Skip to main content

Norja hakee energiaa yhä pohjoisempaa

Norja hakee energiaa yhä pohjoisempaa

Öljyteollisuuden uusimmat porauslisenssit ovat Barentsinmerellä lähes Huippuvuorten tasalla. Ympäristöarvot jäävät Norjan politiikassa toistuvasti toiseksi.

Teksti Juha Mäkinen

Kuvat Juha Mäkinen

Matkaa Pohjoisnavalle on 1300 kilometriä, mutta Longyearbyenin keskustan kävelykadulla ihmiset käy­vät ostoksilla ja istuvat terasseilla naut­timassa auringosta kuin missä tahansa Keski-Euroopan kaupungissa. Huippu­vuorten pääkaupungissa aurinko pais­taa yhtäjaksoisesti huhtikuun lopulta elokuun lopulle.

Suurin osa Longyearbyenin noin 2 000 asukkaasta on nuoria aikuisia, jotka tulevat tänne vuodeksi tai pariksi ansaitsemaan ja palaavat sitten mante­reelle. Eurooppa ikääntyy, mutta täällä vanhuksia ei näy.

Erikoiseksi kaupungin tekee myös se, että Longyearbyenin kaduilla saattaa tul­la vastaan sauvakävelijä, jolla on kivääri selässään. Jääkarhujen varalta asetta täy­tyy kantaa mukana aina, kun suuntaa vähänkin asutuksen ulkopuolelle.

Vuonna 1906 perustettu Longyear­byen on entinen kaivoskaupunki, joka on 20 viime vuoden aikana kokenut huo­mattavan muodonmuutoksen. Vaikka Huippuvuorilla kaivetaan edelleen hiiltä, sen rinnalle ovat nousseet turismi ja tut­kimus. Huippuvuorten yliopistokeskuk­sen palkkalistoilla on nelisenkymmentä professoria.

Huippuvuorten ”sivilisoituminen” on osa Norjan tietoista panostusta ark­tisiin alueisiinsa. Norja on nimennyt Arktiksen tärkeimmäksi strategiseksi prioriteetikseen.

Norjan talouden kaksi tärkeintä vientisektoria ovat öljy- ja kaasuteolli­suus sekä kalastus. Molemmat tähyilevät samoille pohjoisille vesille.

Öljyntuotanto puolittui

”Norja on maailman ainoa bipolaarinen valtio”, toteaa Norjan luonnonsuojelu­liiton puheenjohtaja Lars Haltbrekken. Ilmaisulla on kaksi merkitystä: Norja on läsnä molemmilla napa-alueilla, mutta lisäksi maata tuntuu ympäristökysymys­ten suhteen vaivaavan kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Yhtäältä Norja voi ylpeillä sillä, et­tä se tuottaa 99 prosenttia sähköstään vesivoimalla. Toisaalta maan vauraus perustuu öljyyn ja kaasuun. Norja on maailman toiseksi suurin kaasunviejä ja seitsemänneksi suurin öljynviejä.

Öljyteollisuus tuottaa lähes neljän­neksen maan bruttokansantuotteesta ja työllistää yli 40 000 ihmistä. Epäsuorasti öljyteollisuuden työllistämiä arvioidaan olevan jopa 200 000. Alan suurin yritys on valtionyhtiö Statoil.

Öljysektorilla on paljon vaikutusval­taa norjalaisessa yhteiskunnassa. Lars Haltbrekkenin mukaan tämä näkyy jopa siinä, että ilmastoskeptisismi on saanut Norjassa enemmän jalansijaa kuin muis­sa Pohjoismaissa.

Norjan öljyntuotanto on kuitenkin laskenut koko 2000-luvun ajan. Tuotan­non huippu, Norjan oma peak oil, osui vuoteen 2001, jolloin Norjassa tuotettiin 3,2 miljoonaa barrelia raakaöljyä päiväs­sä. Vuonna 2012 tuotanto oli enää puolet tästä.

Öljyteollisuus haluaakin kuumeises­ti korkata uusia alueita. Painopiste on siirtymässä Pohjois-Norjaan. Maan öl­jyministeriö myönsi kesäkuussa 24 uutta tuotantolisenssiä, joista 20 Barentsinme­relle ja neljä Norjanmerelle.

Pohjoisimmat lisenssit ovat 74. le­veysasteen tuntumassa, yhtä pohjoises­sa kuin Huippuvuorten eteläisin saari Karhusaari.

Tuotannon siirtyessä pohjoiseen edessä on väistämättä ristiriitoja. Ba­rentsinmeri on maailman rikkaimpia ja tuottavimpia meriekosysteemejä ja tär­keä kalastusalue.

Ei olekaan ihme, että ympäristöjär­jestöjen lisäksi myös norjalaiset kalas­tajat suhtautuvat karsastaen öljyteolli­suuteen. Kala on Norjan toiseksi tärkein vientituote – heti öljyn ja kaasun jälkeen. Maassa toimii lähes 14 000 ammattika­lastajaa.

Jo tuotantoa edeltävä tutkimus aiheuttaa haittoja kalastajille. Öljy- ja kaasuesiintymiä etsitään seismisillä tut­kimuksilla, joissa ”ammutaan” ääniaal­toja merenpohjaan. Kalastajien mukaan tämä karkottaa kalat kymmenien kilo­metrien säteellä.

”Ongelmana on, että norjalaisilla ka­lastusviranomaisilla ja merentutkimus­laitoksella ei ole todellista vaikutusvaltaa öljyntuotantoa koskevassa päätöksenteossa. Heillä on vain neuvoa-antava rooli, mutta kaikki päätösvalta on öljy­viranomaisilla”, arvostelee Norjan ran­nikkokalastajien liiton puheenjohtaja Hilde Rødås Johnsen.

Erityisen kiistelty on ollut ehdo­tus öljynetsinnästä Pohjois-Norjassa sijaitsevan Lofoottien saariryhmän tuntumassa. Paitsi että Lofootit on yk­si Norjan tunnetuimmista luontomat­kailukohteista, Lofoottien vedet ovat tärkeitä turskan kutualueita. Norjan merentutkimuslaitoksen mukaan 70 prosenttia Norjanmeren ja Barentsin­meren alueella pyydetyistä kaloista käy jossain vaiheessa elämänsä aikana Lo­foottien vesillä.

Vaikka öljyteollisuus onkin norjalai­sen yhteiskunnan pyhä lehmä, Lofoottien vesien avaaminen öljyntuotannolle on herättänyt tavallista enemmän vastus­tusta. Väistyvässä hallituskoalitiossa va­semmistopuolue ja keskusta vastustivat hankkeita, ja öljyministeri Ola Borten Moe taipui keväällä toteamaan, ettei öl­jyntuotannolle Lofooteilla ole tarpeeksi kannatusta. Asia voi kuitenkin nousta uudestaan esiin, kun Norjan uusi hallitus aloittaa työnsä.

Pääpuolueet muistuttavat toisiaan

Norjassa kaikkiin öljynporaushankkei­siin on pyydettävä kanta ympäristömi­nisteriön alaisilta viranomaisilta. Suo­situksilla ei kuitenkaan vaikuta olevan suurta merkitystä: Jens Stoltenbergin keskustavasemmistolaisen hallituksen kaudella tuotantolupa on myönnetty 80 prosentille niistäkin hankkeista, joihin ympäristöviranomaiset ovat antaneet kielteisen kannan.

Edeltävä oikeistohallitus ei ollut juuri kummempi: se ohitti ympäristö­viranomaisten kannan 71 prosentissa tapauksista.

Tämän lehden mennessä painoon näytti erittäin todennäköiseltä, että val­ta siirtyy parlamenttivaaleissa oikealle vasemmiston ja keskustan kahdeksan vuoden valtakauden jälkeen. Ympäris­töväki ja kalastajat eivät odota tämän ainakaan parantavan asioita. Kautensa päättävässä hallituksesta sosialistipuo­lue ja keskustapuolue ovat torpanneet joitakin öljynporaushankkeita, mutta oikeistohallituksesta ei jarrumiehiä löy­tyne senkään vertaa.

Lars Haltbrekkenin mukaan pää­puolueet – työväenpuolue ja konserva­tiivinen Høyre – eivät juuri eroa toisis­taan ympäristölinjauksissa. Populistinen Edistyspuolue vastustaa jopa Kioton so­pimuksen jatkokautta.

”Jos siis saamme vaalien jälkeen Høyren ja Edistyspuolueen yhteishal­lituksen, asiat menevät huonompaan suuntaan. Jos taas Høyre, liberaalipuolue Venstre ja kristilliset muodostavat koa­lition, asiat pysyvät kutakuinkin ennal­laan”, Haltbrekken arvioi.

Svalsat-aseman satelliittiantennien kuvut hallitsevat maisemaa Platåbergetin laella Longyearbyenin lähellä.

Svalsat-aseman satelliittiantennien kuvut hallitsevat maisemaa Platåbergetin laella Longyearbyenin lähellä.

Jännitteitä 78. leveysasteella

Norjan ulkopoliittisten ja talou­dellisten intressien kannalta Huippuvuoret sekä kaukana lännes­sä sijaitseva Jan Mayenin saari ovat paljon kokoaan merkittävämpiä paikkoja. Niiden ansiosta Norja hallinnoi huomattavasti suurempia merialueita kuin sillä olisi pelkän Manner-Norjan perusteella oikeus.

Huippuvuoret tunnustettiin osaksi Norjaa vuonna 1920 laaditulla kansainvälisellä sopimuksella. Sopi­mus myös rajoittaa Norjan suvereni­teettia alueella: Huippuvuoria ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin, ja kaikilla sopimuksen allekirjoittaja­maiden kansalaisilla on yhtäläiset oikeudet hyödyntää Huippuvuorten luonnonvaroja.

Norja voi rajoittaa muiden osa­puolten oikeuksia esimerkiksi ympä­ristönsuojelullisista syistä. Peräti 60 prosenttia Huippuvuorista onkin luonnonsuojelualuetta, mikä ei var­masti ole pelkästään norjalaisten ympäristöystävällisyyden ansiota.

Neuvostoliitto ja sittemmin Ve­näjä on hyödyntänyt sopimusta perustamalla Huippuvuorille omia hiilikaivoksiaan 1920-luvulta lähtien. Kylmän sodan vuosina Huippuvuoril­la asui enemmän venäläisiä kuin norjalaisia.

Barentsburgin kaivoskylä on yhä toiminnassa; asukkaita siellä on runsaat 400, ja heistä jokainen työs­kentelee kaivosyhtiölle. Kaivos ei ole taloudellisesti kannattava, mutta Venäjälle sen ylläpitämisessä onkin ensisijaisesti kyse halusta säilyttää jalansija Huippuvuorilla.

Norjalla on Venäjän ja eräiden muiden maiden kanssa erimieli­syyksiä Huippuvuorten sopimuksen tulkinnasta ympäröivän merialueen suhteen. Norjan mukaan sopimus antaa muille maille yhtäläiset oikeu­det vain Huippuvuorten aluevesillä (12 meripeninkulmaa rannikosta), mutta ei talousvyöhykkeellä (200 meripeninkulmaa).

Huippuvuorilla Norja ei edes puhu talousvyöhykkeestä, vaan yhtä laajasta kalansuojelualueesta, jolla se säätelee kalastusta. Norja on toistu­vasti pysäyttänyt venäläisiä kalastusaluksia Huippuvuorten vesillä.

Talvella 2012 Norja ja Venäjä puolestaan kiistelivät venäläisten Barentsburgiin rakentamasta satel­liittiantennista. Huippuvuorten kuvernööri vaati venäläisiä purka­maan antennin, koska sille ei ollut hankittu rakennuslupaa.

Norjalla itsellään on Longyear­byenin kupeessa maailman suurin satelliittiasema Svalsat. Sen etu on sijainnissa 78. leveysasteella: polaa­risatelliitit, joiden kiertorata kulkee maapallon napojen ylitse, saavat yhteyden Svalsatiin jokaisella kier­roksellaan. Lisäksi Huippuvuorten ja Manner-Norjan välillä on valo­kaapeli, joten tietoihin päästään käsiksi hyvin pienellä viiveellä.

Norjalainen tutkiva journalisti Bård Wormdal julkaisi kaksi vuotta sitten kirjan Satellitkrigen (Satelliit­tisota), jossa hän kritisoi Norjaa Huippuvuorten sopimuksen rikkomi­sesta. Wormdalin mukaan Norja on sallinut useiden maiden asevoimien hyödyntää Svalsatin kautta ladattuja tietoja muun muassa Irakin, Afganis­tanin ja Libyan sodissa.

Norjan viranomaiset ja hallitus ovat kiistäneet Wormdalin väitteet. Debatti on kiertynyt sen ympärille, voidaanko sota-alueen säätietojen välittämistä sotavoimille pitää sellai­sena sotilaallisena käyttönä, jonka Huippuvuorten sopimus kieltää.

Jos Norjan katsottaisiin rikko­neen sopimusta, voisivat muut val­tiot kiistää Norjan suvereniteetin Huippuvuorilla.