Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Analyysi

Ukrainan sota näyttää, kuinka etupiiriajattelun ansa luo konflikteja

Etupiirit ovat palanneet ulkopoliittisen keskusteluun, vaikka lukuisissa puheenvuoroissa on torjuttu niiden kuuluminen 2020-luvulle.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 9.3.2022

Helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Hyökkäyksen uhka oli kuukausien ajan siivittänyt Venäjän yhä painokkaampia vaatimuksia uusvanhaan etupiirijakoon perustuvista turvallisuustakuista.

Puheet etupiirijaosta nostivat Euroopan turvallisuuspoliittisia kierroksia jo vuonna 2014, jolloin Venäjä hyökkäsi vallankumouksesta toipuvaan Ukrainaan. Kahdeksan vuotta myöhemminkin historiallisista analogioista mainittiin ainakin München ja Jalta. Vladimir Putinin nähtiin edelleen jatkavan Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin esimerkkiä ja yrittävän alistaa pienempiään vasalleikseen – tarpeen tullessa sodan avulla.

Epähistoriallisten analogioiden ohella epämääräinen etupiirin käsite muodosti ansan, joka entisestään kiristi sotaan johtanutta kriisiä. Historiallisesti etupiirejä on käytetty vallan­käytön välineinä sekä keinona hillitä kansainvälisiä konflikteja.

Etupiiri on alue, jossa yksittäinen ulkovalta käyttää hallitsevaa vaikutusvaltaa tavalla, joka rajoittaa etupiiriin sisällä olevien valtioiden itsenäisyyttä tai toimintavapautta. Käsitettä on tutkittu niukasti, kenties koska vaikutusvallan käyttöön liittyviä termejä on kansainvälisten suhteiden alalla lukuisia.

Ukrainan tärkein sotilaallinen puolustautumiskeino on tehdä hyökkäyksestä ja mahdollisesta miehityksestä mahdollisimman kalliita.

Varhaisia esimerkkejä etupiireistä löytyy jo antiikin Kreikasta, jossa kaupunkivaltiot katsoivat olevansa kykeneviä tai oikeutettuja vaatimaan heikommiltaan myönnytyksiä. Kylmän sodan aikana kilpailevat suurvallat muodostivat omat etupiirinsä, jotka lisäsivät ennustettavuutta ja auttoivat hillitsemään pahimmillaan ydintuhoon johtavia suurvaltakonflikteja.

Etupiireistä voi olla myös hyötyä niiden sisällä oleville valtioille.

Vuonna 1918 suomalaiset oikeistopuolueet toivottivat Saksan keisarikunnan tervetulleeksi vastavoimaksi Neuvosto-Venäjälle siitä huolimatta, että Suomesta olisi tullut Saksan vasallivaltio. Vaikka kylmän sodan aikaista suomettumista kritisoidaan, lienee etenkin tappioon johtava sota epätasa-arvoista rauhaa huonompi vaihtoehto.

Etupiirikeskustelu laantui Neuvostoliiton romahtamiseen, joskin Venäjä on vuodesta 2007 lähtien toistuvasti vaatinut Naton itälaajentumisen pysäyttämistä. Venäjällä ajatellaan, että Yhdysvallat antoi vuonna 1990 vähintään ymmärtää rajoittavansa sotilasliiton laajentumista, jos neuvostojoukot vedettäisiin Itä-Saksasta.

 

Syksyllä 2014, Venäjän valloitettua Krimin niemimaan ja lietsottua sotaa Itä-Ukrainassa, syytti amerikkalaisprofessori John Mearsheimer konfliktista liberaaleja länsimaita.

Mearsheimerin mukaan naiivit liberaalit eivät ymmärtäneet, ettei turvallisuutta ja intressejä painottava reaalipolitiikka ollut päättynyt. Hänen mukaansa Venäjän hyökkäykset Georgiaan vuonna 2008 ja Ukrainaan kuusi vuotta myöhemmin muodostivatkin ymmärrettävän reaktion länsimaiden yrityksille levittää etupiiriään Venäjän raja-alueille.

Venäjän aggressiivisuuden ymmärtämisen hinta on etupiirien suuri ongelma, etenkin pienvaltioiden näkökulmasta: valtiot jakautuvat etupiirejä hallitseviksi hegemonioiksi ja niiden komentamiksi pelinappuloiksi.

Mearsheimerin mukaan ratkaisu Ukrainan kriisiin on maan määrittäminen neutraaliksi valtioksi samaan tapaan kuin Itävalta – tai Suomi – oli kylmän sodan aikana.

Ulkovaltojen tekemä ja ukrainalaisten toiveista riippumaton päätös horjuttaa kuitenkin valtioiden täysivaltaista tasa-arvoisuutta, itsemääräämisoikeutta ja liikkumatilaa. Syntyvää ristiriitaa ilmensi esimerkiksi Sauli Niinistön vuoden 2022 uudenvuodenpuheessa tekemä viittaus arkkirealisti Henry Kissingerin oppeihin sotilaallisen voiman tärkeydestä kansainvälisissä suhteissa.

Jo kylmän sodan aikana suurvaltojen etupiirijako perustui hiljaiseen ja vastavuoroiseen ymmärrykseen siitä, millaisia toimia Neuvostoliitto ja Yhdysvallat omilla etupiireillään sietivät. Neuvostoliitto turvautui väkivaltaan esimerkiksi Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa ylläpitääkseen etupiiriään.

Etupiirijako ei kuitenkaan välttämättä sodi liberalismia vastaan niin pitkään, kun niitä ei ylläpidetä väkivallalla tai sen uhalla. Venäjän hallinto ymmärrettävästi näkee EU:n lännen etupiirinä, jota levitetään demokratiaa tukemalla.

Realistien käsitys vahvemman oikeudesta toteutuu, kun sotilaallisesti vahvempi valtio on valmis turvautumaan väkivaltaan. Huomion­arvoista on, että Venäjän aikaisemmat sotatoimet sekä Georgiassa että Ukrainassa olivat rajoitettuja. Tuoreimpia etupiirivaatimuksiaan toteuttaakseen Venäjä turvautui sotaan, josta voi tulla suurin Euroopassa sitten toisen maailmansodan.

Venäjän uhmakkuutta on selitetty sen hallitsijoiden taustalla. Presidentti Putin palveli aikoinaan Neuvostoliiton valtiollisessa turvallisuuspoliisissa, ja on sittemmin nostanut monia kollegoitaan merkittäviin asemiin.

Jo ennen helmikuuta 2022 Putin oli julkisesti surrut Neuvostoliiton hajoamista, kuvannut ukrainalaisten, valkovenäläisten ja venäläisten muodostavan »yhden kansan» ja ­väittänyt että »Ukrainan todellinen suvereniteetti on mahdollista vain yhteistyössä Venäjän kanssa». Hyökkäystään Ukrainaan Putin on perustellut täysin kuvitteellisella »lännen marionettihallituksen» tekemällä kansanmurhalla Venäjän tukemilla – ja jopa johtamilla – Itä-Ukrainan separatistialueilla.

Leonid Brežnev ja Richard Nixon sopivat ydinaseiden vähentämisestä 1970-luvulla. Kylmän sodan aikana maailman jakautuminen suurvaltojen etupiireihin auttoi hillitsemään niiden välisiä konflikteja. Kuva: Heritage Images/Lehtikuva

 

Putinin perimmäisenä tavoitteena on pidetty Neuvostoliiton suurvaltastatuksen elvyttämistä ja sotilaallisen puskurialueen luomista. Pyrkimykset ovat erottamattomia Putinin henkilökohtaisen vaikutusvallan pönkittämisen kanssa. Yksi keino tavoitteiden saavuttamiseksi on ollut vaikutusvallan käyttö entisissä Neuvostoliiton maissa, kuten Kazakstanin levottomuuksien yhteydessä tammikuussa 2022. Venäjällä on myös tarkoituksellisen vastakkainasettelun kautta luotu viholliskuvaa venäläisten ja muiden välillä.

Venäjä saattaa kokea, että Yhdysvaltojen ja amerikkalaisesta suojasta sekä venäläisestä energias­ta riippuvaisen Euroopan heikkous tekee niistä alttiita myönnytyksille. Libera­lismi on kriisissä ja länsi heikkenemässä suhteessa itään. Presidentti Joe Biden on myös ilmaissut tahtovansa keskittyä Venäjän sijaan Kiinaan. Viimeistään Afganistanista vetäytyminen osoittaa länsimaiden haluttomuuden käyttää sotilaallista voimaa.

Ehkä lukuisten sisäisten ongelmien kanssa kamppaileva Venäjä päätyi loppu­tulokseen kuin Saksa heinäkuussa 1914: on toimittava nyt tai ei koskaan. Vuonna 1914 tämä johti ensimmäiseen maailmansotaan. Tärkeä ero on kuitenkin se, että nyt sotaan johtanut kriisi tuntui täysin Venäjän luomalta.

 

Etupiirivaatimuksiin voi vastata hyväksymällä, haastamalla tai neuvottelemalla.

Venäjän vaatimuksia turvallisuustakuina toimivasta etupiiristä rajamaissaan on pidetty kohtuuttomana. Länsimaat eivät koe Venäjän turvallisuushuolia perustelluiksi. Vaatimuksien hyväksyminen on vaikeaa senkin takia, että tämä normalisoisi sotilaallisen voiman käytön kansainvälisen politiikan välineenä.

Pikkusormen antaminen myönnytyksiä tekemällä voi johtaa uusien vaatimusten myötä koko käden menettämiseen.

Etupiiriajattelun ulkopoliittinen ansa ilmenee siinä, että etupiirivaatimukset pikemminkin aiheuttavat kuin hillitsevät kansainvälisiä konflikteja.

Tämä pätee myös Venäjään, jonka on vaikea hyväksyä länsimaiden lisääntyvää vaikutusvaltaa raja-alueillaan. Maa voi kokea epäonnistuneensa Ukrainassa, joka on Venäjän aggressiivisuuden takia muuttunut sille yhä vihamielisemmäksi ja joka on merkittävästi tehostanut asevoimiaan. Ehkä Venäjä toivoo voivansa lopettaa kalliin sodan Donbasissa. Koska Minskin rauhansopimuksen toteuttaminen ei edennyt, turvautui Venäjä sotilaalliseen voimaan

Etupiiriajattelun selkeä kylmän sodan perintö voi tehdä etupiirien haastamisesta vaarallisempaa. Siinä missä Venäjä mahdollisesti katsoo olevansa vahvoilla, ei maa ole Neuvostoliitto. Venäjän asukasluku on vain puolet Neuvostoliiton vuoden 1990 väkiluvusta. Mittavista valuuttareserveistään huolimatta Venäjän talous on haavoittuvainen.

Tuoreissa kyselyissäkin venäläiset tahtovat parempaa taloutta, eivät sotaa. Venäjältä puuttuu lisäksi kansainvälisen kommunismin kaltainen ideologinen oikeutus toimilleen. Putinin lietsoma nationalismi tuskin saa kannatusta itsenäisissä naapurivaltioissa. Tämä nostaa entisestään sodan hintaa.

Etupiirivaatimukset pikemminkin aiheuttavat kuin hillitsevät kansainvälisiä konflikteja.

Ukrainan ja muiden pienempien valtioiden tärkein sotilaallinen puolustautumiskeino on tehdä hyökkäyksestä ja mahdollisesta miehityksestä mahdollisimman kalliita. Äärimmäinen keino miehityksen vastustamiseen on laaja­mittainen ja pitkäaikainen sissisodankäynti.

Ilman miehitystäkin on vaikea nähdä, miten vähintäänkin lisäpakotteita aikaansaava laajamittainen sota voidaan Venäjällä yhdistää mittaviin uudistuksiin tai auttaa Venäjää saavuttamaan ulkopoliittiset tavoitteensa.

Venäjän voimantunto yhdistettynä – toisinaan liioiteltuunkin – näkemykseen maan heikkoudesta voi johtaa tilanteeseen, jossa Venäjällä ja Yhdysvalloilla on käänteiset käsitykset itsestään ja vastustajistaan. Konfliktia on helppo kärjistää, jos kokee olevansa vahva ja vastustajan heikko.

Neuvotteluita vaikeuttavat luottamuspula sekä Yhdysvaltojen ja Venäjän erilaiset lähtökohdat, joihin Mearsheimer viittaa liberalismilla ja realismilla. Biden totesi vuonna 2009, ettei tule tunnustamaan Venäjän vaatimia etupiirejä. Putin on vuorostaan pistänyt arvovaltansa peliin Ukrainan suhteen ja tehostanut uhkavaatimuksiaan rajulla retoriikalla. Hyökkäys Ukrainaan osoittaa, ettei Putin katsonut voivansa perääntyä vastapuolen kyseenalaistettua Venäjän uhkauksien uskottavuuden.

Muodostuneessa ansassa sekä Bidenin että Putinin retoriikka yhdistää ja polarisoi osapuolia, joiden päinvastaiset käsitykset etupiirivaatimusten oikeutuksesta eskaloivat konfliktia entisestään kohti arvaamatonta sotaa.

 

Diplomaattista ratkaisua on aina pidettävä sotaa parempana vaihtoehtona. Hitaan diplomatian rooli jäi kuitenkin etupiiriretoriikan ja reaaliaikaisten twiittien varjoon jo ennen Venäjän hyökkäystä. Suomen anti konfliktin selvittämiselle oli vuoropuhelun edistäminen. Sodasta huolimatta diplomatia toki jatkuu.

Kylmän sodan perintö näyttäytyy myös EU:n ulkoasioiden korkean edustajan Josep Borrellin kritiikissä, jonka mukaan konflikti on Yhdysvaltojen ja Venäjän toimesta typistetty niiden kahden väliseksi. Sota ja sen uhka kuitenkin polarisoivat tilannetta. Hyökkäys Ukrainaan osoittaakin konkreettisesti, miten pienet voivat joutua realistien kuvaamassa raa’assa voimapolitiikassa vahvempiensa hampaisiin.

Etupiiriajattelun ansa vaikuttaa tässä suhteessa myös sisäpolitiikkaan, jossa monimutkaiset tilanteet yksinkertaistetaan. Esimerkiksi suomalaisten Naton kannattajien ja vastustajien puheenvuoroissa saatetaan vaihtoehdot supistaa kahteen. Jos valtiot kuuluvat joko yhteen tai toiseen etupiiriin, on niiden valittava puolensa. Tosiasiassa vaihtoehtoja on useita. Jo liittoutumisen ja puolueettomuuden välillä on suuri kirjo erilaisia yhteistyön muotoja eri toimijoiden välillä.

Euroopan toimijuutta vähäteltiin jo kylmän sodan aikana, jolloin maanosa oli jaettu rauta­esiripulla. Vaikka Venäjän uhkavaatimukset ovat tiivistäneet EU:n rakoilevia rivejä, jäsenmaiden sotilaallisen voiman ja tahdon puute kyseenalaistaa uskottavuutta Euroopan turvallisuuden ylläpitämisessä. Useista aloitteista huolimatta pehmeämpiin keinoihin keskittynyt EU ei ole toistaiseksi kunnostautunut sotilaallisesti. Kiristyvässä tilanteessa uskottava pelote vaatii kuitenkin kovan asettamista kovaa vastaan. Euroopan voi myös olla vaarallista jatkaa Yhdysvaltoihin tukeutumista, koska maan ulkopolitiikka voi merkittävästi muuttua uuden hallinnon myötä jo tammikuussa 2025.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan osoittaa, osoittaa, että niin pitkään kuin Venäjä tai jokin muu valtio on valmis tukeutumaan laajamittaiseen sotilaalliseen voimankäyttöön etupiirijaon aikaansaamiseksi, tulevat ne kuulumaan 2020-luvulle. Liberaalitkin voidaan pakottaa realismiin ja etupiiriajattelun ansa uhata pitkäjänteisempää valtiotaitoa.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja sotatieteiden dosentti Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa