Nato-keskustelu torpataan Suomessa tavan takaa sanomalla, että nyt ei ole oikea aika. 1990-luvun alussa koettiin lyhyt jakso, jolloin jopa ulkoministeri Paavo Väyrynen arveli, että Suomi voisi tulevaisuudessa liittyä Natoon.
Vuonna 1990 kylmän sodan aikaisesta liturgiasta ei vielä poikettu merkittävästi. Hallituksen turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan ”Suomelle on tärkeätä seurata ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittymistä ja sitä koskevan työnjaon järjestämistä NATO:n, WEU:n ja EY:n kesken”.
Lokakuussa 1991 ulkoministeri Väyrynen aprikoi jo, että Neuvostoliitosta irtautuneet Itä-Euroopan ”uudet demokratiat pyrkivät EY:n ja mahdollisesti NATO:n piiriin”. Puolustusministeri Elisabeth Rehn sanoi helmikuussa 1992 ”läntisen liiton atraktiivisuuden” kasvaneen.
Loppuvuonna alettiin pohtia jo Suomen jäsenyyttä. Rehn totesi marraskuussa 1992 pitämässään puheessa, ettei ”Naton jäsenyyskään ole poissuljettu”. Rehn viittasi Mauno Koiviston syyskuun 1992 lausumaan, jonka mukaan keskustelu ei ollut tuolloin ajankohtainen.
Myös ulkoministeri Väyrynen uskalsi ajatella ääneen. Hän sanoi tammikuussa 1993, että Suomi ei ”sulje pois sitäkään mahdollisuutta, että joskus tulevaisuudessa osallistuisimme Euroopan unionin yhteiseen puolustukseen WEU:n puitteissa tai liittyisimme NATO:n jäseneksi”.
Myöhemmin samana vuonna ulkoministeriksi noussut Heikki Haavisto veti liinoja kiinni. Lokakuisessa puheessaan hän puolsi voimakkaasti Suomen EY-jäsenyyttä mutta korosti, että ”Suomella ei juuri nyt ole mitään tarvetta tehdä uusia valintoja turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan”.
Jutun lähteenä on käytetty Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkistoa ja kronologiaa, joka on vapaasti käytettävissä osoitteessa www.eilen.fi. UP luki 2000-luvun Nato-selvitykset. Lue juttu sivuilta 56–59.
Kirjoittaja on hallinnollinen avustaja Ulkopoliittisessa instituutissa.
