Skip to main content

Afrikka etsii kasvua yhdentymisestä — tuleeko maanosasta maailman suurin vapaakauppa-alue?

Afrikka etsii kasvua yhdentymisestä — tuleeko maanosasta maailman suurin vapaakauppa-alue?

Afrikan maat ovat solmineet mantereen laajuisen vapaakauppasopimuksen, josta odotetaan avainta yhtenäisyyteen ja jopa ratkaisua konflikteihin. Tavoitteiden toteutuminen kuitenkin edellyttää, että Afrikan johtajat uskaltavat asettaa maanosan edut kansallisten intressien edelle.

Teksti Liselott Lindström

Kuvat Baz Ratner/Reuters/Lehtikuva

Nairobi

Kun ajaa Ugandasta Katunan rajanylityspaikan yli Ruandaan, huomaa heti tulleensa toiseen maahan. Ruandan puolella rajaa kaupungin nimi on Gatuna. Liikenne siirtyy vasemmanpuoleisesta oikeanpuoleiseen, ja vanha kuoppainen hiekkatie muuttuu sileäksi asfaltiksi, joka vie kohti pääkaupunkia Kigalia.

Sukupolvien ajan ugandalaiset ovat päivittäin kulkeneet banaaneineen rajan yli Ruandaan ja ruandalaiset mangoineen Ugandaan ja takaisin. Rajan yli on käyty koulua, päästy sairaalahoitoon ja kuljettu ystäviä ja sukulaisia tapaamaan. Avoin raja on ollut kuin pienoismalli siitä, miten rajaton Afrikka voisi toimia.

Viime vuonna Gatuna–Katunan rajanylityspaikka kuitenkin suljettiin. Ugandan presidentti Yoweri Museveni ja Ruandan Paul Kagame syyttivät toisiaan vakoilusta, poliittisista murhista ja kaupankäynnin vaikeuttamisesta. Entiset aseveljet osoittivat myös, miten tuhoisaa on kaupankäynnin tyrehtyminen naapurimaiden kanssa. Ugandan vienti Ruandaan romahti yhdessä tilikaudessa lähes kolmanneksen 250 miljoonasta Yhdysvaltain dollarista. Sulku tuntui myös Ruandassa, missä muun muassa sementin ja papujen hinta nousi, koska tuotteet eivät päässeet liikkumaan Ugandasta.

Maiden presidentit allekirjoittivat viime elokuussa rauhansopimuksen, mutta prosessi on ollut hidas ja Katuna-Gatunan raja on edelleen kiinni. Eniten kärsivät pienkauppaa käyvät ruandalaiset ja ugandalaiset, joiden kaupankäynti ei välttämättä edes näy tilastoissa.

Paul Kagamen sotkeutuminen tällaiseen kiistaan on ristiriitaista. Kagame pyrki nostamaan Ruandan esikuvaksi koko mantereelle, kun hän nousi Afrikan unionin (AU) johtoon tammikuussa 2018. Puheenjohtajan valitsevat Afrikan maiden johtajat, ja puheenjohtajuus kiertää mantereen viiden alueen – pohjoisen, eteläisen, keskisen, itäisen ja läntisen Afrikan – välillä.

Kagamen otettua ohjat lähes kaikki AU:n jäsenmaat allekirjoittivat parin kuukauden päästä Afrikan vapaakauppasopimuksen.

Se oli historiallinen hetki, jolla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Kaikki Afrikan maat paitsi Eritrea ovat nyt allekirjoittaneet vapaakauppasopimuksen. Se astui voimaan toukokuussa 2019, kun 22 maata oli ratifioinut sen. Jos kaikki maat ratifioivat sopimuksen, Afrikasta tulee maailman suurin vapaakauppa-alue.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n mukaan vuoteen 2030 mennessä sopimuksen odotetaan kasvattavan yritysten välistä kauppaa noin kolmanneksen vuoden 2015 tasosta. Samana aikana kotitalouksien kulutuksen odotetaan kasvavan jopa 40 prosenttia. Tämän odotetaan luovan uusia työpaikkoja, vähentävän maiden taloudellista riippuvuutta mantereen ulkopuolisista tahoista ja tekevän maista aiempaa vastustuskykyisempiä markkinoiden heilahtelulle.

Kagamen vuosi AU:n puheenjohtajana oli merkittävin koko unionin historiassa, sanoo kenialainen professori Tim Murithi, joka johtaa rauhanrakentamisen ohjelmaa Oikeudenmukaisuuden ja sovinnonteon instituutissa Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa. Kagame sai läpi useita uudistuksia ja sopimuksia, mutta vapaakauppasopimus oli niistä tärkein.

Nyt odotukset Afrikan integraatiolle ovat korkealla. Mutta ne pitäisi vielä lunastaa.

 

»Yhdentyeessä Afrikassa ei voi olla rajoja Guinean ja Liberian tai Kenian ja Somalian välillä», sanoi Ghanan presidentti Kwame Nkrumah vuonna 1963. Afrikan ensimmäinen yhteinen järjestö, Afrikan yhtenäisyysjärjestö (OAU), oli juuri perustettu Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa. Useat Afrikan maat olivat vasta itsenäistyneet.

Johtajat halusivat mennä kohti yhteistä Afrikkaa. Taustalla oli panafrikkalainen ajatus siitä, että afrikkalaisilla on yhteinen historia ja yhteinen kokemus kolonialistisesta traumasta. Itsenäistymisen koittaessa afrikkalaiset haluttiin yhdistää ajatuksella yhteisestä tulevaisuudesta. Siinä luotaisiin maailmanlaajuinen afrikkalainen yhteisö.

OAU oli kuitenkin jakautunut jo syntyessään. Kwame Nkrumah edusti radikaalia siipeä, unitaristeja. He halusivat tehdä Afrikasta kirjaimellisesti yhden maan, jossa olisi yhteinen valuutta, yksi presidentti ja yksi armeija. Unelma oli manner ilman rajoja tai kansallisuuksia: Afrikan yhdysvallat.

Toisella puolella olivat gradualistit. He toivoivat aiempaa enemmän alueellista yhteistyötä ja taloudellisia liittoumia, mutta kuitenkin itsenäisten maiden välillä.

Afrikan vapauduttua mantereella vallitsi euforia. Mutta pian alkoi alamäki: itsenäinen Afrikka ei ollutkaan se vauras vapauden tyyssija, josta moni oli unelmoinut.

»Afrikan yhdysvallat on alusta asti ollut utopia», sanoo Ibrahim Anoba, African Liberty -verkkosivun päätoimittaja. Sivusto julkaisee muun muassa tutkijoiden analyyseja, artikkeleita ja e-kirjoja.

Vuonna 2002 OAU:sta tuli Afrikan unioni (AU), joka otti mallia Euroopan unionista. Siihen kuuluvat nykyisin kaikki Afrikan 55 maata sekä Länsi-Sahara. Afrikan unionin perustaja oli Libyan silloinen johtaja Muammar Gaddafi, suuri panafrikkalaisen aatteen ja Afrikan yhdysvaltojen puolustaja. Libya öljyrahoineen oli vuosien ajan unionin merkittävä rahoittaja.

Gaddafi oli unitaristi ja halusi yhtenäisen Afrikan, joka olisi hänen vallassaan. Hän puhui itsestään jopa »Afrikan kuninkaiden kuninkaana». Etenkin Etelä-Afrikka ja Nigeria, mantereen taloudellisesti vahvimmat maat, puolsivat gradualistista lähestymistapaa. Sitä mantereella on myös käytännössä noudatettu.

»Siihen (lähestymistapaan) kuuluvat alueelliset taloudelliset yhteisöt, joista voimme rakentaa aiempaa paremman kokonaisuuden», sanoo vanhempi tutkija Liesl Louw-Vaudran, eteläafrikkalaisesta Institute for Security Studies -tutkimuslaitoksesta.

Ibrahim Anoba muistuttaa, mitä tapahtui kahdelle suurimmalle unitaristille Afrikassa, Gaddafille ja Nkrumah’lle. Nkrumah’sta tuli itsevaltias ja hänet syrjäytettiin. Gaddafi koki saman kohtalon.

»Mitä jos heille olisi annettu vieläkin suurempi alue hallittavakseen? Korruption ja despotismin riskit kasvavat, mitä suuremmista kokonaisuuksista on kyse. Unitarismissa ei ole poliittista järkeä», Anoba sanoo.

 

 

Viime vuosina etenkin Ruandan Paul Kagame on uudistanut Afrikan unionia. Puheenjohtajavuonnaan 2018 hän muun muassa yhdenmukaisti unionin tavoitteita ja vähensi huippukokousten määrää.

Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet Kagamen autoritaarisesta tyylistä. Monet maat kritisoivat häntä siitä, että hän ei itse ole mikään demokratian mallilapsi. Kagame on johtanut Ruandaa käytännössä vuodesta 1994. Muutama vuosi sitten hän muutti perustuslakia niin, että voi jatkaa presidenttinä jopa vuoteen 2034 asti.

Tällaiseen käytökseen liittyvät myös Afrikan unionin ongelmat. Suurin niistä on pitkään ollut legitimiteetin puute.

AU:n työntekijöistä suuri osa on valittu poliittisista syistä eikä osaamisensa perusteella. Moni Afrikan maa ei maksa unionille jäsenmaksujaan, ja AU on laajalti riippuvainen EU:n kaltaisten kumppaneiden tuesta. Kaikkiaan noin kaksi kolmasosaa AU:n rahoituksesta tulee ulkopuolisilta rahoittajilta, joista EU on suurin.

»AU:n pitää vähentää päätöslauselmien määrää ja panna päätöksiä toimeen. Maiden täytyy pysyä lupauksissaan ja toteuttaa päätökset myös paperin ulkopuolella», Louw-Vaudran sanoo.

Toimeenpanon puuttuessa autoritaariset johtajat tietävät, että he voivat takertua valtaansa – riippumatta siitä, että AU:n pitäisi sopimusten mukaan puuttua muun muassa valtakausien pitkittämiseen.

Vapaakauppasopimus voi kuitenkin muuttaa tilanteen. Murithi näkee Afrikan unionin hyvänä alustana syvemmälle integraatiolle. Kaikki Afrikan maat kuuluvat unioniin, ja vapaakauppasopimuksen avulla voidaan yhdenmukaistaa sekä kauppaa että liikkuvuutta rajoittavia säädöksiä. Vapaakauppasopimus voi nopeuttaa teollistumista ja synnyttää lisää työpaikkoja. Jos AU onnistuu tässä, koko järjestön legitimiteetti ja painoarvo voivat kasvaa.

 

Tähän saakka Afrikka on käynyt kauppaa enemmän mantereen ulkopuolisten valtioiden kanssa kuin sisäisesti. Ennen vapaakauppa­sopimusta Afrikan maiden kaupasta vain noin 15 prosenttia oli mantereen sisäistä. Aasiassa ja Euroopassa luvut ovat lähellä 60:tä ja 70:tä prosenttia.

»Se on todella absurdia. Afrikka voi omilla sisämarkkinoilla saada paljon hyvää aikaan poistamalla rajatarkastuksia ja kauppaa hidastavia tulleja», Ibrahim Anoba sanoo.

Anoba muistuttaa, että afrikkalaiset kävivät paljon kauppaa keskenään ennen siirtomaa-­aikaa. Keskinäinen kauppa hiipui, kun luonnon­varoja vietiin kolonialismin aikana pois mantereelta. Esimerkiksi Afrikan rautatieverkosto on rakennettu ennen kaikkea viemään luonnonvaroja sisämaasta satamiin ja ulos Afrikasta, ei auttamaan ihmisten tai tavaroiden liikkumista mantereen maiden kesken. Nyt suunnitelmissa on useita uusia rautateitä, jotka kulkisivat mantereen poikki ja halki.

Afrikka on jo myöhässä teollisesta vallan­kumouksesta, mutta sellainen tarvitaan, sanoo Daniel Silke, eteläafrikkalaisen konsultti­toimiston Political Futures Consultancyn johtaja. Teollistuminen edellyttää mantereen sisäistä kaupankäyntiä.

»Afrikkalaisten pitää valmistaa ja ostaa tavaroita paikallisesti. Mantereen sisäinen kauppa on avainroolissa, kun katsomme sata vuotta eteenpäin», hän sanoo.

Vapaakaupan potentiaali näkyy jo nyt alueellisessa taloudellisessa yhteistyössä. Afrikassa on kahdeksan alueellista järjestöä.

»Itä-Afrikan yhteistyöelin EAC on malliesimerkki, koska taloudet kasvavat hyvää vauhtia ja maat ovat avoimia ulkomaisille sijoittajille. Eteläafrikkalainen SADC ei ole yhtä toimiva poliittisen epävakauden takia, eikä siinä ole samanlaista avoimuutta kuin Itä-Afrikassa. EAC:llä on muun muassa jo nyt oma alueellinen passi», Silke sanoo.

 

Afrikan unionin jäsenmaiden johtajat kokoontuivat Etiopian Addis Abebassa helmikuussa. Kuva: EPA-EFE/STR/All Over Press.

Afrikan unionin jäsenmaiden johtajat kokoontuivat Etiopian Addis Abebassa helmikuussa. Kuva: EPA-EFE/STR/All Over Press.

 

Vapaakauppa-alueen lisäksi toinen suuri edistysaskel kohti aiempaa syvempää afrikkalaista integraatiota on ollut AU:n aloite vapaasta liikkuvuudesta Afrikassa. Se on ensimmäinen Afrikan unionin aloite, joka koskettaa afrikkalaisia yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta.

Päämääränä on ratifioida aloite ennen kuluvan vuoden loppua. Aloitteen mukaan afrikkalaiset saisivat liikkua viisumivapaasti Afrikan unionin alueella ja oleskella toisessa maassa 90 päivää. Lisäksi he saisivat oikeuden muuttaa ja perustaa liiketoimintaa toiseen maahan. Aloitteessa mainitaan myös kaikille mantereen asukkaille myönnettävä afrikkalainen passi.

»Viisumivapaa, taloudellisesti integroitunut Afrikka on unelmien täyttymys sellaiselle panafrikkalaiselle gradualistille kuin minä», sanoo Ibrahim Anoba.

Näihin päiviin asti Afrikassa on päässyt matkustamaan vapaammin eurooppalaisella tai pohjoisamerikkalaisella passilla kuin afrikkalaisella passilla. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Afrikan kehityspankin vuoden 2019 viisumivapautta mittaavan indeksin mukaan afrikkalaiset voivat nyt matkustaa yli puoleen mantereen maista hankkimatta viisumia etukäteen. Tänä vuonna muun muassa Nigeria on luvannut löyhentää viisumivaatimuksiaan muille afrikkalaisille.

Tässäkin asiassa Ruanda ja presidentti Paul Kagame olivat edelläkävijöitä. Kun Ruanda kevensi viisumivaatimuksiaan vuonna 2013, afrikkalaisten matkat maahan lisääntyivät Afrikan kehityspankin lukujen mukaan yli 20 prosenttia. Viisumisääntöjen löyhennyksen jälkeen myös kauppa Ugandan ja Kenian kanssa kasvoi 50 prosenttia. Musevenin ja Kagamen viimeaikainen kiista on kuitenkin lyönyt loven lukuihin.

Viisumikäytännöiltään Afrikan avoimimmat maat ovat Benin ja Seychellit. Saarivaltio Seychellien turismi kasvoi seitsemän prosentin vuosivauhtia vuosina 2009–2014, kun maa oli poistanut kaikki viisumivaatimukset afrikkalaisilta. Vuonna 2015 Seychellit laskettiin jo korkean tulotason maaksi.

Vapaaseen liikkuvuuteen liittyy myös pelkoja. Helposti tarttuvien tautien pelätään liikkuvan nopeasti avoimessa Afrikassa, ja turvallisuustilannetta ja terrorismin vaaraa käytetään usein perusteena rajojen sulkemiselle. Murithi kuitenkin muistuttaa, että terroristit eivät ano viisumia.

»Olipa vapaata liikkuvuutta ja vapaakauppaa tai ei, terroristit toimivat edelleen. Mutta terroristeja jahtaavat joutuvat pysähtymään rajoille odottamaan viisumia. Tiukka rajavalvonta vaikeuttaa taistelua terrorismia vastaan.»

Vapaa liikkuvuus ja vapaakauppasopimus voivat Murithin mukaan jopa ratkaista Afrikan konflikteja. Hän ottaa esimerkiksi Kenian ja Somalian.

»Kenialla on kehittynyt turismisektori safareineen ja mahtavine rannikkoineen. Somalialla on vähintään yhtä upeat rannat. Vapaan liikkuvuuden ja kaupan Afrikassa somalialaiset voisivat tulla Keniaan oppimaan turismisektorista. Somalia voisi käydä kauppaa ja maa saisi elämänlangan. Syntyisi työpaikkoja ja yrityksiä sotimisen sijaan», Murithi sanoo.

Louw-Vaudran puolestaan muistuttaa, että jos ihmiset eivät pääse liikkumaan, vapaa kauppakaan ei merkitse paljoa. Silloin vapaakauppasopimuksesta hyötyvät lähinnä monikansalliset yritykset, mutta pienet valtiot ja ihmiset jäävät vaille vapaakaupan hyödyistä.

Vapaampi kauppa ja liikkuvuus voivat pitkällä aikavälillä myös vähentää ihmisten tarvetta muuttaa.

»Kun rajat avataan ja kaupankäynti pääsee vauhtiin, ihmisten ei tarvitse taistella leivänmurusista suljettujen rajojen sisällä. Vapaa liikkuvuus kasvattaa taloutta ja parantaa ihmisten elinoloja. Tämä puolestaan johtaa siihen, että paremman elämän perään ei tarvitse lähteä ulkomaille», Murithi sanoo.

Vapaata liikkuvuutta Afrikassa vaikeuttaa kuitenkin yksi suuri tekijä: EU. Siirtolaisuuden pelossa EU on solminut sopimuksia monen Afrikan maan kanssa. EU maksaa muun muassa Sudanille siitä, että se pysäyttää Afrikan sarvesta tulevia ihmisiä rajalleen eikä päästä heitä eteenpäin Libyaan, josta he voisivat jatkaa Eurooppaan. Tulevina vuosina yhä suurempi osa EU:n rahoituksesta myös AU:lle on määrä kohdistaa rajavalvontaan ja siirtolaisuuden estämiseen.

»AU neuvottelisi paljon mieluummin EU:n kanssa yksikkönä. Nyt ihmiset eivät ole tyytyväisiä, vaan sopimukset kasvattavat epäluuloa maiden kesken. Maat ovat tietenkin itsenäisiä valtioita ja saavat sopia EU:n kanssa mitä haluavat, mutta se ei edistä afrikkalaista yhtenäisyyttä. Se ei myöskään ole reilua AU:n tavoitteita kohtaan», Louw-Vaudran sanoo.

Toinen epäluuloa maiden kesken herättävä asia on muukalaisviha. Syksyllä 2019 Etelä-Afrikassa nähtiin jälleen väkivaltaisia hyökkäyksiä ulkomaalaisia vastaan.

Suurin osa afrikkalaisista siirtolaisista liikkuu mantereen sisällä, ja moni pyrkii etenkin Etelä-Afrikkaan paremman elämän perässä.

»Muukalaisviha on erityisesti eteläafrikkalainen ilmiö, ja se liittyy maan väkivaltaiseen rotusorron historiaan», Louw-Vaudran sanoo.

Etelä-Afrikan valtio kääntyi rotusorron aikana haavoittuvimpia jäseniään vastaan, ja maa on edelleen taloudellisesti maailman epätasa-arvoisin. Kun 10 miljoonaa eteläafrikkalaista 58 miljoonasta on työttömänä, toimeentulevia maahanmuuttajia on helppo syyttää kaikesta kurjuudesta.

Huomionarvoista on myös se, että tulevaisuudessa yhä useampi afrikkalainen todennäköisesti lähtee liikkeelle ympäristösyistä, etenkin ilmastonmuutoksen ja kuivuuden takia.

»Jos ympäristöongelmia ei oteta vakavasti, tämä siirtolaisuus kasvaa ja voi johtaa epä­vakauteen useassa maassa», Daniel Silke sanoo.

 

Kuluvana vuonna Afrikan unionia johtaa Etelä-­Afrikka. Maalla on suuri paine saada vapaakauppasopimus toimimaan. Se astuu voimaan vaiheittain.

Ensimmäinen toimeenpanovaihe alkoi kesällä 2019, kun 27 maata oli ratifioinut sopimuksen. Heinäkuussa 2020 alkaa seuraava vaihe, jonka neuvottelut ovat vielä käynnissä. Tavoitteena on, että tullimaksut poistettaisiin 90 prosentilta tuotteista ja maat saisivat itse päättää, mitkä tuotteet tullataan. Tullien lisäksi pitäisi poistaa muita kauppaa vaikeuttavia tekijöitä, kuten alkuperään liittyvät maiden omat säännökset ja vaivalloiset rajamuodollisuudet. Alueelliset konfliktit ja infrastruktuurin puutteet kuitenkin vaikeuttavat kaupankäyntiä. Haasteena on myös saada kaikki allekirjoittajamaat ratifioimaan sopimus.

Ongelma on, että Afrikalla on todella paljon halua kehittyä, mutta ei kehitystä ajavia visionäärejä, sanoo Liesl Louw-Vaudran. »Aito yhteinen visio siitä, mitä afrikkalainen integraatio voisi olla ja miten sitä voisi vahvistaa, puuttuu.»

Myös väestönkasvun hyödyntämiseen tarvittaisiin visioita. Samalla kuin muu maailma vanhenee, Afrikkaan kasvaa maailman suurin nuorten työntekijöiden väestö. »Jos mantereen tärkeimmät taloudet teollistuvat ja nuoret saavat tätä tukevaa koulutusta, Afrikka voi väestönkasvun avulla ottaa valtavan loikan eteenpäin», Daniel Silke sanoo.

Alueellinen yhdentyminen on edellytys myös Afrikan aiempaa vahvemmalle roolille globaalissa taloudessa. Kun Afrikan riippuvuus ulkopuolisista valtioista vähenee, mantereella olisi mahdollisuus vihdoin päästä irti vanhoista geopoliittisista, taloudellisista ja sosiokulttuurisista kahleistaan ja edetä kohti omannäköistään tulevaisuutta.

Kansallinen etu kuitenkin menee useimmissa valtioissa Afrikan intressien edelle. Ilman  syvää integraatiota riskinä on, että Afrikan maat syöksyvät riippuvuussuhteeseen uusien nousevien valtojen, kuten Kiinan, Venäjän, Turkin tai
Persianlahden maiden, kanssa.

Afrikan yhdysvallat on alusta asti ollut utopia.