Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Analyysi

Välimeren euromaat ajelehtivat

Rahan kulttuuri on erilainen Etelä- ja Pohjois-Euroopassa. Välimeren suuret euromaat Ranska, Italia ja Espanja voivat muuttaa toimintatapojaan, mutta tähän tarvitaan myös euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa.

Teksti:
Julkaistu: 9.12.2011

Espanjalainen ystäväni kiteyttää hyvin sen, mikä meitä erottaa suhtautumisessa rahaan. ”Espanjalainen käyttää rahaa elämiseen, suomalainen elää rahaa hankkiakseen.”

Sama kärjistetty kulttuuriero suhteessa rahaan näkyy muissakin Välimeren maissa.

”Katolisen perinteen maissa ei ole todellista rahan kulttuuria, vaan raha on kuluttamista varten. Protestanttinen kulttuuri taas kunnioittaa rahaa. Pohjoisessa raha on säästämistä ja investoimista varten”, tulkitsee ranskalaisen kansainvälisten suhteiden tutkimuslaitoksen IFRI:n tutkija Philippe Moreau Defarges.

Ortodoksisen Kreikan velkahelvetti saattaa aiheuttaa dominoefektin, joka uhkaa jo Euroopan suuria katolisia maita. Luokituslaitosten hermostuttamat Italia ja Espanja tutisevat. Parhaasta AAA-luottoluokituksesta tähän saakka nauttinut mutta pahasti velkaantunut Ranska pelkää joutuvansa seuraavaan aaltoon.

Mielikuvat holtittomasti törsäävistä katolisista etelän maista istuvat Pohjois-Euroopassa syvässä. Osa mielikuvista on totta, osassa totuus on mielikuvia ihmeellisempää. Mutta maita ei voi tarkastella yhtenäisenä joukkona.

Säästämisen vaikeus

Maiden velkaantumisaste ja velan rakenne ovat erilaisia. Italialla on velkaa yli 110 prosenttia suhteessa kansantuotteeseensa, Espanjassa velkaantumisaste on vastikään noussut vähän yli 60 prosenttiin. Ranskan velan määrä lähestyy 90:tä prosenttia kansantuotteesta. Myös maiden teollisuuspohja ja lähtökohdat ovat erilaisia.

”Se, että maat olisivat velkaantuneet, koska ne ovat katolisia, ei ole kestävä selitys. Yhteistä on, että maat ovat vahvan korporatistisen perinteen maita. Kapitalismin juurtuminen niihin on ollut vaikeampaa kuin Pohjois-Euroopassa”, Moreau Defarges sanoo.

Välimerellisessä korporatismissa eri ammattikunnat suojelevat omien jäsentensä etuja muun yhteiskunnan edusta piittaamatta.

Yhteistä Ranskalle, Italialle ja Espanjalle on myös se, että maiden työmarkkinarakenteet ovat jäykät: Irtisanominen on työnantajalle monimutkaista ja kallista, ja kysynnän vaihteluihin mukautuminen on yrityksille vaikeaa. Työntekijät pelkäävät työttömyyttä, koska takaisin työelämään on vaikea päästä.

”Yhteiskunnat eivät ole sopeutuneet hyvin globalisaatioon”, Moreau Defarges arvioi.

Pariisin Robert Schuman -säätiön taloustieteilijä Franck Lirzin puolestaan hakee selityksiä yhteiskunnallisesta luottamuspulasta.

”Pohjoisessa ihmiset luottavat talouteen ja yhteiskuntaan, ja sellaiselle pohjalle on helpompi rakentaa. Etelässä ihmiset ovat epäluuloisempia ja individualistisempia”, Lirzin arvioi.

Kun perusluottamus puuttuu, poliitikkojen on vaikeaa saada kansaa mukaan esimerkiksi säästötalkoisiin. Veronmaksuhalukkuus heikkenee, työttömyys nousee ja sosiaaliturvan kustannukset painavat julkista kassaa punaiselle. Hallitukset empivät, mistä voisi nipistää, kun kukaan ei halua luopua eduistaan. Markkinoiden luottamus kärsii, ja luokituslaitokset alkavat epäillä lainanmaksukykyä. Noidankehä on valmis.

Taloustietämys lastenkengissä

Velan ottamisesta päättää kuitenkin kulloinkin vallassa olevan hallitus. Siksi tuntuu vastuuttomalta, että esimerkiksi Ranskassa on ollut viimeksi ylijäämäinen budjetti vuonna 1974. Maa on velkaantunut velkaantumistaan huolimatta taloussuhdanteista tai siitä, onko vallassa ollut vasemmisto vai oikeisto.

Kun kriisi nyt tekee tuhojaan, kirstunvartijoiden asema on tukala. Ranska taistelee kynsin hampain pitääkseen AAA-luottoluokituksensa.

”(Ranskassa) on haluttu pitää yllä fantastisen anteliasta hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta on tullut hetki, jolloin on myönnettävä, ettei se ole mahdollista, sanoo Barcelonan yliopiston finanssitieteiden tohtori José-Maria Gay de Liébana.

Mutta miksi ranskalaisten poliitikkojen vastuuttomuus on jatkunut lähes neljä vuosikymmentä?

Ranskassa sana ”säästöbudjetti” on ollut kauan kirosana, jota ei tulevaisuuttaan kunnioittavan poliitikon ole kannattanut lausua. ”Ranskassa vallitsee poliittisen rohkeuden puute. Säästöbudjetin tekeminen tarkoittaisi, että pitää kohdata yleinen mielipide. Lisäksi meitä vaivaa arroganssi, tunne siitä, että Ranska voi suoda itselleen paljon asioita ja ongelmista kyllä selvitään”, Moreau Defarges sanoo.

”On ehkä vähän ilkeää sanoa näin, mutta ranskalaisilla ei ole kovinkaan vahvaa talousymmärrystä. Eivätkä poliitikot näe kovinkaan paljon vaivaa selittääkseen asioita”, näkee Lirzin.

Burka vei huomion

Pragmaattinen taloutta koskeva julkinen keskustelu loistaa Ranskassa poissaolollaan. Yhteiskunnallista keskustelua käydään yleensä kahdella tasolla: joko kohkataan pienistä mutta tunteita herättävistä asioista, joihin poliitikot voivat vaikuttaa, tai keskustellaan aiheista, jotka ovat niin ideologisia tai maailmaasyleileviä, ettei kukaan oletakaan keskustelun johtavan mihinkään konkreettiseen.

Oireellista on, että vuosikymmenten pahimmassa talousahdingossaan painiskelevassa Ranskassa on keskusteltu vuosikausia siitä, pitäisikö islamilaiset burka-asut kieltää julkisilla paikoilla. Koko maassa on arviolta kaksituhatta burkaan pukeutuvaa naista, mutta aihe on peittänyt alleen kaiken rationaalisen keskustelun velkaongelmasta.

Talouskeskustelua hallitsee yleensä maailmojasyleilevä taso. Yhtäältä suojellaan ranskalaistyyppistä hyvinvointivaltiota ja vastustetaan ”anglosaksista ultraliberalismia” sekä tuotannon ulkoistamista halvan työvoiman maihin. Toisaalta maalaillaan EU:lle yhteistä tulevaisuutta Ranskan saavuttaman elintason ja ranskalaisten arvojen mukaan.

Ranskassa sana ”säästöbudjetti” on ollut kauan kirosana, jota ei tulevaisuuttaan kunnioittavan poliitikon ole kannattanut lausua.

Keskusteluissa käsitellään sitä, millaisen maailman ranskalaiset haluaisivat, eikä sitä, miten tämän hetken ongelmat voitaisiin ratkaista.

Lisäksi poliitikot saattavat usein tuntea olevansa heikoilla jäillä talousasioiden edessä.

”Ranskassa on todella vahvoja myyttejä siitä, että rikkauksia ja varallisuuksia ei tarvitse luoda, vaan ne ovat jo olemassa. Aivan kuin kyse olisi vain siitä, miten rikkaudet jaetaan”, sanoo Moreau Defarges.

”Ranskassa taloustieteisiin perehtyneitä poliitikkoja on todella vähän. Äänestäjät eivät suosi poliitikkoja, jotka ymmärtävät talousasioita. Poliitikot ovat useimmiten koulutukseltaan asianajajia tai virkamiehiä”, Lirzin toteaa.

Lähinnä julkisen sektorin työntekijöistä koostuvat vasemmistolaiset ammattiliitot myös hyötyvät siitä, että työtaisteluita käydään ideologisella tasolla. Faktoilla tai pragmaattisilla ratkaisuilla ei ole väliä, koska kompromissikulttuuri on lähes olematon. Järjestäytymisaste on matala. Mielenosoituksiin on helppo mobilisoida ihmisiä selvillä vastakkainasetteluilla. Sosiaaliset konfliktit kärjistyvät usein. Kun kadut täyttyvät mielenosoittajista, hallituksen pitää joko perääntyä uudistuksineen tai jyrätä vastustajiensa yli. Hiljattain läpi viety eläkeuudistus oli esimerkki jyräämisestä.

”Ranskalaisilta vei todella kauan aikaa ymmärtää, että eläkeongelma on matemaattinen eikä rahaa tule olemaan nykyisen tasoisiin eläkkeisiin. Tosiasioita vastustettiin lukemattomilla argumenteilla, kuten sillä, ettei eläkeongelmaa ole tai että otetaan eläkkeisiin rahaa rikkailta”, Lirzin sanoo.

Virkamiesten armeija

Myös Ranskan poliitikoiden kyky saada kansalaiset tai ammattiliitot mukaan talkoohenkeen on rajallinen. Alkusyksystä tehdyn kyselyn mukaan lähes kolme neljästä ranskalaisesta pitää poliitikkoja korruptoituneina. TNS-Sofresin vuodesta 1977 tekemässä vuotuisessa mittauksessa kansan tuomio ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä ankara.

”Ranskassa valtio ei edusta kansaa. Poliittisen eliitin ja kansalaisten välillä on kuilu. Ei ole luottamusta. Kun poliitikko sanoo, että maamme on ponnisteltava lisää, ei muodostu kollektiivista tietoisuutta eikä koeta, että kansalaiset ja johtajat jakavat yhteisen todellisuuden, niin kuin Suomessa”, Lirzin sanoo.

Ranskan poliitikot eivät ole tehneet kovin paljon luottamuksen vahvistamiseksi. Sarkozyn uusi säästöbudjetti leikkaa erilaisia kotitalouksien ja sijoitusten veroetuuksia, mutta ei kajoa poliitikkojen tai virkamiesten etuihin.

Ranskassa on myös maan tapa lunastaa vaalilupaukset lisäämällä virkamiesten määrää ja siten paisuttaa menoja. Valtiontalouden tarkastusviraston raportin mukaan vuosina 1986–2008 virkamiesten määrä lisääntyi 36 prosenttia, kun kokonaistyövoima laajeni vain puolet tästä eli 18 prosenttia.

Tarkastusvirasto ottaa esimerkiksi maatalousministeriön: vaikka maatalouden merkitys Ranskan taloudessa ja työllisyydessä puolittui vuosina 1986–2008, virkamiesten määrä maatalousministeriössä kaksinkertaistui.

”Kuinka osoittaa äänestäjille, että jostain politiikan alasta on tullut ensisijaisen tärkeä? Palkkaamalla ahkerasti virkamiehiä”, tarkastusviraston puheenjohtaja Philippe Séguin kritisoi raportissaan.

Perhekapitalismi hallitsee

Italian yli 110 prosentin velkaantumisaste näyttää hälyttävältä. José-María Gay de Liébanan mukaan oleellista on kuitenkin velan rakenne: Italian suurin velkoja ovat italialaiset itse, joilla on paljon valtion obligaatioita.

Espanjassa velka on vähän yli 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta ongelma on, että maalla on paljon velkaa ulkomaalaisille lainanantajille, Gay de Liébana sanoo.

Italialla menee kuitenkin heikosti. Uskottavuusongelmat ulottuvat paitsi pääministeri Silvio Berlusconin heikkoon ulkoiseen kuvaan myös koko poliittisen järjestelmän rakenteisiin. Eri alueista vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen syntynyt valtio on yhä hajanainen.

”Italiassa valtio on heikko poliittisen epävakauden ja hallinnollisten rakenteiden takia.

Korruptio on suuri ongelma. Juuret juontuvat kilpailevien kauppias- ja myöhemmin teollisuusperheiden välisiin suhteisiin”, Moreau Defarges sanoo.

”Italialainen kapitalismi on perhekapitalismia. Perinteisesti suuret perheet tekevät toisilleen palveluksia. Kyseessä on hieman alikehittynyt kapitalismin muoto. Korruptiota edistää se, että talousjärjestelmässä valtaa pitävät perheiden verkostot, eivätkä ne luonnollisesti halua muutoksia.”

Espanja sortui ylimielisyyteen

Espanja puolestaan vaikuttaa Italiaa ja Ranskaa vastuullisemmalta. Oikeistolaisen pääministerin José-María Aznarin ja nousukauden aikana Espanja lyhensi valtionvelkaansa.

”Täytyy arvostaa José María Aznarin hallituksen työtä, mutta löytyy sieltä ongelmiakin. Pitäisi tarkastella, olivatko veronalennukset taloudellisen nousun aikana järkeviä, Gay de Liébana sanoo.

Valtionvelka on Espanjassa suhteellisen alhainen, mutta väkivaltaisesti romahtanut rakennus- ja asuntosektori on jättänyt taakseen valtavan työttömyyden ja ajanut monet perheet velkavankeuteen.

”Espanjan suurin virhe oli täydellisen järjetön asuntopolitiikka”, Moreau Defarges sanoo.

Pankit myönsivät holtittomasti luottoja ja jopa viidenkymmenen vuoden maksuaikoja. Matalat korot ruokkivat asuntojen hintojen ja lainasummien nousua. Suuret rakennusyritykset ja itsehallintoalueet puolestaan keinottelivat maakaupoilla, ja rakennuslupien myöntäminen oli hallitsematonta.

”Poliittisen kulttuurin ongelma Espanjassa on, että maalle nousi menestys hattuun. Espanja onnistui upeasti Francon diktatuurin jälkeisessä muodonmuutoksessa, ja sen jälkeen Espanja halusi muuttua Euroopan Kaliforniaksi”, arvioi Gay de Liébana.

Moni Espanjan itsehallintoalueesta on pahasti velkaantunut. José-María Gay de Liébana näkee järjestelmässä kroonisen velkaantumisen mekanismin.

”Meillä on 17 itsehallintoaluetta. Jokainen niistä kuluttaa ensin vähän niin kuin haluaa, ja sen jälkeen pyydetään isä-valtiolta hattu kourassa rahaa. Yrityskään ei voisi toimia tehokkaasti jos sillä on yksi keskuskassa ja 17 sivukonttoria.”

Voiko etelä oppia tavoille?

Korruptio ei Moreau Defargesin mukaan johda mekaanisesti velkaantumiseen.

”Korruptio koskettaa monia eurooppalaisia maita. Poliitikot voivat korruptoitua. Esimerkiksi Ranskassa, Englannissa ja Italiassa on paljon ihmisiä, joista on tullut todella rikkaita. Poliitikoilla on tästä kompleksi. He ovat kosketuksissa rikkaiden kanssa. He ajattelevat, että miksen minäkin?” Moreau Defarges sanoo.

Moreau Defargesin mielestä velkaantuminen ja vastuuton julkisten rahojen käyttö ei ole vain Välimeren maiden piirre.

”Pohjoismaat ovat nekin tehneet älyttömyyksiä. Ruotsi antoi aikanaan julkisten menojensa karata käsistä. Islannissa oli juuri valtava pankkikriisi”, Moreau Defarges jatkaa.

Euroalueen tiukat yhteiset rahapoliittiset suitset kasvu- ja vakaussopimuksineen luotiin Saksan rahapolitiikan mallin mukaan. Etelä-Euroopan mailla on ollut vaikeuksia muuttaa toimintatapojaan.

”Se, että on yhteinen valuutta mutta ei talouspolitiikan koordinointia, selittää, miksi monet maat ovat saattaneet ajelehtia. Tilanteen ovat mahdollistaneet EU:n toimintamekanismit, ei vain se, että jäsenmaat olisivat olleet vastuuttomia”, Lirzin puolustaa.

”Etelä-Eurooppa voi oppia ja muuttaa toimintatapojaan. Välimeren maista Kreikka on ongelmineen kuitenkin omaa luokkaansa”, Moreau Defarges näkee.

Aivan uutta taloustietoisuutta on jo näkyvissä Ranskassa. Ifop-laitoksen lokakuussa tekemän kyselyn mukaan kolmannes ranskalaisista pitää maansa suurimpana ongelmana valtion velkaantumista ja budjettialijäämää. Jaetulle kakkostilalle jäivät aiemmin kärkitilasta kilvoitelleet huolet ostovoimasta ja työttömyydestä.

 

Kirjoittaja on Yleisradion kirjeenvaihtaja Pariisissa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa