Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Puheenvuoro

Euroopan ja Venäjän välille palaa kova raja

Venäjä pysyi liian erilaisena voidakseen integroitua täysin eurooppalaisiin instituutioihin.

Teksti:
Julkaistu: 25.5.2022

Kirjoittaja

Kirjoittaja on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Muistan 1990-luvun idealismin ja optimismin aikakautena. Neuvostoimperiumin hajoaminen kaatoi diktaattoreita, avasi rajoja ja toi vapauden kotimaalleni Virolle ja miljoonille itäeurooppalaisille.

Kylmän sodan loppu oli kolmas Euroopan turvallisuusjärjestyksen taitekohta viime vuosisadalla. Oli suoranainen ihme, että kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen kolmas murros tapahtui ilman suurempaa verenvuodatusta. Nyt näyttää siltä, että se jäi historian harvinaiseksi oikuksi. Maailma ei muuttunutkaan rauhaa ja vapautta rakastavaksi.

Kylmän sodan jälkeinen aikakausi päättyi vähitellen noin puolentoista vuosikymmenen kuluessa, kunnes Venäjän hyökkäys Ukrainaan räjäytti vanhan järjestyksen lopullisesti rikki. Näen väkivaltaiseen murrokseen kaksi keskeistä syytä.

Ensiksi Venäjälle 1990-luku ei ollut idealismin ja optimismin kulta-aikaa. Kremlissä koettiin jo silloin tyytymättömyyttä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneeseen Euroopan turvallisuusjärjestykseen.

Uudessa järjestyksessä korostui kaksi keskeistä periaatetta, joita Venäjä ei koskaan täysin omaksunut: kaikkien valtioiden oikeus valita omat turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa ja sitoutuminen yhteiseen demokraattiseen arvopohjaan. Boris Jeltsin oli Venäjän historian liberaalein johtaja, mutta maan demokratian kehitys jäi hänen johdollaan puolitiehen ja kääntyi 2000-luvulla takaisin kohti autoritarismia.

 

Entiset neuvostotasavallat näkivät myös 1990-luvulla Venäjän vähemmän liberaalit, imperialismin rumentamat kasvot.

Venäjä loi joukon separatistisia konflikteja naapurimaihin pitääkseen maat omassa vaikutuspiirissään. Vastaavaa se yritti myös Koillis-Virossa, mutta silloinen Mart Laarin hallitus onnistui kaatamaan suunnitelman.

Moskova ei myöskään ollut halukas vetämään joukkojaan pois Baltian maista, mutta suostui siihen vuonna 1994 länsimaiden vahvan painostuksen alla, kun Venäjä oli syvästi riippuvainen lännen taloudellisesta tuesta.

Toiseksi länsimaat eivät ottaneet vakavasti Venäjän tyytymättömyyden ilmaisuja ja sääntöperustaisen turvallisuusjärjestyksen rikkomuksia, jotka vahvistuivat vuodesta 2007 alkaen. Länsi oli hylännyt etupiiriajattelun eikä halunnut uskoa, että Venäjä tosissaan pyrki sen palauttamiseen, vaikka Kremlistä yhä selvemmin sellaista viestittiin.

Venäjän lisääntynyttä aggressiivista toimintaa ei pyritty pysäyttämään eikä rankaisemaan ennen vuotta 2014, ja senkin jälkeen melko pehmeästi. Länsimaat uskoivat, että diplomatialla ja yhteistyöllä voitaisiin liennyttää erimielisyyksiä ja saada Venäjä uskomaan rauhanomaisen kehityksen hyveisiin. Kremlissä tulkittiin lännen pehmeyttä heikkoutena ja rohkaisuna jatkaa omien päämäärien tavoittelua voimakeinoin.

Jos Baltian maat olisivat 1990-luvulla varoneet ärsyttämästä Venäjää, niillä ei kenties olisi vapautta, itsenäisyyttä, turvallisuutta ja nykyistä hyvinvointia.

 

Lännen hyväuskoisuus on tämän kevään aikana maksanut tuhansia ukrainalaisia ihmishenkiä. Nyt lännen Venäjän-politiikkaa arvioidaan perusteellisesti uudelleen. Jopa pasifistinen Saksa on kääntynyt uskomaan sotilaallisen voiman välttämättömyyteen Euroopan arvojen ja turvallisuuden puolustamiseksi. Nord Stream -kaasuputki nähdään myös Saksassa vihdoin Venäjän sotakoneen rahoittajana eikä rauhanputkena.

Ukrainan sodan myötä Venäjän ja lännen välille nousee taas kova raja, jota määrittää vahva sotilaallinen läsnäolo molemmin puolin, jyrkkä ero poliittisten järjestelmien välillä sekä taloudellisten siteiden ja ihmisten kanssakäymisen rajoittaminen.

Kun etsitään ratkaisua Ukrainan sotaan, kannattaa muistaa että abstrakteissa käsitteissä kuten etupiirit tai suurvaltojen välinen strateginen tasa­paino ei ole kysymys vain turvallisuuspoliittisista konstruktioista. Kyse on siitä, miten miljoonat ihmiset elävät elämäänsä – ovatko heidän oikeutensa turvattuja ja voivatko he toteuttaa itseään vapaasti. Juuri siksi joutuminen osaksi Venäjän etupiiriä ei ole houkutteleva vaihtoehto yhdellekään sen naapurille.

1990-luvun optimistiset odotukset ovat toteutuneet kenties parhaiten Baltian maissa. Jos maat olisivat silloin varoneet ärsyttämästä Venäjää, kuten jotkut länsimaat neuvoivat, niillä ei kenties olisi tänään vapautta, itsenäisyyttä, turvallisuutta eikä sellaista hyvinvoinnin tasoa, minkä ne ovat 30 vuodessa saavuttaneet.

 

Nyt uuden aikakauden kynnyksellä omat lapseni ovat teini-ikäisiä. Itse muistan nuoruudestani vapauden tulon. He tulevat muistamaan, miten ensin virus vei vapaudet ja sulki rajat, ja sitten sodan kauheudet puhkesivat aivan lähellä meitä. Ehkäpä kokemuksillamme on yksi yhteinen piirre: ne opettavat meitä arvostamaan vapautta ja ymmärtämään, mitä merkitsee sen puuttuminen.

Tänään Ukraina taistelee olemassaolostaan ja vapaudestaan ja kenties onnistuu lännen tuella antamaan Venäjän imperialistisille pyrkimyksille ratkaisevan vastaiskun. Ukrainan tappio antaisi lisää vauhtia autoritaaristen suurvaltojen pyrkimyksille jakaa maailma etupiireihin ja suojautua läntiseltä demokratia- ja ihmisoikeuskäsitykseltä.

Ukrainan voitto ja demokraattisen Ukrainan integroituminen Eurooppaan puolestaan antaisi uutta elinvoimaa demokraattisten valtioiden yhteisölle ja yrityksille säilyttää sääntöperustainen kansainvälinen järjestys.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa