Joulukuussa 2018 Venäjän liittovaltion perustuslakikomitea ehdotti lakia, joka tekisi rangaistavaksi »sananvapauden väärinkäytön». Komitean puheenjohtajaan Andrei Klišasiin henkilöityneen ehdotuksen tarkoitus on estää valtiovallan, sen instituutioiden ja symboleiden halventaminen. Klišas on hallitsevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen kansanedustaja.

Samassa yhteydessä Klišas visioi tarvetta luoda muusta maailmasta irrotettu verkko, »suvereeni RuNet», vastauksena länsimaiden kyberhyökkäyksille ja valemedialle.

Lisäksi Venäjän duuma on jo ehtinyt vahvistaa lain, jossa alaikäisten mobilisoiminen mielenosoituksiin tehtiin rangaistavaksi. Klišasin lakialoite ja duuman vahvistama laki kielivät Venäjän hallinnon yhä autoritaarisemmasta otteesta.

Uusimpien siirtojen taustalla ovat edellisen vuoden tapahtumat. Maaliskuussa 2017 ulkoparlamentaarisen opposition johtajaksi noussut Aleksei Navalnyi innoitti noin satatuhatta nuorta osallistumaan eri puolilla Venäjää hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin. Kimmoke protesteille oli Navalnyin paljastusvideo pääministeri Dmitri Medvedevin väitetystä korruptiosta.

Protestit mursivat Krimin valtauksen jälkeistä laajaa konsensusta ja osoittivat Putinin ylivoimaisen suosion laskeneen. Uutta oli mielenosoitusten maantieteellinen laajuus: protesteja esiintyi kaupungeissa, joissa ei uskottu olevan minkäänlaista poliittista toimintaa.

Silmiinpistävintä oli mielenosoittajien nuori ikä, suuri osa heistä oli alle 20-vuotiaita. Nämä mielenosoitukset osoittivat vuosien 2011–2012 protestien tapaan internetin poliittisen voiman. Kremlin televisiopropaganda näyttää purevan yhä huonommin kasvavaan joukkoon venäläisiä.

Poliittisesti aktiivisen nuorison esiinmarssi kertoo Kremlin isänmaallisen politiikan kriisistä ja Krimin jälkeisen hurmoksen hälventymisestä. Ensimmäisen haaksirikkonsa 2000-luvun alussa vireille pantu patrioottinen nuorisopolitiikka koki jo joulukuussa 2011 Moskovasta alkaneissa protesteissa.

Silloin Kreml näytti taipuvan kansalaisyhteiskunnan paineessa, kun yhteensä yli sata­tuhatta kansalaista vaati poliittisen järjestelmän liberalisointia Venäjän miljoonakaupunkien kaduilla. Putinin pääministerikauden viimeisinä kuukausina puolueiden rekisteröintiä helpotettiin ja aluejohtajien vaalit palautettiin (Putin oli poistanut ne vuonna 2004). Venäjän pitkään jatkunut autoritaarinen kehitys näytti saaneen oman demokratisoivan värivallankumouksensa.

Kun Putin palasi presidentiksi toukokuussa 2012, kehitys kääntyi toiseen suuntaan ja Venäjän hallinto siirtyi yhä autoritaarisemmalle linjalle. Protestien aikaansaama poliittinen liberalisointi valjastettiin nopeasti osaksi Kremlin manipulatiivisia hallintamenetelmiä, joita kutsutaan Venäjällä »poliittiseksi teknologiaksi.»

Uusien puolueiden rekisteröintiä helpotettiin, minkä ansiosta presidentinhallinto on voinut hyödyntää pseudopuolueita opposition äänten hajottamiseen. Ehdokkaiden rekisteröinnissä hallinto on sen sijaan säilyttänyt monopolin, jonka avulla liian vaaralliset ehdokkaat voidaan sulkea pois vaaleista. Toimenpiteet ovat osaltaan marginalisoineet poliittisen kilpailun minimiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän hyväksi.

Kremlin vaikeudet kuitenkin jatkuivat ja presidentin kannatus laski loppuvuoteen 2013 saakka. Vasta Krimin valtaus helmi-maaliskuussa 2014 muutti asetelmat tyystin.

Luottamus Putiniin kasvoi sen jälkeen puolessa vuodessa 25 prosenttia. Lännenvastainen nationalistinen puuska peittosi ennen näkemättömällä nopeudella kansalaisten tyytymättömyyden autoritaariseen vallankäyttöön ja matelevaan talouteen. Venäjän taloudelliset ongelmat syvenivät edelleen, mutta kansalaisten enemmistö tuntui kaipaavan revanssia 1990-luvun nöyryytykselle, jolloin maa oli heikko ja kansa köyhtyi. Presidentti Putiniin henkilöityvä tunne Venäjän suuruudesta lääkitsi näitä haavoja.

Keväällä 2017 nähtiin, että Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sodan nostattama kansallismielinen euforia eivät korjanneet ainakaan pysyvästi kurssia. Osa nuorista vaatii radikaalia muutosta Kremlin korruptoituneeksi ja epäoikeudenmukaiseksi koettuun politiikkaan, joka nakertaa tulevaisuudennäkymiä. Putinin valta on kestänyt koko nuorten eliniän, ja siihen halutaan muutosta.

Venäjän tiedeakatemian sosiologinen instituutti selvittää kansalaisten tuntoja kyselyin. Vuonna 2017 kansalaisten enemmistö kaipasi ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella enemmän »merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia» kuin »yhteiskunnallista vakautta». Vakaus on ollut Putinin poliittinen johtotähti alusta alkaen. Tulosten valossa Kremlin olisi keksittävä uusia poliittisia aloitteita, etenkin kun Putinin kahden ensimmäisen presidenttikauden kaltaista talouskasvua ei ole näköpiirissä.

Viime vuoden maaliskuun presidentinvaalit osoittivat, kenellä valta yhä on Venäjällä. Ääntenlaskennan mukaan Putin voitti vaalit lähes 77 prosentin osuudella, ja äänestysprosentti oli 67. Vielä oleellisempaa oli Kremlin kyky pelata vastaehdokkaat ulos tavalla, jossa Putin säilytti asemansa ainoana varteenotettavana vaihtoehtona.

Aleksei Navalnyi organisoi taidokkaan, koko vuoden kestäneen vaalikiertueen, joka herätti takuulla huolta niin presidentinhallinnossa kuin paikallisviranomaisissa. Niinpä hänet ajettiin ulos ehdokasasettelusta vetoamalla aikaisempiin rikossyytteisiin – Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vapauttavista päätöksistä huolimatta.

Vaaleissa Putin kykeni taas kerran kuoriutumaan arjen normaaliutta symboloivaksi isähahmoksi, jonka kannatuksen taustalla ovat 1990-luvun traumaattiset kokemukset. Putin edustaa vakautta verrattuna Neuvostoliiton romahduksen jälkeiseen kaaokseen.

Venäläisten elintaso on nykyisistä talousvaikeuksista huolimatta parantunut Putinia edeltäneistä ajoista. Putin henkilöi länsivastaista suurvalta-identiteettiä, joka resonoi Neuvostoliittoon liittyvien yhä kaukaisempien ja kultaisempien muistojen kanssa.

Neuvostovuosien loputonta jonottamista, puutetta, likaa ja päätöntä byrokratiaa ei tietenkään muista kukaan. Tai jos muistaa, niin Putinin aikana näistä vaikeuksista on päästy monin paikoin eroon.

Putinin autoritaarinen hallinto onkin osoittautunut sitkeäksi. Siitä todistavat hänen uudelleenvalintansa ja alkuvuoteen 2018 saakka jatkunut korkea kansansuosio. Hallinnon sitkeys on yllättänyt monet Venäjän politiikan kommentaattorit ja tutkijat kerta toisensa jälkeen. Erityisesti siksi, että viime vuoden voitokkaita vaaleja seurasi kielteisten tapahtumien vyöry.

Jo vaalien viime metreillä, helmi-maaliskuussa, Volokolamskin kaupungissa puhkesi laajoja mielenosoituksia paikallisia kaatopaikkoja vastaan, kun ilmanlaatu oli heikentynyt sietämättömäksi. Samoihin aikoihin Kemerovon kaupungissa sattui koko Venäjää järkyttänyt 60 henkeä vaatinut ostoskeskuksen tulipalo, joka johti laajoihin paikallisiin protesteihin.

Kansalaisten tyytymättömyys viranomaisten leväperäisyyteen, korruptioon ja avoimeen valehteluun onnettomuuden käsittelyssä johtivat lopulta Kemerovon alueen itsevaltaisen johtajan Aman Tulejevin eroon. Volokolamsk ja Kemerovo konkretisoivat kasvavaa juopaa virallisten säännösten ja Putinin vuosittain julistamien modernisointitavoitteiden sekä Venäjän arkisen todellisuuden välillä.

Kesällä hallitus esitti eläkeiän nostamista asteittain useilla vuosilla. Taktiikka oli perinteinen: uutinen kerrottiin jalkapallon MM-kisojen avauspäivänä, Putin pysyi erossa epäsuositusta uudistuksesta, vastuu oli hallituksella ja tämän jälkeen presidentti selitti televisioidussa puheessa uudistuksen välttämättömyyttä.

Tällä kertaa hyvästä tsaarista tuli kuitenkin paha pajari. Putin koki kannatuksensa nopeimman siihenastisen pudotuksen. Vielä huhtikuussa Putin nautti 82 prosentin luottamusta, mutta heinäkuussa 2018 lukema oli laskenut 67 prosenttiin ja tammikuussa 2019 se oli painunut vielä kolme prosenttiyksikköä alemmas. Tulos ei ole hälyttävä, ja demokratioissa se olisi jopa mairitteleva, mutta autoritaariselle ja epäterveen henkilöriippuvaiselle järjestelmälle tällainen lukema on erittäin ongelmallinen.

Autoritaariselle ja epäterveen henkilöriippuvaiselle järjestelmälle tällainen kannatusluku on erittäin ongelmallinen.

Kasautuvat vaikeudet ovat kasvattaneet hallinnon paineita uudistaa nykyistä perustuslakia. Perustuslain mukaan käsillä on Putinin viimeinen kausi, sillä presidentille sallitaan kaksi perättäistä kautta.

Kausien kokonaismäärästä ei ole mainintaa, mutta tuolinvaihto pääministerin ja presidentin kanssa vuoden 2008 tapaan tuskin toimisi toisintona, etenkään poikkeuksellisen epäsuositun pääministerin Medvedevin kanssa (häneen luotti vain 32 prosenttia vastaajista joulukuussa 2018).

Yksikään vakavasti otettava analyytikko ei pidä todennäköisenä, että Putin ja hänen lähipiirinsä luopuisivat vapaaehtoisesti vallasta. Monet tutkijat puhuvat vallan siirtymävaiheesta, joka on jo hyvässä vauhdissa.

Enemmistönä ovat näkemykset, joiden mukaan Putin säilyttää asemansa poliittisena johtajana, mutta ei välttämättä presidenttinä. Perustuslaissa määriteltäisiin uudelleen esimerkiksi pääministerin tehtävä, johon Putin siirtyisi. Näin Putinia ympäröivä eliitti säilyttäisi asemansa. Varmaa on se, että jotain tapahtuu joko Putinin asemalle, perustuslaille tai molemmille viimeistään vuonna 2024, mutta hyvin todennäköisesti jo ennen sitä.

Kahden viime vuoden aikana hallinto on alati kiristänyt otettaan kansalaisyhteiskunnasta ja erityisesti internetistä. Samalla kansalaisten näkemykset ovat tulleet yhä kielteisimmiksi.

Venäjän tiedeakatemian sosiologian instituutin kyselyssä niiden venäläisten osuus, jotka haluavat Venäjän tulevaisuuden perustuvan ihmisoikeuksille, demokratialle ja yksilönvapauksille, kasvoi kymmenen prosenttia vuodesta 2014 vuoteen 2018. Vastaavasti niiden osuus, jotka näkevät Venäjän tulevaisuuden nojaavan perinteisiin ja uskonnollisiin arvoihin, laski 35 prosentista 27 prosenttiin.  Niiden osuus, jotka pitävät oikeudenmukaisuutta tärkeimpänä ihanteena, nousi kaikkein selkeimmin, 12 prosenttiyksikköä.

Hallinnon tiukempi kontrolli kielii siitä, että yhteiskunnallinen oikeutus Kremlin valitsemalle länsivastaiselle ideologiselle painotukselle on heikentynyt. Kansalaisten muutoshalu ilmeni myös syyskuun 2018 paikallisvaaleissa, joissa ennennäkemätön protestiäänestäminen toi tappion valtapuolueelle neljällä alueella. Kansalaiset äänestivät vaalilistoille päässeistä ketä tahansa muuta kuin valtapuolueen ehdokasta – siksi esimerkiksi kommunistit saivat paljon ääniä.

Kremlin poliittinen ja taloudellinen kontrolli Venäjän eri alueista säilynee, mutta viesti on selvä. Venäjällä usein käytetyn vertauksen mukaan »jääkaappi on haastamassa televisiota», eli kansalaisten arkitodellisuus on yhä selkeämmin ristiriidassa virallisen sanoman kanssa.

Kremliltä puuttuu selkeä agenda tilanteen korjaamiseksi. Aika näyttää, mihin esille tullut muutoshalukkuus ja vahvistunut epäluottamus vallanpitäjiin johtavat. Onko Venäjän heikko kansalaisyhteiskunta vahvistumassa ja kääntämässä Venäjän poliittisen passiivisuuden perinnettä osallistavammaksi poliittiseksi kulttuuriksi?

Autoritaarisyyden perinne on Venäjällä valitettavasti vahvempi kuin osallistava poliittinen kulttuuri. Epätietoisuus ja arvaamattomuus kasvavat, kun sekä Kremlin että kansalaisten edellytykset oman asemansa parantamiseen heikkenevät.  

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä –tutkimusohjelmassa.