Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Arviot

Venäjä oli alkujaan oikeuden edistäjä – nyt se ulkoistaa sodankäyntiään ja kiertää vastuutaan

Teksti:
Julkaistu: 25.5.2022

Venäjän todennäköiset sotarikokset Ukrainassa ovat järkyttäneet maailmaa. Moni pohtiikin Venäjän suhdetta kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen eli oikeudenalaan, joka pyrkii tasapainoittamaan sodankäyntiä inhimillisyydellä.

Tätä taustaa vasten Michael Rieplin helmikuussa julkaistu kirja onkin pelottavan ajankohtainen ja oiva lisä lukijoille, jotka haluavat ymmärtää Venäjän tämän päivän toimia historiallisena jatkumona.

Väitöskirjana alkunsa saanut teos tarkastelee kronologisesti Venäjän panosta kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen. Kirjan rakenne pohjautuu kolmeen Venäjään: Venäjän keisarikuntaan (1850–1917), kommunistiseen Neuvostoliittoon (1917–1991) ja nyky-Venäjään (1991–). Venäjän toimia ei arvioida vasten muita maita vaan sen omaa historiaa.

Riepl pyrkii haastamaan lännen kertomuksen siitä, että kansainvälinen humanitaarinen oikeus on yksinomaan länsimaisen kehitystyön tulos: liikemies ja hyväntekijä Henri Dunant ja Kansainvälinen punainen risti Sveitsissä, yhdessä muiden samanmielisten länsimaiden kanssa, loivat humanitaarisen oikeuden säännöt. Ne kulminoituvat neljään Geneven sopimukseen vuonna 1949.

Tsaarin Venäjä oli tunnetun diplomaatin ja juristin Friedrich von Martensin aktiivisella otteella kehittämässä oikeudellisia velvoitteita sodankäynnin rajoittamiselle. Tätä aikaa Riepl kutsuu Venäjän humanitarismin »kulta-ajaksi». Tsaarin koolle kutsuman vuoden 1899 Haagin rauhankonferenssin tuloksena syntyi viisi eri yleissopimusta sodankäynnin säännöistä. Kirjoittajan mukaan nämä loivat pohjan modernille kansainväliselle humanitaariselle oikeudelle.

Moskovan asenne alkoi kuitenkin muuttua ensimmäisen maailmansodan jälkeen bolševikkien noustua valtaan. Heidän pyrkimyksensä katkaista kaikki siteet menneeseen vaikuttivat myös kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen ja sen asemaan Neuvostoliiton johdon ajattelussa. Tämä ilmeni toisessa maailmansodassa laajoina julmuuksina ja sotarikoksina.

Modernin Venäjän aikakaudella maa on pyrkinyt välttämään kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rajoituksia sodankäynnilleen. Rieplin mukaan Venäjä pyrkii hämärtämään aseellisen konfliktin määritelmää ja siten humanitaarisen oikeuden soveltamista. Ulkoistamalla sodankäyntiä yksityisille sota-alan yrityksille, kasakoille tai puolisotilaallisille joukoille Venäjä myös kiertää vastuuta. Lisäksi se kieltää tosiasioita esimerkiksi humanitaarisen oikeuden loukkauksista.

Riepl päättelee, että Venäjän keisarikunnan kansainvälisesti johtava rooli humanitaarisen oikeuden kehittämisessä on vaihtunut skeptisyyteen. Sen taustalla on näkemys oikeudenalasta länsimaisen interventionismin lähteenä – ei venäläisten intressien mahdollistajana. Kirjoittajan sanoin »Venäjä on kulkenut pitkän matkan [humanitaarisen] oikeuden edistämisestä oikeuden välttelyyn».

Kirjoittaja on ohjelmajohtaja Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Michael Riepl: Russian Contributions to International Humanitarian Law. A Contrastive Analysis of Russia’s Historical Role and Its Current Practice. Nomos 2022, 447 s.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa