Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Hitaat

Johtaja kadotti suunnan

Yhdysvalloilla on maailman merillä 11 lentotukialusta, enemmän kuin muulla maailmalla yhteensä. Maan avaruushallinto päivittää langattomasti Marsin pinnalla kulkevan mönkijän ohjelmistoa. Mutta amerikkalainen unelma voi huonosti, ja kilpailijat ovat ajamassa Yhdysvaltojen ohi useilla strategisilla aloilla. Sisäpuolelta maailman johtavaa suurvaltaa heikentää syvä poliittinen jako.

Teksti:
Julkaistu: 16.9.2012

Kalifornian Central Valleyn alueella aletaan rakentaa tänä syksynä Yhdysvaltain ensimmäistä rataa suurnopeusjunille. Kun yhteys suunnitelmien mukaan valmistuu 2020-luvun lopulla, matka San Franciscosta Los Angelesiin voi taittua 350 kilometriä tunnissa kulkevalla luotijunalla reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa.

Yhdysvalloissa on lukuisia tiheästi asuttuja suurkaupunkialueita, joille suurnopeusjunat sopisivat ihanteellisesti. Ratayhteyksien modernisoinnille on hyviä perusteluja: toisen maailmansodan jälkeen rakennettu maanlaajuinen valtatieverkosto ja lentokentät ovat pahoin ruuhkautuneita, ja Yhdysvallat kuluttaa vuosittain yli 300 miljardia dollaria ulkomaiseen öljyyn. Summa vastaa lähes puolta maan vuotuisesta kauppavajeesta.

Antti Valta

Osana talouden elvytyspakettia presidentti Barack Obaman hallinto päätti vuonna 2009 rahoittaa kahdeksalla miljardilla dollarilla kymmenen suurnopeusverkon suunnittelua eri puolilla maata. Vuotta myöhemmin liittovaltio perui Wisconsinin ja Ohion rahoituksen, koska osavaltioiden republikaanisenaattorit vastustivat ratahankkeita veronmaksajien rahojen tuhlauksena. Yhdysvaltain edustajainhuone puolestaan kaatoi varapresidentti Joe Bidenin suunnitelman rahoittaa junia liittovaltion budjetista 53 miljardilla dollarilla kuuden vuoden aikana. Muissa osavaltioissa ratahankkeet etenevät hitaasti tai junnaavat paikallaan rahoituksen puutteessa.

Samaan aikaan luotijunaverkon rakentaminen on edennyt voimakkaasti Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Länsi-Euroopan nopeiden junien verkostoa on rakennettu 1960-luvulta alkaen, ja jopa Venäjällä ja Turkissa voi matkustaa suurnopeusjunilla. Japanin ensimmäinen luotijuna Shinkansen aloitti liikennöinnin Tokion ja Osakan välillä jo 1964.

Ratahankkeiden kangertelu on vain yksi esimerkki siitä, kuinka Yhdysvallat jää jälkeen kilpailijoistaan useilla keskeisillä kilpailukyvyn osa-alueilla. Etenkin koulutuksen taso on nostanut kuohuvan keskustelun maassa, joka on pudonnut peruskoulutuksen tuloksia mittaavassa Pisa-tutkimuksessa teollisuusmaiden keskikastiin. Matematiikassa 15-vuotiaat amerikkalaiset ovat keskisarjan alapuolella, kaukana kärkeä pitävien Shanghain, Singaporen ja Hongkongin koululaisten takana.

Yhdysvalloissa on maailman parhaat yliopistot, ja esimerkiksi Kalifornian Berkeleyn kampusalueella nobelisteille on varattu oma parkkialue. Mutta maassa suoritetuista loppututkinnoista luonnontieteiden ja tekniikan osuus on selvästi pienempi kuin Saksassa, Etelä-Koreassa, Kiinassa tai Singaporessa.

Walter Isaacsonin kirjoittaman Steve Jobsin elämäkerran mukaan koulutusvaje on syynä siihen, että Apple on siirtänyt tuotantoaan niin laajasti Kiinaan. Presidentti Obaman tavatessaan Steve Jobs kertoi, että tehdastuotanto voitaisiin siirtää takaisin kotimaahan, mutta ”Yhdysvalloissa ei voi palkata riittävää määrää insinöörejä”.

 

Perusta rapistuu

Chicagon yliopiston rahoituksen professori Raghuram Rajan tarkasteli keväällä Foreign Affairs -lehdessä talouskriisin taustalla olevia rakenteellisia heikkouksia. Yhdysvaltain kohdalla Rajan kiinnitti huomiota koulutustason ja sosiaalisen liikkuvuuden entistä vahvempaan yhteyteen. Yhdysvalloissa on vaikea kivuta hyviin asemiin, jos syntyy väärään perheeseen.

Kun perinteinen tehdastyö väheni, työmarkkinat jakautuivat huonosti palkattuihin palvelualoihin ja korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin. Näillä markkinoilla menestyminen edellyttää pääsääntöisesti korkeaa koulutusta, mutta köyhillä ja alemmalla keskiluokalla ei ole Yhdysvalloissa varaa korkeakoulujen kalliisiin lukukausimaksuihin. 25–34-vuotiaista harvemmalla on korkeakoulututkinto kuin edellisessä ikäluokassa 45–54.

Rajanin mukaan poliitikot vastasivat työmarkkinoiden kasvavaan eriarvoistumiseen valitsemalla helpoimman tien. He tarjosivat pienituloisille edullista lainaa, sen sijaan että olisivat uudistaneet koulutusjärjestelmää. Alempi keskiluokka pääsi mukaan kulutukseen, kun valtio laajensi osallistumistaan asuntolainojen luototukseen ja keskuspankki painoi ohjauskoron alas. Samalla laskettiin perustukset vuonna 2007 alkaneelle finanssikriisille.

Harvard Business School julkaisi tammikuussa kyselytutkimuksen, jonka mukaan Yhdysvaltojen kilpailukyky rapautuu kilpailijoihin verrattuna etenkin talouspolitiikan, infrastruktuurin, verotuksen, perus- ja keskiasteen koulutuksen sekä poliittisen järjestelmän alueilla.

 

Yhdysvaltojen aatteellisen taistelun taustalla on viime kädessä kaksi erilaista tulkintaa siitä, mihin Amerikan voima kansakuntana perustuu.

Kyselyyn vastasi lähes 10 000 Harvardin entistä opiskelijaa, joista huomattava osa miettii työkseen päättävissä tehtävissä, kannattaako liiketoimintaa sijoittaa Yhdysvaltoihin vai muualle maailmaan. Vastaajista 71 prosenttia arvioi, että Yhdysvaltojen kilpailukyky heikkenee kilpailijoihin verrattuna seuraavien kolmen vuoden aikana, etenkin teollisessa tuotannossa.

Harvardin alumnien mielestä Yhdysvalloilla on edelleen myös selkeitä vahvuuksia: Korkeatasoiset yliopistot ja tutkimuslaitokset, yrittäjyyttä suosiva ilmapiiri ja toimivat pääomamarkkinat. Omistusoikeuden suoja on vahva, ja työntekijöitä voi palkata tai irtisanoa joustavasti. Näistä tekijöistä huolimatta Yhdysvallat menettää asemiaan kilpailijoille.

Tutkimuksen mukaan Yhdysvallat oli edellisen kerran vastaavassa tilanteessa 1980-luvulla, jolloin Japanin kilpailukyky paljasti amerikkalaisissa yrityksissä tehottomuutta ja laatuongelmia. Silloin amerikkalaiset politiikan, talouselämän ja työmarkkinoiden johtajat kävivät kriittisen keskustelun ongelmista ja pääsivät yhteisymmärrykseen muutoksen tarpeesta.

”Nyt sellaisesta ei ole merkkejä”, kirjoittavat tutkimusta johtaneet professorit Michael Porter ja Jan Rivkin.

Jakautunut valtakunta

Yhdysvaltain poliittinen päätöksentekojärjestelmä on ollut kahden vuoden ajan lähes halvaantunut. Barack Obama käytti presidenttikautensa alussa poliittisen pääomansa terveydenhuoltouudistuksen ajamiseen. Demokraattien menetettyä ennätysmäärän paikkoja ja edustajainhuoneen enemmistönsä kongressin vaaleissa vuonna 2010 Yhdysvalloissa ei ole viety läpi yhtään suurta lainsäädäntöpakettia.

Lakialoitteet pysähtyvät viimeistään kongressin ylähuoneessa senaatissa, jossa yksittäiset senaattorit pystyvät halutessaan viivyttämään lakeja ja korkeita virkanimityksiä loputtomasti turvautumalla 1800-luvun alkuvuosilta periytyviin antiikkisiin sääntöihin, kuten päiväkausien katkoihin ja rajattomaan puheoikeuteen.

Yhdysvaltain korkeimmat instituutiot näyttävät keskittyvän toistensa kampittamiseen: Presidentillä on paljon valtaa, mutta vastassaan edustajainhuone ja senaatti, toisinaan myös korkein oikeus. Edustajainhuone ei voi säätää lakeja ilman senaatin hyväksyntää. Senaattoreilla on vastassaan vähintään vastapuolueen senaattorit, jotka on taivuteltava neuvotteluin ja sopimuksin oman asian taakse. Viime kädessä presidentti voi kieltäytyä vahvistamasta kongressin läpi raivattua lakia, ellei sen takana ole kahden kolmasosan enemmistöä.

”Valta on jaettu, jotta instituutioiden välillä pysyisi tasapaino”, sanoo Washingtonissa vuosina 1988–1996 ja uudelleen 2001–2005 suurlähettiläänä palvellut Jukka Valtasaari. ”Valtaa voi harjoittaa vain yhdessä koko systeemin voimin. Systeemiä ei ole tarkoitettu missään vaiheessa tehokkaaksi, vaan hitaaksi ja tehottomaksi.”

Syynä on Yhdysvaltain perustamisvaiheiden historia 1780-luvulla. ”Kun itärannikon kolmentoista osavaltion edustajat kokoontuivat yhteen kirjoittamaan perustuslakia, oltiin hyvin epäselvässä tilanteessa, jossa kansaa piti suojella johtajiltaan.”

Silloin muotoiltu instituutioiden välinen vallanjako on säilynyt yli 200 vuoden ajan. Osavaltiot päättävät edelleen itsenäisesti lainsäädännöstä monilla alueilla. Maa jakautuu maantieteellisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti niin erilaisiin alueisiin, että yksi politiikka harvoin sopii kaikille.

Tämä on koettu viime vuosina karvaasti juuri koulutuspolitiikassa. George W. Bushin käynnistämä No child left behind -ohjelma lisäsi koulujen välistä vertailua ja oppilaiden testaamista muttei onnistunut kuromaan koulujen välisiä suuria tasoeroja.

Isot muutokset edellyttävät Yhdysvalloissa kilpailevien leirien välistä yhteistyötä. Esimerkiksi demokraattien presidentti Lyndon B. Johnson sopi 1960-luvulla asioita kahden avainsenaattorin, republikaanien Everett Dirksenin ja demokraattien Richard Russellin kanssa.

”He olivat eri puolueista, mutta harrastivat yhteistyötä ja sopivat asiat kolmistaan. Voidaan kysyä, oliko se demokratiaa, mutta ainakin se toimi siihen aikaan”, Valtasaari kuvaa.

Tällaisen yhteistyön tuloksena syntyi esimerkiksi mustien oikeudet taannut kansalaisoikeuslaki vuonna 1964. Yhdysvallat oli jyrkästi jakautunut rotuerottelua kannattavaan etelään ja liberaaliin pohjoiseen. Senaatissa etelän konservatiiviset demokraatit Russellin johtamina jarruttivat kansalaisoikeuslakia 54 päivää filibuster-käytännöllä eli turvautumalla puheoikeuteensa. Lopulta republikaanien Dirksen neuvotteli ratkaisevat kompromissit lakiin, joka hyväksyttiin.

Senaatissa oli 1980-luvun alkuun asti tuntuva joukko molempien puolueiden maltillisia keskitien kulkijoita, jotka kävivät salissa poliittista vuoropuhelua. Nyt yhteistyötä ei ole. Republikaanipuolueen keskitien kulkijat ovat menettäneet paikkansa oikean laidan edustajille, jotka kannattavat teekutsuliikkeen hengessä verotuksen radikaalia alentamista tai vastustavat ympäristönsuojelua, samaa sukupuolta olevien oikeutta rekisteröityyn parisuhteeseen sekä aborttia. Demokraattien liberaali laita on yhtä ehdoton, usein samoissa kysymyksissä.

Vaikeudet kompromissien sopimisessa olivat vähällä johtaa 800 000 julkisen sektorin työntekijän irtisanomiseen vuonna 2011, kun liittovaltio velkaantui yli asetetun maksimirajan. Politiikan strategiset kysymykset, kuten velkaantuminen, ilmastonmuutos ja kestävä energiantuotanto, ovat jääneet repivien ideologisten kiistojen jalkoihin.

Yhdysvaltojen aatteellisen taistelun taustalla on viime kädessä kaksi erilaista tulkintaa siitä, mihin Amerikan voima kansakuntana perustuu, sanoo Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola.

”Republikaanit kaipaavat menetettyä ydintä, paluuta opinkappaleisiin, jotka tekivät Yhdysvalloista suuren”, Aaltola toteaa. Tuon ajattelutavan mukaan valtio ei kahlitse yritystoimintaa ja uskonto vaikuttaa yhteiskunnallisen elämän keskiössä. Ajattelutapa periytyy itärannikolle saapuneiden 1600-luvun ensimmäisten siirtolaisten puritaanisesta yhteiskuntafilosofiasta.

Demokraattien kannattajille Yhdysvallat on puolestaan kansojen sulatusuuni. ”Heidän mielestään ei ole yhtä yhteistä prinsiippiä, vaan tärkeää on prinsiippien moninaisuus.”

Senaatin tyhjä sali

The New Yorker -lehden toimittaja George Packer julkaisi kaksi vuotta sitten paljastavan kuvauksen maansa poliittisen järjestelmän tilasta. Pitkässä artikkelissa The Empty Chamber hän kuvaa senaatin omalakista todellisuutta, jossa poliittinen keskustelu loistaa poissaolollaan. Senaattorit kokoontuvat viivyttämään ja äänestämään nurin vastapuolen ehdotuksia niinä päivinä kuin ylipäätään ovat paikalla.

Senaattoreiden viikosta vain kolme päivää kuluu senaatissa, sillä ainakin neljä päivää hoidetaan suhteita kotiosavaltiossa, tavataan lahjoittajia tai kerätään rahaa puhelimen ääressä.

Jukka Valtasaari laskee, että senaattori tarvitsee kautensa aikana jopa 20 miljoonaa dollaria rahoittaakseen asumisensa Washingtonissa, työskentelynsä ja uudelleenvalintansa. ”Jos sen jakaa kuudelle vuodelle päivää kohti, rahaa pitää kerätä toistakymmentä tuhatta dollaria päivässä.”

Senaattorit palvelevat kuusi vuotta, presidentti neljä vuotta ja edustajainhuoneen jäsenet vain kaksi vuotta. Yhdysvaltain poliittinen luokka tarvitsee valtavia summia rahaa mainontaan säilyttääkseen asemansa toistuvissa vaaleissa. Barack Obaman kampanjakoneisto keräsi vuoden 2008 presidentinvaaleihin lähes 750 miljoonaa dollaria. Summa voi hyvin ylittyä marraskuun vaaleissa. Las Vegasin kasinomoguli Sheldon Adelson on yksin luvannut rahoittaa Mitt Romneyn kampanjaa ja republikaanipuoluetta yli 100 miljoonalla dollarilla.

Vaalirahoituksen vaikutuksia Yhdysvaltain politiikkaan voi vain arvailla. Obaman rahoituksesta huomattava osa tulee netin kautta pieninä summina yksittäisiltä lahjoittajilta, mutta myös ammattiyhdistysliike rahoittaa perinteisesti demokraatteja. Republikaanit keräävät paljon rahaa yksityisen sektorin varakkailta tukijoilta. Romneyn kampanja on koonnut huomattavia summia Wall Streetin pankkiireilta ja suursijoittajilta sen jälkeen kun radikaaleja veroleikkauksia kaavaileva Paul Ryan nimitettiin varapresidenttiehdokkaaksi.

”Televisio on poliitikoille tapa olla esillä ja lähestyä äänestäjiä. Mutta on tavattoman jäykistävää, kun sama lähde rahoittaa samaa miestä vuosikymmeniä”, Valtasaari sanoo.

Vuoden 2011 parhaan dokumenttielokuvan palkinnon voittanut Charles Ferguson arvioi Inside Job -dokumentissaan, että yksityiset rahoituslaitokset kanavoivat Yhdysvaltain politiikkaan viisi miljardia dollaria niiden kymmenen vuoden aikana, jotka edelsivät vuoden 2008 talousromahdusta.

Ferguson kartoittaa dokumentissa Wall Streetin rahoituslaitosten ja Washingtonin talouspäättäjien likeisiä suhteita. Dokumentin johtopäätös on, että tämän sisäpiirin yksityisten etujen varjeleminen oli keskeinen tekijä talouskriisin taustalla.

Antti Valta

Miten Yhdysvaltojen käy?

Yhdysvallat ajautui vuosina 2007–2008 syvimpään talouskriisiinsä 1930-luvun laman jälkeen. Syvimmän kriisin keskellä maan päätöksentekokoneisto pystyi tekemään nopeita ratkaisuja: keskuspankki huolehti siitä, että rahaa riitti markkinoilla, valtio elvytti lähes tuhannella miljardilla dollarilla ja pelasti Yhdysvaltain autoteollisuuden, rahoituslaitoksia ja miljoonia asuntovelallisia vararikolta. Kriisin hetkellä Yhdysvalloista löytyi vastakkaiset leirit yhdistävää bipartisan-henkeä, jota politiikassa tarvitaan.

”Republikaaneille oli täydellisen vieras ajatus laittaa rahaa yksityisen autoyhtiöiden pelastamiseen, mutta työpaikkojen pelastaminen kiinnostaa kaikkia ennen vaaleja”, sanoo Jukka Valtasaari.

Tätä kriisinhallintakykyä on oltava vastakin, kun Yhdysvallat joutuu sopeuttamaan talouttaan budjettileikkauksilla. Yhdysvaltain budjettivaje on noin kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta, samaa luokkaa Kreikan kanssa, ja julkinen velka ylittää sata prosenttia bruttokansantuotteesta. Yhdysvaltain päättäjät tietävät molemmissa leireissä, että velkaantuminen on pakko saada kuriin lähivuosina.

Mika Aaltola arvioi, että heikkouksistaan huolimatta maa säilyttää asemansa taloudellisena ja sotilaallisena supervaltana. ”Yhdysvaltain valta pysyy pitkään samana kuin nykyään tai jopa kasvaa tulevaisuudessa. Yhdysvallat on ylivoimainen sotilasvalta, ja tärkeimmät rahoituslaitokset ovat keskittyneet Yhdysvaltoihin.”

Yhdysvallat on myös tietovalta, kymmenestä maailman parhaaksi rankatusta yliopistosta yli puolet on Yhdysvalloissa. ”Näistä lähtökohdista katsottuna en olisi huolissani Yhdysvalloista, vaan pikemminkin Euroopasta”, Aaltola jatkaa.

Euroopalla on katsottu olevan niin sanottua pehmeää, normatiivista valtaa etenkin suhteessa naapurustoonsa. Eurokriisissä polkevan Euroopan imago on kuitenkin kärsinyt kovia kolhuja maailmalla. Aaltola pitää mahdollisena, että Yhdysvallat ajaa Euroopan ohi älykkään vallankäytön alueella.

”Tästä on esimerkkinä Yhdysvaltain ulkopolitiikan tuore avaus, jossa oikeus internetin käyttöön on nostettu ihmisoikeudeksi”, hän sanoo. Ulkoministeri Hillary Clinton piti esillä internetin vapautta valtiovierailullaan Kiinassa keväällä.

”Monet Yhdysvaltojen voimavaroista ovat näkymättömiä: maa hyödyntää strategista kommunikaatiota mielipiteenmuokkauksessa kansainvälisesti. Yhdysvallat kanavoi esimerkiksi suuren osan kehitysavusta kansalaisyhteiskunnan kautta.”

Yhdysvalloissa vellova aatteiden taistelu kertoo Aaltolan mukaan amerikkalaisten itsetutkiskelusta: keitä me olemme globaalilla aikakaudella? Vastakkain ovat ne, jotka etsivät voimaa menneisyydestä, jolloin USA kamppaili vihollisiaan vastaan sotatantereilla, ja ne, jotka ovat valmiita turvautumaan globaaliin pehmeään valtaan ja toimimaan pragmaattisesti.

Kumpi osapuoli aatteiden taistelussa vie lopulta voiton?

Sen saattaa paljastaa pieni uutinen viime keväältä: Yhdysvalloissa syntyi ensi kertaa enemmän muualta kuin Euroopasta muuttaneiden valkoihoisten lapsia. Väestö lisääntyy voimakkaimmin eteläisissä ja läntisissä osavaltioissa, joihin on muuttanut väkeä Meksikosta ja muista Väli-Amerikan maista.

”Tämä demografinen muutos on luonut paineen ja edellytykset teekutsuliikkeelle. Valkoinen enemmistö on kohta vähemmistö, joka menettää saavutettuja etujaan. Työpaikat menevät meksikolaisille, ja valkoinen enemmistö kokee pelkoa ja tuskaa asemansa menettämisestä”, Aaltola pohtii.

Pidemmällä aikavälillä demografinen muutos suosii demokraatteja. Mustasta väestöstä yli 90 prosenttia äänesti viime presidentinvaaleissa Obamaa, meksikolaisista yli 60 prosenttia. Yhdysvallat valitsee presidenteikseen todennäköisemmin myös tulevaisuudessa pragmaattisia sovittelijoita kuin kiivaita haukkoja. ■

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa