On syyskuu 1988 ja pääministeri Margaret Thatcher on kutsuttu Eurooppa-myönteisen eliitin huippuyliopistoon College of Europeen puhumaan Britanniasta ja Euroopasta. »Olemme onnistuneet rajaamaan valtion toimivaltaa Britanniassa emmekä halua nyt nähdä sen tilalla eurooppalaista supervaltaa, joka hallitsee meitä Brysselistä käsin», Thatcher sanoo.

Puheen merkitystä ruoditaan brittime­diassa yhä: oliko tämä eurokriittisyyden lähtölaukaus, joka suisti Britannian brexitin tielle?

Eräänlainen vedenjakaja puhe ainakin oli: Thatcher kritisoi vallan keskittymistä Brysseliin ja painotti, että paras tie Euroopan yhteisön rakentamiseen olisi itsenäisten valtioiden yhteistyö, ei ylivaltiollinen vankka instituutio. Vaikka tämänkaltaiset ajatukset eivät kuulosta nykyään kovin radikaaleilta, loivat ne silloin yhdentymisen tiellä olevalle yhteisölle vaihtoehtoisia suuntaviivoja.

Thatcherin puhe oli vastaus Euroopan komission puheenjohtajalle, ranskalaiselle sosialidemokraatille Jacques Delorsille, joka oli vain muutamaa päivää aikaisemmin puhunut Euroopan sosiaalisen ulottuvuuden visiostaan. Delors halusi taata työntekijöiden oikeudet Euroopan laajuisesti. Työväenliikettä puhutteleva visio vahvisti EU:n kannatusta Britannian työväenpuolueessa, mutta sai Thatcherin ja muut konservatiivit varpailleen.

Tuolloin British Airwaysin lentoemäntänä työskennellyt Jacqueline Foster sai Thatcherin puheesta inspiraatiota, joka heijastuu hänen työhönsä edelleen. Hän on konservatiivi ja työskentelee Euroopan parlamentissa samassa ECR-ryhmittymässä kuin Jussi Halla-­aho ja Pirkko Ruohonen-Lerner.

»Eurooppa on mielettömän hieno manner, mutten uskonut tuolloin, että suunta oli oikea», nyt 71-vuotias Foster sanoo puhelimitse. Suunta ei ole hänestä nytkään oikea, ja siksi Foster äänesti brexitin puolesta.

Foster on aloittanut jo lähtövalmistelut Brysselistä, kuten muutkin 72 brittimeppiä. Hänen viimeinen täysistuntonsa on torstaina 28. maaliskuuta Strasbourgissa, jonka jälkeen hän palaa vielä Brysseliin pakkaamaan toimistonsa. Silloin näyttäisi päättyvän väestöltään kolmanneksi suurimman jäsenmaan 45-vuotinen taival Euroopan unionissa ja sitä edeltävässä yhteisössä.

Foster ei kuitenkaan suhtaudu maaliskuun lopussa häämöttävään viimeiseen työpäiväänsä erityisellä haikeudella. »Ihmisethän pakkaavat tavaroitaan erilaisissa tilanteissa läpi elämän», hän toteaa.

Britanniaa on osin kiittäminen myös siitä, että Suomi tuli EU:n jäseneksi vuonna 1995.

Haikeus ja suuttumus sen sijaan paistaa London School of Economicsin emeritusprofessorin Helen Wallacen puheesta. Ärtymys on ymmärrettävää: Wallace on tehnyt koko uransa Eurooppa-tutkimuksen parissa ja näkee brexitin katastrofaalisena ratkaisuna, joka ei tiedä hyvää hänen lapsenlapsilleen.

Wallace oli kuuntelemassa Thatcherin kuuluisaa Eurooppa-puhetta paikan päällä Bryggessa reilut 30 vuotta sitten, mutta eurokriittisyyden alkupisteenä hän ei sitä näe. »Se on roskaa», Wallace sanoo. Hän painottaa, ettei teksti itsessään ollut poliittisesti eurokriittinen vaan juuri sellainen mitä Thatcherin kaltaiselta oikeistopoliitikolta voi odottaa. Thatcher näki, että Neuvostoliitto oli muutostilassa ja pelkäsi, että sosialismi alkaa levittää juuriaan pitkin Eurooppaan.

Britannian EU-ero on Wallacen mukaan seurausta pitkästä, jo kauan ennen kansan­äänestystä alkaneesta keskustelusta, jonka lähtö­kohta on tämä: Unionin jäsenyys ei ole koskaan ollut Britannialle paras vaihtoehto, vaan parhaimmillaankin se on nähty toiseksi tai kolmanneksi parhaana vaihtoehtona. Vasta­voimia on ollut aina siitä lähtien kun Britannia ensi kerran havitteli jäsenyyttä Euroopan talousyhteisössä EEC:ssä 1960-luvulla.

Kun Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska perustivat 1950-luvun alussa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ja muutamia vuosia myöhemmin Euroopan talous­yhteisön, oli taustalla suuri tavoite. Toisen maailmansodan haavat piti hoitaa yhteistyöllä. Kyse oli Manner-Euroopan maiden poliittisesta ja taloudellisesta yhdentymisestä, joka veti myöhemmin mukaan itäisen Euroopan entisiä kommunistisia maita. »Näille maille Euroopan unioni oli valtavan tärkeä demokratisoitumisen ja modernisoitumisen projekti,» Wallace sanoo.

Mutta Britannialla ei ollut tämänkaltaisia suurempia tavoitteita, vaikka saarivaltionkin kaupungit olivat 1940-luvun lopussa osin raunioina toisen maailmansodan pommitusten jälkeen. Britannia oli maailmansodan ylpeä voittajavaltio, jolla ei ollut kokemuksia vieraan vallan miehityksestä sitten 1000-luvun alun viikinkien valloitusretkien. Britannia oli myös talousmahti: maan vienti oli viisinkertaista esimerkiksi Ranskaan verrattuna.

Kun Manner-Eurooppa yhdentyi, oli Britannian eliitin huomio toisaalla. Kumppaneiksi miellettiin vahvemmin Yhdysvallat sekä itsenäistymisen kynnyksellä olevat ja jo itsenäistyneet Britannian siirtomaat eli Kansainyhteisö.

Britanniaa kyllä pyydettiin mukaan Hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) neuvotteluihin, mutta maa kieltäytyi. Britannia halusi suojella omaa teräs- ja hiilituotantoaan ja vastusti Euroopan tasoisia federalistisia hankkeita. Asiasta ei käyty julkista keskustelua, eikä koko EHTY:n perustaminen saanut Britannian lehdistössä suurta palstatilaa.

Ison-Britannian saaren ja Manner-Euroopan erottava Englannin kanaali on kapeimmillaan vain noin 32 kilometriä, mutta matka oli 1940- ja 1950-luvuilla brittien mielissä tätä monin kerroin pidempi. Oli tavallista, että brittiperheillä oli tuohon aikaan suku- ja ystävyyssiteitä kaukaiseen Australiaan ja Kanadaan, joihin kotimaasta oli matkattu uudisasukkaiksi. Ani harva tunsi ketään kanaalin eteläpuolella.

Englannin kanaali oli kuin Kiinan muuri, kirjoittaa 1970-luvulla Pariisista Lontooseen muuttanut toimittaja Eeva Lennon muistelmissaan.

»Harvat naapurimaat ovat niin erilaisia ja tuntevat niin suurta ennakkoluuloa toisiaan kohtaan kuin englantilaiset ja ranskalaiset», Lennon muistelee. Lennonin mukaan britit eivät ymmärrä, että mannereurooppalaiset todella tarkoittavat mitä sanovat. Tästä syystä briteille oli alun perinkin yllätys, kuinka nopeasti Euroopan yhteisö aikanaan syntyi.

Jotta voi ymmärtää Britannian ja Manner-Euroopan välejä, on aloitettava Winston Churchillistä, kirjoitti puolestaan edesmennyt brittiläinen politiikan toimittaja Hugo Young vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan. Toisen maailmansodan aikaisena pääministerinä sankariviitan saanut Churchill maalaili Euroopan tulevaisuutta suurieleisesti.

»Meidän tulee rakentaa Euroopan Yhdysvallat», Churchill sanoi puheessaan Zürichin yliopistossa vuonna 1946. Britannia ei Churchillin visioissa kuulunut kuitenkaan Euroopan Yhdysvaltojen perustajiin, vaan liittovaltio rakentuisi ennen muuta Ranskan ja Saksan väliselle kumppanuudelle. Britannian rooli oli tukea tätä kumppanuutta yhdessä Kansainyhteisön, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kanssa.

Churchill tunnetaan yhtenä »Euroopan isistä», mutta hänen tulkinnassaan Britannia ei ole osa Eurooppaa vaan kytköksissä siihen. Tulkinta on leimannut Britannian ja EU:n suhdetta läpi vuosikymmenien. Churchillin istuttama siemen kytee yhä niissä brexit-argumenteissa, joissa toistetaan kuinka Britannia ei ole koskaan ollutkaan maantieteellisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti osa Eurooppaa.

1960-luvulla erityisesti Britannian liike-elämässä kuitenkin ymmärrettiin, ettei saaren kannata elää eristyksissä. Vuonna 1960 perustettu vapaakauppajärjestö Efta jäi tuloksiltaan Euroopan talousyhteisön taakse: Saksan liittotasavallassa ja Ranskassa tuotanto kasvoi jopa kolme kertaa nopeammin kuin Britanniassa.

Brittipäättäjät katsoivat konservatiivipääministeri Harold Macmillanin johdolla, että maalle olisi taloudellisesti parasta pyrkiä talousyhteisöön – valinta nähtiin lähinnä välttämättömyytenä, toiseksi parhaana vaihtoehtona. Maailmalla puhalsivat muutenkin muutoksen tuulet, joihin Macmillan viittasi Etelä-Afrikassa vuonna 1960 pitämässään puheessaan, jossa hän antoi siunauksensa siirtomaiden jo alkaneelle itsenäistymiskehitykselle.

Euroopan yhteisön jäsenyys jakoi jo silloin Britanniaa ja eritoten maan konservatiiveja. Kun Macmillan kertoi Britannian parlamentissa hakevansa talousyhteisön jäsenyyttä, oman konservatiivipuolueen jäsenet hyökkäsivät häntä vastaan poikkeuksellisen kovaa.

Jäsenyyden tiellä oli suurempikin este: Ranskan lähes kaksimetrinen presidentti Charles de Gaulle. Kansallismielinen kenraali halusi rakentaa Ranskasta suurvallan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen rinnalle. Erityisesti de Gaulle halusi torjua Yhdysvaltojen ylivaltaa ja pitää EEC:n eurooppalaisten käsissä. Hän näki uhkana Macmillanin ja Yhdysvaltojen presidentin John F. Kennedyn tiiviin suhteen.

»Tragedia tässä kaikessa on se, että olemme de Gaullen kanssa yhtä mieltä lähes kaikesta», Macmillan kirjasi päiväkirjaansa marraskuussa 1961 tavattuaan de Gaullen kahden. Molemmat vastustivat federalismia.

Lopulta de Gaulle käytti veto-oikeuttaan ja Britannian jäsenhakemus hylättiin. Nöyryyttävintä oli, että de Gaulle torppasi Britannian hakemuksen toistamiseen vuonna 1967, jolloin jäsenyyttä ajoi työväenpuolueen pääministeri Harold Wilson. Edelleenkään Britannia ei ollut de Gaullen mukaan valmis EEC:n jäsenyyteen.

Emeritusprofessori Wallacen mukaan hakemusten torppaaminen jätti brittiläisille »pahan maun» Euroopan yhteisöstä. Paha maku on heijastunut yhä eroneuvotteluissa, joissa Britannia on hakenut eräänlaista uhrin asemaa, Wallace arvioi. Brittimediassa kysymys esimerkiksi siitä, rankaiseeko EU Britanniaa brexitistä, on saanut runsaasti huomiota, myös yleisradioyhtiö BBC:ssä.

Komission puheenjohtajaksi myöhemmin nousseen Roy Jenkinsin mukaan »prosessi tuotti minimaalisia tuloksia ja maksimaalista pahansuopaisuutta».

Britannian jäsenyys Euroopan talousyhteisössä EEC:ssä tuli mahdolliseksi, kun de Gaulle väistyi. Ranskan seuraava presidentti Georges Pompidou halusi vahvistaa EEC:tä voimistuneen Länsi-Saksan vastapainoksi.

Vuoden 1973 alusta Britanniasta tuli viimein Euroopan yhteisön jäsen yhdessä Tanskan ja Irlannin kanssa. Tuhat brittiläistä virka­miestä löysi uudet työtehtävänsä Brysselin koneistossa.

Britannian EY:n jäseneksi vienyt pääministeri Edward Heath tiesi, että yhteisöstä kaavailtiin poliittista unionia, ja hän halusi olla mukana rakentamassa sitä. Yhteisö ajautui kuitenkin pian vaikeuksiin, kun vuoden 1973 öljykriisi puhkesi Israelin ja arabimaiden sodan seurauksena. Työttömyys kasvoi ja inflaatio laukkasi myös Euroopassa.

Britanniassa Harold Wilson palasi pääministeriksi ja joutui heti kamppailemaan oman työväenpuolueensa kahtiajakautumisen kanssa: puolueen vasen laita näki EEC:n »kapitalistien klubina», joka hajottaa brittiläistä demokratiaa ja vie maasta työpaikkoja.

Asetelma kuulostaa tutulta, mutta nykyisin vastaavia argumentteja EU-eron puolesta esittävät konservatiivit.

Tilanne työväenpuolueessa ja ensimmäiset brexit-puheet äityivät niin pahoiksi, että lopulta Wilson lupautui neuvottelemaan Britannian jäsenehtoja uusiksi. Hän vaati jäsenmaksujen tarkistamista, maataloustukijärjestelmän uudistamista ja Kansainyhteisön suosimista – huhuttiin, että Wilson oli itse mieltynyt erityisesti uusiseelantilaisiin maitotuotteisiin. Neuvottelut kestivät yksitoista kuukautta. Komission puheenjohtajaksi myöhemmin nousseen Roy Jenkinsin mukaan »prosessi tuotti minimaalisia tuloksia ja maksimaalista pahansuopaisuutta».

Kun neuvottelut päättyivät, hallitus kysyi vielä kansan mielipidettä. Kampanjointiin osallistui kovaäänisesti tuolloin opposition johtajana ollut Margaret Thatcher, joka puolsi jäsenyyttä vapaakaupan nimissä. Tulos oli selvä: 67 prosenttia äänestäjistä halusi Britannian kuuluvan jatkossakin Euroopan talousyhteisöön.

Britannian kuulumista erilaisiin kansainvälisiin instituutioihin on itse asiassa kysytty kansalta noin 40 vuoden välein. Vuonna 1935 yli 11 miljoonaa brittiä vastasi maanlaajuiseen niin kutsuttuun Peace Ballot -kyselyyn YK:n edeltäjän Kansainliiton jäsenyydestä ja aseidenriisunnasta. Silloin vastaajat puolsivat Kansainliittoon jäämistä. Toisin kävi kesällä 2016, kun brittienemmistö kääntyi Euroopan unionia vastaan. Syitä tälle on etsitty mediasta, maahanmuutosta ja esimerkiksi haikailusta menneeseen imperiumiin.

Britanniaa alettiin korostaa ”Jumalan valitsemana kansana”, joka ei tunnusta hallitsijakseen muita kuin kuningattaren.

Imperialismi määrittää edelleen osin sitä, miten britit näkevät oman paikkansa maailmassa, sanoo Helsingin yliopiston historian professori Heikki Mikkeli. Englantilaiset levittivät valtaansa yli 300 vuoden ajan sotien ja kaupankäynnin avulla niin laajalle, että enimmillään jopa neljäsosa maailman väestöstä kuului kruunun alaisuuteen. Mikkelin mukaan vanhoissa imperiumeissa päädytään nyt brexitin kaltaisiin ratkaisuihin, sillä nationalismista on tullut hyväksyttävämpää.

»Brexitin avulla Britannia etsii glorifioitua menneisyyttään, kun nykypäivä ei enää näytä niin hohdokkaalta», Mikkeli arvioi. Ilmiö on maailmanlaajuinen: yhtä lailla Erdoğan hyödyntää kansalaisten nostalgisia tuntemuksia Turkissa, Putin Venäjällä, Trump Yhdys­valloissa ja Xi Kiinassa.

Imperialismin jäänteet ovat heijastuneet myös Britannian ja Euroopan unionin suhteeseen. Britanniaa on kuvattu tutkimuskirjallisuudessa vain osittain EU:hun yhdentyneeksi, vastahakoiseksi ja etäiseksi jäsenmaaksi. Se on havitellut erityisasemaa ja onnistunut myös saamaan sen.

Thatcher neuvotteli Britannialle uudet jäsenmaksuehdot vuonna 1984 sillä perusteella, että Britannia saa vähemmän maatalous- ja rakennetukia kuin muut jäsenmaat. Tästä johtuen Britannia on vuosittain saanut jäsenmaksuhyvityksiä noin 4,6 miljardia euroa. Britannia ei myöskään kuulu euroon eikä Schengen-sopimukseen, joka poisti rajatarkastukset unionin sisärajoilta.

Joidenkin tulkintojen mukaan eurokriittisyytenä näkyvä Britannian erityislaadun korostaminen kumpuaa 1500-luvulta saakka. Tuolloin Englannin kuningas Henrik VIII ajoi Englannin ja katolisen kirkon historialliseen välirikkoon, koska halusi eron vaimostaan. Sen seurauksena Paavin valta Britanniassa päättyi ja maahan syntyi protestanttinen kirkko.

Historioitsija Alan Smith kirjoittaa, että englantilaisessa kirjallisuudessa alettiin tämän jälkeen korostaa ajatusta Britanniasta »Jumalan valitsemana kansana», joka ei tunnusta hallitsijakseen muita kuin kuningattaren.

Britanniasta tuli EU-jäsenyytensä aikana tästä huolimatta yksi unionin arkkitehdeista, jonka kädenjälki näkyy nykyisessä EU:ssa ennen muuta yhteisissä sisämarkkinoissa. Thatcher sanoi jyrkästi ei kaikille liittovaltioon tähtääville pyrkimyksille, mutta mantereen laajuiset yhteismarkkinat sopivat hyvin hänen ajamaansa markkinaliberaaliin politiikkaan.

Kun Thatcher oli onnistunut neuvottelemaan maksuosuudesta, hän ryhtyi tarmokkaasti viemään eteenpäin sisämarkkinoiden kehittämistä yhdessä ranskalaisen komission puheenjohtajan Jacques Delorsin kanssa. Sisämarkkinat astuivat voimaan vuonna 1993, ja nykyään 500 miljoonan ihmisen markkina-­aluetta pidetään yhtenä EU:n suurimmista saavutuksista. Britannia on edistänyt aktiivisesti myös EU:n laajentumista, erityisesti itään.

Emeritusprofessori Wallacen mukaan Britanniaa on osin kiittäminen myös siitä, että Suomi tuli EU:n jäseneksi vuonna 1995. Ranska oli 1990-luvun alkupuolella halukas syventämään jo unionissa olevien jäsenmaiden välistä integraatiota, eikä siksi ollut kiinnostunut ottamaan mukaan kylmässä sodassa neutraaleina pysyttäytyneitä Pohjoismaita. Britannialle laajeneminen oli taas tärkeää: kylmän sodan kontekstissa Britannia halusi aktiivisesti tukea liberaalin demokratian kehitystä Neuvostoliiton valtapiiriin aiemmin kuuluneissa maissa.

Lontoossa myös ajateltiin, että Suomesta saattaisi saada Tanskan kaltaisen kumppanin, joka yhdessä Britannian kanssa vastustaa unionin poliittista yhdentymistä.

Britannia on vaikuttanut merkittävästi myös EU:n puolustuspolitiikan linjauksiin, muistuttaa ohjelmajohtaja Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista. »Puolustuspolitiikassa Britannian on koettu olevan jarrumiehen paikalla. Se on halunnut tehdä EU:n puolustuspolitiikasta Natoa täydentävää, ei sen kanssa kilpailevaa», Jokela sanoo. Britannian tahdon mukaisesti EU:n turvallisuuspolitiikassa keskityttiin vuosien ajan erityisesti kriisinhallintaan.

Britannia on siis jättänyt merkittäviä kädenjälkiä Euroopan unioniin. Samalla unioni on tarjonnut Britannialle valtaa ja vaurautta, mutta maan poliittiset johtajat eivät ole osanneet viestiä tätä kotikentällä. Wallacen mukaan Britannialta on puuttunut »omistajuus» EU:n saavutuksista.

Julkinen keskustelu on luisunut maassa sellaisen asettelun ympärille, jossa vastakkain ovat »me britit» ja »he siellä Brysselissä». Pääministeri Tony Blairilla oli yritystä nousta eurooppalaiseksi johtajaksi, mutta EU-myönteiset, mahtipontiset puheensa hän piti aina ulkomailla.

Toisaalta Britannia on jäänyt väistämättä EU:n ydinryhmän ulkopuolelle, koska se ei kuulu euroon. Tästä syystä talous- ja rahaliiton syventyminen on huolestuttanut Britanniaa. Mitä tiiviimpi talous- ja rahaliitosta on tullut, sitä kauemmas Britannia on jäänyt EU-politiikan ytimestä.

Wallace pitää suurena erheenä sitä, että pääministeri David Cameron jätti Britannian niin kutsutun finanssipoliittisen sopimuksen (fiscal compact) ulkopuolelle vuonna 2012. Cameron halusi suojella Lontoon Cityn asemaa ja varmistaa, että rahoitusalaa koskeva päätösvalta pysyy Britanniassa. Tähän hän käytti Eurooppa-neuvostossa veto-oikeuttaan, minkä johdosta kaikki muut jäsenmaat Tšekkiä lukuun ottamatta joutuivat tekemään EU-kehikon ulkopuolisen hallitusten välisen sopimuksen. Britannia ajautui yhä kauemmas ulko­kehälle.

Muut jäsenmaat paheksuivat veto-oikeuden käyttämistä. Se nähtiin itsekkäänä kansallisen edun ajamisena tilanteessa, jossa euron tulevaisuus oli vaakalaudalla.

Ulkokehälle Britanniaa ajoi myös maan konservatiivipuolueen päätös erota Euroopan parlamentin suurimmasta ryhmittymästä EPP:stä vuonna 2009. Tämänkin päätöksen takana seisoi brexit-kansanäänestyksen alun perin luvannut Cameron.

EPP:ssä brittimepeillä oli ollut hyvät verkostot, joihin kuului myös unioniin intohimoisen myönteisesti suhtautuvia edustajia. Sittemmin kaksi brittimeppiä palasi takaisin EPP-ryhmään, mutta muut konservatiivit jäivät Jacqueline Fosterin tavoin EU:hun kielteisesti suhtautuvaan ECR:ään.

Brexit-kansanäänestys jakoi Britanniaa syvästi. Tutkimuslaitos You­Govin mukaan yli 65-vuotiaat äänestivät kaksi kertaa todennäköisemmin brexitin puolesta kuin alle 25-vuotiaat. Myös näkemykset unionista eroavat selvästi ikä­polvien välillä.

Eurobarometrin mukaan 52 prosenttia 15–24-vuotiaista brittinuorista koki viime vuonna, että heidän mielipiteillään on merkitystä EU:n päätöksenteossa, kun näin ajatteli yli 55-vuotiaista briteistä vain 22 prosenttia.

Europarlamentaarikko Foster kuitenkin näkee entisistä siirtomaista koostuvan Kansainyhteisön edelleen tärkeänä kumppanina, jonka merkitys vain kasvaa brexitin myötä. »Se on kuin perhe», Foster toteaa. Hän muistuttaa, kuinka pitkäjänteisesti Englannin kuningatar Elisabet II rakensi Kansainyhteisöä 1950-luvun alusta alkaen.

Juha Jokelan mukaan Britannian ulkopolitiikan on perinteisesti kuvattu perustuvan kolmen pallon jongleeraukseen: Yhdysvaltojen, Euroopan unionin ja Kansainyhteisön.

Jokin näistä kolmesta pallosta on vuorollaan kauimpana ja jokin lähimpänä. EU on täten vain yksi pallo muiden joukossa eikä ohjaa samalla tavoin Britannian ulkopoliittisia pyrkimyksiä kuin esimerkiksi Suomen.

Brexitin jälkeen Britannia menettää EU-pallonsa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ei ole toistaiseksi osoittanut kiinnostusta Britannian-suhteiden tiivistämiseen.

Emeritusprofessori Wallacen mukaan myös puheet Kansainyhteisöstä ovat »eilisen uutisia». Monet Kansainyhteisöön kuuluvat maat ovat kokeneet 1960-luvun jälkeen niin suuria mullistuksia, että niitä tuskin samoiksi tunnistaa.

Wallacen huolestunut kysymys kuuluukin, mitä Britannialle sitten jää jäljelle.  

AIKAJANA

Tarkkailijasta sisämarkkinoiden kehittäjäksi

1946
Churchill pitää puheen Zürichin yliopistossa ja rohkaisee rakentamaan »Euroopan yhdysvaltoja».

1948
Yhdentymistä puoltava Eurooppa-­kongressi kokoontuu Haagissa. Britit suhtautuvat kielteisesti liittovaltion perustamiseen.

1950
Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ehdottaa yhteisiä sääntöjä hiili- ja teräs­teollisuuteen. Seuraavana vuonna kuusi valtiota allekirjoittaa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamis­sopimuksen.

1955
Britannia lähettää tarkkailijan Italian Messinassa järjestettävään EHTY-maiden kokoukseen talousyhteisön perustamisesta. Britannia jättäytyy kuitenkin tulliliiton ulkopuolelle.

1960
Britannia, Tanska, Itävalta, Irlanti, Ruotsi, Norja, Portugali ja Sveitsi perustavat YK:n avustamana Euroopan vapaakauppajärjestö Eftan.

1961
Britannia aloittaa neuvottelut Euroopan talous­yhteisöön liittymisestä.

1963
Ranskan presidentti Charles de Gaulle käyttää veto-­oikeuttaan ja torppaa Britannian jäsenhakemuksen.

1967
Britannia pyrkii toistamiseen Euroopan talousyhteisön jäseneksi, ja de Gaulle hylkää jälleen hakemuksen.

1973
Britannia liittyy Euroopan talousyhteisöön samaan aikaan Irlannin ja Tanskan kanssa.

1975
Britannian jäsen­sopimuksen uudelleenneuvottelut päättyvät tuloksettomina. Kansanäänestyksessä 67 prosenttia äänestäjistä haluaa Britannian pysyvän Euroopan yhteisössä.

1979

Euroopan parlamentin edustajat valitaan ensimmäistä kertaa suorilla vaaleilla. Äänestysprosentti Britanniassa on vajaa 32, kun se on jäsenmaissa keskimäärin 62.

1984

Margaret Thatcher neuvottelee Britannialle alennuksen Euroopan yhteisön jäsenmaksuihin.

1990
Punta tulee osaksi Euroopan valuuttajärjestelmää. Thatcher ilmoittaa, ettei Britannia aio ottaa yhteisvaluuttaa käyttöönsä.
Samana vuonna Thatcher eroaa ja uusi pääministeri John Major lupaa viedä Britannian »EY:n ytimeen».

1992
Maastrichtin sopimus allekirjoitetaan. Se luo pohjan Euroopan talous- ja rahaliitolle ja poliittiselle unionille.

1993
Maastrichtin sopimus on vastatuulessa Britannian parlamentissa. Osa konservatiiveista vaatii Britanniaan Tanskan, Ranskan ja Irlannin tavoin kansanäänestystä. Eurokriittinen puolue UKIP perustetaan.

1998
Britannia osallistuu aktiivisesti Kioton pöytäkirjasta käytävään keskusteluun. Britannia ja Ranska allekirjoittavat St. Malon sopimuksen, joka luo pohjan unionin puolustusyhteistyölle.

1999
UKIP saa eurovaaleissa kolme paikkaa, joista yhden täyttää äänekäs euroskeptikko Nigel Farage.

2000
Tony Blair pitää Varsovassa EU-myönteisen puheensa ja sanoo haluavansa EU:lle vankempaa roolia maailmanpolitiikassa.

2008
Britannia ratifioi Lissabonin sopimuksen. David Cameron haluaa asiasta kansan­äänestyksen, jota ei järjestetä.

2011
Cameron estää EU:n tasolla tehtävän finanssipoliittisen sopimuksen syntymisen.

2013
Cameron pitää Bloombergin puheensa, jossa lupaa, että EU-jäsenyydestä pidetään kansanäänestys, mikäli konservatiivipuolue voittaa vuoden 2015 parlamenttivaalit.

2018
Maaliskuu Britannia ja EU sopivat kahden vuoden siirtymäajasta, joka kestää joulukuuhun 2020 saakka.
Marraskuu May ja EU-johtajat kertovat löytäneensä yhteis­ymmärryksen erosopimuksen ehdoista.

2019
Tammikuu Britannian parlamentti hylkää Mayn neuvotteleman EU-erosopimuksen.
Maaliskuu Mikäli artikla 50:n mukaista kahden vuoden määrä­aikaa ei pidennetä, Britannian on erottava EU:sta 29. maaliskuuta 2019. Jos erosopimusta ei ole siihen mennessä syntynyt, EU:n perussopimusten ja EU-lainsäädännön soveltaminen Britanniaan lakkaa välittömästi.

2020
Jos Britannian parlamentti hyväksyy erosopimuksen, Britannia noudattaa siirtymäajalla 31.12.2020 saakka EU-sopimuksia sekä osallistuu sisämarkkinoille ja tulli­unioniin entiseen tapaan.