Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Analyysi

Norja hakee energiaa yhä pohjoisempaa

Öljyteollisuuden uusimmat porauslisenssit ovat Barentsinmerellä lähes Huippuvuorten tasalla. Ympäristöarvot jäävät Norjan politiikassa toistuvasti toiseksi.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 20.9.2013

Matkaa Pohjoisnavalle on 1300 kilometriä, mutta Longyearbyenin keskustan kävelykadulla ihmiset käy­vät ostoksilla ja istuvat terasseilla naut­timassa auringosta kuin missä tahansa Keski-Euroopan kaupungissa. Huippu­vuorten pääkaupungissa aurinko pais­taa yhtäjaksoisesti huhtikuun lopulta elokuun lopulle.

Suurin osa Longyearbyenin noin 2 000 asukkaasta on nuoria aikuisia, jotka tulevat tänne vuodeksi tai pariksi ansaitsemaan ja palaavat sitten mante­reelle. Eurooppa ikääntyy, mutta täällä vanhuksia ei näy.

Erikoiseksi kaupungin tekee myös se, että Longyearbyenin kaduilla saattaa tul­la vastaan sauvakävelijä, jolla on kivääri selässään. Jääkarhujen varalta asetta täy­tyy kantaa mukana aina, kun suuntaa vähänkin asutuksen ulkopuolelle.

Vuonna 1906 perustettu Longyear­byen on entinen kaivoskaupunki, joka on 20 viime vuoden aikana kokenut huo­mattavan muodonmuutoksen. Vaikka Huippuvuorilla kaivetaan edelleen hiiltä, sen rinnalle ovat nousseet turismi ja tut­kimus. Huippuvuorten yliopistokeskuk­sen palkkalistoilla on nelisenkymmentä professoria.

Huippuvuorten ”sivilisoituminen” on osa Norjan tietoista panostusta ark­tisiin alueisiinsa. Norja on nimennyt Arktiksen tärkeimmäksi strategiseksi prioriteetikseen.

Norjan talouden kaksi tärkeintä vientisektoria ovat öljy- ja kaasuteolli­suus sekä kalastus. Molemmat tähyilevät samoille pohjoisille vesille.

Öljyntuotanto puolittui

”Norja on maailman ainoa bipolaarinen valtio”, toteaa Norjan luonnonsuojelu­liiton puheenjohtaja Lars Haltbrekken. Ilmaisulla on kaksi merkitystä: Norja on läsnä molemmilla napa-alueilla, mutta lisäksi maata tuntuu ympäristökysymys­ten suhteen vaivaavan kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Yhtäältä Norja voi ylpeillä sillä, et­tä se tuottaa 99 prosenttia sähköstään vesivoimalla. Toisaalta maan vauraus perustuu öljyyn ja kaasuun. Norja on maailman toiseksi suurin kaasunviejä ja seitsemänneksi suurin öljynviejä.

Öljyteollisuus tuottaa lähes neljän­neksen maan bruttokansantuotteesta ja työllistää yli 40 000 ihmistä. Epäsuorasti öljyteollisuuden työllistämiä arvioidaan olevan jopa 200 000. Alan suurin yritys on valtionyhtiö Statoil.

Öljysektorilla on paljon vaikutusval­taa norjalaisessa yhteiskunnassa. Lars Haltbrekkenin mukaan tämä näkyy jopa siinä, että ilmastoskeptisismi on saanut Norjassa enemmän jalansijaa kuin muis­sa Pohjoismaissa.

Norjan öljyntuotanto on kuitenkin laskenut koko 2000-luvun ajan. Tuotan­non huippu, Norjan oma peak oil, osui vuoteen 2001, jolloin Norjassa tuotettiin 3,2 miljoonaa barrelia raakaöljyä päiväs­sä. Vuonna 2012 tuotanto oli enää puolet tästä.

Öljyteollisuus haluaakin kuumeises­ti korkata uusia alueita. Painopiste on siirtymässä Pohjois-Norjaan. Maan öl­jyministeriö myönsi kesäkuussa 24 uutta tuotantolisenssiä, joista 20 Barentsinme­relle ja neljä Norjanmerelle.

Pohjoisimmat lisenssit ovat 74. le­veysasteen tuntumassa, yhtä pohjoises­sa kuin Huippuvuorten eteläisin saari Karhusaari.

Tuotannon siirtyessä pohjoiseen edessä on väistämättä ristiriitoja. Ba­rentsinmeri on maailman rikkaimpia ja tuottavimpia meriekosysteemejä ja tär­keä kalastusalue.

Ei olekaan ihme, että ympäristöjär­jestöjen lisäksi myös norjalaiset kalas­tajat suhtautuvat karsastaen öljyteolli­suuteen. Kala on Norjan toiseksi tärkein vientituote – heti öljyn ja kaasun jälkeen. Maassa toimii lähes 14 000 ammattika­lastajaa.

Jo tuotantoa edeltävä tutkimus aiheuttaa haittoja kalastajille. Öljy- ja kaasuesiintymiä etsitään seismisillä tut­kimuksilla, joissa ”ammutaan” ääniaal­toja merenpohjaan. Kalastajien mukaan tämä karkottaa kalat kymmenien kilo­metrien säteellä.

”Ongelmana on, että norjalaisilla ka­lastusviranomaisilla ja merentutkimus­laitoksella ei ole todellista vaikutusvaltaa öljyntuotantoa koskevassa päätöksenteossa. Heillä on vain neuvoa-antava rooli, mutta kaikki päätösvalta on öljy­viranomaisilla”, arvostelee Norjan ran­nikkokalastajien liiton puheenjohtaja Hilde Rødås Johnsen.

Erityisen kiistelty on ollut ehdo­tus öljynetsinnästä Pohjois-Norjassa sijaitsevan Lofoottien saariryhmän tuntumassa. Paitsi että Lofootit on yk­si Norjan tunnetuimmista luontomat­kailukohteista, Lofoottien vedet ovat tärkeitä turskan kutualueita. Norjan merentutkimuslaitoksen mukaan 70 prosenttia Norjanmeren ja Barentsin­meren alueella pyydetyistä kaloista käy jossain vaiheessa elämänsä aikana Lo­foottien vesillä.

Vaikka öljyteollisuus onkin norjalai­sen yhteiskunnan pyhä lehmä, Lofoottien vesien avaaminen öljyntuotannolle on herättänyt tavallista enemmän vastus­tusta. Väistyvässä hallituskoalitiossa va­semmistopuolue ja keskusta vastustivat hankkeita, ja öljyministeri Ola Borten Moe taipui keväällä toteamaan, ettei öl­jyntuotannolle Lofooteilla ole tarpeeksi kannatusta. Asia voi kuitenkin nousta uudestaan esiin, kun Norjan uusi hallitus aloittaa työnsä.

Pääpuolueet muistuttavat toisiaan

Norjassa kaikkiin öljynporaushankkei­siin on pyydettävä kanta ympäristömi­nisteriön alaisilta viranomaisilta. Suo­situksilla ei kuitenkaan vaikuta olevan suurta merkitystä: Jens Stoltenbergin keskustavasemmistolaisen hallituksen kaudella tuotantolupa on myönnetty 80 prosentille niistäkin hankkeista, joihin ympäristöviranomaiset ovat antaneet kielteisen kannan.

Edeltävä oikeistohallitus ei ollut juuri kummempi: se ohitti ympäristö­viranomaisten kannan 71 prosentissa tapauksista.

Tämän lehden mennessä painoon näytti erittäin todennäköiseltä, että val­ta siirtyy parlamenttivaaleissa oikealle vasemmiston ja keskustan kahdeksan vuoden valtakauden jälkeen. Ympäris­töväki ja kalastajat eivät odota tämän ainakaan parantavan asioita. Kautensa päättävässä hallituksesta sosialistipuo­lue ja keskustapuolue ovat torpanneet joitakin öljynporaushankkeita, mutta oikeistohallituksesta ei jarrumiehiä löy­tyne senkään vertaa.

Lars Haltbrekkenin mukaan pää­puolueet – työväenpuolue ja konserva­tiivinen Høyre – eivät juuri eroa toisis­taan ympäristölinjauksissa. Populistinen Edistyspuolue vastustaa jopa Kioton so­pimuksen jatkokautta.

”Jos siis saamme vaalien jälkeen Høyren ja Edistyspuolueen yhteishal­lituksen, asiat menevät huonompaan suuntaan. Jos taas Høyre, liberaalipuolue Venstre ja kristilliset muodostavat koa­lition, asiat pysyvät kutakuinkin ennal­laan”, Haltbrekken arvioi.

Svalsat-aseman satelliittiantennien kuvut hallitsevat maisemaa Platåbergetin laella Longyearbyenin lähellä.

Jännitteitä 78. leveysasteella

Norjan ulkopoliittisten ja talou­dellisten intressien kannalta Huippuvuoret sekä kaukana lännes­sä sijaitseva Jan Mayenin saari ovat paljon kokoaan merkittävämpiä paikkoja. Niiden ansiosta Norja hallinnoi huomattavasti suurempia merialueita kuin sillä olisi pelkän Manner-Norjan perusteella oikeus.

Huippuvuoret tunnustettiin osaksi Norjaa vuonna 1920 laaditulla kansainvälisellä sopimuksella. Sopi­mus myös rajoittaa Norjan suvereni­teettia alueella: Huippuvuoria ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin, ja kaikilla sopimuksen allekirjoittaja­maiden kansalaisilla on yhtäläiset oikeudet hyödyntää Huippuvuorten luonnonvaroja.

Norja voi rajoittaa muiden osa­puolten oikeuksia esimerkiksi ympä­ristönsuojelullisista syistä. Peräti 60 prosenttia Huippuvuorista onkin luonnonsuojelualuetta, mikä ei var­masti ole pelkästään norjalaisten ympäristöystävällisyyden ansiota.

Neuvostoliitto ja sittemmin Ve­näjä on hyödyntänyt sopimusta perustamalla Huippuvuorille omia hiilikaivoksiaan 1920-luvulta lähtien. Kylmän sodan vuosina Huippuvuoril­la asui enemmän venäläisiä kuin norjalaisia.

Barentsburgin kaivoskylä on yhä toiminnassa; asukkaita siellä on runsaat 400, ja heistä jokainen työs­kentelee kaivosyhtiölle. Kaivos ei ole taloudellisesti kannattava, mutta Venäjälle sen ylläpitämisessä onkin ensisijaisesti kyse halusta säilyttää jalansija Huippuvuorilla.

Norjalla on Venäjän ja eräiden muiden maiden kanssa erimieli­syyksiä Huippuvuorten sopimuksen tulkinnasta ympäröivän merialueen suhteen. Norjan mukaan sopimus antaa muille maille yhtäläiset oikeu­det vain Huippuvuorten aluevesillä (12 meripeninkulmaa rannikosta), mutta ei talousvyöhykkeellä (200 meripeninkulmaa).

Huippuvuorilla Norja ei edes puhu talousvyöhykkeestä, vaan yhtä laajasta kalansuojelualueesta, jolla se säätelee kalastusta. Norja on toistu­vasti pysäyttänyt venäläisiä kalastusaluksia Huippuvuorten vesillä.

Talvella 2012 Norja ja Venäjä puolestaan kiistelivät venäläisten Barentsburgiin rakentamasta satel­liittiantennista. Huippuvuorten kuvernööri vaati venäläisiä purka­maan antennin, koska sille ei ollut hankittu rakennuslupaa.

Norjalla itsellään on Longyear­byenin kupeessa maailman suurin satelliittiasema Svalsat. Sen etu on sijainnissa 78. leveysasteella: polaa­risatelliitit, joiden kiertorata kulkee maapallon napojen ylitse, saavat yhteyden Svalsatiin jokaisella kier­roksellaan. Lisäksi Huippuvuorten ja Manner-Norjan välillä on valo­kaapeli, joten tietoihin päästään käsiksi hyvin pienellä viiveellä.

Norjalainen tutkiva journalisti Bård Wormdal julkaisi kaksi vuotta sitten kirjan Satellitkrigen (Satelliit­tisota), jossa hän kritisoi Norjaa Huippuvuorten sopimuksen rikkomi­sesta. Wormdalin mukaan Norja on sallinut useiden maiden asevoimien hyödyntää Svalsatin kautta ladattuja tietoja muun muassa Irakin, Afganis­tanin ja Libyan sodissa.

Norjan viranomaiset ja hallitus ovat kiistäneet Wormdalin väitteet. Debatti on kiertynyt sen ympärille, voidaanko sota-alueen säätietojen välittämistä sotavoimille pitää sellai­sena sotilaallisena käyttönä, jonka Huippuvuorten sopimus kieltää.

Jos Norjan katsottaisiin rikko­neen sopimusta, voisivat muut val­tiot kiistää Norjan suvereniteetin Huippuvuorilla.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa