisvenäläisen alueen lounaisosien asukkaat kutsuivat jo ammoin itseään venäläisiksi ja ortodokseiksi».

 

Venäjällä elääkin laaja ja ristiriitainen joukko menneisyyden ideoita, sanoo Petroskoin valtionyliopiston historioitsija ja dosentti Irina Takala. On imperiumin jälkeinen kauna, on tottumus keskitettyyn ja personoituun valtaan ja kaukaa juontava käsitys lännestä Venäjän vihollisena.

Venäjän hallinnon retoriikka kokoaa yhteen erilaisia konservatiivisia aatteita. Siinä ortodoksisuuteen ja »venäläisen maailman» rakentamiseen yhdistyy venäläistä nationalismia, imperialismia, bolševistisia ja stalinistisia sympatioita.

»Menneisyyden perintö on juurtunut syvälle yhteiskuntaan. Se on laaja ja ristiriitainen joukko tunnelmia, stereotypioita ja ­ideoita», Takala kuvaa.

Takalan mukaan Venäjältä puuttuu muu yhdistävä idea kuin isänmaallisuus. Myös tulevaisuuden­näkymät puuttuvat.

Maa elää epävarman tulevaisuuden ja ikuisen nykyisyyden tilassa. Samalla menneisyydestä saa puhua vain valtion historiapolitiikan määräämällä tavalla, ja tulevaisuutta on vaikea kuvitella.

Länsimaiset normit ovat määritelleet, kuinka menneisyyden traumoja käsitellään.

Monet ovat tietämättömiä ulko­maailmasta. 70 prosenttia kansalaisista ei ole koskaan käynyt Venäjän federaation ulkopuolella.

Takalan mukaan Venäjällä ei ole juuri tietoa tai kokemusta yhteiskunnallisten traumojen käsittelystä. Pari vuotta sitten valmistui osa laajasta tutkimuksesta, joka käsittelee Venäjän vaikeasta menneisyydestä selviämistä. Nykyoloissa projekti tuskin voi jatkua.

Valtion historiapolitiikan rinnalla elävä »toinen muisti» eli kansalaisyhteiskunnan muisti on auttanut ihmisiä ymmärtämään menneisyyttä myös toisin, mutta se ei ole tällä hetkellä kovin vahvoilla. Vaikka Venäjän johdon puheista välittyy Neuvostoliiton ja imperiumin ihailua, Takalan mukaan se ei pyri herättämään Neuvostoliittoa tai valtakuntaa uudelleen henkiin.

»Hallinto pyrkii yksinkertaisesti pitämään itseään yllä ja siirtämään valtaa ja omaisuutta valtaapitävien klaanin seuraavalle suku­polvelle.»

 

Miten historian vääryyksiä voi korjata?

Hyvityksiin on eri tilanteissa pyritty monin tavoin. On oikeuden­käyntejä ja tuomioita, armahduksia, totuus- ja sovintokomissioita, vahingon­korvauksia, julkisia anteeksipyyntöjä, maineenpalautusta, muistopäiviä ja muita julkisia rituaaleja.

Perinteisessä oikeudenkäytössä rikoksen­tekijä hyvittää tekonsa kärsimällä rangaistuksen. Kun natsi-Saksa antautui toisen maailmansodan jälkeen, alkoivat laajat Nürnbergin oikeudenkäynnit, joissa voittajavaltojen perustama tuomioistuin tuomitsi natsi-Saksan johtajia. Niitä pidetään ensimmäisenä kansainvälisenä sotarikostuomioistuimena.

Oikeudellinen jälkiselvittely, siirtymä­vaiheen oikeus (transitional justice), on vakiintunut yleiseksi toimintamuodoksi toisen maailmansodan massamurhien jälkeen.

Sotarikosoikeudenkäyntejä on käyty pysyvässä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa sekä kansallisissa tai kansainvälisissä erityistuomioistuimissa. Niissä on puitu esimerkiksi diktatuurien ja sotilashallitusten toimia sekä Jugoslavian hajoamissotien ja ­Ruandan kansanmurhan ihmisoikeusloukkauksia.

Oikeudenmukaisuuteen on pyritty myös erilaisilla sovintoprosesseilla. Ne koettavat vastata toisella tavalla vääryyksiä kärsineiden inhimillisiin tarpeisiin. Niillä pyritään tekemään kokemukset näkyviksi ja palauttamaan osapuolten kunnia ja ihmisarvo, jotta pystyttäisiin jatkamaan yhdessä tulevaisuuteen.

Historiallisten vääryyksien institutionaalinen käsittely on yleistynyt viime vuosikymmeninä. Suomessa valtioneuvosto asetti lokakuussa Saamelaisten totuus- ja sovintokomission, joka kokoaa saamelaisten kokemuksia valtion ja viranomaisten toimista.

Alkuperäiskansojen riistoa on eri maissa hyvitelty myös valtiollisilla anteeksi­pyynnöillä. Vaikka voi olla eri mieltä siitä, mihin anteeksipyyntö riittää, ainakin tarkoitus on tunnistaa vääryydet ja lievittää eriarvoisuuden kokemusta.

 

Alussa oli toivo ja innostus.

Etelä-Afrikka päätti todella päästä apartheidin traumasta. Perustettiin totuus- ja sovintokomissio, ja suuri määrä osakomiteoita jalkautui eri puolille maata kyliin ja kaupunkeihin. Komission työ tuli televisiolähetyksinä koteihin.

»Ihmiset puhuivat avoimesti ja sydämestään. Heillä oli vapaa pääsy hakea oikeutta. Sukulaiset ja kylänmiehet pääsivät mukaan kuuntelemaan, itkettiin ja tanssittiin. Oli tuntuma, että ihmisten uhrius ja kärsimys tunnustettiin ja päästiin eteenpäin, ilman että jäätiin taloudellisen hyvitysrumban jalkoihin», kuvaa Helsingin yliopiston professori emerita Sirkka Ahonen.

Ahonen on tutkinut totuus- ja sovinto­prosesseja ja historian yhteiskunnallista käyttöä konfliktinjälkeisissä maissa. Hän on perehtynyt esimerkiksi sisällissodan jälkeiseen ­Suomeen, apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan ja Bosnia-Hertsegovinaan sodan jälkeen.

Ihmisten oikeustajun kannalta rangaistukset rikoksista ja ihmisoikeuksien loukkauksista ovat tarpeen, ja niitä langetettiin myös Etelä-Afrikassa. Mutta Ahosen mukaan pelkät oikeudenkäynnit eivät usein riitä puhdistamaan ilmaa. Balkanin maiden sota­rikostuomioista jokainen on samalla lisännyt jännitteitä ryhmien välillä, koska langetetut rangaistukset tai vapauttavat päätökset eivät ole vastanneet kaikkien käsitystä oikeudenmukaisuudesta.

Ahosen mukaan sovintoprosessit ovat usein välttämättömiä, jotta yhteiskunta pääsee eteenpäin. Toteuttaminen on haastavaa. Totuuskomissiota koetettiin saada myös Bosnia-Hertsegovinaan, mutta kansanmurha oli aivan liian järkyttävä asia, jotta sovittelu olisi voinut toimia.

Etelä-Afrikassa sovinto näytti päällisin puolin toimivan. Toki tyytymättömiäkin oli paljon, ja prosessia pilkattiin välillä pahantekijöiden »terapiaksi». Se kuitenkin toimi ainakin siinä mielessä, että väkivaltaisuudet eivät kärjistyneet. Prosessi myös osoitti, että hyvinkin katkerien asioiden äärellä voidaan käydä dialogia.

Ahonen sanoo, että on vaikea määritellä, milloin sovinto on onnistunut. Vaikka se yhdellä hetkellä näyttää toimivan, asiat voivat muuttua. Niin kävi Etelä-Afrikassakin.

»Kului sukupolvi, ja ANC:stä irtautuneet radikaalit toivat esiin, että jotain olisi pitänyt hyvittääkin. Käsittely jäi puolitiehen, ja epätasa-arvo saa jatkua.»

ANC oli ensimmäinen vallassa ollut puolue apartheidin jälkeen.

 

Etelä-Afrikassa ilman puhdistaminen oli sillä tavoin todellista, että siinä yhdistyivät sekä armo että rangaistukset. Joskus sovintoprosessilla saatetaan myös lakaista vääryyksiä maton alle.

Totuus- ja sovintokomissioita on käytetty useissa Latinalaisen Amerikan maissa diktatuurien kaaduttua. Tunnetuin lienee Chilen totuus- ja sovintokomissio, joka perustettiin vuonna 1990 Augusto Pinochetin diktatuurin jälkeen.

Chilessä ihmisoikeuksia rikkoneet oli jo armahdettu joukkona, mikä loukkasi uhrien ja omaisten oikeudentuntoa. Totuus- ja sovintokomission aikana ei voitu enää vaikuttaa rangaistukseen tai armahdukseen. Filosofi Hannah Arendt on todennut, että anteeksianto voi tapahtua aidosti vain, jos anteeksiantajalla olisi mahdollisuus myös rangaista, saattaa tekijä edesvastuuseen.

Ahosen mukaan myös Suomessa oli puhetta totuuskomissiosta vuonna 1919. Sen sijaan poliitikot lähtivät parantamaan sisällissodan haavoja toisin: ajamaan voimakkaasti kansan yhtenäistämistä. Tuleviin vuosikymmeniin kuului kyräilyä, ilmiantoja, kyydityksiä ja surmiakin. Yhtenäistämistä kuitenkin saattoi auttaa se, että sisällis­sota oli aikaansa sidottu luokkasota. Sillä ei ollut perustavaa etnistä tai uskonnollista pohjaa kuten monilla maailman konflikteilla.

»Yhteiseksi projektiksi syntyi lopulta hyvinvointivaltio, joka innosti sen verran kaikkia, että oli luontevaa ryhtyä keskustelemaan», Ahonen sanoo.

 

Uppsalan yliopiston lehtori Roland Kostić tutkii siirtymävaiheen oikeutta. Häntä kiinnostaa, millaisia vaikutuksia on ylhäältäpäin toteutetuilla ja toisaalta paikallisilla prosesseilla.

Tämänhetkisessä tutkimushankkeessaan hän vertaa siirtymävaiheen oikeutta Sierra Leonessa, Itä-Timorissa ja Bosnia­Hertsegovinassa. Kostić kollegoineen haastattelee uhreja ja todistajia, rangaistuksen suorittaneita ja tuomareita. Kostićin kollega on tehnyt haastattelut Sierra Leonessa ja Kostić Bosnia-Hertsegovinassa. Itä-Timorin aineistoa ollaan vasta keräämässä.

Sierra Leonessa ja Bosnia-Hertsegovinassa siirtymävaiheen oikeusprosessit olivat ylhäältä päin toteutettuja, valtion ja kansainvälisten organisaatioiden vetämiä. Itä-Timorissa prosessi toteutettiin paikallisemmin. Tämän vuoksi näitä on kiinnostava vertailla.

»On tärkeää huomioida paikalliset kulttuurit. Samat menetelmät eivät käy kaikkiin tapauksiin», Kostić sanoo.

Hänen mukaansa 1990-luvun vaihteesta viime aikoihin saakka maailmassa on hallinnut globaali, liberaali rauhanprosessin malli, joka on samanlainen kaikkialla. Malliin kuuluvat usein anglosaksista ja Manner-Euroopan oikeuskäytäntöä yhdistävät oikeudenkäynnit ja ylhäältä johdetut totuuskomissiot.

»Länsimaiset normit ovat määritelleet, kuinka menneisyyden traumoja käsitellään. Samaa mallia on toteutettu siitä huolimatta, että kulttuuriset kontekstit ja väkivallan dynamiikka ovat erilaisia», Kostić sanoo.

Esimerkiksi Mosambikissa sisällissodan traumaa on käsitelty myös paikalliseen perinteeseen kuuluvien gamba-parantajien avulla.

Kostićin mukaan pysyvän sovinnon saavuttamiseksi pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota ihmisten asemaan, esimerkiksi taloudelliseen pärjäämiseen. Usein sisällis­sotien tai kansanmurhien uhrit jäävät rauhan tultua marginaaliseen asemaan.

Useimmat uhrit saivat tietyn verran täyttymystä siitä, että he saivat todistaa oikeudessa ja osallistua oikeuden toteutumiseen. Mutta kun he palasivat kotiin, he kokivat, että mikään ei muuttunut. Rakenteellinen eriarvoisuus jatkui.

Bosnia-Herzegovinassa monia väkivallan­tekoja on jäänyt tuomitsematta, ja osa uhreista on joutunut jatkamaan elämää samassa kyläyhteisössä väkivallantekijän kanssa.

Siirtymävaiheen oikeus voi myös leimata ihmisiä.

Kosovosta oikeudenkäynnit jouduttiin todistajien turvallisuuden vuoksi siirtämään Haagiin. Bosnia-Hertsegovinassa oli hyvin puutteelliset resurssit suojella todistajia. Kun kylään ilmestyi valtiollisen poliisin auto, kaikki tiesivät, mistä on kyse. Todistelun jälkeen ­silminnäkijät lähetettiin kotiin käyntikortin kera: soittakaa jos tulee ongelmia.

Historiaa käytetään auliisti konfliktien ruokkimiseen, ja se voi olla rauhan rakentamisen esteenä.

Sodissa tapahtuu paitsi verenvuodatusta, myös varallisuuden siirtoja. Sotilaalliselle ja poliittiselle eliitille kasautuu omaisuutta. Uhrit taas ovat usein menettäneet kotinsa ja työnsä. Joskus he ovat riippuvaisia entisistä vihollisistaan työllistymisessä.

»Traumasta parantumiseen ei riitä se, että joku laitetaan vankilaan. Ihmisten pitää saada takaisin omanarvontuntonsa, mahdollisuus ansaita elantonsa ja tuntea, että heillä on tulevaisuus», Kostić sanoo.

 

Joskus yhteiskunta vain päättää unohtaa. Näin kävi Espanjassa, jota kenraali Francisco Franco hallitsi kovin ottein maan sisällissodan jälkeen vuosina 1939–1975. Francon kuoleman jälkeen Espanjassa laadittiin unohtamisen sopimus, Pacto del Olvido, joka oli sekä vasemmiston että oikeiston yhteinen päätös vaieta menneisyydestä.

Sirkka Ahonen sanoo, että päällisin puolin vaikeneminen voi toimia, ainakin jonkin aikaa. Mutta kun tulee seuraava konflikti, vaiettu historia saattaa toimia sytykkeenä.

»Menneisyys ei aiheuta sotia, mutta historiaa käytetään auliisti konfliktien ruokkimiseen, ja se voi olla rauhan rakentamisen esteenä.»

Ahosen mukaan joskus konkreettinen sota vaihtuu historiasodaksi, joka kurjistaa yhteiskuntaa. Hän itse asui ja työskenteli aikanaan Bosnia-Hertsegovinassa Mostarissa, jossa koulut, sairaalat ja linja-autoasematkin olivat omansa etnisille ryhmille. »Siellä ei ollut päästy mielten sovintoon.»

Ahonen muistaa, kun historianopettajia neuvottiin puhumaan sodasta eri ryhmien näkökulmista. He kysyivät vedet silmissä, että tarkoitatteko todella, että kertoisimme valheita.

Balkanin maissa sovinto on vaikeaa siksikin, että jännitteet tulevat jo vuosikymmenien takaa toisen maailmansodan ajalta.

Roland Kostić ja kollegat Uppsalan yliopiston Hugo Valentin -keskuksesta tutkivat toisessa hankkeessa sosiaalista muistia: kuinka toisen maailmansodan väkivaltaa ja sen muistoa on käsitelty Bosnia-Hertsegovinassa, Serbiassa ja Kroatiassa tieteellisissä artikkeleissa, mediassa ja kouluissa vuosina 1989–2000.

Joka ryhmällä on omat kertomuksensa, jotka korostavat omaa uhriutta ja häivyttävät syyllisyyttä, kuten toisen maailmansodan aikaisia yhteyksiä natseihin ja fasisteihin.

»Sosiaalinen muisti kertoo meille, keitä olemme ryhmänä, ja se auttaa meitä tulkitsemaan menneisyyden tapahtumia. Mutta se myös antaa välineitä ymmärtää tulevaisuutta. Siksi se on niin tärkeää», Kostić sanoo.

 

Parantaako se, että menneisyyden haavat revitään auki?

Historiantutkija Irina Takala on sitä mieltä, että menneisyys pitää käsitellä. »On parempi avata ja desinfioida vanha haava, jotta vältetään poliittinen kuolio.»

Hän ei osaa sanoa, miten se tapahtuisi ­Venäjällä nykyisessä tilanteessa. Poliittisten olojen täytyy ensin muuttua. Jos ei haluta menettää uudelleen kokonaisia sukupolvia, on Takalan mukaan jatkettava ainakin koulutustyötä, levitettävä historiatietoa ja kokemuksia maailmalta siitä, miten menneisyyttä käsitellään. On ymmärrettävä, kuinka valtion kaikki­valtius ja sorto kumpuavat menneisyydestä.

Roland Kostić huomauttaa, että menneisyyden avaaminen ei välttämättä paranna. Sovintoprosessit voivat joskus myös traumatisoida ihmisiä uudelleen, kun uhrit joutuvat ­antamaan lausuntoja kokemastaan väkivallasta.

»Yhteisön tasolla voi sanoa, että asioiden käsittely parantaa perimmäistä turvallisuuden tunnetta ja tekee uhreista näkyviä. Mutta se voi vaikeuttaa yksilöiden, uhrien, suhteiden rakentamista muihin yhteisön jäseniin.»

Tämä on Kostićin mukaan iso dilemma. Asioita pitää käsitellä, mutta jossain vaiheessa on todettava, että nyt on aika siirtyä eteenpäin.

Kostić kysyy: Pitääkö meitä muistuttaa kaikesta, jotta voimme oppia? Kuinka opimme menneisyydestä toistamatta sitä? Opimmeko ilman, että traumatisoimme uhrit uudelleen?

Ilmapiirin puhdistaminen on pitkä prosessi, joka ei välttämättä tule valmiiksi.

»Ihmiset voivat yhdellä hetkellä aidosti kokea, että he ovat päässeet tapahtumien yli. Mutta sitten tapahtuu jotain, ja he muuttavat mielensä.»

Joskus uusi tieto avaa vanhat haavat. Saadaan uusia yksityiskohtia taisteluista, kaivetaan esiin uusi joukkohauta. Vääryydet voivat palata mieleen, kun poliittiset valtasuhteet muuttuvat tai kun oma taloudellinen asema heikkenee.

 

Aikanaan myös venäläisten ja ukrainalaisten välille tarvitaan dialogia. Helppoa ja nopeaa siitä ei tule. Venäjä käy propagandasotaansa omia kansalaisia kohtaan, mikä vahvistaa vihamielisyyttä.

Memorial-järjestön Alexandra Polivanova sanoo, että Venäjällä on heikko ja pirstaloitunut kansalaisyhteiskunta, mutta se on olemassa.

»Meidän tehtävämme on olla valmiimpia kuin vanhempiemme sukupolvi oli 80-luvulla, kun tulee uusi perestroika ja uusi mahdollisuus.»

Vallanvaihto on edellytys sille, että yhteiskunta pääsee eteenpäin. Poliittisen johdon lisäksi tuomarien pitää vaihtua ja tuomio­istuimien uudistua. Venäjällä on yhä perustuslaki, joka takaa perusoikeudet. Sitä pitää vain käyttää. Perustuslain vastaiset lait, kuten laki ulkomaisista agenteista, pitää kumota. Ihmisoikeusrikokset täytyy käsitellä avoimesti.

»Meidän täytyy luultavasti ottaa mallia balkanilaisten ihmisoikeusaktivistien työstä, jota he tekivät Balkanin sodan jälkeen.»

Polivanova sanoo, että Venäjällä tarvitaan dekolonisaatiota eli irtautumista imperialistisista ajatuksista ja imperiumin ihailusta.

Polivanovan mukaan suuri ongelma sodan taustalla on se, että monet Venäjällä uskovat, että Venäjällä on valta päättää, mihin suuntaan Ukrainan pitää kehittyä, pitääkö se »denatsifioida», kuten hallinto kuvaa, kuka Ukrainaa voi johtaa ja niin edelleen.

Polivanovan mukaan tämä ei ole vain presidentti Putinin ja Venäjän armeijan asenne, vaan se elää valitettavasti yhteiskunnassa laajemminkin. Ukrainaa ei pidetä täysin itsenäisenä Venäjästä, eivätkä monet näe Krimin valtausta ja nykyistä sotaa edes kansainväliseksi toimeksi.

Jopa sodan vastustajissa on monia, joilla on hyvin Venäjä-keskeinen maailmankuva ja joiden on vaikea suhteuttaa venäläisten kärsimyksiä hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden ukrainalaisten kärsimyksiin.

Polivanova on kuullut ihmettelyä, miten venäläisiltä kehdataan evätä viisumeita ­EU:hun, tai miten ukrainalaiset voivat tuhota Puškin-muistomerkkejä välittämättä tämän merkityksestä venäläisessä kulttuurissa.

Polivanova uskoo, että jos Venäjä hankkiutuu eroon suurvaltakompleksistaan, se vapauttaa välittömästi aikaa, energiaa ja rahaa ratkaista Venäjän sisäisiä ongelmia – sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia. Tällöin siitä tulisi myös turvallisempi kumppani muille maille.

»Venäläisten pitää ymmärtää, että dekolonisaatio on tärkeää paitsi Venäjän naapureille myös venäläisille itselleen.»

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa