Skip to main content

Obaman kahden rintaman sota

Teksti Olli Ruohomäki

Bob Woodward: Obama’s Wars. Simon & Schuster 2010, 441 s.

Bob Woodward: Obama’s Wars. Simon & Schuster 2010, 441 s.

Yhdysvalloilla on ratkaisevaa vaiku­tusvaltaa Afganistanin tilanteeseen, ja kaikkia liittolaisia kiinnostaa tietää, miten Yhdysvaltojen päätöksenteko toi­mii sodassa. Tätä Yhdysvaltojen Afga­nistan-politiikkaa koskevaa päätöksen­tekoa valottaa Washington Post -lehden apulaispäätoimittajan Bob Woodwardin kirja Obama’s Wars.

Ulkopuolisille Yhdysvallat näyttäy­tyy suurvaltana, joka tietää mitä tahtoo. Woodward raottaa päätöksenteon kulis­seja näyttääkseen, että todellisuudessa presidentti Barack Obaman hallinnolla on suuria vaikeuksia päättää, miten sen tulisi menetellä Afganistanin suhteen. Obamasta välittyy kuva epävarmana päätöksentekijänä, jonka lähimmät neuvonantajat eivät luota toisiinsa. Va­rapresidentti Joe Biden ja erityislähettiläs Richard Holbrooke suhtautuvat puoles­taan hyvin skeptisesti Afganistanin va­kauttamiseen. Kenraalit taas haluavat lisää resursseja käyttöönsä.

Kirja pohjautuu satojen tuntien haas­tatteluihin Pentagonin ja Valkoisen talon keskeisten toimijoiden kanssa. Kirjoittaja on myös saanut käsiinsä useita salaisia asiakirjoja ja kokousmuistioita Valkoi­sen talon tilannehuoneessa käydyistä palavereista. Lisäksi Woodward vierailee Afganistanissa Obaman turvallisuuspo­liittisen neuvonantajan James Jonesin kanssa saadakseen ensikäden tuntumaa sodasta.

Matkalla Woodwardille vahvistuu kuva siitä, että Yhdysvaltain sotilasjohto yrittää vedättää Valkoista taloa saadak­seen Afganistanin 40 000 sotilasta lisää. Sotilasjohdolla ei kuitenkaan ole selvää strategiaa siitä, mitä he tekisivät lisäre­sursseilla. Lisäksi kenraalit eivät halua takarajaa sodankäynnille. Tästä huoli­matta kenraali David Petraeus tunnustaa yksityisesti Woodwardille, että ”Afganis­tanin sota ei ole voitettavissa ja Afganis­tanin kaltaiset tilanteet tulevat olemaan osa meidän ja lastemme todellisuutta.”

Kirjan nimi Obama’s Wars on ku­vaava, sillä se käsittelee niin Obaman taistelua kotirintamalla sotilasjohdon jääräpäisyyttä vastaan kuin toisaalta Afganistanin tilannetta, josta ei näytä olevan kunniallista ulospääsyä. Bushin hallinnon aikana Pentagon oli tottunut saamaan tahtonsa läpi, eivätkä kenraalit halua ilman mukinoita alistua siviiliko­mentoon, vaikka Yhdysvaltojen presi­dentti on myös armeijan ylipäällikkö.

Kirjassa kuvataan, kuinka armeija joutuu kuitenkin tyytymään 30 000 so­tilaan lisäykseen sillä reunaehdolla, että Yhdysvallat alkaa vetää joukkoja pois Afganistanista vuonna 2011. Kun Oba­ma lukuisten kokousten ja pohdintojen jälkeen päätyy tekemään päätöksensä, hän sanelee käskynsä kuusisivuiseksi yksityiskohtaiseksi tehtävänkuvauksek­si, joka on kirjan liitteenä. Woodwar­din mukaan Obama kirjoitutti kyseisen dokumentin, jotta Pentagon ei tulkitsisi omalla tavallaan hänen päätöksiään.

Yleensä presidentit eivät mene näin yksityiskohtaiseen ohjeistamiseen. Ta­pahtuma siis kuvaa sotilasjohdon ja si­viilijohdon välistä jännitteistä tilaa.

Kirja ei imartele Afganistanin ja Pa­kistanin johtoa. Afganistanin presidentti Hamid Karzai kärsii Woodwardin mu­kaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja Pakistanin presidenttiä Asif Ali Zarda­ria kirjoittaja kuvaa korruptoituneeksi johtajaksi, joka ei välitä kansastaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa ei juuri puhuta liittolaisista tai ISAF:sta. Afganistanin sota on Washing­tonin näkökulmasta pelkästään amerik­kalaisten sota.

Afganistanissa on parhaillaan lähes 100 000 amerikkalaista sotilasta. Ope­raatio maksaa huikeat 113 miljardia dollaria vuodessa. Näistä noin sata mil­jardia menee sotilasmenoihin, kahdeksan miljardia Afganistanin turvallisuusjouk­kojen kuluihin sekä noin viisi miljardia siviilitukeen.

Nähtäväksi jää, kääntääkö tämä massiivinen tuki Afganistanin jatkuvas­ti heikkenevän tilanteen paremmaksi. Obama kertoo kuvaavasti ja ehkä hie­man enteellisesti heinäkuussa 2010 an­tamassaan haastattelussa, että ”Sota on yhtä helvettiä. Kun sodan koirat pääse­vät kerran irti, kukaan ei tiedä mitä siitä seuraa”.

 

Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriössä