Skip to main content

Vasemmistopopulismin valinnut Britannian työväenpuolue on matkalla menestykseen

Teksti Markus Kantola

Vuonna 2016 Euroopan politiikan mannerlaatat liikahtelivat, kun brittiäänestäjien enemmistö äänesti sen puolesta, että Britannia irtaantuisi Euroopan unionista.

Astetta pienempi yllätys tapahtui Britanniassa heti seuraavana vuonna. Britannian työväenpuolue saavutti »sosialistiseksi» luonnehditulla ohjelmalla parhaan vaalituloksensa sitten vuoden 2001. Voitto oli merkittävä, sillä työväenpuolueen johto oli 1980-luvun puolivälistä lähtien katsonut, että puolue saattoi yltää vaalivoittoon vain »keskustalaistamalla» ohjelmaansa.

Konservatiivit puolestaan lähtivät Britannian vuoden 2019 parlamenttivaaleihin populistisella ohjelmalla, joka sisälsi lupauksen viedä brexit maaliin ja kasvattaa julkisten palveluiden rahoitusta. Konservatiivien viimevuotinen vaalivoitto osoitti monen politiikan tarkkailijan mukaan sen, että brittien enemmistö piti oikeisto­populistien visiota puoleensavetävämpänä kuin vasemmistopopulistien ohjelmaa. Jotkut menivät niin pitkälle, että julistivat vasemmistopopulismin kuolleeksi.

Työväenpuolue ei ainakaan lyhyellä aikavälillä ole tekemässä pesäeroa vasemmisto­populismiin. Keväällä 2020 puolueen johtoon valittiin lontoolainen kansanedustaja, asianajaja Keir Starmer, joka on painottanut uskollisuuttaan puolueensa vuoden 2017 radikaalille ohjelmalle.

Starmer on lähtenyt lisäksi kosiskelemaan niitä työväen­luokkaisia äänestäjiä, jotka antoivat vuonna 2019 äänensä oikeistopopulisteille. Näille arvokonservatiivisille äänestäjille, jotka kannattavat vasemmistolaista talouspolitiikkaa, Starmer on muun muassa mainostanut »patriotismiaan» ja sitoutumistaan Britannian EU-eroon.

Koska Starmer on työväen­puolueen entistä puheenjohtajaa Jeremy Corbyniä huomattavasti karismaattisempi, hänen kansansuosionsa on jo nyt suurempi kuin konservatiivi­pääministeri Boris Johnsonin. On hyvinkin mahdollista, että britit vaihtavat seuraavissa parlamenttivaaleissa oikeistopopulismin vasemmistopopulismiin.

 

Teoksessaan Other People’s Politics kirjallisuuskriitikko ja poliittinen kommentaattori J.A. Smith esittää, että vuoden 2008 globaalia pankkikriisiä seurannut vyönkiristyspolitiikka ajoi työväenluokkaiset britit taloudellisesti niin ahtaalle, ettei heillä ollut enää mitään menetettävää.

Tämän tulkinnan mukaan työväenluokkaiset britit äänestivät Britannian EU-eron puolesta samasta syystä kuin työväenluokkaiset amerikkalaiset äänestivät Donald Trumpia, eli osoittaakseen mieltään poliittisia ja taloudellisia eliittejä vastaan. EU-eron oikeistopopulistiset kannattajat onnistuivat vakuuttamaan brittiäänestäjät siitä, että EU oli suurin syyllinen heidän ongelmiinsa ja että niin putkimiehet kuin pankkiiritkin pystyisivät lisäämään hyvinvointiaan, jos EU:sta päästäisiin eroon.

Työväenpuolueen johdon mukaan oikeistopopulistien löytämä »syyllinen» oli vain osittain oikea, ja tämän vuoksi heidän esittämänsä ratkaisukaan ei tulisi täysin toimimaan. Työväenpuolueen sisällä on kuitenkin ollut erilaisia mielipiteitä sen suhteen, minkä takia monet britit eivät ole tyytyväisiä vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja miten yhteiskunnallista tyytymättömyyttä voitaisiin vähentää. Työväenpuolueella on yhä paljon kannattajia ja kansanedustajia, jotka katsovat, että paluu keskustalaiseen, blairilaiseen ohjelmaan olisi puolueelle ja Britannialle paras ratkaisu. Tällaista paluuta on kuitenkin turha odottaa.

Brittivasemmisto ei voi palata työväenpuoluetta 20 vuotta sitten hallinneeseen blairilaisuuteen, koska brittiäänestäjät oikeutetusti yhdistävät blairilaisuuden vuoden 2008 talousromahdukseen ja sitä seuranneisiin menoleikkauksiin. Ne olivat konservatiivien toteuttamia, mutta työväenpuolueen johdon hyväksymiä. Jos Tony Blair liittolaisineen ei olisi suhtautunut sinisilmäisesti rahoitusmarkkinoiden itsesääntelykykyyn, talous ei ehkä olisi romahtanut.

Blairilaisten yritykset sabotoida Britannian EU-ero puhumalla uudesta kansanäänestyksestä ovat vain vähentäneet heidän suosiotaan eroa kannattaneen työväenluokan keskuudessa. Starmerin valinta puolueen puheenjohtajaksi osoittaa, että puolueen ydinkannattajiksi nousseet ja taloudellisesti epävarmoissa oloissa elävät nuoret ikäluokat eivät myöskään halua paluuta »teknokraattiseen» sosiaali­demokratiaan.

 

Smithin mukaan vasemmistopopulismin pitkän tähtäimen tulevaisuus on valoisa, koska vasemman laidan populistit pystyvät oikeistopopulisteista poiketen tarjoamaan briteille ohjelman, joka aidosti edistää brittien enemmistön hyvinvointia. Tämän ohjelman ytimessä on brittien enemmistön vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Esimerkiksi työväenluokkaisten brittien hyvinvointi alkaa Smithin mukaan aidosti kasvaa vasta, kun he saavat mahdollisuuden vaikuttaa niihin taloudellisiin rakenteisiin, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä.

Tällaista agendaa brittivasemmistolle kaavailevat myös Yorkin yliopiston tutkimusprofessori Leo Panitch ja Queensin yliopiston emeritusprofessori Colin Leys kirjassaan Searching for Socialism.

Mielipidetiedustelujen mukaan brittien enemmistö kannattaa vasemmistopopulistien taloudellista agendaa. Selkeä enemmistö briteistä haluaa rajoittaa johtajien palkkoja, kiristää varakkaiden verotusta ja kieltää nolla­tuntisopimukset. Kun tähän lisätään se, että työväenpuoluetta jakanut EU-ero näyttäisi menettäneen paikkansa kansallisen poliittisen agendan kärjessä, vasemmistopopulistien mahdollisuudet nousta valtaan reilun kolmen vuoden päästä näyttävät nyt hyviltä.

Oikeiston vahva ote Britannian lehdistöstä on kuitenkin yhä kompastuskivi, johon vasemmistopopulistit voivat kaatua.

Britannian vahva riippuvuus kansanvälisistä rahoitusmarkkinoista ja EU-eron arvaamattomat taloudelliset seuraukset voivat aikaansaada sen, että vasemmistopopulistit eivät hallituksessakaan pystyisi toteuttamaan ohjelmaansa. Tämä ohjelma ei myöskään ole täysin vailla sisäisiä ristiriitaisuuksia. Sitä, mihin britit tarrautuvat tilanteessa, jossa he ovat pettyneet sekä oikeisto- että vasemmistopopulisteihin, ei uskalla arvata.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

J.A. Smith: Other People’s Politics. Populism to Corbynism. Zero Books 2019, 176 s.
Leo Panitch & Colin Leys: Searching for Socialism. The Project of the Labour New Left from Benn to Corbyn. Verso 2020, 320 s.