1. Mistä löytää kaupungin sielun?
Ruuhkaisessa miljoona­kaupungissa kannattaa matkustaa metrolla.

Samalla penkkirivillä voi nähdä Polancon liikemieskaupunginosaan suuntaavan bisneshain, Garibaldi-aukiolla soittavan Mariachi-kansanmuusikon ja alkuperäisväestöön kuuluvan perheenäidin. Moni voi litkiä Coca-Colaa, sillä Meksikossa juomaa juodaan eniten maailmassa väkilukuun nähden.

Metrossa sukupuolesta voi olla joko haittaa tai hyötyä: ruuhka-aikoina osa metrolaiturista erotetaan pinkillä portilla, josta päästetään kulkemaan vain naiset ja lapset. Erottelun tarkoituksena on sekä antaa tilaa täpötäysissä metrovaunuissa että ennaltaehkäistä naisiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää.

Metron erikoisuuksiin kuuluvat myös kaupustelijat, jotka myyvät muutamalla pesolla kaikkea purukumeista kynsileikkureihin.

2. Mistä puhutaan?
Kierrätyksestä. Heinäkuun alussa kaupungissa astui voimaan uusi laki, joka velvoittaa kierrättämään jätteet. Uusi järjestelmä on aiheuttanut hämmennystä, sillä roska-autot keräävät päivittäin vain osan jätteistä. Esimerkiksi biojätettä kerätään ainoastaan tiistaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Asukkaat ovat moittineet uutta järjestelmää epäselväksi. Yhdeksän miljoonan asukkaan kaupungissa syntyy päivittäin 13 000 tonnia jätettä, josta tällä hetkellä vain noin 10 prosenttia kierrätetään. Kaatopaikkojen aiheuttamat päästöt ovat suuri ongelma saasteista kärsivällä metropolialueella.

Kestopuheenaiheita ovat väkivalta ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump. Meksikon presidenttiä Enrique Peña Nietoa on syytetty liian myötäilevästä suhtautumisesta naapurimaan johtajaan.

3. Minne mennä syömään?
Mercedin markkinoilla (Mercado de la Merced) kierros kannattaa aloittaa ihailemalla raaka-aineita: chilejä on kymmeniä eri laatuja ja limejä vuoriksi asti. Perinteisiä erikoisherkkuja, kuten heinäsirkkoja ja toukkia, säilytetään valtavissa juuttisäkeissä.

Suuri nälkä kannattaa säästää markkinoiden taco-kojuihin eli taquerioihin. Meksikossa lihasta käytetään kaikki osat, ja tacojen täytteeksi kokeilunhaluisempi valitsee esimerkiksi aivoja tai silmiä. Taatusti herkullinen vaihtoehto on Tacos al pastor eli kebabia meksikolaiseen tyyliin. Ruoan ovat Meksikoon tuoneet libanonilaissiirtolaiset.

Hygieniaan kannattaa kiinnittää huomiota, sillä matkailijaa vaanii Venganza de Moctezuma eli »Moctezuman kosto». Nimi juontaa juurensa aikaan, jolloin espanjalaiset saapuivat valloittamaan Meksikoa. Legendan mukaan atsteekkihallitsija Moctezuman langettaman kirouksen seurauksena tuhannet valloittajat sairastuivat ripuliin ja kuolivat. Turisti voi toki selvitä vähemmällä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Al Gore: The Assault on Reason. Our Information Ecosystem, from the Age of Print to the Age of Trump. Penguin 2017, 336 s. Uusintapainos.

Vuoden 2007 rauhannobelisti Al Gore muistuttaa varoittaneensa hyökkäyksestä faktoja kohtaan kauan ennen kuin totuudenjälkeisestä ajasta alettiin puhua laajemmin. Kymmenen vuotta teoksen ensipainoksen jälkeen Goren diagnoosi on, että amerikkalaista demokratiaa kalvava sairaus on levinnyt entisestään. Tiedon ekosysteemiä ohjaavat totuuden tavoittelun sijaan taloudelliset ja poliittiset motiivit.

Teos kuitenkin tarjoaa varsin mietoa kipulääkettä vakavaan tautiin. Gore kirjoittaa faktapohjaisen digijournalismin valtavirtaistumisesta ja verkon joukkoälyn mahdollisuuksista. Epäselväksi jää, miten faktojen tehokkaampi levittäminen korjaa Goren kuvaileman perustavanlaatuisen valuvian.

Gore osaa kertoa, mitä hänen maalleen on tapahtunut, mutta edes nobelistilla ei ole tarjota uskottavaa ratkaisua.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Alexander Betts & Paul Courier: Refuge. Transforming a Broken Refugee System. Allen Lane 2017, 266 s.

Teollisuusmaissa asuu noin 2,7 miljoonaa pakolaista. Kansainvälinen yhteisö auttaa heitä noin 75 miljardilla dollarilla vuodessa.

Kehittyvissä maissa asuu 14,5 miljoonaa pakolaista, joita YK:n pakolaisjärjestö auttaa. Heitä on yli viisi kertaa enemmän kuin teollisuusmaissa, mutta rahaa avustustyöhön käytetään vain murto-osa, noin viisi miljardia dollaria vuodessa.

Kansainvälinen pakolaisten suojelujärjestelmä on siis uudistettava pikimmiten, vaativat kehityskysymysten ja siirtolaisuuden huippututkijat Paul Collier ja Alexander Betts.
Pakolaisjärjestelmän ongelman ydin ovat leirit, joita kirjoittajat kutsuvat »humanitaarisiksi siiloiksi». Ne sijaitsevat syrjäseuduilla, eikä pakolaisilla ole oikeutta työntekoon tai vapaaseen liikkuvuuteen. Leireillä yritetään tyydyttää perustarpeet mutta tapetaan ihmisten yritteliäisyys ja kyky parantaa oman elämänsä edellytyksiä.

Teoriassa leirien asukkailla on mahdollisuus kiintiöpakolaisuuteen tai kotiinpaluuseen. Käytännössä alle 200 000 pakolaista sijoitettiin leireiltä teollisuusmaihin vuonna 2016. Kotimaahansa palasi tai palautettiin noin 550 000.

Niinpä ainakin puolet kehittyvien maiden pakolaisista on lähtenyt leireiltä kaupunkeihin. Ammanista, Beirutista tai Nairobista pakolaiset etsivät työtä – mutta virallisesti heillä ei ole oikeutta työntekoon. He päätyvät harmaaseen talouteen, jos sinnekään.

Jos harmaa talous ei työllistä, osa pakolaisista hakeutuu eteenpäin, vaikka henkensä kaupalla. Esimerkiksi osa Turkkiin paenneista syyrialaisista ylitti vuonna 2015 Egeanmeren päästäkseen Kreikkaan ja pohjoisemmaksi. Bettsin ja Collierin mukaan heillä ei enää ollut vaihtoehtoja. Syyrialaisperheiden säästöt oli käytetty naapurimaissa. Euroopasta perheiden nuorukaiset voisivat lähettää sukulaisilleen rahaa.

Uuden kansainvälisen suojelujärjestelmän olisi kirjoittajien mukaan taattava kaksi asiaa: pakolaisten mahdollisuudet parantaa oman elämänsä edellytyksiä heti ja päästä pois pakolaisuuden limbosta mahdollisimman pian.

Yhdeksi ratkaisuksi kirjoittajat ehdottavat erityistalousalueita, kuten Jordaniassa jo toimivaa kuningas Hussein bin Talalin aluetta. Kansainvälinen yhteisö on luvannut tukea aluetta miljardeilla. Jos yritykset onnistuvat synnyttämään sinne työpaikkoja, Jordania myöntää työluvan 200 000 syyrialaiselle. EU lupaa päästää alueen tuotteet markkinoilleen hyvin ehdoin.

Kirjoittajien mukaan kaikki voittaisivat, jos erityistalousalueet toimisivat ja pakolaisjärjestelmää onnistuttaisiin muuttamaan. Pakolaiset kerryttäisivät taitoja ja ansaitsisivat rahaa. Kun Syyrian sota joskus loppuisi, heillä olisi hyvät lähtökohdat palata kotiinsa. Toisaalta rikkaisiin maihin voisi päästä kiintiöpakolaiseksi sitä helpommin, mitä paremmin olisi ylläpitänyt työelämässä tarvittavia taitoja. Teollisuusmaat pystyisivät patoamaan hallitsematonta pakolaisuutta.

Mikään tästä ei kuitenkaan toteudu, jos teollisuusmailla ei ole poliittista tahtoa uudistuksiin. Rahaa kyllä olisi. Kehittyvien maiden pakolaisbudjetin kaksinkertaistaminen maksaisi vähemmän kuin EU:n parjattu pakolaissopimus Turkin kanssa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Constantine Pleshakov. The Crimean Nexus. Putin’s Was and The Clash of Civilizations. Yale University Press 2017, 200s.

Ukrainan kriisin todellisesta solmusta, Krimin niemimaasta, on kirjoitettu paljon vähemmän kuin koko kriisistä. Jaltalla syntyneen, Yhdysvaltoihin vuonna 1998 emigroituneen ja siellä yliopistouran tehneen Konstantin Plešakovin teoksen näkökulma on yhdistelmä asiantuntijuutta ja omakohtaisuutta. Plešakov keskittyy Krimin historiaan ja jännitteisiin proosallisella tyylillä.

Plešakovin mukaan Ukrainan ja Venäjän historialliset siteet Krimin niemimaahan ovat paljon monimutkaisemmat kuin lännessä on haluttu ja osattu ymmärtää. Hän ruotii myös Putinin järjetöntä uhkapeliä alueesta, jonka myyttistä asemaa korostetaan mutta jonka poliittiset hyödyt on jo käytetty loppuun.

Samalla hän kiinnittää huomiota Ukrainan ymmärrettävään haluun puolustaa alueellista koskemattomuuttaan, vaikka historiallisesti niin Ukrainan kuin Venäjänkin vaikutus niemimaalla liittyy suhteellisen lyhyeen slaavilais-­venäläiseen historiaan.

Alueen myyttisyys on tragikoomista suhteessa sen todelliseen merkitykseen. Niin ottomaanit, venäläiset, britit, saksalaiset ja ukrainalaiset ovat uskotelleet, että alue on tärkeä, vaikka Krimillä ei ole erityisiä vientituotteita. Hitlerkin uskoi Krimin olleen arjalais-goottilainen alkukoti.

Plešakovin mukaan Putin saavutti Krimin miehityksellä vain yhden voiton: Venäjän hallinnassa Mustanmeren kaasureitit on turvattu. Pakotteiden ja nesteytetyn maakaasun vaikutuksen vuoksi saavutusta ei pidä liikaa korostaa.

Häikäisevästä luonnostaan huolimatta Krimistä ei ole kehittynyt kukoistavaa Mustan­meren keidasta. Se on ollut lohduttoman köyhä, konservatiivinen ja rikollinen. Turismista on muodostunut alueen merkittävin elinkeino, mutta se on valtaosin harmaan talouden piirissä. Neuvostoliiton hajottua Ukrainalla ei ollut halua tai edellytyksiä auttaa kymmeniätuhansia kotiseudulleen palaavia tataareja 50 vuoden karkotuksen jälkeen. Kasvava tataariväestö muodosti vastapainon alueen neuvostomielisille venäjänkielisille.

Pelottavan lisän Krimin umpisolmuun tuo tataariväestön tyytymättömyys. Yhteenotot tataarien ja venäjänkielisten välillä ovat lisääntyneet. Toistaiseksi konfliktista sivussa ollut Turkki on asettunut tukemaan tataareja. Plešakovin synkässä ennusteessa Krim saattaa nousta uudelleen Ukrainan kriisin etulinjaan »bosniana», jossa autoritaarinen Turkki sotkee Venäjän, Yhdysvaltojen ja EU:n välisten suhteiden solmua.

Plešakovin kirja on informatiivinen ja tasapuolisuudessaan vakuuttava. Fokus on Krimissä ja sen historian erittelyssä osana nykykonfliktin solmua – ei niinkään poliittisissa intohimoissa, joita alueeseen kohdistuu. Kritiikkiä voi antaa teoksen historiavetoisuudesta: se antaa nykytilanteelle ehkä turhan fatalistisen leiman, jonka perusteella Krimin tulevaisuudeltakaan ei voi paljoa odottaa.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.

Tyypillinen sooloterroristi on valkoihoinen, työtön ja naimaton mies urbaanilta asuin­alueelta. Hänellä on rikostausta. Havainnot ovat yksi yhdysvaltalaisen Mark Hammin ja hollantilaisen Ramón Spaaij’n yksinäisiä susia koskevan tuoreen tutkimuksen tulos.

Kaksikko tutki vuosien 1940–2016 sooloterroristeja Yhdysvalloissa. Tapauksia tutkimuksessa on 123. Tekijöiden ideologisten motiivien kirjo vaihtelee äärioikeistolaisista vasemmistolaisiin ja jihadistisiin. Tutkijat esittelevät lopuksi oman radikalisoitumista kuvaavan mallinsa.

Kirjan mukaan sooloterroristien motiivien taustalla on yllättävän usein jokin henkilökohtainen trauma, kuten riita lähisuhteessa. Puoliso on miltei puolessa tapauksista yksi väkivallanteon ensimmäisistä uhreista. Vain viisi tutkimuksessa tarkastelluista terroristeista oli naisia.

Ideologinen valveutuminen muuttaa teon poliittiseksi. Se on yleensä pinnallista soturihahmojen ihannointia. Ihailun kohteita voivat olla todelliset henkilöt kuten Osama bin Laden tai Anwar al-Awlaki, mutta myös fiktiiviset hahmot sota- ja toimintaelokuvista saattavat kelvata. Ilman esikuvia väkivalta todennäköisesti purkautuisi jotenkin muuten, lähisuhteisiin tai sattuman­varaisesti sivullisiin.

Sooloterrorismin ilmiötä on tutkittu yllättävän vähän, sillä huomio on kiinnittynyt lähinnä terroristiorganisaatioihin ja -ryhmiin. Siksi Hammin ja Spaaij’n tuore teos on aihepiirinsä potentiaalinen klassikko.

Tätä kirjoittaessa Turun puukotuksia on ryhdytty tutkimaan terrorismina. Mediatietojen mukaan puukottajan käyttäytyminen muuttui huomattavasti muutama kuukausi ennen puukotusta. Se voi kieliä traumasta tai muusta laukaisevasta tekijästä. Jos ilmenee, että tekijä on ollut kiinnostunut jihadismista, selittäisi se sitä, miksi hän alkoi puukottaa ihmisiä sattumanvaraisesti. Muun muassa Isis yllyttää kannattajiaan tekemään sooloiskuja missä ikinä ja miten hyvänsä: puukottamalla, ampumalla tai ajamalla autolla väkijoukkoon.

Hammin ja Spaaij’n aineiston valossa Suomessa tulisi varautua sooloillen toteutettuun väkivaltaan myös muiden ääriliikkeiden kuin jihadismin suunnalta.

Vihapuhe on yleistynyt viime vuosien verkkokeskusteluissa. Väkivaltaa ihannoivia ideologioita on jo kylvetty suomalaiseen maaperään. Eikö Suomen muukalaisvastainen liike Odinin sotureineen ihaile juuri soturikulttuuria, talvisodan ihmettä, Simo Häyhää ja Anders Behring Breivikiä?

Vaikkei terrorismia virallisesti ollut Suomessa ennen Turun puukotusta, on poliittisia väkivallantekoja tehty jo aikaisemmin. Vastaanottokeskuksiin on tehty polttopulloiskuja, ja Helsingin yliopistolle suunniteltiin joukkosurmaa vuonna 2014.

Sooloterroristit ovat Suomen suurin turvallisuusuhka, olivat he sitten jihadismin, väkivaltaisen äärioikeiston tai jonkin muun maailmankuvan motivoimia. Siksi tuoretta teosta voi suositella viranomaisille luettavaksi.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.

Howard W. French: Everything Under the Heavens. How the Past Helps Shape China’s Push for Global Power.

Sanoma tulee selväksi alussa ja toistuu sen jälkeen useasti: Kiina tavoittelee Aasian imperiumia, jonka rajat vastaavat keisarikauden Kiinan vaikutuspiiriä, johon kuuluivat koko Itä- ja Kaakkois-Aasia. Maassa toistakymmentä vuotta asunut toimittaja Howard W. French tukee sanomaansa sensaatiolehdistä muistuttavalla sekamelskalla.

Todistajiksi kelpaavat yhtä hyvin poliittiset kommentaattorit, historiankirjat kuin filippiiniläiset kalastajat. Frenchin johtopäätös on, että Kiina kulkee kohti sotatoimien aloittamista Japania ja Etelä-­Kiinan meren rantavaltioita vastaan.

French perustelee sanomaansa kiinalaisella Tianxia-käsitteellä, jota hän toistaa taikasanana. Suomennettuna Tianxia tarkoittaa »kaikkea Taivaan alla» tai »Taivaanpiiriä». Muinaisille kiinalaisille Taivas oli paitsi pyöreä kupu maan yllä, myös kohtaloon vaikuttava, yli-inhimillinen voima.

Tianxia ymmärrettiin tunnetuksi maailmaksi, jossa vallitsi Taivaan asettama järjestys. Sekä maailman että maailmanjärjestyksen keskiössä oli Kiinan keisari. French tulkitsee Tianxian kiinalaiseksi imperialismiksi ja hegemonian tavoitteluksi. Tulkinta on mahdollinen, mutta yksiulotteisuudessaan se ei ole yleispätevä.

French väittää virheellisesti, että käsite Tianxia ei enää kuulu Kiinan diplomatian sanastoon. Todellisuudessa presidentti Xi Jinping on käyttänyt käsitettä esimerkiksi YK:n yleiskokouksessa pitämässään puheessa: hän selitti, että perinteisen kiinalaisen käsityksen mukaan »kaikki Taivaan alla kuuluu yhteen» ja maailman kansat muodostavat yhden yhteisön. Virallisen Kiinan Tianxia ei siis ole imperiumi. French ei tuo tätä ilmi, mikä palvelee hänen omaa tulkintaansa Tianxian luonteesta. Samalla se osoittaa argumentaation tarkoitus­hakuisuuden.

Kirjan parasta antia on sen ajankohtaisuus. Haagin välitystuomioistuimen Etelä-Kiinan merta koskeva ratkaisu vuodelta 2016 saa tarkan mutta selkeän käsittelyn. Muutoin French sortuu usein puuduttavaan yksityiskohtaisuuteen kerratessaan historian tapahtumia, joilla – kuten Portugalin siirtomaavallan synnyllä Aasiassa – ei aina ole kovin suurta merkitystä kirjan muun sisällön kannalta.

French pyrkii selittämään Kiinan toimet identiteetillä ja kulttuurilla mutta jättää huomiotta kiinalaisen kulttuurin historialliset muutokset, jotka ovat muokanneet myös Tianxia-käsitteen sisältöä ja tulkintoja. Kirjan kulttuurideterminismi selittää Kiinaa yhtä paljon kuin kreationismi maailmaa.

Howard W. French on palkittu toimittaja. Everything Under the Heavens -kirjan esittelyteksti antaa odottaa vahvaa analyysia kiinalaisen omakuvan »ideologisista, filosofisista ja jopa lainopillisista» elementeistä. Lähdeviitteet osoittavat merkittävää lukeneisuutta, mutta tästä huolimatta teos ei vastaa esittelytekstinsä asettamiin odotuksiin.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

John Pomfret: The Beautiful Country and the Middle Kingdom: America and China, 1776 to the Present. Henry Holt 2016, 704 s.

Richard Nixonin ja Mao Zedongin tapaaminen vuonna 1972 saattoi olla merkittävä hetki Kiinan ja Yhdysvaltain välisissä suhteissa. Siihen keskittyminen luo kuitenkin väärän kuvan. Valtioiden keskinäiset suhteet olivat syntyneet jo 1700-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeiset pari vuosikymmentä olivat vain lyhyt tauko, muistuttaa pitkän linjan toimittaja John Pomfret viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan.

Uutistoimisto AP:ssä ja Washington Postissa uraa tehneen Pomfretin näkökulma on yhdysvaltalainen, vaikka lähdeluettelossa hän viittaakin moneen kiinalaistutkijaan. Hän katsoo, että Yhdysvallat ja Kiina ovat muodostaneet ajan saatossa yhteen kietoutuneen suhteen, josta kumpikaan ei pääse irti. Kumpikin maa on toisilleen myös sisäpoliittinen lyömäase. Amerikkalaisten vastaisia protesteja oli Kiinassa jo 1800-luvulla yhtä lailla kuin Yhdysvalloissa kiinalaisvastaisilla julistuksilla suosiota kalastelevia poliitikkoja.

Suhteeseen liittyy paljon retoriikan alla väriseviä tunteita – ylpeyttä, pelkoja, ihailua. On luontevaa, että Pomfret avaa näkymän maiden suhteisiin molempien maiden asukkaiden ja heidän kertomustensa kautta.

Alussa keskiössä ovat enimmäkseen äveriäät kauppiaat, amerikkalaiset lähetyssaarnaajat ja Qing-dynastian hovin edustajat, mutta kertomuksen edetessä Pomfret sivuaa diplomaattien lisäksi myös muun muassa muusikoita ja opiskelijoita – pingispelaajia unohtamatta. Henkilöiden kavalkadi on valtava.

Yhdysvaltain ja Kiinan suhde on Pomfretin mukaan nyt pisteessä, jossa molempien täytyy muuttaa asennettaan. Rauhan säilyttäminen on ensisijaista, ja Yhdysvaltain täytyy säilyttää malttinsa, vaikka Kiina varustautuukin aseellisesti. Samalla Yhdysvaltain tulisi lisätä ponnistuksiaan Kiinan tuomiseksi yhä vastuullisemmaksi maailmanyhteisön jäseneksi. Lisäksi Yhdys­valtain tulisi osoittaa enemmän kunnioitusta Kiinan kansantasavallan tähänastisille saavutuksille esimerkiksi väestönsä nostamisessa köyhyydestä ja ilmastonmuutoksen rajoittamisessa.

Yhtä lailla Kiinan täytyy oppia luottamaan Yhdysvaltain johtaman lännen pyrkimyksiin, vaikka muistot esimerkiksi kylmän sodan konflikteista tai Versaillesin rauhasta olisivatkin kivuliaita. Vuoden 1919 rauhansopimuksessa Saksan siirtomaat Kiinassa annettiin Japanille, eikä niitä aiemmista lupauksista huolimatta palautettu Kiinalle.

Mitä Pomfretin kirja voittaa perinpohjaisuudessa, kirjallisessa tyylissä se häviää vaikkapa Kiinasta kirjoittaneiden New Yorker -lehden kirjoittajien Evan Osnosin ja Peter Hesslerin kirjoille. The Beautiful Country and the Middle Kingdom on kelpo tekstiä, mutta jossain kohtaa teosta luvut alkavat toistaa itseään.

Silti kirjassa piisaa tarinoita vaikkapa monen cocktail-­tilaisuuden varalle. Tiesitkö muuten, mistä Bostonin teekutsuliikkeen mereen vuonna 1773 heittämä tee oli peräisin? Kiinastapa tietenkin, Xiamenin satamakaupungista.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Michael Bloomberg & Carl Pope: Climate of Hope. How Cities, Businesses, and Citizens Can Save the Planet. St. Martin’s Press 2017, 271 s.

Ilmastonmuutoksen vakava uhka ihmiskunnalle on erittäin hyvin tiedossa. Kiire on myös päästövähennyksillä: aikaa kasvihuonekaasupäästöjen leikkaamiselle nollaan on vain muutamia vuosi-kymmeniä.

Yrittäjän ja pitkän linjan ympäristövaikuttajan Paul Hawkenin toimittaman Drawdownin punaisena lankana kulkee kysymys siitä, mitä ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii.

Julkisessa keskustelussa päästövähennystoimet keskittyvät yleensä yksittäisiin teknologisiin ratkaisuihin, kuten tuuli- ja aurinkoenergian lisäämiseen, sähköautoihin tai biopolttoaineisiin. Hawkenin mallissa ratkaisuja haetaan kaikilta yhteiskunnan osa–alueilta: energiasta liikenteen kautta ruoantuotantoon ja kaupunkeihin.

Ylivoimaisesti paras ja tehokkain tapa hillitä ilmastonmuutosta on tyttöjen kouluttaminen ja perhesuunnittelu. Ne vähentävät väestönkasvua ja sitä kautta ihmiskunnan tarvetta luonnonvarojen kulutukselle tulevina vuosikymmeninä. Toinen teoksen yllättävä tulos on se, että ekologisesti kestävä ruoantuotanto ja maapallon metsien suojeleminen ovat aivan päästövähennyslistan kärkipäässä.

Tällainen paremmuusjärjestys päästövähennystoimissa voi yllättää monet ilmastoasioista perillä olevat asiantuntijat. Kuvaavaa on se, että esimerkiksi hallitusten-välisten ilmastonpaneelin raporteissa tyttöjen koulutus ja perhesuunnittelu mainitaan sopeutumiskeinoina, ei varsinaisina ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävinä toimenpiteinä.

Hawkenin kirjan johtopäätökset perustuvat laajan tutkijajoukon tekemään mallinnukseen ja kokonaisvaltaiseen tieteelliseen analyysiin. Lopputuloksena on ehkä tähän asti kattavin ja yksityiskohtaisin käsikirja siitä, missä ja miten ilmastotieteen edellyttämät päästövähennykset voidaan toteuttaa.

Paul Hawken (toim.) Drawdown. The Most Comprehensive Plan Ever Proposed to Reverse Global Warming. Penguin Books 2017, 249 s.

Kestävän tulevaisuuden luominen ei ole vain teknologian kehittämistä vaan vaatii onnistuakseen suuren sosiaalisen ja yhteiskunnallisen muutoksen. Toivoa antaa kirjan johtopäätös, jonka mukaan lähes kaikkiin ilmastopolitiikan toimenpiteisiin sisältyy hyödyllisiä sivuvaikutuksia maailmantaloudelle, kansalaisille ja ympäristölle.

Muiden suurten yhteiskunnallisten muutosten lailla myös ilmastonmuutos edellyttää johtajuutta ja edelläkävijöitä. Kuka tarttuu haasteeseen nyt, kun Yhdysvalloista ei siihen tunnu olevan?

New Yorkin entinen pormestari ja liikemies Michael Bloomberg sekä Yhdysvaltain suurimman ympäristöjärjestön Sierra Clubin entinen johtaja Carl Pope ovat kirjoittaneet Climate of Hopen yhdessä.

Kirjoittajat argumentoivat, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Pariisin sopimuksesta ei lopulta ole kovin dramaattista. Liittovaltio ei ole kirjoittajien mukaan ollut koskaan ilmastopolitiikan johtaja, vaikka Barack Obama onnistui poliittisesti hankalalla presidenttikaudellaan ajamaan läpi useita edistyksellisiä toimenpiteitä.

Muutos ei kirjoittajien mukaan lähde jatkossakaan valtiotasolta. Sen tekevät pikemminkin kansalaiset, kaupungit ja yritykset. Syy tähän on yksinkertainen: poliitikot voivat vääntää loputtomiin ilmiön syistä ja seurauksista, mutta kaupungit ja yritykset joutuvat jo nyt ratkaisemaan siihen liittyviä ongelmia.

Kaupungit ovat monella tavalla ratkaisevassa asemassa, koska väestönkasvu ja muutto-liike siirtävät suurimman osan ihmiskunnasta kaupunkeihin. Lisäksi kaupungit tuottavat lähes 80 prosenttia globaalista talouskasvusta ja kuluttavat vastaavasti suurimman osan luonnonvaroista.

Kestävä ja ilmastoystävällinen kasvu on välttämätön edellytys kaupunkien vauraudelle. Kaupunkien ongelmat ovat myös sopivan kokoisia ratkaistaviksi, ja poliittisen yhteisymmärryksen saavuttaminen on kaupunkitasolla mahdollista.

Kirjoittajat perustelevat väitettään esimerkein maailmalta: Méxicon julkisen liikenteen kehittämisestä Pariisin autokieltoihin ja Berliiniin viherkattoihin. Kuten Drawdownissa, kirjan johtopäätös on, että jokaista päästöjä vähentävää toimenpidettä seuraa suuri määrä myönteisiä sivuvaikutuksia niitä tekevil-l-e-– kaupungeille ja yrityksille. Ilmastonmuutoksen hillintä on sekä välttämättömyys että mahdollisuus.

Kun Donald Trump ilmoitti kesäkuussa Yhdysvaltojen irtautuvan Pariisin ilmastosopimuksesta, yli sata kaupunkia, yhdeksän osavaltiota ja lähes tuhat yritystä Yhdysvalloissa ilmoitti sitoutuvansa ilmastotoimiin ja sopimuksen määrittelemien tavoitteiden saavuttamiseen.

Bloomberg itse lupasi maksaa Yhdysvaltojen jäsenmaksut YK:n ilmastosopimuksesta, jos Trump ja kongressi eivät sitä tee. Tämän vahvempaa osoitusta käytännön johtajuudesta voisi tuskin olla.

Kirjoittaja on ilmasto- ja energiapolitiikan asiantuntija Sitrassa.

NÄKEMYS. Keskustelu rahan määrästä korvasi keskustelun tekemisen laadusta, katsoo Frank Johansson.

Alkukesästä 2015 ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson seurasi, kun vastavalittu hallitus teki päätöksen vähentää kehitysyhteistyön määrärahoja lähes puolella.

Leikkausten kohteiksi joutuneissa järjestöissä käytiin pian yt-neuvotteluja, ja pitkäikäisiä kehitysyhteistyöhankkeita lopetettiin. Tilanne kurjisti alan tunnelmaa, ja järjestöissä surkuteltiin rahan vähyyttä. 27 vuotta Amnestyssa työskennellyt Johansson ei voinut olla näkemättä asiaa eri kantilta.

»Leikkauksia tai ei, oma tuntumani asiasta oli se, että todellisuudessa kansainvälisen avun parissa toimivat järjestöt olivat edeltävinä vuosikymmeninä kasvaneet hurjasti. Tuntui, että keskustelu rahan määrästä korvasi keskustelun tekemisen laadusta», Johansson sanoo.

Vahvistusta asiassa Johansson sai, kun hän alkoi selvittää kymmenen suomalaisen kehitysapujärjestön taloudellista tilannetta ja käydä läpi niiden tilinpäätöksiä. Järjestöistä valtaosalla kasvukäyrä oli 1990-luvun puolivälin jälkeen silmiinpistävän nousujohteinen.

»Ala on paisunut kolminkertaiseksi 25 vuodessa. Myös ulkomailla käyrät ovat samansuuntaisia», Johansson summaa.

Näin syntyi kipinä kirjoittaa kirja, jossa tarkastellaan uus­liberalistisen, markkinavetoisen talouspoliittisen ajattelun vaikutusta läntiseen kehitysapuun.

KANSAINVÄLISEN AVUN sektori on paitsi kasvanut, myös ammatillistunut uusliberalistisen ajattelun valtakaudella. Alan muuttuneet toiminta­mallit tapailevat markkina­logiikkaa ja pyrkivät kasvuun. On luotu kirjan nimen mukaisesti hyvän tekemisen markkinat.

Samalla järjestöistä on tullut valtion rinnalle entistä merkittävämpiä kehitysavun antajia, ja yksityisen auttamisen merkitys on korostunut. Järjestöt tekevät entistä enemmän yritysyhteistyötä ja kilpailevat toisten järjestöjen kanssa. Varainhankinta on toiminnan etulinjassa.

Johanssonin mukaan yhtälö ei toimi. Taustalla vaikuttaa se, että globaali eriarvoisuus on uusliberalistisessa maailmassa entisestään syventynyt.

»Järjestöt pyrkivät tekemään hyvää eli puuttumaan ongelmiin, jotka johtuvat pitkälti hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta. Yritetään korjata uusliberaalien markkinoiden luomaa eriarvoisuutta toimimalla itse saman markkinalogiikan mukaan.»

Tällä mekanismilla toimiva kehitysapu ei palvele päämääräänsä, vaan jopa ylläpitää eriarvoistavia rakenteita. Johanssonin mukaan järjestelmä kaipaisi täydellisen suunnanmuutoksen.

Kehitysyhteistyöhankkeiden keskiöön kaivattaisiin enemmän paikallisia tekijöitä ja vähemmän lännen päätösvaltaa. Vaikka kehitysapu on viime vuosikymmeninä muuttunut osallistavaan suuntaan, perusasetelma on edelleen se, että länsimainen kehitysyhteistyöjärjestö päättää hankkeen sisällöstä ja rahoituksesta, Johansson sanoo.

»Todellisuudessa nämä järjestöt ovat turhia välikäsiä, joiden hankkeisiin kuluu valtaosa järjestöjen kehitysavusta. Vain murto-osa päätyy suoraan etelän kumppaneiden hallinnoitavaksi.»

Kun päävastuu hankkeista siirtyisi paikallisille toimijoille, läntiset järjestöt voisivat pyrkiä uudistamaan eriarvoisuutta ylläpitäviä globaalitalouden rakenteita.

»Ne tekisivät poliittista vaikuttamistyötä muuttaakseen globaalirakenteita oikeudenmukaisemmiksi. Järjestöjen rooli muuttuisi kokonaan.»

Näin ympyrä sulkeutuisi: sen sijaan, että tarjotaan pikaisia laastariratkaisuja ongelmiin, pyrittäisiin muuttamaan rakenteita, jotka aiheuttavat ongelmat.

SUOMESSA KESKUSTELUA kehitysyhteistyöstä on Johanssonin mukaan hallinnut reilut kaksi vuosikymmentä kaksi aihetta. Toinen on se, että julkisuudessa keskustellaan yksioikoisesti siitä, kuinka suuri osa määrärahoista käytetään järjestöjen hallintokuluihin ja kuinka paljon menee niin sanotusti perille.

Toinen keskustelussa toistuva aihe on 0,7. Luku viittaa YK:n vuonna 1970 määrittelemään tavoitteeseen, jonka mukaan kehitysapua on annettava 0,7 prosenttia valtion bruttokansantulosta.

Kun keskitytään lukuihin ja mietitään vuosittain, saavuttaako Suomi määräraha­tavoitteen, unohdetaan helposti se, että kehitysavun volyymi on lopulta moninkertaistunut, Johansson sanoo.

»Kiinnostavampaa minusta on kiinnittää huomiota järjestöjen kasvuun ja pohtia, miten ala toimii.»

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Frank Johansson: Hyvän tekemisen markkinat. Gaudeamus 2017, 300 s.

Laivaa odotettiin saapuvaksi jo aamukahdeksalta.

Puoli kymmeneltä kesäkuisena sunnuntaina Italian rannikkovartioston Guardia Costieran alus lipuu satamaan luotsin ja toisen aluksen saattelemana. Punaisen ristin teltat ovat pystyssä ja neljä ambulanssia on pysäköity riviin. Paarit odottavat teltan vieressä.

Rikospoliisin tiimi on pitänyt palaverinsa. Paikalla ovat myös Euroopan turvapaikka-­asioiden tukiviraston, Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n ja Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n edustajat. Pelastakaa lapset -järjestön työntekijät odottavat ilman huoltajaa tulevia alaikäisiä.

Tilanne on tuttu kaikille paitsi aluksen 704 matkustajalle. He istuvat kylki kyljessä telttakankaasta viritetyn katoksen alla aluksen takakannella. Suurin osa on miehiä, mutta joukossa on myös naisia. Jotkut ovat viimeisillään raskaana, joillain on sylissään pieni lapsi. Moni on pukeutunut miehistön antamiin valkoisiin suojahaalareihin. Laivassa on myös 54 yksin matkustavaa lasta.

Kaikki ovat uupuneita. Yhdelläkään ei ole kenkiä jaloissaan.

Ihmiset on pelastettu täpötäysistä kumiveneistä Välimereltä edellisten päivien aikana. Catanian sataman laituri Sisiliassa on heidän ensikosketuksensa Eurooppaan.

Laivasta ensimmäisinä poistuvat neljä matkustajaa eivät pysty ottamaan askeltakaan itse. Jokaista nuorta miestä kannattelee kaksi valkoisiin suojahaalareihin ja -maskiin pukeutunutta miehistön jäsentä. Ambulanssin pyörätuoli odottaa sillan alapäässä.

 

Etelä-Sisilian Pozzallossa poliisilaitoksen työhuoneessa istuu kaupungin hotspot-keskuksen johtaja Emilia Pluchinotta. Hän näyttää kännykästään kuvaa: pyörän selässä hymyilee viisivuotias tyttö. Pyörä on kaupungin asukkaan lahjoitus keskuksen lapsille.

»Sisiliaan hengissä saapuvat ihmiset ovat matkallaan joutuneet näkemään ja kokemaan kauheuksia. Meidän tehtävämme on ottaa heidät vastaan ja huolehtia ensitarpeista», hän sanoo.

»Monilla meistä on maailmalle lähteneitä sukulaisia. Siksi Pozzallon asukkaat kokevat, että nyt on meidän vuoromme auttaa. Hotspotiin tulee jatkuvasti lahjoituksia.»

Hotspot-keskukset ovat osa EU:n vastausta vuonna 2015 alkaneeseen pakolaiskriisiin, jonka vuoksi unioni on päättänyt jakaa Italiasta ja Kreikasta 98 000 turvapaikanhakijaa muihin jäsenmaihin.

Keskuksissa on tarkoitus rekisteröidä kaikki tulijat ja erotella joukosta ne, jotka voivat päästä osaksi EU:n sisäisten siirtojen ohjelmaa. Heitä ovat esimerkiksi syyrialaiset ja eritrealaiset. Toisaalta keskuksissa erotellaan myös ne, joita odottaa varma käännytys.

Italiassa hotspoteja on neljä, joista yksi on Lampedusan saarella, yksi mantereen puolella Tarantossa ja kaksi Sisiliassa, Pozzallossa ja Trapanissa. Keskuksissa oleskelu on rajoitettu kolmeen päivään. Sen jälkeen tulijat siirtyvät tavalliseen vastaanottokeskukseen.

Italian sisäministeriön mukaan maahan oli saapunut meriteitse tänä vuonna elokuun alkuun mennessä yli 96 000 siirtolaista. Viime vuonna tulijoita oli yli 181 000. Vastaanottokeskukset toimivat äärirajoilla.

Italia on ajanut jo pitkään tulijoiden nykyistä tasapuolisempaa jakoa eri jäsenmaihin. Se on aina ollut merkittävä kauttakulkumaa, josta pyritään eteenpäin kohti Saksaa, Britanniaa tai Pohjoismaita. Tämän vuoden heinäkuun loppuun mennessä Italiasta oli siirretty muihin EU-maihin noin 8 000 turvapaikanhakijaa. Osa EU-maista ei kuitenkaan ollut vastaanottanut ketään.

 

Teoriassa EU:n alueelle tulevien siirtolaisten taival voisi jatkua esimerkiksi näin: Turvapaikanhakijat rekisteröitäisiin ensimmäisessä EU-maassa, johon he saapuvat. Jokaiselle jäsenmaalle olisi laskettu valmiiksi ohjeellinen turvapaikanhakijakiintiö väkiluvun ja talouden koon mukaan. Jos johonkin jäsenmaahan tulisi yhtäkkiä niin paljon turvapaikanhakijoita, että maan ohjeellinen kiintiö täyttyisi, hakijoita siirrettäisiin muihin maihin automaattisesti. Jos jokin maa ei suostuisi vastaanottamaan siirrettäviä turvapaikanhakijoita, se menettäisi tukensa EU:n rakenne- ja investointirahastoista.

Näin ehdottaa ruotsalainen liberaalien euroedustaja Cecilia Wikström (Alde), joka on laatinut pohjapaperin niin sanotun Dublin-asetuksen uudistamisesta. Asetuksen mukaan kunkin turvapaikkahakemuksen käsittelee se EU-maa, johon hakija on ensimmäiseksi saapunut. Käytännössä etenkin Italia ja Kreikka ovat viime vuosina vastaanottaneet niin paljon tulijoita, etteivät ne ole pystyneet käsittelemään kaikkia hakemuksia. Suuri osa siirtolaisista on päästetty jatkamaan matkaansa muihin EU-maihin.

Wikströmin ehdotuksessa jäsenmaiden solidaarisuudesta eli yhteisvastuusta tehtäisiin pakollista. Wikström siis tiukentaisi komission lakialoitetta, jonka mukaan jäsenmaille jätettäisiin mahdollisuus ostaa itsensä ulos turvapaikanhakijoiden automaattisesta jakojärjestelmästä. Yhden vastaanottamatta jääneen turvapaikanhakijan hinnaksi tulisi komission esityksessä 250 000 euroa.

Wikströmin ehdotus muuttunee vielä, kun Euroopan parlamentti käsittelee sitä syksyn aikana. Kun parlamentti on päässyt sopuun kannastaan, se alkaa neuvotella uudistuksesta jäsenmaiden eli ministerineuvoston kanssa.

Pakollista jakomekanismia vastustavat ainakin Visegrád-maat eli Unkari, Slovakia, Tšekki ja Puola. Niiden mukaan solidaarisuuden pitäisi tarkoittaa lähinnä sitä, että taloudellisesti muita heikommilla mailla on oikeus tukiin EU:n kassasta.

Unkari ja Slovakia vastustivat kiivaimmin myös vuonna 2015 sovittua turvapaikanhakijoiden väliaikaista jakomekanismia. Maat veivät asian EU:n tuomioistuimeen oikeuteen ja vaativat sitä kumoamaan väliaikaista jakomekanismia koskevan päätöksen. Päätöksenteossa ei maiden mukaan noudatettu oikeita sääntöjä.

Tuomioistuimen julkisasiamies otti asiaan kantaa heinäkuussa ja totesi, ettei Unkarin ja Slovakian argumenteilla ole pohjaa. Julkisasiamiehen mukaan oikeusjuttu pitäisi hylätä. Oikeudelta odotettiin varsinaista päätöstä syyskuun kuudenteen päivään mennessä. Se todennäköisesti vastaa julkisasiamiehen kantaa.

»Jos oikeus päättää, että solidaarisuus tarkoittaa myös velvollisuutta vastaanottaa tietty määrä turvapaikanhakijoita, Keski-Euroopan maiden on pakko miettiä kantaansa uudelleen», sanoo tutkija Leonhard den Hertog brysseliläisestä Centre for European Policy Studies -ajatushautomosta. Silloin myös pysyvä ja pakollinen jakomekanismi voisi nytkähtää eteenpäin. Ehdollisuus voitaisiin tulevaisuudessa kenties sitoa EU:n budjettiin.

Sunnuntaiaamuna Cataniaan saapuvasta aluksesta ei nosteta yhtään ruumista, mutta aikaisemmin samalla viikolla saapuneesta Ruotsin merivartioston laivasta kannettiin pois kahdeksan vainajaa. Heidät haudataan pian Catanian hautausmaalle muiden nimettömien hautojen viereen. Sellaisia on Sisiliassa lähes jokaisessa kylässä.

Viime vuonna Välimerellä menehtyi tai katosi IOM:n tietojen mukaan yhteensä 5079 ihmistä. Se on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

»Kuolleiden määrä on kasvussa. Aikaisemmin salakuljettajat käyttivät merikelpoisia kalastaja-aluksia, mutta nyt he lastaavat ihmiset täpötäyteen ahdettuihin kumiveneisiin ja käskevät heitä ajamaan suoraan eteenpäin. Laskemme uhreja lähes päivittäin», kertoo Catanian syyttäjä Andrea Bonomo. Hän seuraa työssään ihmissalakuljetuksia ja mafia-tapauksia: Bonomo on vastuussa siitä, kuka asetetaan syytteeseen, kun laittomasti Välimeren ylitystä yrittänyt alus pysäytetään vesillä.

Libyan epävakaa tilanne on tehnyt Välimeren ihmissalakuljetuksesta kukoistavaa bisnestä. Maahan tulee muuttovirtoja sekä Länsi- että Itä-Afrikasta. Maahanmuuttajiin Libyassa kohdistuva väkivalta ja kiristys ovat niin ikään ajaneet merelle satojatuhansia afrikkalaisia, jotka ovat oleskelleet maassa useita vuosia siirtotyöläisinä.

Syyttäjä Bonomon työstä on tullut entistä vaikeampaa parin viime vuoden aikana. Hän mainitsee, että salakuljettajat eivät enää poistu Libyan aluevesiltä lainkaan, mikä tekee pidätyksistä mahdottomia. Silloinkin kun Bonomolla on hallussaan todisteita salakuljettajan henkilöllisyydestä, syyllisten saattaminen oikeuteen on mahdotonta, koska Libyassa ei ole toimivaa oikeuslaitosta. »Tämä on ennen kaikkea poliittinen kysymys, johon oikeus ei voi vaikuttaa», hän sanoo.

Ensin loukkaantuneet ja sairaat, raskaana olevat naiset, yksin matkustavat lapset, sitten perheet. Pozzallon pienen kalastajakaupungin perhelääkäri Vincenzo Morello nousee ensimmäisenä pakolaisia kuljettaviin aluksiin ja päättää evakuointijärjestyksestä. Lääkäri vastaa priorisoinnista: eniten apua tarvitsevat ensimmäisinä ulos.

Morello on ollut vapaaehtoisena mukana pelastusoperaatioissa vuodesta 2000. »Libyasta tulee entistä enemmän kidutuksen ja väkivallan uhreiksi joutuneita ihmisiä», hän kertoo. »Usein ihmisiä on pidetty ennen matkaa päiväkausia nälässä ja ilman juomavettä, jotta heitä olisi helpompi kontrolloida. Jotkut menehtyvät matkan aikana yksinkertaisesti nestehukkaan tai tukehtuvat täyteen pakatussa kumiveneessä.»

Italia neuvotteli viime keväänä rajavalvonnan tehostamisesta sekä Etelä-Libyassa valtaapitävien heimojen että Tripolissa majailevan ja kansainvälisesti tunnustetun pääministeri Fayez al-Sarrajin hallituksen kanssa. EU on myös sopinut 90 libyalaisen rannikkovartijan kouluttamisesta, mutta Libyan valmiudet maahanmuuton hallitsemiseksi ovat nykyisessä kaoottisessa tilanteessa hyvin kyseenalaiset.

Toukokuussa maassa vieraillut UNHCR:n pääjohtaja Filippo Grandi luonnehti Tripolin maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden suljettujen keskusten oloja »kauhistuttaviksi». Samoihin aikoihin Libyan rannikkovartijat puuttuivat meneillään olevaan pelastus­operaatioon uhkaamalla aseilla kumiveneissä olleita ihmisiä. Operaatioon aluksillaan osallistuneet kansalaisjärjestöt – SOS Méditerranée, Jugend Rettet ja Pelastakaa lapset – kertoivat veneiden suuntaan ammutuista laukauksista.

»Tilanne lähestyy sietämätöntä», totesi Maurizio Massari, Italian pysyvä edustaja EU:ssa, maahanmuutto- ja sisäasioista vastaavalle komissaari Dimitri Avramopoulokselle luovuttamassaan kirjeessä kesäkuussa.

»Jos luvut jatkuvat tällaisina, tilanteesta tulee hallitsematon jopa Italian kaltaiselle suurelle ja avoimelle maalle», varoitti puolestaan Italian presidentti Sergio Mattarella.

Kesäkuun loppupuolella Italian viranomaiset uhkasivat yksinkertaisesti sulkea maan satamat muilta kuin omilta aluksiltaan. Välimereltä oli tuolloin pelastettu kolmen päivän aikana yhteensä 12 000 ihmistä. Kevään ja kesän aikana määrät ovat olleet entisestään kasvussa.

Välimerellä partioi tällä hetkellä sekä Frontexin johtaman Triton-operaation ja Euroopan unionin ihmissalakuljettajien toiminnan estämiseen tähtäävän Sophia-operaation sotilasaluksia että yksityisin varoin rahoitettavien kansalaisjärjestöjen aluksia. Niitä ovat lähettäneet sekä kansainväliset järjestöt kuten Lääkärit ilman rajoja ja Pelastakaa lapset että pelkkään meripelastustoimintaan keskittyvät järjestöt kuten maltalainen Migrant Offshore Aid Station (MOAS) ja saksalainen Sea Watch.

 

Kaikkia pelastustehtäviä koordinoi Roomassa sijaitseva Maritime Rescue Coordination Center, joka vastaanottaa ilmoitukset merihädässä olevista aluksista.

EU:n kiista turvapaikanhakijoiden automaattisesta jakomekanismista ratkeaa mitä todennäköisimmin, jos liittokansleri Angela Merkel voittaa Saksan liittopäivävaalit. Hän muodostaisi allianssin Ranskan presidentin Emmanuel Macronin kanssa ja voisi painostaa Visegrád-maita. »Varmaankin nähdään jonkinlainen sekoitus pakollista ja vapaaehtoista yhteisvastuuta», tutkija den Hertog sanoo.

Yksi vaihtoehto olisi, että pakollisen kiintiönsä lisäksi maat voisivat joko vastaanottaa lisää tulijoita tai maksaa jonkinlaisen solidaarisuusmaksun. Jäsenmaat saanevat myös jonkin verran sananvaltaa siihen, mistä ne ovat valmiita turvapaikanhakijoita vastaan­ottamaan.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta päätetään neuvostossa määräenemmistöllä. Käytännössä uudistusten puolelle pitäisi saada 55 prosenttia äänestävistä ministereistä, ja heidän pitäisi edustaa 65:tä prosenttia unionin kansalaisista.

Unkari on jo uhannut jättää neuvottelut kesken. Uhkaus voi olla pelkkää taktiikkaa, mutta pahimmillaan Unkari voisi jäädä jääräpäisyydessään yksin – ja joutuisi hyväksymään solidaarisuussääntöjä, joista ei pidä alkuunkaan.

Jos Unkari kieltäytyisi toimeenpanemasta mahdollista uutta sopimusta taakanjaosta, komission pitäisi vastata tilanteeseen uusilla rikkomusmenettelyillä, den Hertog sanoo. Ne voisivat johtaa siihen, että EU veisi Unkarin asiasta oikeuteen.

»Kysymys kuuluu, kuinka pitkälle EU on valmis sietämään sitä, että yhdessä sovittuja sääntöjä ei toimeenpanna», den Hertog sanoo.

Vastaanottokeskuksissa odotusajat ovat useita kuukausia, eikä muihin EU-maihin siirrettävillä ole mahdollisuutta vaikuttaa sijoitusmaahansa. Siksi esimerkiksi osa eritrealaisista jatkaa mieluummin matkaa yksin kohti Britanniaa, jossa heillä saattaa olla tuttavia tai perhettä tai ainakin maanmiehistä koostuva yhteisö, johon tukeutua.

Osa katoaa. Heidän joukossaan on tuhansia ilman huoltajaa liikkuvia alaikäisiä, jotka lähtevät aikuisten tavoin koettamaan onneaan Italian pohjoisrajalle. Sen jälkeen, kun väliaikaisia rajatarkastuksia otettiin Schengen-alueella käyttöön vuonna 2015, moni on ylittänyt Italian ja Ranskan välisen rajan jalan pienten vuoristopolkujen kautta.

Esimerkiksi Ranskassa rajatarkastukset ovat tällä hetkellä käytössä virallisesti terrori­uhan takia. Britanniaan pyrkivät leiriytyvät Calais’n kaupunkiin Ranskan rannikolle ja yrittävät kanaalin ylitystä piiloutumalla rekkoihin.

Moni turvapaikanhakija päätyy asumaan epävirallisille leireille. Ensimmäisen leirin he perustivat jo vuonna 1999. Calais’ssa on ollut koko 2000-luvun kanaalin ylitystä odottavia siirtolaisia. Ajoittain leireillä on asunut tuhansia ihmisiä.

Vuosien varrella satamaviranomaiset ovat ottaneet käyttöön uusia kontrollivälineitä lämpö­kameroista läpivalaisukoneisiin, ja satama-­alueen ympärille on pystytetty piikkilanka-aitoja. Silti tulijoiden määrä ei ole tyrehtynyt. Viime lokakuussa Ranskan viranomaiset panivat kaupungin laitamille syntyneen hökkelikylän maan tasalle ja kuljettivat sen lähes 6 000 asukasta vastaanottokeskuksiin eri puolille maata.

Puoli vuotta myöhemmin, kesällä 2017, Calais’n lähettyvillä oli kansalaisjärjestöjen arvioiden mukaan jälleen 500–600 Britanniaan pyrkivää henkilöä. Heistä osa oli lapsia.

Kirjoittajat ovat vapaita toimittajia.