Siirry sisältöön

Laitoikeisto on ominut maahanmuuttopuheen Euroopassa, ja se johtaa keskustelun väärille raiteille

Laitoikeisto on ominut maahanmuuttopuheen Euroopassa, ja se johtaa keskustelun väärille raiteille

Laitaoikeisto otti voiton eurovaaleissa, joita väritti kiihtyvä puhe maahanmuutosta. Keskustelussa äänessä ovat lähinnä kantaeurooppalaiset, joilla ei ole kokemusta itse järjestelmästä. On aika herätä siihen, mitä maahanmuutto merkitsee ihmisten elämässä.

Teksti Taina Tervonen

Kuvat FEDERICO SCOPPA/AFP/Lehtikuva

Kun Frontexin entinen johtaja Fabrice Leggeri ilmoitti helmikuussa asettuvansa eurovaaleissa laitaoikeistopuolueen ehdokkaaksi, uutinen ei ollut niinkään salama kirkkaalta taivaalta kuin ukkosen jyrähdys pitkän hellepäivän päätteeksi: äkillinen mutta odotettu.

Vuosina 2015–2022 EU:n rajavirastoa johtanut ranskalainen Leggeri oli vuosien ajan kovan kritiikin kohteena Frontexin tekemistä tai todistamista ihmisoikeusloukkauksista. Hän erosi keväällä 2022 sen jälkeen, kun Euroopan petostentorjuntavirasto Olaf ryhtyi tutkimaan viraston toimia.

Olafin raporttia ei julkaistu, mutta Leggerin kanta asiaan tuli hänen loppukaudellaan selväksi. Johtajan mukaan ”kansalaisjärjestöjen ja EU-lain tyrannia” sabotoi viraston toimintaa ja esti tehokkaan rajavalvonnan.

Samoilla linjoilla hän jatkaa nyt ranskalaisen Kansallisen liittouman (Rassemblement National) ehdokkaana.

”Koska halusin suojella Eurooppaa maahanmuuton hyökyaallolta, jouduin yli kahden vuoden ajan Euroopan komission ja kansalaisjärjestöjen painostuksen kohteeksi”, toteaa Leggeri puolueen julkaisemalla videolla. ”Voin todistaa, että Frontexin kaltainen työkalu on komission toimesta turmeltu jonkinlaiseksi super-kansalaisjärjestöksi.”

Tuoreessa tv-haastattelussa Leggeri puhui Euroopan komission ”noitavainosta”, jonka kohteeksi hän on joutunut.

Leggeri tuli aikoinaan viraston johtoon Ranskan silloisen sosialistihallituksen päätöksellä. Sisä- ja puolustusministeriöiden kautta kulkenut Leggeri oli tehnyt aikaisemman uransa rajavalvonnan ja laittoman maahanmuuton parissa. Hän ehti työskennellä myös parjaamassaan komissiossa vuosina 2000–2003, niin ikään rajakysymysten parissa. Saksaa ja englantia sujuvasti puhuva virkamies oli varteenotettava ehdokas Frontexin johtoon.

Pian virkaan astuttuaan Leggerillä oli vastassa vuoden 2015 pakolaiskriisi. Viraston mandaattia laajennettiin ja budjetti lähes kahdeksankertaistui: vuonna 2014 se oli 97 miljoonaa euroa, vuonna 2022 jo 754 miljoonaa.

Tätä Leggeri on ollut edistämässä. Samalla hän on sinnikkäästi kiistänyt kaiken virastoon kohdistuneen kritiikin. Viraston sisällä Leggerin kerrotaan keskittäneen päätösvaltaa omiin käsiinsä.

Viraston apulaisjohtaja Gil Arias-Fernandez kertoi toukokuussa 2022 Le Monde -lehden haastattelussa, että Leggeri veti pois apulaisjohtajalle kuuluvia tehtäviä ja vähätteli viraston perusoikeusvastaavan Inmaculada Arnaez Fernandezin työtä. Arias-Fernandezin mukaan useat perusoikeusvastaavan raportit mahdollisista ihmisoikeusloukkauksista jätettiin huomiotta. Viraston perusoikeustarkkailijoiden 40 pestiä olivat vuonna 2021 edelleen täyttämättä.

 

Tämä on siis ollut Leggerin viesti jo pitkään: jos rajat halutaan pitää kiinni, on perusoikeuksien kunnioittamisesta pakko luopua. Suomenkin uudessa rajaturvallisuuslaissa katsotaan rajanylittäjien olevan niin iso uhka, että kansainvälisten ihmisoikeussopimusten polkeminen on hyväksyttävää.

Toisin sanoen: rajan ylittäjällä on ihmisenä vähemmän oikeuksia kuin minulla, joka olen rajan toisella puolella. Tästä ei ole enää pitkä matka siihen, että rajan ylittäjän ihmisarvo on minun ihmisarvoani alhaisempi. Siinä fyysisessä paikassa, eli rajalla, ylittäjä ei ole ihan yhtä ihminen kuin minä.

Tätä laitaoikeisto ajaa kaikkialla Euroopassa.

Vettä myllyyn lisää Britannian uusi, niin sanottu Ruanda-laki, joka mahdollistaa koko turvapaikkaprosessin sekä hakijoiden ulkoistamisen kolmanteen maahan rahaa vastaan. Tätä mallia ajaa myös Leggeri. Suomenkin hallitus ajaa vastaavan mallin selvittämistä EU-komissiossa.

Toistaiseksi yksikään poliittinen voima, sen enempää oikealta kuin vasemmaltakaan, ei ole esittänyt vastaehdotuksia laitaoikeiston tarjoamille ratkaisuille – ellei vastineeksi katsota muistutusta siitä, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Ihmisoikeuspuheella ei myöskään ratkaista sitä, miten ontuvaa turvapaikkajärjestelmää uudistetaan tai miten luovitaan vanhenevassa yhteiskunnassa.

 

Muistutus on tärkeä, mutta sillä ei ratkaista maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Sitä miten Eurooppa valmistautuu köyhistä maista tulevaan muuttoliikkeeseen, joka tuskin pysähtyy, kun eriarvoisuus, ilmastonmuutos ja demokratian puute maailmassa kiihtyvät.

Ihmisoikeuspuheella ei myöskään ratkaista sitä, miten ontuvaa turvapaikkajärjestelmää uudistetaan tai miten luovitaan vanhenevassa yhteiskunnassa. Monissa Euroopan maissa on samanaikaisesti työttömyyttä (joka kohdistuu suhteellisesti eniten entisten maahanmuuttajien lapsiin) ja työvoimapulaa (johon vastaavat usein tuoreeltaan tulleet maahanmuuttajat).

Tällä hetkellä ainoa poliittinen voima, joka tarjoaa vastauksia näihin kysymyksiin, on laitaoikeisto. Se haluaa rajat kiinni ja tarjoaa maahanmuuttokysymyksiin yksinkertaisen ja tehokkaana esitetyn ratkaisun.

Leggerin suussa painavaksi viestin tekee se, että kyseessä on rajaviraston entinen johtaja. Kun hänet todennäköisesti valitaan, tuo hän mukanaan europarlamenttiin laajan verkoston kontakteja paitsi EU-elimiin, myös jäsenvaltioiden rajaviranomaisiin ja aseteollisuuden yrityksiin, jotka toimittavat ja tuottavat teknologiaa rajavalvonnan tarpeisiin.

Leggeri sanoo olevansa väärinkäytösten paljastaja, ”rajavalvonnan whistleblower” – ja totta on, että olisi korkea aika herätä siihen, mitä maahanmuutto oikeasti tarkoittaa, oikeiden ihmisten elämässä.

 

Euroopan rajat ovat minulle tuttuja. Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan matkustanut ja raportoinut unionin ulkorajoilta – Italiassa, Espanjassa, Kreikassa ja Unkarissa – sekä viettänyt aikaa sisärajoilla, esimerkiksi Espanjan ja Ranskan välillä.

Schengen-alueen vapaasta liikkuvuudesta huolimatta Ranskan poliisi partioi maiden rajalla ja käännyttää osan ylittäjistä takaisin Espanjaan. Sitten ylittäjät yrittävät uudestaan.

Ensin virallinen syy rajan valvonnalle olivat terrori-iskut, vaikka yksikään viime vuosien iskujen tekijöistä ei tiettävästi tullut Ranskaan tätä kautta. Sitten syy oli korona.

Kun partiointi oli tiukkaa, jotkut uivat Bidassoa-joen yli. Silloin tuli myös ruumiita, koska joen virtaukset ovat salakavalan kovia ja arvaamattomia.

Mutta nyt ei olla siinä tilanteessa.

 

Fodé tähtäsi alusta asti Ranskaan, jossa oli kotoisa kieli, tuttavia kotiseudulta ja valmis verkosto helpottamassa uuteen ympäristöön kotoutumista.

 

Tänäkin vuonna Ranskan poliisi partioi edelleen, summittaisesti, joen ylittävillä silloilla ja rajalta lähtevissä kaupungin busseissa. Espanjan puolella juttelen senegalilaisen miehen kanssa, joka on matkalla Pariisiin. Fodélla on kiire: hänellä on Pariisin lähistöllä varastotyö supermarketissa, jossa häntä odotetaan.

Miksei hän sitten ole töissä vaan Espanjassa, kysyn.

Fodé kertoo tulleensa karkotetuksi Ranskasta edellisenä päivänä. Hänet lennätettiin Pariisista Madridiin, koska turvapaikkahakemuksen käsittelyssä kävi ilmi, että Fodé oli tullut Ranskaan Espanjasta. Hänen sormenjälkensä olivat Eurodac-järjestelmässä, ja Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa, johon hakija on ensimmäiseksi tullut. Fodén olisi siis pitänyt jättää hakemuksensa Espanjaan, joten hänet lähetettiin sinne takaisin.

Tämä on juuri sitä integroitua ja yhteistä turvapaikkapolitiikkaa, jota EU:ssa on yritetty ajaa – ja joka ei yksinkertaisesti toimi käytännössä. Näin sanovat myös Leggeri ja laitaoikeisto, samoin kuin Leggerin arvostelemat kansalaisjärjestöt.

Kaikki toteavat saman: ihmiset, jotka liikkuvat paikasta toiseen, eivät toimi Brysselissä pitkissä neuvotteluissa sovittujen periaatteiden mukaan. He kulkevat omien tarpeidensa ja etujensa perässä.

Palautuksesta oli ilmoitettu Fodélle pari päivää aiemmin poliisilaitoksella, jonne hän oli kuuliaisesti saapunut aina kun kutsu kävi. Yhtä kuuliaisesti hän oli pakannut reppunsa ja noussut lentokoneeseen Pariisissa. Fodé ei pyrkinyt pakoon eikä piiloon, eikä ollut vastustanut päätöstä.

Madridissa lentokentällä vastassa oli Espanjan Punainen Risti, joka Fodén mukaan tiedusteli, mitä hän halusi tehdä: jäädä Espanjaan vai jotain muuta? Fodé kertoi vastanneensa, että jos on jäätävä Espanjaan, toki hän sitten jää. Mieluummin hän palaisi Pariisiin, koska siellä on se työpaikka ja asunto. Tämä kuulosti kaikista sen verran järkevältä vaihtoehdolta, että Fodélle neuvottiin bussiyhteydet kohti Ranskan rajaa.

Siellä tapasimme, Irunin rajakaupungissa.

Rajan ylittäessään Fodésta tulisi laiton siirtolainen. Jos hän jäisi Espanjan puolelle, hän voisi hakea turvapaikkaa – Ranskassa hänellä ei ollut enää lupaa olla.

Baskimaan paikallisbussia odotellessa ehdimme jutella lisää. Fodé kertoi tulleensa Espanjaan Kanariansaarten kautta. Siellä ne sormenjäljet oli otettu. Fodé tähtäsi alusta asti Ranskaan, jossa oli kotoisa kieli, tuttavia kotiseudulta ja valmis verkosto helpottamassa uuteen ympäristöön kotoutumista – ja varsinkin työnhakua. Fodé oli lähtenyt matkaan nimenomaan töiden takia.

Kotona itäsenegalilaisessa kylässä olivat vaimo, kaksi lasta ja räätälin ateljee, jonka tuotto ei riittänyt perheen elättämiseen. Fodé kertoi ansainneensa päivässä keskimäärin 2 000 CFA-frangia eli noin kolme euroa, jolla saatettiin ostaa kaksi kiloa riisiä, litra öljyä ja kilo sokeria.

Hän harmitteli, että oli tehnyt virheen hakemalla turvapaikkaa saapuessaan Ranskaan. Sitä ei senegalilaisille myönnetä kuin poikkeustapauksissa, esimerkiksi silloin, jos hakijaa on vainottu homoseksuaalisuuden vuoksi.

Fodé kertoi saaneensa huonoja neuvoja. Malilaiset ja norsunluurannikkolaiset kanssamatkustajat olivat opastaneet hakemaan turvapaikkaa vasta määränpäässä – ei siis Espanjassa, jonne Fodélla ei ollut aikomustakaan jäädä. Heidän mukaansa turvapaikkahakemus takaisi mahdollisuuden oleskella laillisesti maassa hakuprosessin ajan. Se kuulosti Fodésta paremmalta kuin laiton oleskelu, vaikka hänellä itsellään ei ollut edes aikomusta anoa turvapaikkaa. Hänhän oli tullut Eurooppaan töihin.

Fodé kertoi jättäneensä hakemuksen pienen maalaiskaupungin poliisilaitokselle. Paikallisessa vastaanottokeskuksessa Fodé asui vain satunnaisesti. Hän suuntasi Pariisin seudulle, missä odotti valmis verkosto. Töitä löytyi nopeasti. Turvapaikanhakijana Fodélla ei tosin ollut työlupaa, joten hän lainasi tuttavaltaan papereita, korvausta vastaan tietenkin.

Ja aina kun kutsu pienen maalaiskaupungin poliisilaitokselle kävi, Fodé ilmoittautui. Hän ei yrittänyt luistaa velvollisuudesta, minkä vuoksi hän päätyi Madridin lentoasemalle.

Tarinan päätteeksi Fodé siis istui baskimaan bussissa ylittämässä Ranskan ja Espanjan rajaa, jotta ehtisi seuraavaksi aamuksi takaisin töihin.

Päivän viimeinen bussi Pariisiin oli kuitenkin ehtinyt jo lähteä.

Parempi odottaa aamuun, totesin.

Fodé kiitteli neuvoista ja kävi nostamassa käteistä seuraavan päivän bussilippua varten.

Seuraavana päivänä sain viestin: Fodé oli päässyt turvallisesti perille ja oli metrossa matkalla töihin. Hän oli myös soittanut vaimolleen. Fodé sanoi, ettei hän ollut halunnut huolestuttaa vaimoa kertomalla palautuksesta, mutta ei hän olisi osannut valehdellakaan.

Vastaisuudessa soita ihmeessä, sanoin. Vaimo kuvittelee vielä jotain paljon pahempaa, jos ei tiedä.

 

Kummassa yhteiskunnalla on enemmän voitettavaa: siinä, että Fodé jää kotimaahansa kituuttamaan kolmen euron päiväpalkalla, vai siinä että Fodé maksaa veroja Ranskaan?

 

Kuinka paljon rahaa yhteiskunta oli Fodén reissuun laittanut? Euroopan unioni maksaa sekä lähtö- että tulomaille suuria summia siitä, että ne pidättelevät lähtijöitä – puhumattakaan Fodén turvapaikkaprosessiin ja palautukseen menneistä summista.

Leggerin hengenheimolaisten ratkaisun mukaan Fodén tulo Eurooppaan olisi pitänyt alun perinkin estää, tarvittaessa voimakeinoin.

Näin on toimittu esimerkiksi Kreikassa, jossa rajavartijat ovat lastanneet Turkista tulevia ihmisiä pelastuslautoille ja työntäneet heidät merivirtojen kuljetettaviksi takaisin kohti Turkin aluevesiä. Tämä on ihmisoikeussopimusten vastaista toimintaa, joka tapahtui Frontexin silmien alla. Viraston johtaja Leggeri ei toimintaan puuttunut.

Huhtikuun lopussa kaksi ranskalaista ihmisoikeusjärjestöä teki Leggeristä rikosilmoituksen Pariisin alioikeuteen. He syyttävät Frontexin entistä johtajaa osallisuudesta ihmisyyden vastaisiin rikoksiin ja kidutukseen.

Asian voisi toki ajatella toisinkin päin.

Jos Fodé olisi saapunut maahan laillisesti, niin kuin hän olisi halunnut, hän olisi maksanut viisumistaan Ranskan valtiolle ja lentolipusta todennäköisesti eurooppalaiselle yritykselle. Hän olisi hakenut töitä omalla nimellään ja maksaisi sosiaaliturvamaksuja ja veroja valtiolle.

Fodén elämä ei maksaisi Ranskalle pennin hyrrää: hän ei nostaisi sosiaalitukia ja tuskin kävisi paljon lääkärissä, sillä hän on terve nuori mies, jolla ei ole aikomustakaan tuoda perhettään Ranskaan. Perhe elää ja voi paljon paremmin kotona Senegalissa, jossa heidän elintasonsa nousee kiitos Fodén lähettämien rahojen.

Fodé ei kuitenkaan hakenut viisumia, koska sitä ei myönnetä hänen kaltaiselleen hakijalle.

Tällaisia ongelmia ei ratkaista ihmisoikeuspuheella sen paremmin kuin rajojen sulkemisellakaan – saati näiden loputtomalla vastakkainasettelulla. Mutta kummassa tapauksessa eurooppalaisella yhteiskunnalla on enemmän voitettavaa: siinä, että Fodé jää kotimaahansa kituuttamaan kolmen euron päiväpalkalla, vai siinä että Fodé maksaa veroja Ranskaan?

 

Vuodenvaihteessa 2014–2015, samoihin aikoihin, kun Fabrice Leggeri nimitettiin Frontexin johtajaksi, tapasin 19-vuotiaan Aminatan. Hän oli saapunut Ranskaan yksin nipin napin täysi-ikäisenä ja saanut töitä pariisilaisesta afrosalongista, jossa hän teki kampauksia pimeällä urakkapalkalla aamusta iltayöhön.

Salongin afrikkalainen pomo maksoi palkkaa silloin kun huvitti, vaikka Aminata kollegoineen teki töitä päivät pitkät. Palkkapäivä oli aina seuraavalla viikolla, ja siksi Aminata palasi aina takaisin, kunnes kärsivällisyys loppui.

Neuvokkaana nuorena naisena Aminata marssi paikallisen ammattiliiton päivystykseen. Päivystyksessä oli vastassa ranskalainen Maryline, joka ei hätkähtänyt tilannetta: samassa salongissa oli töissä parikymmentä afrikkalaista ja kiinalaista kampaajaa ja manikyristiä, jotka kaikki olivat laittomasti maassa ja tekivät pimeitä töitä. Maryline sanoi Aminatalle, että jos kaikki ovat samaa mieltä, järjestetään lakko. Kaikki suostuivat ajatukseen – kenelläkään ei ollut enää mitään menetettävää. Sitten Maryline soitti työtarkastajalle, joka saapui salonkiin ja kirjasi ylös 40 työlainsäädännön rikkomusta.

Entinen Frontex-johtaja, nykyinen poliitikko Fabrice Leggeri. Kuva: Wikimedia Commons/photonews.at/Georges Schneider

Entinen Frontex-johtaja, nykyinen poliitikko Fabrice Leggeri. Kuva: Wikimedia Commons/photonews.at/Georges Schneider

Seurasin Aminatan ja hänen kollegoidensa lakkoa kymmenen kuukautta. Kun kysyin Aminatalta, miksi hän oli lakossa, hän vastasi: »Haluan maksaa veroja Ranskaan. Haluan olla tämän yhteiskunnan jäsen ja se alkaa siitä, että maksan veroja. Sitä varten minulla on oltava laillinen työsopimus. Ja sitä varten minulla on oltava oleskelulupa.»

Nykyään Aminata on töissä vastaanottovirkailijana Pariisin poliisilaitoksella. Lakon päätteeksi Aminata työtovereineen haastoi entisen työnantajansa oikeuteen ihmiskaupasta ja tämä tuomittiin. Se oli juhlapäivä kaikille, myös ammattiliiton Marylinelle ja työtarkastajalle.

Työtarkastaja totesi myöhemmin tavatessamme, että tässä tapauksessa voittivat ennen kaikkea laki ja oikeus ja ranskalainen yhteiskunta.

Kyse ei ole siitä, pitäisikö Fodé ja Aminata lähettää takaisin sinne, mistä aikoinaan tulivatkin. Se olisi kallista ja hankalaa – ja Aminatan kohdalla laitontakin, koska hänellä on nykyisin Ranskan kansalaisuus. Hän saa äänestää myös tulevissa eurovaaleissa.

Kyse ei myöskään ole siitä, millä konstilla rajat saataisiin niin ihmisenpitäviksi, ettei läpi tule enää ketään. Se on vielä kalliimpaa ja hankalampaa – ja yhtä lailla tuhoon tuomittua.

Aina rajan yli joku tulee. Jos ei muuten, niin maksamalla siitä, että rajalla joku sulkee silmänsä juuri sopivalla hetkellä, tai siitä, että viisumihaussa ei ollakaan niin pilkuntarkkoja. Ihmissalakuljetus on miljoonabisnestä, joka ruokkii korruptiota ja häikäilemätöntä rikollisuutta, jossa ihmisoikeuksilla ei ole enää mitään arvoa.

Kyse on siitä, miten me keskustelemme näistä asioista, myös yhdessä Fodén ja Aminatan kanssa. He tuntevat Euroopan maahanmuuttomekanismit ja niiden sudenkuopat paljon paremmin kuin yksikään ”kantaeurooppalainen”.

Kyse on siitä, millaisia vastauksia yritämme näihin kysymyksiin etsiä – eikä vastauksia voi olla vain yhtä.

”Viattomuuden aika on ohi”, totesi Fabrice Leggeri ranskalaisen Le Figaro -lehden haastattelussa helmikuussa. Ja niin se totta vie onkin.

Nykyinen mustavalkoinen keskusteluasetelma ei vastaa maahanmuuton todellisuutta: realiteetit ovat huomattavasti monisyisempiä. Juuri nyt suurimpina äänitorvina toimivat tahot, joiden mukaan ihmisarvo kuuluu vain niille, jotka pysyvät rajan toisella puolella.

Juttua muokattu 11.6. klo 12.58: Otsikko ja ingressi päivitetty eurovaalien jälkeen.