Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Kirja

Ylimalkaisia väitteitä rationaalisuudesta

Teksti:
Julkaistu: 7.12.2023

Chicagon yliopiston professoria John Mearsheimeria on kutsuttu niin kansainvälisten suhteiden kauhukakaraksi kuin rocktähdeksi. Hän on provo­soinut tiedeyhteisöä suoraviivaisella hyökkäyksellisen realismin teoriallaan ja valtavirrasta poikkeavilla kannanotoillaan.

Mearsheimer on tunnetuin elossa oleva kansainvälisen politiikan tutkimuksen realisti. Hänen tuotantoaan on laajasti siteerattu ja hänen Youtube-esiintymisensä ovat tehneet hänet maailmanlaajuisesti tunnetuksi myös tiedeyhteisön ulkopuolella.

Mearsheimerin väitteet ovat olleet usein ristiriidassa hänen teoriansa kanssa eivätkä hänen ennustuksensa ole toteutuneet. Se ei ole menoa haitannut: Venäjän hyökättyä ensin Krimille ja sitten koko Ukrainaan Mearsheimer sai kyseenalaista mainetta Putinin päätösten ymmärtämisestä ja Ukrainan toimijuuden sivuuttamisesta.

Hän epäili myös Butšan julmuuksia lavastetuiksi ja sanoi tietävänsä, ettei Putin valehtele – onhan professori itse kirjoittanut kirjan poliitikkojen valehtelusta.

Mearsheimerin tuorein kirja valtioiden rationaalisuudesta on syntynyt yhdessä Notre Damen yliopiston professorin Sebastian Rosaton kanssa. Se on kirjoitettu pääosin ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ja sen pontimena on ollut ­puolustaa Mearsheimerin teoreettista väitettä valtioiden ulkopolitiikan rationaalisuudesta.

Silti jo esipuheessa sohaistaan Venäjän päätöstä hyökätä Ukrainaan, joka Mearsheimerin mukaan oli rationaalinen. Todisteesta käy mikäpä muukaan kuin Sergei Lavrovin lausunto.

Kirjan argumentti on varsin yksinkertainen aiheesta, joka on tunnetusti monimutkainen. Mearsheimerin ja Rosaton mukaan rationaalisuus perustuu johonkin mielekkääseen teoriaan ja kollektiivisessa päätöksenteossa yhteiseen harkintaan.

Rationaalisia teorioita ovat loogiset ja empiirisesti testatut realismi, liberalismi ja konstruktivismi, mutta ei esimerkiksi sivilisaatioiden kamppailu tai rotuoppi. Vastaavasti rationaalisuutta ei ole, jos päätökset tehdään ilman neuvonpitoa.

Mearsheimerin ja Rosaton mielestä rationaalisen valinnan teoria ei ole järkevä kuvaus päätöksentekoprosessista, koska kansainvälisessä politiikassa epävarmuus on liian suurta. Tavoitteiden osalta rationaalisuutta on pyrkimys henkiinjäämiseen.

Kirjoittajat käyvät läpi useita historiallisia tapauksia suurvaltojen isoista strategisista valinnoista ja kriisipäätöksenteosta. Näitä ovat Saksan päätökset ennen ensimmäistä maailmansotaa sekä toisessa maailmansodassa, Japanin hyökkäys Yhdysvaltojen kimppuun toisessa maailmansodassa, Ranskan politiikka ennen toista maailmansotaa, Neuvostoliitto ja Tšekkoslovakian miehitys sekä Yhdysvaltojen sodat Koreassa ja Vietnamissa.

Näitä kaikkia on pidetty aiemmassa tutkimuksessa jotenkin virheellisinä tai irrationaalisina. Mearsheimerin ja Rosaton mukaan ne ovat kuitenkin rationaalisia, sillä ne perustuvat teoriaan ja valintaa on puntaroitu. Ei-rationaalisina tapauksina kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen hyökkäyksiä Kuubaan ja Irakiin, joissa nämä vaatimukset eivät täyty.

Kirjoittajien teoria rationaalisuudesta nostaa esiin tärkeitä näkökulmia siitä, mitä rationaalisuus on, mutta kirjan ongelma on siinä, että se suhtautuu aikaisempaan tutkimukseen yliolkaisesti.

Rationaalisuudesta on kirjoitettu paljon ja vaikka kirjoittajat aiempaan tutkimukseen ovatkin tutustuneet, se näyttäytyy heille usein karika­tyyrinä tai sitä luetaan valikoiden.

Tekijät väittävät, että poliittisessa psykologiassa ei olisi kiinnitetty huomiota päätöksentekijöiden maailmankuviin, mikä ei pidä paikkaansa. Rationaalisen valinnan teoriaa he arvostelevat siitä, ettei se usko tilastollisen tiedon olevan mahdollista, mutta toisaalta tekijät pitävät rationaalisina teorioina niitä, jotka ovat tilastollisesti uskottavia.

Aikaisemman tutkimuksen väitteet ulkopoliittisen päätöksenteon rationaalisuuden puutteista tuodaan hyvin esiin, mutta niitä ei tarkastella seikkaperäisemmin. Ne kumotaan yleisen tason vastaväitteellä, jota usein tehostetaan aloittamalla lause »The fact is…» – aivan kuin tämä tekisi väitteestä totta – sen sijaan, että aikaisempia tulkintoja haastettaisiin empiiristen yksityiskohtien tasolla.

Mearsheimer ja Rosato ovat hyväksyneet rationaalisiksi teorioiksi realismin ohella myös liberalismin ja konstruktivismin, mutta tämä tekee rationaalisuudesta aika laajaa ja vaikeasti rajattavaa. Mearsheimer on tässä höveli verrattuna aiempiin väitteisiinsä, joiden mukaan lännen politiikka Ukrainassa on perustunut liberalistisille harhaluuloille: nyt liberaalin hegemonian tavoittelu onkin rationaalista.

Siksi tekijöiden väite siitä, että valtioiden päätöksenteko olisi pääsääntöisesti rationaalista ei ole kovin tukevalla pohjalla. Mielekäs kysymys koskee ennemmin rationaalisuuden astetta ja tyyppiä.

Tekijät ovat väärässä myös sen suhteen, että koko kansainvälisten suhteiden tutkimus ja ennakoiminen olisi mahdotonta, elleivät valtiot toimisi rationaalisesti.

Esipuheesta käy ilmi, että kirja on saanut lukijoiltaan käsikirjoitusvaiheessa kriittistä palautetta. Epäselvää on, mitä kommenttien perusteella on korjattu. Laatukustantamona tunnetulta Yale University Pressiltä voi kyllä kysyä, miten laadunvalvonta on onnistunut. Mutta Mearsheimeria tieteellisen yhteisön säännöt eivät enää koskekaan vaan häneen pätevät ennemminkin rocktähden ja kauhukakaran kriteerit.

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa somessa