Kirjoittaja
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutintutkija, joka työskenteli Ruotsin ulkopoliittisessa instituutissa 2010–2011.
52-vuotias Antônio Donizete do Amaral johtaa työkseen autokorjaamoa Barrinhan kaupungissa Brasilian São Paulon osavaltiossa. Vaimo työskentelee kokkina. Kuukausipalkkaisten töittensä lisäksi pariskunta tekee satunnaisia hanttihommia; Amaral esimerkiksi korjaa iltaisin autoja verstaassaan.
”Työskentelemme itsemme hengiltä. Haluamme ponnistella, jotta meillä on varaa lapsiamme ja heidän tulevaisuuttaan varten”, Amaral sanoo.
Yhdessä vaimonsa kanssa Amaral ansaitsee nelisen tuhatta realia eli noin 1 700 euroa kuussa. Pariskunnalla on kolme omaa ja yksi kasvattilapsi. Vanhin, 29-vuotias Cleber, opiskelee yliopistossa. Nuorin lapsista käy julkista koulua ja kaksi keskimmäistä käy töissä.
Suurin osa perheen tuloista kuluu ruokaan ja laskuihin: sähköön, kuuteen kännykkään, veteen ja kaasuun, autolainaan, kaapelitelevisioon ja internetiin. Talo on oma.
Vaikka elämä on kovaa, Amaral sanoo nauttivansa korkeammasta elintasosta kuin vanhempansa. ”Vanhempani olivat köyhiä, isäni oli lukutaidoton sokeritehtaan työmies ja äitini kotiapulainen.”
Amaral on nostanut perheensä keskiluokkaan.
Nousevien talouksien globaali keskiluokka muuttaa paraikaa maailmaa. Vuonna 2022 maailman keskiluokkaisten määrä ylittää köyhien määrän, ennustaa yhdysvaltalainen Brookings-instituutti.
Vuoteen 2030 mennessä maailman väestön enemmistö on noussut köyhyydestä keskiluokkaan – ensimmäistä kertaa koskaan.
”Länsimaiden teollistuminen nosti keskiluokkaan miljoonia ihmisiä, ja 1900-luvun puolivälin jälkeinen suurten ikäluokkien aika satoja miljoonia. Tällä kertaa puhutaan miljardeista”, vertaa Brookings-instituutissa keskiluokan nousua tutkinut Homi Kharas.
Uuteen globaaliin keskiluokkaan kuulunee vuonna 2030 noin viisi miljardia ihmistä eli kaksi kolmasosaa maailman väestöstä. Nyt keskiluokkaisia on 1,8 miljardia, alle kolmannes maailman väkiluvusta.
Uusi keskiluokka tulee olemaan suurempi kuin koskaan, ja siksi siltä odotetaan paljon. Demokratisoituvatko maat sitä mukaa, kun väestö keskiluokkaistuu? Pelastavatko kehittyvät maat maailman lamalta, kun teollisuusmaat velkaantuvat ja niiden väestö vanhenee?
R ikkaat maat hyötyvät, kun niidenyritykset tuottavat tavaroita ja palveluita Aasiankeskiluokkaisille kuluttajille.
Hyvinvointia kaikille?
Brookingsin mukaan noin puolet nykyisestä globaalista keskiluokasta asuu teollistuneissa maissa. Jo vuoteen 2015 mennessä Aasian keskiluokka kasvaa yhtä suureksi kuin Euroopan ja Yhdysvaltain keskiluokka yhteensä – ensimmäistä kertaa 300 vuoteen.
Kiinassa on Brookingsin laskujen mukaan nyt noin 150 miljoonaa keskiluokkaista. Vuoteen 2021 mennessä heidän määränsä on kasvanut noin 670 miljoonaan. Kiinan lisäksi keskiluokka paisuu etenkin Intiassa, Indonesiassa ja Vietnamissa. Vuoteen 2030 mennessä noin kaksi kolmesta maailman keskiluokkaisesta asuu Aasian ja Tyynenmeren alueella.
Kun Aasia keskiluokkaistuu, kulutuksen painopiste siirtyy lännestä itään. Kharasin mukaan maailman eniten kuluttavien maiden kärkikymmenikössä on vuonna 2030 enää neljä perinteistä teollisuusmaata. Eniten kulutetaan silloin Intiassa ja Kiinassa, neljänneksi eniten Indonesiassa. Yhdysvallat kiilaa edelleen kolmanneksi.
Kulutuksen mukana itään keskittyy taloudellista valtaa. Entistä suurempi globaali keskiluokka lupaa kuitenkin vaurautta koko maailmalle, Kharas sanoo.
”Rikkaat maat hyötyvät, kun niiden yritykset tuottavat tavaroita ja palveluita Aasian keskiluokkaisille kuluttajille. Uuden keskiluokan elintaso nousee, ja keskiluokkaisten riski pudota takaisin köyhyyteen pienenee.”
Mutta entä ympäristö: kuinka maailma kestää entistä suuremman joukon entistä kiivaammin luonnonvaroja kuluttavaa keskiluokkaa?
Kiinan ekologinen jalanjälki on neljän viime vuosikymmenen aikana nelinkertaistunut. Maa kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa jätettä tuplasti niin paljon kuin sen omat resurssit ja ympäristön kantokyky kestävät, toteaa yhdysvaltalainen Global Footprint Network -järjestö.
Kharas sanoo kuitenkin uskovansa teknologian kehitykseen ja esimerkiksi energiatehokkuuden paranemiseen. Kiina sijoittaa jo vihreään teknologiaan enemmän kuin mikään muu maa maailmassa ja hallitsee noin puolta maailman tuulivoimamarkkinoista.
Vauraus ja vapaa sana
Taloudellisen hyvinvoinnin lisäksi keskiluokkaistumisen on yhteiskuntatieteissä katsottu levittävän ympärilleen vapaan maailman ihanteita. ”Ei keskiluokkaa, ei demokratiaa”, lausui esimerkiksi yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä Barrington Moore 1960-luvulla, ja moni tutkija on sittemmin ollut samaa mieltä.
Esimerkiksi vakauden ja demokratian sekä sananvapauden arvostus lisääntyy sitä mukaa, kun kansa keskiluokkaistuu. Yhdysvaltaisen Pew Research Center -tutkimuslaitoksen mukaan keskituloisten maiden keskiluokkaiset asukkaat arvostavat demokraattisia instituutioita ja henkilökohtaisia vapauksia enemmän kuin alemmat tuloluokat.
”Kivutessaan keskiluokkaan ihmiset alkavat arvostaa niin sanottuja itseilmaisuarvoja”, sanoo Pew’n apulaisjohtaja Richard Wike. Termillä self-expression values hän viittaa esimerkiksi sananvapauteen ja keskinäiseen yhteiskunnalliseen luottamukseen. Uudella keskiluokalla on niihin varaa.
Esimerkiksi Chilessä Pew’n kyselytutkimukseen vastanneista keskiluokkaisista 80 prosenttia piti rehellisiä monipuoluevaaleja hyvin tärkeinä, kun taas alemman tuloluokan vastaajista rehellisiä vaaleja piti tärkeinä noin kaksi kolmesta. Intiassa sananvapautta arvosti lähes joka toinen keskiluokkainen mutta vain reilu kolmannes alemmasta tuloluokasta.
Vielä tarkempi kuva vaurastumisen ja arvojen muuttumisen suhteesta piirtyy Michiganin yliopiston valtio-opin professorin Ronald Inglehartin tutkimuksesta. Inglehart on tarkastellut ihmisten arvoja lähes sadassa maailman maassa 1980-luvulta nykypäivään. Hän puhuu tutkimuksessaan niin sanotun modernisaatioteorian puolesta.
Alkuperäisen, viime vuosisadan alun modernisaatioteorian mukaan yhteiskuntien muutos on suoraviivaista. Nopea talouskasvu, koulutustason ja eliniänodotteen nousu, kaupungistuminen sekä ammatillinen erikoistuminen muodostavat itseään voimistavan kierteen, joka muuttaa arvoja, tekee yhteiskunnista avoimia ja poliittisista instituutioista demokraattisia.
Inglehartin mukaan yhteiskuntien vaurastuminen muuttaa arvoja kahdessa vaiheessa.
Teollistuessaan yhteiskunnat siirtyvät ensin perinteisistä, yhteisöllisyyttä ja uskonnollisuutta korostavista arvoista maallistuneisiin, rationaalisuutta korostaviin arvoihin. Tietoyhteiskuntaan siirryttäessä korostuvat sananvapaus ja demokratia – siis samat itseilmaisuarvot kuin Pew’n tutkimuksessa.
Inglehartin mukaan demokratian ja liberaalien arvojen suosio johtuu siitä, että tietoyhteiskuntaan siirtyminen edellyttää koulutustason nousua, joka puolestaan johtaa entistä itsenäisempään ja kriittisempään ajatteluun. Samaan aikaan talouskasvu turvaa ihmisten toimeentuloa, mikä mahdollistaa sen, että ihmisillä on varaa ajatella muutakin kuin päivästä toiseen selviämistä.
Kun omaa ajattelua vaativa tietotyö vielä ruokkii oman elämän parantamisen halua ja poliittisen osallistumisen taitoa, ihmiset alkavat entistä todennäköisimmin myös toimia demokraattisemman yhteiskunnan puolesta, Inglehart väittää.
Turvallisuus ennen kaikkea
Demokratiatoiveiden tiellä on kuitenkin muutama mutta. Kunkin maan historia ja yhteiskunnallinen sekä kulttuurinen dynamiikka vaikuttavat modernisoitumisen tahtiin, todetaan sekä Inglehartin että Pew Research Instituten tutkimuksissa.
Esimerkiksi Kiinassa koko yhteiskunnan laajuista muutosta jarruttaa monen asiantuntijan mukaan etenkin kollektivistinen poliittinen kulttuuri. Lisäksi Kiinan avautumista hankaloittaa vuosituhantinen byrokraattisten hallintojen ja auktoriteetin kunnioituksen perinne, kirjoittaa maailmankuulu yhteiskuntatieteilijä Francis Fukuyama Foreign Affairs -lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa.
Tietysti myös maan johdolla on kätensä pelissä. Ronald Inglehartin mukaan autoritaarinen hallinto ei modernisaation kierteessäkään välttämättä kaadu, vaikka hallinnon legitimiteetti kansan silmissä murenisi: niin kauan, kun autoritaariset eliitit kontrolloivat armeijaa ja poliisivoimia, ne voivat tukahduttaa demokratialiikkeet.
Lisäksi keskiluokalla itsellään on eräs ominaispiirre, joka voi jarruttaa keskiluokkaistuvien yhteiskuntien demokratisoitumista.
Keskiluokka on tutkimusten perusteella hyvin turvallisuushakuinen. Se haluaa yhteiskunnallista vakautta, yksityisomaisuuden suojaa ja sellaista talouspolitiikkaa, joka turvaa yhteiskunnan taloudellisen tasapainon.
Keskiluokka pelkää muutosta.
Kulman takana köyhyys
Pew’n arvotutkimuksessa keskituloisten maiden keskiluokka sanoo yleisten arvojensa muutoksesta huolimatta arvostavansa henkilökohtaisessa elämässään eniten vapautta nälästä ja köyhyydestä.
Mihin jäivät sananvapaus ja yksilön oikeudet toteuttaa itseään?
”Keskiluokkaan nousseilla ihmisillä on edelleen hyvässä muistissa se, millaista on olla köyhä”, Richard Wike vastaa. Hänen mukaansa uusi globaali keskiluokka on vielä keskiluokan tulorajojen hännillä, ja siksi arjessa tärkeämpää on se, riittääkö leipä, kuin se, mitä hallitus tekee tai jättää tekemättä.
Tätä selitystä tukevat esimerkiksi Maailmanpankin tilastot. Niiden mukaan suurella osalla kehitysmaiden uusista keskiluokkaisista on käytössään kahdesta kuuteen dollaria päivässä.
Samaa tulkintaa tukee myös se Pew’n tutkimustulos, jonka mukaan keski- ja matalatuloisten arvot eroavat toisistaan eniten vauraimmissa keskituloluokan maissa.
Esimerkiksi Chilessä, Venäjällä ja Etelä-Afrikassa – keskituloisten maiden listan yläpäässä – keskiluokkaiset arvostavat poliittisia vapauksia huomattavasti enemmän kuin matalatuloiset. Vähemmän vauraissa maissa, kuten Egyptissä, Brasiliassa ja Intiassa, matala- ja keskituloisten arvot eivät eroa toisistaan yhtä paljon.
”Vauraissa keskituloluokan maissa keskiluokan asema on ehtinyt institutionalisoitua ja arvoilla on ollut aikaa muuttua”, Wike sanoo.
Francis Fukuyama luonnehtii uutta globaalia keskiluokkaa suorastaan itsekeskeiseksi. Keskiluokkaan kivunneet haluavat Fukuyaman mukaan ennen kaikkea turvata oman asemansa ja taloudellisen hyvinvointinsa, jopa muun yhteiskunnan hyvinvoinnin uhalla.
Fukuyama ottaa esimerkiksi Kiinan ja Thaimaan. Niissä keskiluokka vastustaa kiivaasti oman maansa köyhän väestön vaatimuksia yhteiskunnallisesta tulonjaosta. Siksi ainakin osa keskiluokkaisista on asettunut autoritaaristen hallintojen puolelle siinä uskossa, että hallinnot puolustavat keskiluokan etuja köyhiä vastaan.
Brasilialainen Antônio Donizete do Amaral sanoo seuraavansa yhteiskunnallisista kysymyksistä tarkimmin talouskriisiä ja sitä, kuinka brasilialaisten eläkkeiden käy. Hän kieltää olevansa kiinnostunut politiikasta.
”Tulevaisuudessa haluan vain eläkkeelle ja lepäämään”, Amaral toteaa.
Kansalaisoikeuksien puutetta hän kuitenkin suomii, ja valittelee esimerkiksi osavaltionsa São José dos Camposin kaupungin köyhien kohtaloa. Esimerkiksi Pinheirinhon epävirallisen asuinalueen asukkaat kärsivät poliisin väkivallasta.
”Ei meillä ole oikeuksia. Poliisi on aina väkivaltainen, joten emme voi kokoontua ja vaatia oikeuksiamme.”
Uutisissa ja kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa puhutaan aika ajoin ”lännestä”, joka katsoo asioita tietystä näkökulmasta, toimii ja ottaa kantaa. Nyt lännestä puhutaan esimerkiksi Iranin ja Syyrian yhteydessä: kuinka lännen pitäisi niiden toimiin reagoida? Monesti oletetaan, että lukija osaa itse päätellä, mitkä maat kuuluvat länteen.
Kuinka länsi määritellään kansainvälisen politiikan käsitteenä, Jyväskylän yliopiston maailmanpolitiikan professori Pekka Korhonen?
”Länsi on kylmän sodan aikainen käsite, eikä sitä ole helppo määritellä nykyään. Kylmän sodan aikana länteen kuuluivat kaikki Yhdysvaltain liittolaiset ja kehittyneet neutraalit valtiot, mukaan lukien Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja Singapore. Käsite on kuitenkin murenemassa. Se korvataan mantereiden nimillä.”
”Suomessa ajatellaan, että maamme on osa länttä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Eurooppaa ei kuitenkaan välttämättä ajatella länneksi. Pohjois-Amerikassa katsotaan yhä voimakkaammin, että länsi on yhtä kuin Yhdysvallat ja Kanada. Eurooppa lähenee pikemminkin mystistä itää, orienttia, joka kamppailee talous- ja demografiaongelmiensa kanssa.”
”Toisaalta lännen käsite liittyy siihen arvomaailmaan, jossa puhutaan ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen tärkeydestä. Siinä Eurooppa ja Yhdysvallat hahmottuvat yhdeksi länneksi.”
Viime vuoden marraskuussa 24 pakistanilaissotilaista kuoli Naton ilmaiskussa Afganistanin rajan tuntumassa. Naton mukaan Pakistanin puolella toimivat kapinalliset olivat tulittaneet rajan yli Naton Afganistanissa toimivia sotilaita kohti. Ilmaiskusta raivostunut Pakistan kiisti Naton väitteet ja katkaisi Nato-joukkojen huoltoyhteydet.
Tapaus kertoo paljon Afganistanin ja Pakistanin rajaseudusta. Se on 2000-luvunvilliä itää, jossa totuudesta on usein vaikea saada selkoa.
Durand-linjana tunnettu raja piirrettiin 1800-luvun lopulla, jolloin Pakistanoli osa Brittiläistä Intiaa. Britti- diplomaatti Mortimer Durand neuvotteli rajalinjauksen Afganistanin emiirin Abdur Rahman Khanin kanssa. Afganistan ei ole tunnustanut rajaa. Maa on vedonnut siihen, että rajasta ei sovittu Pakistaninvaan Brittiläisen Intiankanssa.
Lähes 2 500 kilometriä pitkä raja on tyypillinen siirtomaakauden luomus: se ei piittaa etnisistä jakolinjoista vaan halkoo pataaniheimojen perinteiset asuinalueet. Pakistanin puolelle jäävillä heimoalueilla on itsehallinto. Heimoalueet ovat Pakistanin köyhintä ja takapajuisinta seutua. Vain runsas viidennes väestöstä on lukutaitoisia.
Vaikka raja on kaukana maailmantalouden keskuksista, siitä on tullut yksi maailmanpolitiikan polttopisteistä. Rajaseudun asukkaiden kannalta tosin taitaisi olla toivottavaa, että maailmanpolitiikka siirtyisi jonnekin muualle melskaamaan.
Mikä yhdistää seuraavia maita: Mali, Kosovo, Thaimaa, Tanska, Jamaika?
Kaikissa niissä on viimeksi kuluneen vuoden aikana astunut virkaansa pääministeri, tai Kosovon tapauksessa presidentti, jolla ei ole Y-kromosomia – toisin sanoen nainen.
Joukon uusin tulokas on tammikuun alussa virkaansa astunut Jamaikan pääministeri Portia Simpson Miller. Tosin Simpson Miller on jo toista kertaa maansa johdossa; hän toimi pääministerinä myös vuosien 2006–2007 aikana. Tanskan Helle Thorning-Schmidt, Thaimaan Yingluck Shinawatra, Kosovon Atifete Jahjaga ja Malin Cissé Mariam Kaïdama Sidibé ovat kaikki virkojensa ensimmäisiä naispuolisia haltijoita.
Maailmassa on tällä hetkellä vain 17 valtiota, joissa joko pääministeri tai presidentti on nainen. Lisäksi Sveitsin liittoneuvostossa puhetta johtaa nainen. Kartalla naisjohtajuuden alueina erottuvat Eurooppa ja Latinalainen Amerikka.
Presidentin vaihtuminen pudotti Suomen tästä joukosta pois. Maailmanpolitiikan miesvaltaisuudesta kertoo se, että listattaessa maita, joilla on historian saatossa ollut eniten naisjohtajia, Suomi nousee yhdellä naispresidentillä ja kahdella naispääministerillä jaetulle ykköspaikalle Sri Lankan ja Haitin rinnalle.
Kun ilmasto muuttuu, kuivuuskaudet etenkin Afrikassa pahenevat ja vesipula kärjistyy. Seuraa taloudellisia tappioita, ja konfliktien riski kasvaa.
Tämä on se tavallinen tarina ilmastonmuutoksesta, joka toistuu uutisissa ja josta poliitikot kautta maailman varoittelevat. Mutta: tieteessä ei ole pitävää näyttöä siitä, että ilmastonmuutoksella olisi yhteyttä valtioiden välisiin konflikteihin, sisällissotiin tai yksipuoliseen väkivaltaan, kuten kansanmurhiin.
Näin toteaa Oslon rauhantutkimusinstituutin tutkija Nils Petter Gleditsch instituutin vastajulkaistussa, ilmastonmuutoksen ja konfliktien yhteyttä tarkastelevassa artikkelisarjassa.
Sarjan esimerkki Keniasta osoittaa, että konfliktit ovat maanviljelijä- ja karjankasvattajayhteisöissä yleisempiä sateisina kuin kuivina kausina. Myöskään Malissa kuivuus ei ole sanottavasti lisännyt konflikteja.
Artikkelisarja tarkastelee myös talouskasvun, ilmastonmuutoksen ja konfliktien yhteyksiä. Sarjan mukaan talouskasvu ja ilmastonmuutos kulkevat yleensä käsi kädessä. Toisaalta talouskasvun hidastuminen voi lisätä konfliktiriskiä.
”Ironista kyllä, pelot ilmastonmuutoksen aiheuttamasta sodasta voivat muuttua todeksi, jos ilmastonmuutosta hillitään keskituloisissa maissa niin, että talouskehitys hyytyy”, sarjassa todetaan.
Sisällissodasta toipuvassa Nepalissa laaditaan uutta perustuslakia. Prosessi on viivästynyt pahan kerran. Ratkaisematta on monia suuria kysymyksiä, kuten se, miten valta jaetaan parlamentin ja presidentin välillä, tai se, millä perusteilla maan osavaltioiden rajat piirretään.
Suurten kysymysten ohella Nepalissa pohditaan parhaillaan myös sitä, mitä vuotta maassa oikein eletään. The Himalayan Times -lehden mukaan maan kulttuuriministeriö näet haluaisi ottaa käyttöön gregoriaanisen kalenterin.
Muutos merkitsisi tavallaan aikahyppyä menneisyyteen, sillä Nepalissa nykyään käytetyn Vikram Samvat -kalenterin mukaan nyt eletään vuotta 2068.
Tarjolla on vielä kolmaskin vaihtoehto, Nepal Samvat -kalenteri, jonka mukaan nyt on vuosi 1132. Kalenteri on jo kokenut eräänlaisen arvonnousun, sillä viime vuoden lokakuussa maan hallitus päätti sisällyttää Nepal Samvatin mukaiset päivämäärät kaikkiin hallituksen julkaisuihin. Newarit – yksi Nepalin lukuisista etnisistä ryhmistä – tahtoisi nimenomaan Nepal Samvatista maan virallisen kalenterin.
Nepal kulkee ajan mittaamisessa muutenkin omilla raiteillaan: maa käyttää ikiomaa aikavyöhykettään, joka on 15 minuuttia edellä naapurimaa Intiaan nähden.
Älkää liikkuko kauaksi bussista. Muistakaa, että olette safarilla, saatte katsoa mutta ette koskea”, ruotsalaisnainen ohjeistaa turistilaumaa. Ryhmä ei kuitenkaan liiku Afrikan kansallispuistoissa vaan Tukholman itäpuolella hyväosaisessa Solsidanin kaupunginosassa.
Ollaan yläluokkasafarilla.
KUVA : FLICKR /FRANKENSTEINAlkuvuodesta järjestetty Saltsjöbadenin ja Solsidanin bussiretki oli Allt åt alla -kaupunkiaktivistiyhteisön tempaus, jolla yhteisö halusi osoittaa, että Ruotsi on tasa-arvopuheista huolimatta luokkayhteiskunta. Retkellä keskusteltiin siitä, miksi joillain on ruotsalaisyhteiskunnassa rahaa ja valtaa enemmän kuin toisilla.
Ennen safaria yhteisö mainosti tempausta verkossa kehottamalla ruotsalaisia ”kasvattamaan luokkavihaansa”. Vihaisen vastaanoton kiertomatka saikin: seuruetta oli vastassa joukko paikallisia nuoria, jotka uhkasivat bussia kananmunilla.
”Yhteiskuntaluokat eivät ole hyvä asia”, sanoi saltsjöbadenilainen nuori mies TV4:n haastattelussa. ”Mutta se on pahasta, että meitä kohtaan lietsotaan vihaa.”
Safarin järjestäjien mukaan retkellä haluttiin provosoida. Hyvätuloisia he kuitenkin kielsivät vihaavansa.
”Vihaamme luokkaeroja. Niiden vuoksi ihmisten elämät näyttävät erilaisilta, monien haitaksi”, Allt åt alla -yhteisön edustaja Shabane Barot sanoi. Hänen mukaansa luokkakeskustelussa ei pitäisi puhua vain köyhistä alueista vaan myös rikkaiden alueiden ongelmista, kuten veronkierrosta.
Safarin lopuksi sekä järjestäjät että paikalliset asukkaat esiintyivät uutisille sovittelevasti.
”Ensi kerralla lähden mielelläni mukaan. Voin nähdä Saltsjöbadenin eri näkökulmasta kuin yleensä”, totesi toinen paikallinen nuori.
KUVA : FLICKR / KAFEOLETransparency Internationalin vuosittainen korruptioindeksi on yksi seuratuimmista valtioiden välisistä ”kauneuskilpailuista”. Suomen ja muiden Pohjoismaiden ohella kestomenestyjiä tutkimuksessa ovat veroparatiisit.
Viimeisimmässä vähiten korruptoituneiden maiden listauksessa Singapore on sijalla 6, Sveitsi sijalla 8 ja Luxemburg sijalla 11. Samat maat komeilevat kuuden ensimmäisen joukossa rahavirtojen salailua mittaavalla Tax Justice Network -asiantuntijajärjestön listalla, jossa Sveitsi on ykkösenä.
Järjestön Financial Secrecy Index luokittelee alueet sen mukaan, missä varallisuus on parhaiten piilossa veroviranomaisilta ja julkisuudelta, ja painottaa tulokset alueiden kautta kulkevien rahavirtojen suuruudella.
Veroparatiisivertailussa korkealle sijoittuvat Karibian ja Englannin kanaalin saaret eivät ole mukana korruptiovertailussa, muttaliki kaikki muut 20 pahimmaksi veroparatiisiksi luokiteltua maata tai aluetta ovat vähiten korruptoituneiden joukossa.
Transparencyn Corruption Perception Index perustuu kyselytutkimuksiin, joilla kartoitetaan vain käsityksiä poliitikkojen ja virkamiesten korruptoituneisuudesta. Tutkimus ei myöskään ota huomioon ilmiön kansainvälisiä ulottuvuuksia. Käytännössä kaikilla hirmuhallitsijoilla Mobutusta Mubarakiin on ollut esimerkiksi salainen pankkitili Sveitsissä tai jossain muussa veroparatiisissa.
Transparencyn tunnetuinta indeksiä on arvosteltu myös siitä, ettei se ota huomioon ”korruptiopalveluja”, joita veroparatiisit tarjoavat yksityiselle sektorille. Tiukan pankkisalaisuuden ja niukan verotietojen vaihdon suojissa suuryritykset voivat kierrättää voitot ja tappiot yrityksen sisällä siten, ettei veroja makseta minnekään. Tässä kierrätyksessä laillisen ja laittoman raja on veteen piirretty viiva.
Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.
Kauempaa katsoen Suomi ja Ruotsi muistuttavat suuresti toisiaan. Ulkopolitiikkakin on ollut niin samanlinjaista, että maiden välinen yhteistyö on ollut helppoa. Usein maat ovat myös tehneet yhteisiä aloitteita esimerkiksi EU:ssa – viimeksi Euroopan rauhaninstituutin perustamisesta. Lähempää kun tarkastelee, näkee kuitenkin, että Ruotsi on eri maata, joskus ehkä vähän eri maailmoissakin.
Kun Suomessa puhutaan ulkopolitiikasta, puhutaan valtaoikeuksista, Venäjästä ja Natosta. Kun Ruotsissa puhutaan ulkopolitiikasta, puhutaan Länsi-Saharasta, Palestiinasta ja naisten asemasta. Esimerkiksi Länsi-Saharan tilanne voi hyvin nousta esiin missä keskustelussa hyvänsä. Sosiaalidemokraatit ja vihreät tukevat Länsi-Saharan itsenäisyyden tunnustamista. Ne kannattavat myös Palestiinan tunnustamista, mutta tässä asiassa valtiopäivät on selvästi jakautunut.
Joskus tuntuu myös ulkopolitiikan sanastossa olevan eroa: Burmaa sanotaan Ruotsissa reilusti Burmaksi, ei Myanmariksi.
Ruotsin ulkopolitiikka perustuukin arvoille siinä missä Suomen ulkopolitiikka perustuu intresseille.
Arvoista keskeinen on ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Ihmiset ovat muutenkin keskeisiä, erityisesti vähemmistöt ja muita heikommassa asemassa olevat. Niinpä esimerkiksi Ruotsin Arktis-strategiassa ympäristön ja talouden rinnalle on nostettu inhimillinen ulottuvuus, muun muassa terveyteen ja kulttuuriin liittyvät kysymykset.
Naisten asema on luonnollisesti tärkeä, oli sitten kysymys Afganistanin-operaation perusteluista tai EU:n uuden ulkoasiainhallinnon muodostamisesta. Euroopan parlamentin naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokuntaa johtaa ruotsalainen – tosin mies, Mikael Gustafsson.
Nykyisin Mikael-niminen ihminen voisi kyllä olla myös nainen. Uuden lain mukaan ruotsalaiset saavat halutessaan valita itselleen tai lapselleen nimen, joka perinteisesti kuuluu vastakkaiselle sukupuolelle ja on siis könskonträr, kuten termi kuuluu. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa keskeistä on, ettei ketäänloukata. Kaikenlainen ahdistaminen, kränkning, on kielletty. Myös se, että joutuu käyttämään vain yhden sukupuolen nimiä, voidaan kokea ahdistavana.
Arvopolitiikka tuntuu joskus myös tunnepolitiikalta. Ruotsin ulkopolitiikkaa tehdään tunteita säästämättä. Mutta sitä tehdään myös työstä tinkimättä: siis tunteella ja tuhisematta.
Toinen ero liittyy itseluottamukseen, mitä Ruotsissa mitataan aivan eri asteikolla kuin Suomessa. Jos Tukholma on kaupunkien paremmuuslistalla saanut sijan 11, sanomalehti kertoo pääkaupungin sijoittuneen maailmanlistan kärkeen. Ruotsi vie aloitteitaan maailmalle intensiivisessä etukenossa, ei suomalaisessa empivässä takanojassa.
Ruotsin ääni kuuluu; hankkeita osataan markkinoida, oli sitten kyse vaikkapa EU:n itäisestä ulottuvuudesta. Mikä ennen oli vain jätteviktigt, on tässä maailmanajassa jo jättejätte-jättejätteviktigt. Ruotsi voi hyvin olla oikeassa, vaikka olisi jäänyt kantansa kanssa yksin, kuten äänestäessään ainoana EU-maana EU:n ja Marokon kalastussopimusta vastaan.
Arvojen asemaa vahvistaa luonnollisesti konsensuskulttuuri. ”Länttäydymme yhteen kuin rotat kylmänä talvipäivänä”, luonnehti Ruotsin akatemian jäsen Horace Engdahl maan tapaa Skavlan-keskusteluohjelmassa 13. tammikuuta.
Kurssi voi kuitenkin myös muuttua. Jokapäiväinen poliittinen debatti alkaa radiossakin viimeistään puoli kahdeksalta aamulla. Myös ulkopolitiikassa mennään toisinaan siksakkia, kuten kysymyksessä suurlähetystöjen sulkemisesta – säästösyistä – ja uudelleen avaamisesta – imagosyistä. Mutta tiukastakin paikasta selvitään energisellä otteella ja tehokkaalla argumentoinnilla. Det är bara att kämpa på! Tai visa framfötterna, kuten nykyään sanotaan.
Neuvostoliitto oli vuonna 1987 keskellä perestroikaa ja glasnostia. Kommunistisen puolueen pääsihteerinä työskenteli edeltäjiään selvästi nuorempi ja energisempi Mihail Gorbatšov, joka oli aloittanut valtakunnan uudistamisen ja avaamisen kriittiselle keskustelulle. Poliittinen taistelu Neuvostoliiton tulevaisuudesta oli kuumimmillaan. Gorbatšov oli nostanut politbyrooseen Sverdlovskista Uralin toiselta puolelta ikätoverinsa Boris Jeltsinin, joka vaati äänekkäästi uudistusten nopeuttamista entisestään.
Kolmikymppinen Matti Anttonen saapui Suomen Moskovan-suurlähetystöön avustajan tehtävään alkuvuodesta 1987. Anttosella oli auttava venäjän kielen taito. Ennen komennustaan hän oli viettänyt Venäjällä kaksi yötä ja kolme päivää.
”Palasin Suomeen vallankaappausviikon perjantaina elokuussa 1991, kun tehtävä oli saatu tavallaan päätökseen”, Anttonen veistelee. Hän pääsi seuraamaan läheltä imperiumin viimeisiä aikoja.
”Se oli erittäin mielenkiintoinen murroskohta nuorelle ihmiselle. Baltian maat alkoivat itsenäistyä ja hiekka loppui Neuvostoliiton tiimalasissa. Loppu oli vain tekniikkaa. Oli nähtävissä, että mikään ei ollut enää entisellään.”
Anttonen on tullut haastateltavaksi Moskovasta, jossa hän on palvellut jälleen neljä vuotta, tällä kertaa suurlähettiläänä. Kausi päättyy toukokuussa, jolloin Anttonen palaa ulkoministeriöön Helsinkiin. Hän on työskennellyt ulkoministeriössä 25 vuoden ajan eri tehtävissä, ja useimmat niistä ovat liittyneet Venäjään.
Tunnelmat Moskovassa ovat nyt vähemmän dramaattiset kuin 1990-luvun alussa, mutta itänaapuri näyttää olevan jälleen yhden murroksen edessä. Joulukuussa kymmenettuhannet mielenosoittajat vaativat Moskovassa rehellisiä vaaleja. Venäjällä ei ole järjestetty yhtä suuria poliittisia kokoontumisia sen jälkeen kun väki protestoi Moskovassa kesällä 1993 presidentti Jeltsinin kauden ankeita oloja.
”Venäjä on mennyt kahdenkymmenen viime vuoden aikana myönteiseen suuntaan. Venäjä on iso laiva, joka ei käänny kovin nopeasti. Jos asiaa katsoo marxilaisittain, maan tuotantovoimat ovat kehittyneet. Nyt on kysymys siitä, miten valtio pysyy mukana kehityksessä.”
”Uskoisin, että asia ratkeaa ajan myötä niin, että valtio muuttuu modernimmaksi. Venäjä on globaalissa vertailussa korkeasti koulutettu maa. Kaikki osaavat käytännössä lukea ja kirjoittaa käytyään 11-vuotisen peruskoulutuksen, jonka jälkeen monet jatkavat opintoja opistotasolla tai korkeakouluissa. Sillä koulutustasolla ihmisten pitäisi pystyä elämään paljon nykyistä paremmin.”
Historian taakka
Pohjoismaisesta näkökulmasta Venäjästä on tullut räikeästi rikkaisiin ja köyhiin jakautunut maa, jota vaivaa suunnaton korruptio. Maailman talousfoorumin arvion mukaan maan infrastruktuuri on vajonnut heikommaksi kuin Kenian tai Etiopian. Ovatko nämä arviot Venäjästä liian pessimistisiä?
Anttosen mielestä Venäjän tilanne kannattaa asettaa historiallisiin ja maantieteellisiin kehyksiinsä. ”Venäjä on kaksi kertaa Yhdysvaltojen kokoinen maa, jolla on käytettävissään 15 prosenttia Yhdysvaltojen taloudellisista voimavaroista.”
”Neuvostoliitto käytti varusteluun kylmän sodan aikana suunnattomia resursseja. Samaan aikaan kun Suomi rakensi päätieverkoston, keskussairaalat ja yliopistot, Venäjä rakensi kymmeniätuhansia panssarivaunuja, joita paloitellaan nyt romumetalliksi.”
Kylmän sodan jälkeen Venäjää koettelivat 1990-luvun mullistukset. Maa oli taloudellisesti vaikeassa tilanteessa eikä kyennyt investoimaan teihin, rautateihin tai lentokenttiin. Anttonen uskoo, että niihin kiinnitetään tulevaisuudessa enemmän huomiota.
Venäjästä puhuttaessa väläytetään usein sellaisia sanoja kuin ”kaaos” tai ”heikkous”. Anttosen mielestä näitä sanoja ei kannattaisi käyttää.
”Suomen kannalta Venäjä ei ole koskaan heikko tai vahva, vaan aina iso naapuri meille. Venäjä on pohjoismaisesta näkökulmasta aina erilainen ja näyttää yhteiskuntana vähemmän järjestyneeltä.”
Anttonen katsoo Venäjän kehityksessä mielellään pitkää linjaa. Sen valossa hänestä on tullut pikemminkin optimistinen Venäjän suhteen.
”Noin suuren laivan suunnanmuutos ei voi tapahtua millään muulla tavalla kuin että hyllyltä tippuu vähän posliinia ja ihmiset hakevat suuntaansa. Nyt se uusi suunta on löytynyt. Venäjä näyttää joka päivä enemmän Venäjän näköiseltä.”
”Jos ajattelen edeltäjiäni 1920-, 1930- tai 1940-luvulla, herranen aika, että miehet ovat tehneet työtä paljon haastavammissa olosuhteissa kuin meikäläinen.”
Anttonen on asunut vuodesta 2008 vaimonsa kanssa Moskovan ydinkeskustassa. Hän on nauttinut ison kaupungin tunnelmasta. Arkkitehtuurin harrastajalle ympärillä avautuu erilaisia rakennustyylejä vuosisatojen ajalta.
Suur-Moskovan alueella asuu yli 15 miljoonaa ihmistä. Markkinatalous on Venäjällä niin nuorta, että kaupunki ei ole ehtinyt jakautua yhtä selkeästi kuin läntiset suurkaupungit. Osa Moskovan taiasta liittyy tähän: Forbesin laskelmien mukaan Moskovassa asuu 79 miljardööriä, enemmän kuin New Yorkissa. Rikkaat elävät keskustassa sulassa sovussa köyhien mummojen kanssa.
Joulukuun duumanvaalien jälkeen keskustan kadut täyttyivät hyvin koulutetuista keskiluokan edustajista, jotka arvostelivat Vladimir Putinin hallintoa vaalivilpistä. Heidän mielestään hallinto oli ylittänyt sopivuuden rajan. Vaalivilpin ohella mielenosoittajia vihastutti se ilmoitusluontoinen tapa, jolla pääministeri Putin kertoi siirtymisestään takaisin presidentinvirkaan.
”Lisäksi Venäjällä on ollut kaikenlaisia ongelmia: lentokoneita on pudonnut ja laivoja uponnut, vuonna 2010 raivosivat metsäpalot. Venäjä on siinä mielessä normaali yhteiskunta, että kansalaiset vaativat johtajiaan viemään asioita hyvään suuntaan”, Anttonen sanoo.
Välttämättömiä uudistuksia
Hallinto on nyt luvanneet kansalle poliittisia uudistuksia: Venäjän tasavaltoja ja alueita johtavien kuvernöörien valinnassa palataan takaisin vaaleihin ja uusien puolueiden perustamista helpotetaan. Puolueiden äänikynnys duumaan laskee takaisin viiteen prosenttiin, jossa se oli 1990-luvulla.
”Hallinnossa on odotettavissa henkilömuutoksia presidentinvaalien jälkeen. Tulee uusi pääministeri ja uusi hallitus. Vuoden 2013 aikana nähdään, miten uuden hallitusohjelman toteutus on käynnistynyt.”
Venäjän talous on sujutellut monta vuotta eteenpäin öljyn korkean hinnan varassa. Jatkossa öljyn ja kaasun tuotannosta ja viennistä kerätyt verot eivät riitä kattamaan valtion kasvavia menoja, vaan hallituksen on koskettava 13 prosentin tasaveroon, joka on hyvin toimeentuleville varsin alhainen.
”Kansalaisten maksamien verojen määrä kasvaa väistämättä, eikä verotus ole Venäjällä sen suositumpaa kuin missään muualla”, Anttonen toteaa. Tuloverojen ohella hallitus joutuu harkitsemaan lisäkorotuksia esimerkiksi sähkön ja lämmityksen hintaan sekä polttoaineveroihin, joilla on tarkoitus rahoittaa teiden rakentamista. Myös eläkejärjestelmä on uudistettava ennen pitkää.
Oppositio on toistaiseksi ollut melko järjestäytymätön. Puolueilla on huono kaiku maassa, jota kommunistipuolue komensi 75 vuoden ajan. Odotettavissa on, että poliittinen kilpailu silti lisääntyy, jos maahan perustaan uusia puolueita ja alueellisten vaalien määrä lisääntyy.
”Venäjällä on vaalipäivä kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, jolloin valitaan alueparlamenttien ja kunnanvaltuustojen jäsenet. Jos tähän lisätään kuvernöörinvaalit, vaalikamppailusta tulee jatkuvaa vähän niin kuin Saksassa, jossa kunnallis- tai osavaltiovaalit ovat aina nurkan takana.”
Anttonen arvioi, että näistä vaaleista tulee ilmapuntari, jolla Venäjän suuntaa voidaan seurata duuman- ja presidentinvaalien välissä. Maan johtajat voivat peilata aluevaalien avulla kansalaisten asenteiden muutoksia.
Liberaalit vähemmistössä
Äänestäjät ovat olleet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kallellaan vasemmalle, ja liberaalit oikeistopuolueet ovat jääneet pieniksi. Duumassa opposition muodostavat isänmaallisuutta korostava kommunistipuolue, jonka jäsenistä osa on nykyään lähellä ortodoksista kirkkoa, Vladimir Žirinovskin johtama kansallismielinen ja populistinen liberaalidemokraattinen puolue sekä sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi itsensä määrittelevä Oikeudenmukainen Venäjä.
Noin suuren laivansuunnanmuutos ei voi tapahtua millään muulla tavalla kuin että hyllyltätippuu vähän posliiniaja ihmiset hakevat suuntaansa.
Tämän kokoonpanon perusteella on vaikea ennustaa, mihin Venäjän poliittinen tuuli kääntyy. Anttosen mielestä olennaisin kysymys on, mihin suuntaan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä liikkuu politiikassaan: ”Joutuuko se valitsemaan selkeämmän poliittisen ideologian puoluekentässä vai pysyykö se pääministerin ja presidentin tukipuolueena?”
”Kannattaa muistaa, että Venäjällä on vahva paternalismin ja konservatismin perinne, joka luo pysyvyyttä. Ihmiset eivät halua suurta muutosta, vaan ovat saaneet siitä ihan tarpeekseen.”
Muutoksen sijaan venäläiset haluavat vakautta, hyvinvointia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, Anttonen arvioi. ”Että korruptiota ei olisi, asumiskustannukset pysyisivät kohtuullisina eikä veroja nostettaisi.”
”Pohjois-Afrikan tapahtumat alkoivat viime vuonna tyytymättömän nuorison protestina ja päätyivät islamilaisten puolueiden voittoon vaaleissa”, hän muistuttaa. ”Venäjän politiikassa on hyvin erilaisia trendejä, mutta en usko, että Venäjän kansan suuri enemmistö valitsisi liberaalia länsimielistä oikeistosuuntausta.”
Länsimieliset liberaalit jäivät pieneksi vähemmistöksi Venäjän ensimmäisissä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa vuonna 1917, Anttonen lisää. Niin kävi myös viime joulukuun duumanvaaleissa.
”Moskovan ja maakuntien välillä on valtavat erot. Taantuvan teollisuuskaupungin työläisellä on yksi ääni siinä missä Moskovan mainostoimistossa työskentelevällä nuorella aikuisella. Toinen lentää Venäjältä useamman kerran vuodessa etelään, Lontooseen tai Pariisiin, joku toinen ei pääse pikkukaupungistaan tai kylästään koskaan edes kuvernementin pääkaupunkiin.”
Suomesta katsottuna näyttää siltä, ettävenäläiset matkustavat paljon muualla Euroopassa. Suomen edustustot Venäjällä antoivat viime vuonna viisumin 1,2 miljoonalle venäläiselle.
Anttonen on tyytyväinen suurlähetystönsä saavutukseen: näillä viisumeilla Venäjältä matkustettiin Suomeen yli kolme miljoonaa kertaa. Hän uskoo matkustuksen lähentävän Suomea ja Venäjää.
Tilanne näyttää erilaiselta Venäjän toisessa päässä Vladivostokissa, jossa Anttonen vieraili hiljattain. Jos sieltä haluaa matkustaa Eurooppaan, on lennettävä ensin 9,5 tuntia Moskovaan. Ennen matkaa täytyy pistäytyä EU:n lähimmässä viisumipisteessä Novosibirskissä, jonne lentää neljässä viidessä tunnissa. Vladivostokista ajaa sen sijaan bussilla parissa tunnissa Kiinaan, eikä Koreaan ole paljoa pidempi matka.
Venäjä otti viime vuonna ison askeleen osaksi maailmantaloutta, kun Maailman kauppajärjestö WTO hyväksyi maan jäsenekseen. Ratkaisu alentaa Venäjän ja EU:n välisiä tulleja ja parantaa ulkomaisten sijoittajien luottamusta Venäjää kohtaan.
Anttonen arvioi, että Suomen teollisuuden kannalta konkreettisin lyhyen aikavälin hyöty on puuntuonnin elpyminen Venäjältä, kun puutullit laskevat selvästi. Suomi vie Venäjälle elintarvikkeita, maatalous- ja metsäkoneita, elektroniikkaa ja paperia.
Venäjällä voi aueta uusia mahdollisuuksia myös suomalaiselle palveluviennille. Kotimaiset kauppaketjut SOK, Kesko ja Stockmann hakevat Venäjän suurilta kuluttajamarkkinoilta lisää kasvua.
Euroopalla ja Venäjällä on paljon voitettavaa yhdessä, jos ne onnistuvat sovittamaan erimielisyytensä. ”Molempien yhteinen etu on, että ne eivät jää jälkeen muusta maailmasta. Molempien kannalta on tärkeää, että Eurooppa on kilpailukykyinen ja voi hyvin”, Anttonen sanoo.
Kilpailukykyistä valmistavaa teollisuutta Venäjällä on toistaiseksi vähän, mutta tilanne saattaa muuttua nopeasti. Anttonen kertoo, että hänen vanhempiensa hyllyssä on vitsikirja tšekkiläisestä Skodasta ja venäläisestä Ladasta. ”Kaikki tietävät, että Skoda ei ole enää mikään vitsi. Menee vähän aikaa, niin Ladakaan ei ole enää vitsi.”
Renault omistaa Ladasta jo nyt neljänneksen ja pyrkii hankkimaan yrityksen enemmistön. Yhtiön suunnitelmissa on rakentaa Renault’n, Nissanin ja Ladan varaan globaali konserni, jolla on tukijalat Euroopassa, Aasiassa ja Venäjällä, keskellä Euraasiaa.
Venäjä on iso automarkkina, jossa myytiin viime vuonna 2,6 miljoonaa uutta autoa.
”Aika moni iso autonvalmistaja sijoittuu sinne. Samalla tavalla Venäjällä on muita isoja kansainvälisiä yrityksiä tekemässä tavaroita venäläisille. Jossain vaiheessa niitä tavaroita aletaan viedä Venäjän rajojen ulkopuolelle.”
”Eurooppa on Venäjälle varsin luonteva teollinen kumppani”, Anttonen jatkaa. ”Kiina ostaa ilman muuta kaiken sen öljyn, puun ja metallin, jonka Venäjä on halukas myymään, mutta Kiina ei tarvitse Venäjää valmistavaan teollisuuteen, koska sen oma kilpailukyky on ylivoimainen.”
Euroopan kannalta tilanne on toisenlainen: Venäjällä keskipalkat ovat edelleen selvästi matalampia kuin Euroopan unionissa. Tuotteiden valmistusta voisi aikanaan siirtyä Venäjälle, varsinkin jos Eurooppa ja Venäjä saavat solmittua vapaakauppasopimuksen.
”Venäjä voisi olla osa eurooppalaista talousaluetta siinä missä Turkki. Euroopan ja Turkin välisellä vapaakauppasopimuksella on ollut tärkeä osa Turkin talouskasvussa.”
Viime vuonna Venäjän talous kasvoi reilut neljä prosenttia. Länsi-Euroopan taloustiikeri Ruotsi pääsi samanlaisiin lukemiin.
”Meidän suomalaisten on hyvä olla Ruotsin ja Venäjän välissä, ne ovat Euroopan kaksi nopeimmin kasvavaa taloutta”, suurlähettiläs sanoo.