Tilaa UP-lehden uutiskirje
Hitaat

Kahden imperiumin rajalla

Pietari Suuren maantieteilijät piirsivät Euroopan itärajan Uralille. Nyt Ukrainasta on tullut rajamaa, jossa Venäjä torjuu lännen imperiumin etenemistä.

Teksti:
Julkaistu: 10.9.2014

Ukrainan konfliktissa on en­nen kaikkea kysymys Venä­jän pyrkimyksestä pysäyttää EU:n ja Yhdysvaltojen val­tapiirin laajeneminen, sanoo rajatutki­muksen ohjelmaa Belfastin yliopistossa johtava professori Liam O’Dowd.

”Euroopan unioni ja Yhdysvallat muodostavat yhdessä eräänlaisen impe­riumin. Se on dominoinut Neuvostoliiton romahduksesta asti, kun yhä uusia maita on liittynyt Naton ja EU:n jäseniksi. Uk­rainassa olemme nähneet, miten Venäjän uudelleen herännyt imperialismi on aset­tanut tälle rajoja.”

O’Dowdin mukaan imperiumin kä­site on syytä ottaa uudestaan käyttöön, koska vanhat imperiumit eivät ole la­kanneet olemasta. Erityisesti niiden ra­jaseudut ovat konfliktialttiita, ja näillä konflikteilla on yhteisiä piirteitä.

”Ukraina on klassinen esimerkki geo­poliittisesta rajaseudusta”, O’Dowd täh­dentää. ”Venäjän ja läntisen imperiumin rajat menevät Ukrainassa limittäin.”

Tyypillisessä konfliktissa osa rajaval­tion asukkaista haluaa irtautua entisestä imperiumistaan – kuten etniset ukrai­nalaiset Venäjästä tai Pohjois-Irlannin katolilaiset Britanniasta. Pohjois-Irlan­nissa tästä jännitteestä syntynyt konflikti kesti 30 vuotta (1968–1998). O’Dowd on selvittänyt aiemmissa tutkimuksis­saan, miten erilaiset rajalinjat jakavat yhä hänen kotikaupunkiaan Belfastia.

”Historia opettaa, että jännitteestä muodostuu helposti pysyvä. Jos rajaval­tion väestö on etnisesti, kielellisesti tai uskonnollisesti sekoittunutta, valtion ja kansakunnan rakentaminen käy vai­keaksi – etenkin jos ulkomaat sekaantu­vat tilanteeseen ajaakseen omia etujaan.”

Ukrainan tilanne muistuttaa siltä osin ikävästi myös toista rajamaata Liba­nonia, jossa uskonnolliset ryhmittymät ovat taistelleet vuosikymmeniä keske­nään ulkomaiden tukemina.

”Toisaalta ei ole Yhdysvaltojen ja Ve­näjän etujen mukaista ajautua Ukrainassa suoraan keskinäiseen voimankäyttöön, ja tämä on omiaan hillitsemään konfliktia.”

 

Imperiumin täytyy laajentua

O’Dowd ajoittaa Ukrainan konfliktin juuret ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Venäjän ja Itävalta-Unkarin imperiumit olivat hajonneet. Ukrainan kansallismieliset hyödynsivät hajaannusta ja julistivat maansa itsenäiseksi, mutta joutuivat muutamaa vuotta myöhemmin taipu­maan bolševikkien vallan alle.

Neuvostoliiton romahdettua sen en­tiset itäeurooppalaiset satelliittivaltiot ja Baltian maat siirtyivät vajaassa parissa vuosikymmenessä lännen leiriin, Euroo­pan unionin ja sotilasliitto Naton jäse­niksi. Venäjä kokee nyt olevansa lännessä Nato-maiden saartama.

”On ymmärrettävää, miksi Venäjä haluaa pysäyttää tämän kehityksen”, O’Dowd sanoo.

Kaikkien imperiumien tarkoitus on O’Dowdin mukaan laajentua ja levittää omaa sivistystään muualle: Yhdysval­tojen ja EU:n pyrkimyksenä on levittää uusliberaalia kapitalismia ja vaalidemo­kratiaa sekä oikeusvaltion aatetta.

O’Dowdin mielestä kuva Ukrainan konfliktista jää virheelliseksi, jos nä­emme vain toisen osapuolen toimivan imperialistisesti. ”Konfliktissa on kyse kahdesta erilaisesta imperialismin muo­dosta, vaikka niillä on keskenään suku­laisuutta.”

Läntinen imperialismi keskittyy ra­kenteisiin. Sen tavoitteena on pystyttää tarkoin säännelty alue, jossa pääomat saavat liikkua vapaasti ja ihmisten toi­mintaan voidaan vaikuttaa oikeusvaltion ja kansalaisyhteiskunnan avulla.

EU:n ja Yhdysvaltojen imperialismil­la on läheinen suhde yritysten pääoma­liikkeisiin, O’Dowd huomauttaa. Niin on tosin myös Venäjän valtiolla omiin yrityksiinsä, mutta muodot ovat erilaisia ja perustuvat usein henkilösuhteisiin.

Venäjän malli muistuttaa läheisesti vanhaa imperialistista tyyliä: otetaan ul­komaiden alueita haltuun ja puututaan niiden asioihin, jolloin myös sotilaallisel­la voimalla on suuri merkitys.

”Läntisille demokratioille oleellisinta on rajata reuna-alueiden väkivalta kauas omista metropoleistaan”, O’Dowd sa­noo. Todellinen kriisi syntyy silloin, kun väkivalta pääsee riistäytymään reuna-alueilta omiin keskuksiin, kuten tapahtui syyskuun 2001 terrori-iskuissa Yhdys­valtoihin.

”Irakin ja Afganistanin sotien pitkit­tymistä voidaan selittää juuri tarpeella rajata sodankäynti kauas kotikentästä.”

Hieman yli puolet opiskelijoista sijoitti Euroopan rajan Ukrainan ja Venäjän väliin.

Argumenttinsa tueksi O’Dowd laskee, että ensi vuodesta voi tulla ensimmäinen lähes sataan vuoteen, kun Britannia ei sodi missään, mikäli maa vetäytyy suun­nitellusti Afganistanista tämän vuoden loppuun mennessä. Britannia on ollut vuodesta 1914 lähtien, muutamaa 1920- ja 1930-luvun ajanjaksoa lukuun otta­matta, jatkuvasti osapuolena yhdessä tai useammassa sotilaallisessa konfliktissa.

”EU sai vuoden 2012 Nobelin rau­hanpalkinnon ylläpidettyään maanosas­sa rauhaa yli 60 vuoden ajan. Mutta hy­vällä syyllä voidaan kysyä, minkälaisesta rauhasta on puhe, kun sota on noina vuosikymmeninä raivonnut esimerkiksi Balkanilla ja Lähi-idässä”, hän toteaa.

Perusteluissaan Nobel-palkintoko­mitea kiitti EU:ta myös siitä, että ”idän ja lännen välinen vastakkainasettelu on suurelta osin saatu päätökseen.”

 

Euroopan raja siirtyy

Näkemys Ukrainasta Euroopan ja Venä­jän rajamaana saa tukea kansainvälisestä haastattelututkimuksesta, jonka Venäjän akatemian alainen maantieteen instituut­ti toteutti 18 maassa. Kyselyyn vastasi yhteensä kymmenentuhatta opiskelijaa eri Euroopan maissa, muutamassa Afri­kan maassa ja suurimmissa nousevissa talouksissa, kuten Kiinassa ja Intiassa.

”Hieman yli puolet opiskelijoista sijoitti Euroopan rajan Ukrainan ja Ve­näjän väliin. Se yllätti meidät tutkijat, koska perinteisesti itäslaavilaiset kansat on nähty yhtenä kokonaisuutena”, sanoo instituutin professori Vladimir Kolossov, joka toimii myös Kasainvälisen maantie­teellisen seuran IGU:n puheenjohtajana.

Euroopan itäraja on Pietari Suuren ajoista asti piirretty yleensä Uralille. Kolossov tähdentää, että rajanveto oli silloin tietoista politiikkaa: tsaari halu­si uudistaa valtakuntansa ja antoi siksi myös maantieteilijöilleen tehtäväksi liit­tää Venäjän Eurooppaan.

”Rajat ovat aina yhteiskunnallisia määritelmiä, jotka muuttuvat ajan mit­taan”, Kolossov lisää.

Venäjällä maantiede on noussut muutamassa vuodessa jälleen kansalli­seen erityisasemaan. Tästä osoituksena valtio otti Venäjän maantieteellisen seu­ran uudelleen suojiinsa vuonna 2009. Presidentti Vladimir Putinista tuli seu­ran puheenjohtaja ja puolustusministeri Sergei Šoigusta pääsihteeri. Seuran histo­riallinen rakennus Pietarissa kunnostet­tiin, ja esimerkiksi arktisia alueita kos­keviin tutkimusmatkoihin alkoi virrata rahaa venäläisiltä suuryrityksiltä.

Venäjän valtion näkökulmasta yksi aihe on ollut Neuvostoliiton hajoamises­ta saakka ylitse muiden: miten lähentää entisen Neuvostoliiton ydinalueita uu­destaan toisiinsa hajonneen imperiumin jäännöksistä.

Ensin integraatioon pyrittiin raken­tamalla Itsenäisten valtioiden yhteisöstä IVY:stä toimiva tulli- tai talousyhteisö. Sitten Venäjä tarjosi Valko-Venäjälle vuonna 2000 maiden välistä unionia. Viime vuosina Venäjä on keskittynyt yh­distämään entisen Neuvostoliiton maita Euraasian unioniin.

”Ainakin entisen Neuvostoliiton ytimen säilyttämistä on pidetty alueen identiteetin ja talouden kannalta elintär­keänä. Tähän ytimeen kuuluvat Valko-Venäjä, Ukraina, Kazakstan ja Venäjä. Rajojen tulisi olla avoimia ihmisten, tavaroiden ja pääoman vapaalle liikku­miselle”, Kolossov kuvailee integraation tavoitteita.

Ukrainassa Venäjän hanke on tör­männyt etenkin maan länsiosissa vahvis­tuneeseen ukrainalaiseen kansallistuntee­seen. Länsi-Ukraina liitettiin samaan val­takuntaan Venäjän kanssa vasta Moloto­vin–Ribbentropin sopimuksella vuonna 1939, johon saakka se kuului historiansa eri vaiheissa Liettuaan, Itävalta-Unkariin ja Puolaan.

”Maaseutuvaltaisen alueen kaupun­geissa asui puolalaisia ja juutalaisia. Esi­merkiksi Lvivin kaupungin asukkaista oli ennen toista maailmansotaa ukrai­nalaisia vain 15 prosenttia. Väestö ukrai­nalaistui vasta kun juutalaiset hävisivät ja puolalaiset lähtivät sodan jälkeen.”

Länsi-Ukrainan kulttuuri suosi yrittäjyyttä, individualismia, poliittista moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta. Itä-Ukraina sen sijaan kaupungistui ja teollistui voimakkaasti Neuvostoliiton kaudella hiilen ja teräksen varassa.

Itä-Ukrainan Donbassin väestö venäläistyi teollistumisen aikana 1800-luvun lopulta lähtien. Kiovan sosiologisen ins­tituutin keväällä tekemän tutkimuksen mukaan reilu neljännes Donetskin ja Luhanskin alueiden väestöstä haluaisi kuulua Venäjään. Kolossovin mukaan separatismissa ei ole kuitenkaan ensisijaisesti kysymys kielestä, koska varsinkin nuoret ovat kaksikielisiä.

”Mentaliteettiin vaikuttavat yhteis­kunnalliset tulkinnat neuvostoajasta: suuresta isänmaallisesta sodasta, Neu­vostoliiton teollistumisesta ja teknolo­gisista saavutuksista”, Kolossov arvioi. ”Osa Ukrainan eliitistä yrittää rakentaa maansa identiteettiä länsiukrainalaisten mallien varaan. Osa itäukrainalaisista on kokenut, että heidän arvojaan ei ole otettu huomioon.”

Ukrainan Venäjän-vastainen poh­joisraja on pysynyt konfliktin ajan suh­teellisen rauhallisena. Seutu on muuta maata vähemmän kaupungistunutta, ja ukrainalaisten ja venäläisten välinen etninen jako noudattaa pohjoisessa ra­jalinjaa. Idässä taas isolla osalla väestöä on sukulaisia rajan toisella puolella, ja monet ovat käyneet Venäjällä töissä.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu