Skip to main content

Taistelukenttänä menneisyys

Taistelukenttänä menneisyys

Itä-Euroopassa on käyty historiasotaa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Venäjä kokee Itä- Euroopan maiden tulkinnat Neuvostoliiton ajasta hyökkäykseksi omaa eurooppalaisuuttaan vastaan. Venäjällä itsellään on vielä paljon työtä oman menneisyytensä käsittelemisessä.

Teksti Igor Torbakov

Kuvat Antti Valta

Kansakunnat eivät yleisesti ottaen mielellään esittele historiankirjojensa synkempiä sivuja, vaan keskittyvät mieluummin kunniakkaisiin vaiheisiin. Virallisessa historiankirjoituksessa kunnian hetkiä käytetään usein syyllistävämpien vaiheiden peittelyyn. “Suuressa isänmaallisessa sodassa” saavutettua voittoa on vuosikymmenien ajan – sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä – käytetty torjumaan niitä muistoja, jotka liittyvät vainoihin, vankileireihin ja muihin totalitaarisen valtion tekemiin rikoksiin.

Sitäkin merkittävämpi oli Venäjän ulko- ja puolustuspoliittisen neuvoston puheenjohtajan Sergei Karaganovin taannoinen lausunto, jossa hän totesi ykskantaan Venäjän monien ongelmien juontuvan neuvostososialismin ja stalinismin perinnöstä. Heinäkuussa 2010 Rossijskaja Gazeta -lehteen kirjoittamassaan artikkelissa Karaganov kirjoitti, että venäläiset eivät ole kyenneet hyväksymään sitä tosiseikkaa, että “koko Venäjä on suuri Katyn, täynnä miljoonien nimettömien uhrien hautoja”.

Karaganov viittasi keväällä 1940 Puolan Katynissa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun joukot teloittivat noin 22 000 puolalaista.

“Viimeksi kuluneen vuoden aikana sekä presidentti että pääministeri ovat tuominneet stalinismin. Siltikään emme ole kyenneet täysin hylkäämään stalinismin perintöä emmekä katumaan väkivaltaisuuksia, joihin me ja meidän isovanhempamme syyllistyivät”, Karaganov kirjoitti. Hän jatkoi toteamalla että ellei Venäjä kykene pyytämään anteeksi stalinismin uhreilta, venäläiset joutuvat kantamaan taakkanaan teloittajien, vartijoiden ja ilmiantajien perintöä.

Karaganov näkee, että Venäjän kyvyttömyys käsitellä “pimeää menneisyyttään” on suoraan kytköksissä maan kansainväliseen maineeseen. Eräät Venäjän politiikan huipulla vaikuttavat liberaalit ajattelijat, jotka haluavat vahvistaa maansa siteitä länteen, ovat käynnistäneet oman – toistaiseksi varsin voimattoman – kampanjansa stalinismin perinnön purkamiseksi. Venäjän duuma puolestaan on pyrkinyt parantamaan suhteitaan Puolaan tunnustamalla loppuvuodesta 2010 virallisesti, että Katynin joukkomurha toimeenpantiin Josef Stalinin ja muiden neuvostojohtajien henkilökohtaisella määräyksellä.

Venäjä on siis ottanut ensimmäiset epävarmat askeleet menneisyyden käsittelemisen kivuliaalla tiellä. Sillä on kuitenkin vielä pitkä matka kuljettavanaan.

Neuvostoliiton hajoamista seuranneina 20 vuotena historian tulkinnasta käytävät kiistelyt, “historiasodat”, ovat asteittain laajentuneet. Venäjä on näissä sodissa joutunut käymään paljolti puolustustaistelua, kun itsenäistyneet entiset neuvostotasavallat ovat tarmokkaasti hyökänneet Venäjän virallista historiankirjoitusta vastaan.

Mainittakoon vain tärkeimmät vaiheet tässä monumentaalisessa taistelussa: Latviaan perustettiin 1990-luvun alussa miehitysmuseo, jonka yhtenä päätavoitteena on korostaa kahden Baltian maita miehittäneen totalitaarisen järjestelmän – natsismin ja kommunismin – samankaltaisuutta. Viroon vastaava museo perustettiin vuonna 2003 ja Georgiaan 2006. Puolaan ja Ukrainaan puolestaan on perustettu Kansallisen muistin instituutit, ja Ukrainan parlamentti sääti vuonna 2006 lain, jossa vuosien 1932– 1933 tuhoisa nälänhätä, Holodomor, määriteltiin Neuvostoliiton toteuttamaksi, Ukrainan kansaan kohdistuneeksi kansanmurhaksi.

Vuonna 2009 sekä Euroopan parlamentti että Etyjin parlamentaarinen yleiskokous hyväksyivät tahoillaan päätöslauselmat, jotka taatusti ärsyttivät Moskovaa. Niissä todettiin natsismin ja stalinismin olleen samankaltaisia totalitaarisia järjestelmiä, jotka kantavat yhtäläisen vastuun toisesta maailmansodasta ja sen aikana ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista. Päätöslauselmissa vaadittiin voimakkaasti kansainvälistä yhteisöä tuomitsemaan ehdoitta eurooppalaisen totalitarismin.

Kamppailua identiteetistä

Venäjä käy entisten rajaseutujensa kanssa yhä pisteliäämpiä kamppailuja historiankirjoituksesta. Tähän näyttäisi olevan kaksi selitystä. Ensinnäkin kyseessä on klassinen monikansallisen suurvallan hajoamista seuraava identiteettipoliittinen kamppailu. Toiseksi kamppailut liittyvät erityiseen geopoliittiseen suhdanteeseen: Euroopan unionin laajentumiseen sekä EU:n ja Venäjän väliseen kilpailuun niiden yhteisistä lähialueista. Tärkeä sivujuonne, joka liittyy sekä Neuvostoliiton hajoamiseen että EU:n itälaajenemiseen, on kamppailu Venäjän omasta identiteetistä.

Historiankirjoitus – ja myyttien rakentaminen – on pitkään nähty osana yleisempää nationalismin, kansallisten identiteettien ja kansakuntien rakentamisen ongelmaa. Tällaisen tarkastelutavan keskeinen ajatus on, että historian (uudelleen)kirjoittaminen ja myyttien (uudelleen)rakentaminen on jotain, mitä kansallisvaltiot yleisesti ottaen tekevät; historia on niille keskeinen työkalu kansallisen identiteetin työstämisessä.

Mikä hyvänsä valtajärjestelmän muutos tuo väistämättä mukanaan jonkinlaisen vastakkainasettelun historian kanssa: uusi tulevaisuus edellyttää uutta menneisyyttä. Tämä vastakkainasettelu on erityisen voimakas tapauksissa, joissa ollaan samanaikaisesti tekemisissä niin vallanvaihdoksen, valtion luomisen kuin kansakunnan rakentamisen kanssa – ja juuri tällaisen tilanteen edessä olivat ne valtiot, jotka nousivat Neuvostoliiton raunioista.

Nämä uudet valtiot syntyivät suurvallan hajotessa, mutta monilla niistä ei ollut selvää identiteettiä tai sidettä selvästi hahmottuviin “kansoihin”. Mitkä siis olivat itsenäistyneille ex-neuvostotasavalloille tarjolla olleet realistiset strategiat?

Kommunistiseen ideologiaan eivät istuneet kovin hyvin opit nationalismista tai kansallisista identiteeteistä. Neuvostoliitossa “kansalliskysymystä” tarkasteltiin tavallisesti luokka-ajattelun kehyksessä. Virallisen ideologian mukaan luokkaerojen poistaminen johtaisi automaattisesti kansallisuusongelman ratkaisuun, uuden “neuvostokansan” syntymiseen. Kansalliset ja etniset erot säilytettäisiin harmittoman epäpoliittisessa muodossaan, kansanperinteenä. Neuvostoliiton moninaisten kansojen omat kansalliset historiat olivat tarkasti kontrolloituja ja alisteisia Neuvostoliiton suurelle historialle.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneet valtiot joko palasivat kansalliseen historiankirjoitukseen, jos sellainen oli vanhastaan olemassa, tai ryhtyivät pikaisesti kirjoittamaan historiaansa. Yksi yhteinen piirre näille maille on ollut historian kansallistaminen: uuden valtion historia hahmotetaan tietyn kansan historiaksi, ja “kansa” puolestaan ymmärretään tietyksi etniseksi ryhmäksi.

Tämä johtaa kuitenkin väistämättä ongelmallisiin historian tulkintoihin: kansalliset vähemmistöt jätetään kansallisen historian ulkopuolelle tai määritellään vieraiksi. Kaikki Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneet valtiot ovat kuitenkin väestöltään monikulttuurisia, minkä vuoksi tällainen poissulkeva historiankirjoitus on parhaimmillaankin hedelmätön lähtökohta. Pahimmillaan se voi olla suorastaan vaarallista.

Kansallisen identiteetin rakentaminen on väkivaltainen ja vaarallinen prosessi kaikille osallisille – sekä syntyneen valtion rajojen sisällä että niiden ulkopuolella. Yhden kansakunnan rakentaminen johtaa toisen purkamiseen; entisten neuvostotasavaltojen omien identiteettien nousuun liittyy yhteisen neuvostoidentiteetin tappio. Historiasodat ovat näin ollen luonnollinen osa tilannetta, jossa suurvalta hajoaa ja uusia valtioita syntyy.

1900-luvun Euroopan hirvittävimmät verilöylyt tapahtuivat maissa, joita Snyder kutsuu ”verimaiksi”: Puolassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.

Kansallismielisen ajattelun paluu

Kymmenen viime vuoden aikana Euroopan geopoliittinen maisema on muuttunut dramaattisesti. EU:n itälaajeneminen ja siihen liittyvä muutos Venäjän asemassa on tuonut historian uudelleentulkinnan Euroopassa käytävien historiallis-poliittisten kiistojen keskipisteeseen.

Miksi historia on äkillisesti politisoitunut? EU:n laajeneminen on heikentänyt Länsi-Euroopan maiden vaalimaa yhteisymmärrystä toisesta maailmansodasta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Itse asiassa toisesta maailmansodasta on olemassa kolme “suurta kertomusta”: länsieurooppalainen, venäläinen ja itäeurooppalainen kertomus.

Mielenkiintoista on, että kaksi ensin mainittua ovat jokseenkin yhteneviä: niissä korostetaan kunniakasta voittoa natsi-Saksasta, menestyksekästä jälleenrakennusta sekä sotaa seurannutta pitkää rauhan ja taloudellisen kehityksen kautta. Itä-Euroopan maiden kertomuksessa ei puolestaan keskitytä niinkään “vapautukseen” Saksan vallasta vaan pitkään ja synkkään neuvostomiehityksen kauteen, jonka aikana näissä maissa haaveiltiin “paluusta Eurooppaan”.

Johtavat länsieurooppalaiset Itä- Euroopan historian tutkijat, kuten Norman Davies ja Timothy Snyder, ovat jo pitkään esittäneet, että lännessä ei ole kunnolla ymmärretty itäeurooppalaisten kokemusta. Heidän mukaansa nimenomaan Itä-Euroopan musertava kokemus sodasta olisi palautettava osaksi yleiseurooppalaista kertomusta.

Kannattaa muistaa, että 1900-luvun Euroopan hirvittävimmät verilöylyt tapahtuivat maissa, joita Snyder kutsuu “verimaiksi”: Puolassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Mutta koska nämä maat päätyivät sodan jälkeen rautaesiripun taakse stalinistisen vallan alaisuuteen, niiden kokemukset marginalisoitiin tai siivottiin tyystin pois yleisestä eurooppalaisesta historiankirjoituksesta. 1900-luvun Euroopan hirvittävimmät verilöylyt tapahtuivat maissa, joita Snyder kutsuu”verimaiksi”: Puolassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa.

Geopoliittinen muutos on kuitenkin tehnyt itäeurooppalaisen näkökulman mukaan tuomisesta väistämätöntä. Laajentuneessa unionissa ei voida jättää uusien jäsenmaiden historiaa huomiotta.

Pyrkiessään yhdistämään omat kokemuksensa osaksi yleiseurooppalaista kertomusta itäeurooppalaiset eivät useinkaan pysty vastustamaan kiusausta nostaa historian uudelleentulkinta keskeiseen osaan oman maansa politiikkaa. Useimmat Itä-Euroopan maat näkevät sota-ajan ja neuvostomiehityksen kauden käyttökelpoisena menneisyytenä – sitä voidaan hyödyntää oman identiteetin ja populistisen kansallisaatteen vahvistamiseen. Kommunistimenneisyys voidaan ulkoistaa pois omasta historiasta ja oma maa voidaan esittää kahden verisen diktatuurin väliin joutuneena huono-onnisena uhrina.

Politisoimalla historiansa Itä-Euroopan maat pyrkivät hakemaan itselleen uutta paikkaa Euroopassa, vahvistamaan omaa eurooppalaisuuttaan ja tekemään pesäeroa Venäjän suuntaan. Venäjä esitetään näissä tulkinnoissa usein ei-eurooppalaisena ja euraasialaisena mahtina, sinä “toisena”, jonka rinnalla Eurooppa erottuu. Venäjä esitetään näissä tulkinnoissa usein ei-eurooppalaisena ja euraasialaisena mahtina, sinä “toisena”, jonka rinnalla Eurooppa erottuu.

Tällainen historiankirjoituksen strategia ei tietenkään ole vailla ongelmia. Monet itäeurooppalaiset älymystön edustajat ovat huomauttaneet, että miltei kaikkialla Itä-Euroopassa uusi eliitti on nojannut ideologiansa konservatiiviseen vastavallankumouksellisuuden perinteeseen, joka oli voimissaan maailmansotien välisenä aikana.

Esiin on kaivettu myös “kansallisen vastarinnan” myytti, jonka moninaisiin muotoihin kuului yhteistyö natsi-Saksan kanssa. Pyrkiessään rakentamaan uudelleen maansa historiaa Itä-Euroopan maiden johtajat tekevät usein Venäjästä syntipukin. Lisäksi historian uudelleentulkintaan kytkeytyy usein etnisen kansallismielisen ajattelun maineenpalautus.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Venäjä suhtautuu itäeurooppalaiseen historian uudelleentulkintaan joskus hyvin karvaasti; Venäjällä se nähdään haasteena sen omille kansallisille eduille. Erityisesti Venäjää hiertävät toisesta maailmansodasta – venäläisittäin Suuresta isänmaallisesta sodasta – esitetyt “vihamieliset uudelleentulkinnat”.

Aivan kuten Itä-Euroopan maiden, myös Venäjän toiminta perustuu kysymykseen maan identiteetistä. Venäjän eliitin näkökulmasta historiasodissa on panoksena ei enempää eikä vähempää kuin Venäjän asema eurooppalaisena valtiona.

Myytti suuresta voitosta

Neuvostoliiton voitto natsismista antoi oikeutuksen sen suurvalta-asemalle ja etupiirille Itä-Euroopassa niin kauan kuin Euroopassa vallitsi yhteisymmärrys historiasta. Uusissa historiallisissa kiistoissa on haastettu tulkinta Neuvostoliitosta itäisen Euroopan “vapauttajana” ja samalla syöty pois sitä symbolista pääomaa, jolla Venäjä on voinut pönkittää omaa eurooppalaisuuttaan.

Tässä törmää toisiinsa kaksi hyvin erilaista käsitystä siitä, mitä vapautus merkitsee. Nykypäivän Euroopassa vapautuminen liitetään saumattomasti demokratian ideaan: demokraattinen järjestys palautettiin Länsi-Eurooppaan, jonka länsiliittoutuneet vapauttivat fasismin ikeestä. Tämä tulkinta tarkoittaa myös, että se, mitä Neuvostoliitto teki Itä-Euroopassa, oli kaikkea muuta kuin “vapautus”.

Moskovan näkökulmasta tällainen tulkinta on suora hyökkäys Venäjää ja sen asemaa vastaan suurena eurooppalaisena valtana. Venäjän johto kamppailee historian uudelleentulkintaa vastaan myös sisäpoliittisista syistä. Venäjällä myytti Suuresta isänmaallisesta sodasta ja ennen kaikkea siinä saavutetusta suuresta voitosta on hyvin tärkeässä asemassa.

Tämä 1960-luvulla luotu myytti tarjosi Neuvostoliiton johdolle keinon oikeuttaa oma valtansa. Lisäksi se oli hyvin käyttökelpoinen väline kansallisen identiteetin rakentamiseksi, sillä siihen kuului ylentävä kertomus siitä, miten totaalisen sodan tulikoe synnytti yhtenäisen neuvostokansan.

Neuvostoliiton hajottua sekä Venäjän johtajat että kansalaiset joutuivat kuitenkin tiukan paikan eteen: johtajat kohtasivat legitimiteettikriisin, kansalaiset identiteettikriisin.

Boris Jeltsinin hallinto pyrki etenkin ensimmäisinä vuosinaan rakentamaan sekä legitimiteettiä että identiteettiä sen ajatuksen varaan, että Venäjä demokratisoituu ja “liittyy sivistyneeseen maailmaan”.

Liberaalien teesi on, että jos menneisyydestä ei kanneta vastuuta, ei sitä voida mitenkään ottaa myöskään nykyhetkestä tai tulevaisuudesta.

Vladimir Putinin “lihavina vuosina”, kun maa sai nauttiakseen energiatuloista, legitimiteettiä ja identiteettiä vahvistettiin näennäisen epäpoliittisesti. Kansaa kannustettiin rikastumaan ja vaihtamaan poliittiset vapautensa hillittömään kulutusjuhlaan. Mutta jo 1990-luvun puolivälissä saattoi havaita vähittäistä paluuta ajatukseen Suuresta Venäjästä – maasta joka säilyy suurvaltana läpi kaikkien historian koettelemusten vahvojen ja hyväntahtoisten johtajien vakaassa ohjauksessa. Näin virallisen tahon kaupittelema myytti suuresta voitosta palvelee korvaamattomana työkaluna venäläisen identiteetin uudelleenrakentamisessa.

Suuren isänmaallisen sodan valjastaminen hyötykäyttöön sopii hyvin Putinin johdolla harjoitettuun laajempaan pyrkimykseen neuvostoajan historian normalisoimisesta. Neuvostoliiton vuodet halutaan nähdä osana Venäjän “kunniakasta tuhatvuotista historiaa”; tämä tukee myös uudestaan käyttöön otettua ideologiaa, jossa valtiojohtoisuus nähdään venäläisen identiteetin kestävänä lähteenä.

Kysymys Suuren isänmaallisen sodan kunniakkaan voiton ja stalinistisen terrorin välisestä suhteesta on tietysti herättänyt paljon keskustelua. Eräät liberaalit venäläistutkijat ovat taitavasti osoittaneet, miten sodan muistoa (väärin)käytetään rakentamaan eräänlaista “torjuntamyyttiä”, jolla on pyritty sulkemaan pois ikävämmät muistot valtioterrorista, vankileireistä ja muista rikoksista. Jos Neuvostoliiton valtakoneiston toimeenpanemat kauheudet pääsevätkin esiin jossain kohtaa virallista historiaa, ne esitetään merkitykseltään vähäisenä sivujaksona muutoin niin sankarillisessa tarinassa.

Olennaisen tärkeää kysymystä vastuusta on vaikea käsitellä niin kauan kuin Venäjän vallanpitäjät ovat kyvyttömiä tekemään rehellisesti tiliä neuvostovallan luonteesta. Venäjällä väitellään kiivaasti siitä, onko Venäjä Neuvostoliiton juridisena seuraajavaltiona myös historiallisesti vastuussa Neuvostoliiton toimista.

Venäjän tiedeakatemian etnologian ja antropologian laitoksen johtaja Valeri Tiškov edustaa tässä väittelyssä konservatiivista kantaa. Hän totesi äskettäin, ettei hän – Stalinin vainojen kohteeksi joutuneiden uralinvenäläisten jälkeläisenä – voi kantaa mitään vastuuta virheistä ja rikoksista, joita teki Neuvostoliiton valtaapitävä klikki – jonka jäsenistä monet olivat kotoisin Georgiasta tai Ukrainasta.

Liberaalin linjan edustajilla on vivahteikkaampi käsitys vastuusta. He eivät puhu niinkään “historiallisesta syyllisyydestä” vaan “vastuustaan kansalaisina” koskien maan menneisyyttä. Tällä he tarkoittavat, että vaikka nykyiset venäläiset eivät olekaan kirjaimellisesti syyllisiä Neuvostoliiton aikaisiin rikoksiin, he ovat hyväksyneet sen perinnön ohella myös kaikki sen velat. Liberaalien teesi on, että jos menneisyydestä ei kanneta vastuuta, ei sitä voida mitenkään ottaa myöskään nykyhetkestä tai tulevaisuudesta. Liberaalien teesi on, että jos menneisyydestä ei kanneta vastuuta, ei sitä voida mitenkään ottaa myöskään nykyhetkestä tai tulevaisuudesta.

Uhrit muistetaan, ei rikoksia?

Mikään ei vähennä luottamusta ja heikennä suhteita Venäjän ja sen naapureiden välillä pahemmin kuin Venäjän poliittisen eliitin haluttomuus hyväksyä menneisyys, tunnustaa stalinismin rikokset ja kaikki ne vääryydet, joista joutuivat kärsimään niin venäläiset kuin muutkin entisen Neuvostoliiton sekä Itä- Euroopan kansat.

Venäläisten poliitikkojen vastaus on, että Kreml on jo julkisesti tuominnut stalinismin ja että Venäjä oli sitä paitsi yksi stalinismin uhreista. Julkiset tuomiot eivät kuitenkaan riitä. Venäläiset ihmisoikeusaktivistit ovat pitkään olleet sitä mieltä, että stalinismin muisto merkitsee Venäjällä poikkeuksetta uhrien, mutta ei tehtyjen rikosten muistamista. Vielä 20 vuotta kommunistivallan päättymisen jälkeen maassa ei ole otettu ensimmäistäkään lainsäädännöllistä askelta valtioterrorin määrittelemiseksi rikokseksi.

Tämän seurauksena Venäjä on päätynyt noidankehään. Liberaaleille arvoille perustuvaa kansalaiskasvatusta on mahdotonta kehittää, ellei neuvostovallan tekemiä rikoksia arvioida oikeudellisesti. Toistaiseksi Venäjän johto on kuitenkin ollut haluton langettamaan oikeudellista tuomiota stalinismin rikoksista.

Kirjoittaja toimii vierailevana tutkijana saksalaisessa ulkopolitiikan tutkimuslaitoksessa DGAP:ssa

Suomennos: Juha Mäkinen