Kuva: Joonas Pörsti
Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson on työskennellyt suuren osan tutkijanurastaan modernin ajan suurten edistyskertomusten keskellä. 1970- ja 1980-luvuilla rakennettiin päättäväisesti hyvinvointivaltiota. Wilhelmsson pohti kirjoituksissaan siviilioikeuden professorina vuokralaisen ja kuluttajansuojan kaltaisia asioita. Hänelle oli tärkeää, miten ihminen tulee näkyväksi oikeudellisissa rakenteissa myös köyhänä tai tarvitsevana yksilönä, ei pelkkänä oikeussubjektina.
Wilhelmsson oli kasvanut 1960-lukulaiseksi ja lukenut aikanaan myös Marxinsa ja Lenininsä. Seuraavina vuosikymmeninä kaikkien puolueiden lähtökohta vasemmalta oikealle oli, että hyvinvointivaltio vain kehittyy ja muuttuu paremmaksi. Sitten tuli 1990-luvun lama.
”Yhtäkkiä oltiin keskellä hyvinvointivaltion kriisiä, eikä suuri kertomus enää oikeuttanut valintoja itsestään selvinä. Piti katsoa, missä näkyvät heikot signaalit, kun suunta katosi.”
Hieman samoin Wilhelmssonille on käynyt eurooppalaisuuden kanssa. Hän kertoo olevansa vankka eurooppalaisuuden kannattaja, ja hän on kirjoittanut aiheesta laajan oikeustieteellisen tuotannon.
”Pitkään ajatus oli, että kehitys kulkee kohti yhä eurooppalaisempaa diskurssia. Nyt olemme yhtäkkiä tilanteessa, jossa tämäkin kertomus katoaa”, Wilhelmsson sanoo avarassa työhuoneessaan Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Wilhelmsson on palannut sosiologi Zygmunt Baumanin 1990-luvun tekstien äärelle. Leedsin yliopiston puolalaissyntyinen professori nousi kansainväliseksi akateemiseksi tähdeksi filosofisilla kirjoituksillaan, jotka selittivät tarkkanäköisesti, mistä suurten kertomusten katoamisessa on kysymys.
Baumanin mukaan yhteiseltä etiikalta katoaa pohja, kun uskomme yleisiin järjestelmiin murenee. Huomio siirtyy suurista kertomuksista yksilöön, joka on entistä enemmän vastuussa omasta moraalistaan.
”Ajatus teki ymmärrettävämmäksi kaiken sen, jonka parissa olin aikaisemmin työskennellyt”, Wilhelmsson toteaa. ”Tuomarin ja juristin henkilökohtainen moraali on tärkeä, koska heidän on itse luotava polut, joita pitkin kulkea. Heillä ei ole kenenkään auktoriteetin piirtämää valmista karttaa. Se olisi vastuun pakoilua.”
”Juuri näin olin ajatellut, mutta en osannut sitä formuloida. Ajatuksessa yhdistyivät tutkijan ja juristin näkökulmani henkilökohtaisiin kokemuksiini.”
Bauman näkee postmodernin ajan ennakoimattomana ja pirstaleisena. Uusia yhteisöjä syntyy usein lyhytaikaisen lumon ja hetkellisen tunteen voimasta.
Yhteiskunnassa muutokset ovat merkinneet suunnitelmallisuuden vähenemistä. Euroopan kannalta Wilhelmsson pitää kehitystä huolestuttavana. Toisaalta hän katsoo, että Euroopan unioni on pohjimmiltaan postmoderni konstruktio, joka syntyy ennakoimattomasti ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa jäsenvaltioidensa kanssa – ja siinä on myös sen kauneus.
”Euroopan unionia kritisoidaan aina siitä, että se on taloudellisesti vahva mutta poliittisesti ja sotilaallisesti niin heikko. Minusta EU on optimaalinen rakenne: Riittävän iso ja vahva, että muut eivät uhkaa sitä. Mutta toisaalta sen verran heikko, ettei se pysty uhkaamaan muita.”
Wilhelmsson muistuttaa, että suurvalloilla on taipumus muuttua ajan mittaan aggressiivisiksi ja laajentumishaluisiksi. EU:lle ainoa tapa laajentua on, että unioniin liitytään vapaaehtoisesti.
”Sellaisia kaikkien postmodernien valtioiden pitäisi olla: sekä heikkoja että vahvoja samanaikaisesti.”
Poliittinen muutos sähköisti kolme entistä neuvostotasavaltaa vuosituhannen alussa. Georgiassa tapahtui Ruusuvallankumous 2003, Ukrainassa Oranssi vallankumous 2004 ja Kirgisiassa Tulppaanivallankumous 2005. Vuosikymmen myöhemmin alkaa olla mahdollista arvioida, kuinka todellisia parannuksia ”värivallankumoukset” saivat aikaan.
Odotukset pikamarssista toimivaan demokratiaan olivat varsinkin länsimaissa korkealla, mutta edistyminen on ollut kivikkoista. Reportaasikirjassaan Kuinka kallis vapaus Anna-Lena Laurén arvioi uudistusten onnistumista.
Diktatuurin perinnön lisäksi entiset neuvostomaat ovat saaneet painia epävakauden, korruption ja talousongelmien kanssa. Kaikissa kolmessa maassa on noussut esiin yksiniittinen nationalismi.
Georgiassa presidentti Mikheil Saakašvilia on kiitetty poliisin puhdistamisesta, valtion vahvistamisesta ja korruption vähentämisestä. Vallan keskittyminen sen sijaan aiheutti huolta jo vuosia sitten. Georgian oppositiossa ja osassa älymystöä oltiin myös sitä mieltä, että Saakašvili meni Venäjän ansaan hyökätessään separatistiselle alueelle Etelä- Ossetiaan 2008.
Ukrainan presidenttinä 2005–2010 toimineen Viktor Juštšenkon epäonnistuminen on selkeämpi. Oranssi vallankumous tuotteistettiin, ja oranssit aktivistit uivat mukaan hallintoon kahmiakseen etuja. Kumous vesittyi korruptioon ja uudistusten näennäisyyteen. Käydessäni syksyllä 2008 Krimillä tuli selväksi, ettei Juštšenkon politiikka vakuuttanut Ukrainan vähemmistöjä.
Kirgisia on Keski-Aasiassa eräänlainen demokraattinen poikkeus. Laurénin mukaan perusongelmat – korruptio ja heikko keskusvalta – eivät silti ole poistuneet. Kirgisian hallitus reagoi vain vaillinaisesti, kun Ošin alueella puhkesi etnisiä taisteluja 2010.
Vallankumoukset vaikuttivat myös maiden ulkosuhteisiin. Georgia heilahti Yhdysvaltain liittolaiseksi, mutta on nyt palaamassa tasapainottelemaan Venäjän ja lännen välille. Ukraina on nojannut välillä EU:hun, mutta useammin Venäjään. Kirgisialla on ollut sijaintinsa takia läheisin side Venäjään.
Laurén on kriittinen Georgian pääministerinä runsaan vuoden vaikuttanutta miljardööri Bidzina Ivanišvilia kohtaan. Ivanišvili vetäytyi syksyllä 2013 ja luovutti pääministerin viran oman Georgialainen unelma -puolueensa Irakli Garibašvilille. Maan presidentiksi valittiin syksyllä 2013 toinen Ivanišvilin puoluetoveri, Giorgi Margvelašvili. Henkilövaihdoksista huolimatta Ivanišvililla säilyy siis vahva asema.
Juštšenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi noussut, autoritaarinen Viktor Janukovytš joutui vaikeuksiin, kun selän kääntäminen EU:lle johti laajoihin mielenosoituksiin Kiovassa. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? ”Kaasuprinsessana” tunnettu nykyinen poliittinen vanki Julia Tymošenko tuskin olisi parempi presidentti. Janukovytšin piirit saattavat taloussyistä olla jopa EU-myönteisempiä kuin enemmän idänkauppaan nojaavat Tymošenkon piirit. EU:n vaatimat oikeusvaltio, demokratia ja poliittisten vankien vapautus eivät kuitenkaan ole Janukovytšin mieleen.
Ukrainan oppositiosta voi nousta uusia johtajia, kuten nyrkkeilijä Vitali Klytško, mutta on epäselvää, miten pitkälle hänen kannatuksensa riittää. Oranssi vallankumous näytti ukrainalaisille ainakin sen, että he voivat vaihtaa johtajiaan.
Kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa politiikka näyttää kytkeytyvän persoonallisuuksiin pikemmin kuin poliittisiin aatteisiin. Lisäksi demokratisoituminen on sidoksissa talouspolitiikkaan, kuten tuloerojen kaventumiseen – seikka jota Laurén ei käsittele. Ilman tarpeeksi laajaa keskiluokkaa tuskin voi syntyä useita vahvoja eturyhmiä eli perustaa, josta monipuoluejärjestelmä ja oikeusvaltio versovat.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija
Sarkastisesti nimetyssä klassikossaan Uljas uusi maailma kirjailija Aldous Huxley kuvasi tulevaisuutta, jossa ihminen on täysin irtautunut biologisista juuristaan. Teknologian ja tehokkuuden palvonta sekä ihmiselämän vivahteikkuuden kitkeminen olivat Huxleyn dystopian keskeisiä palasia.
Googlen johtajat Eric Schmidt ja Jared Cohen kirjoittavat uudessa kirjassaan, että edessämme oleva ”uljas uusi maailma” on ”nopeatahtisinta ja jännittävintä aikaa ihmiskunnan historiassa”.
Olipa tämä viittaus tietoinen tai ei, Googlen edustama maailmankuva muistuttaa pitkälti Huxleyn pelkäämää tulevaisuudenkuvaa.
Kirjalliselta anniltaan The New Digital Age on robottimaisen puiseva, kuin Googlen algoritmien tuottama. Se on kuitenkin ohittamattoman tärkeä ikkuna maailman teknologiaeliitin ajatteluun. Harvassa paikassa muokataan tulevaisuuttamme yhtä voimakkaasti kuin Googlen päämajassa.
Googlen hallituksen puheenjohtaja Schmidt ja yrityksen oman ajatushautomon johtaja Cohen pyrkivät kuvaamaan, miten digitalisoituminen vaikuttaa yksilön elämään, kansalliseen sekä kansainväliseen politiikkaan ja sodankäyntiin.
Schmidt ja Cohen korostavat, että mobiiliteknologian leviäminen tarjoaa vaikutusmahdollisuuden yhä useammalle ihmiselle. Tämä muutos kaikkien hallitusten tulee ottaa huomioon, olivatpa ne demokratioita tai diktatuureja. Räikeät väärinkäytökset paljastuvat helpommin, kun teknologia leviää madaltaa kuvien ja tiedon jakamisen kynnystä.
Toisaalta kirjoittajat pelkäävät, että kansalliset rajalinjat pirstovat internetin yhä hajanaisemmaksi. Eri maiden tai uskontokuntien interneteissä on omat säännöt ja rajoitukset, jotka noudattelevat yhteisöjen – tai ainakin niiden johtajien – arvoja.
Joissain tapauksissa maan geopoliittinen sijainti voi olla uhka verkon autonomialle. Schmidt ja Cohen ottavat esimerkiksi Mongolian, jonka rajanaapureina ovat sekä Kiina että Venäjä. Jos Kiinan tai Venäjän hallitusta uhmaavat liikkeet alkaisivat käydä laajamittaista kampanjaa Mongolian verkon kautta, jättiläisnaapurit todennäköisesti saisivat pienen Mongolian rajoittamaan internetin vapautta alueellaan.
Kirjoittajat ennakoivat, että itsenäisyydestä taistelevat ryhmät ottavat lähitulevaisuudessa merkittäviä askeleita itsenäisyyden suuntaan digitaalisessa maailmassa.
Ensimmäisen virtuaalisen valtion voisivat synnyttää esimerkiksi kurdit. He voisivat perustaa oman maatunnuksen krd ja rekisteröidä sen riippumattoman maan palvelimelle. Virtuaalinen kurdivaltio voisi markkinoida asiaansa ja järjestää vaaleja. Sille voitaisiin nimetä ministereitä, ja oma elektroninen valuuttakin olisi mahdollinen.
Sodankäynnin robotisoitumiskehityksen Schmidt ja Cohen näkevät pääosin myönteisenä. He uskovat sen säästävän ihmishenkiä.
He eivät kuitenkaan erityisesti käsittele sellaisia skenaarioita, joissa molemmilla sotaa käyvillä mailla olisi kauko-ohjattavia tai ihmisohjauksesta autonomisia miehittämättömiä lennokkeja. Näissä tilanteissa siviiliuhrien aiheuttaminen olisi jopa nykyistä todennäköisempää, koska sodankäynnissä halutaan tuottaa tuntuvia menetyksiä vastapuolelle. Sen vuoksi sodat tuskin jäävät vain robottien keskinäiseksi ammuskeluksi.
Kirja on kirjoitettu ennen kuin Edward Snowden paljasti Yhdysvaltain viranomaisten urkinnan. Tapahtuneen valossa kirjassa olevat painokkaat vetoomukset tiedon yksityisyyden tärkeydestä vaikuttavat tekopyhiltä. Samanlaisia puheenvuoroja Google ja muut teknologiayhtiöt ovat tosin esittäneet myös sen jälkeen, kun kävi ilmi, että ne ovat luovuttaneet käyttäjätietoja tiedusteluelimille.
Huxleyn dystopian mukaista tehokkuusyhteiskuntaa enemmän keskustellaan nykyään toisen brittikirjailijan George Orwellin kuvaamasta valvontayhteiskunnasta. Ehkä siksi Google keskittyy jälkiensä peittelyssä toimintansa orwellilaiseen puoleen ja yrittää ottaa siihen kaikin tavoin etäisyyttä.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Erilaiset kriisit ovat hallinneet läntisten demokratioiden julkista keskustelua jo vuosia. Yhdysvalloissa puolueiden vastakkainasettelu on jyrkentynyt samalla kun erilaiset skandaalit, budjettikriisi ja hallinnon väliaikainen sulkeminen ovat kyseenalaistaneet päätöksenteon mekanismit ja legitimiteetin. Vastaavasti Euroopassa demokratioiden keinot selättää eurokriisi ovat näyttäneet puutteellisilta.
Vuonna 2008 alkanut talouskriisi on vain yksi uusi luku läntisten demokratioiden kokemien kriisien listalla. Aiemmin demokratiat ovat selvinneet voittajina kahdesta maailmansodasta (1918 ja 1945), kylmän sodan alun kaltaisista uhkaavista tilanteista (1947), Kuuban ohjuskriisistä (1962) sekä 1970-luvulla inflaatiosta ja öljykriiseistä sekä Watergate-skandaalin (1972) ja Vietnamin sodan ryvettämästä politiikasta.
Cambridgen yliopiston politiikan tutkija David Runciman pohtii viime syksynä julkaistussa teoksessaan The Confidence Trap, miksi demokratiat ovat niin huonoja välttämään erilaisia kriisejä, mutta toipuvat niistä hyvin.
Kirjan kantavana ajatuksena on, että demokratia kohtaa omat epäkohtansa toistuvina mutta usein yllättävinä kriiseinä. Demokratian menestystarinaan kuuluu myös tarina pessimismistä ja pelosta. Politiikan ja talouden ongelmien ohella demokratialla on nyt edessään ympäristön ja turvallisuuden kriisit.
Kirjan teesi on, että demokratiat ovat selvinneet historiallisesti lyhyellä aikavälillä kriiseistä huonosti, mutta pitkällä aikavälillä hyvin lähes mistä tahansa. Silti kaikkein menestyksekkäimmätkin demokratiat ovat tällä hetkellä vaikeuksissa.
Demokratia järjestelmänä mahdollistaa epäkohtien esiin nostamisen ja niihin reagoimisen. Toisaalta taas demokratiat eivät Runcimanin mukaan aina tunnista omia heikkouksiaan tai toimintamallejaan, minkä vuoksi kriisit eivät johda varsinaisiin muutoksiin. Erilaiset skandaalit ja kriisit hallitsevat keskustelua, mutta ne eivät ole välttämättä todellisia käännekohtia.
Demokratialla on usein kriisien ratkaisussa vain epäsuora merkitys. Runciman käyttää esimerkkinä Kuuban ohjuskriisiä, joka päättyi lopulta onnellisesti, vaikka mistään suunnitelmallisuudesta sen ratkaisussa ei voi puhua.
Olennaisia olivat poliittisen päätöksenteon rajoitteet, ennen kaikkea Yhdysvaltain julkinen mielipide. Presidentti John F. Kennedyn tuli pyrkiä kaikin tavoin välttämään konflikti Neuvostoliiton kanssa, mutta toisaalta vaalien lähestyessä ei saanut näyttää siltä, että Yhdysvallat perääntyisi.
Julkisen mielipiteen ennakoimattomuudesta tuli Yhdysvalloille taktinen etu, kun politiikan toimittaja Walter Lippmann julkaisi kriisin keskellä kolumnin ja ehdotti, että Yhdysvallat luopuisi ydinohjuksista Turkissa, jos Neuvostoliitto vetäytyisi Kuubasta. Presidentti Nikita Hruštšov uskoi, että aiemmin poliittisena neuvonantajana toiminut Lippmann puhui Yhdysvaltain hallinnon puolesta, ja myöntyi kompromissiin.
Runcimanin analyysin mukaan demokratiaan kuuluvan julkisuuden keskenään ristiriitaiset viestit auttoivat päättäjiä luovimaan ohjuskriisin läpi. Demokratia sopeutui kriisitilanteeseen, muttei toisaalta pystynyt hyödyntämään sitä. Kennedy ei saanut lainsäädännöllisiä tavoitteitaan läpi kotimaan politiikassa ohjuskriisin jälkeen aiempaa helpommin.
Vuonna 2008 alkanutta talouden ja politiikan kriisiä Runciman selittää demokratian omalla menestyksellä, ei niinkään ulkoisella uhalla. Kirjan keskeinen teema on luottamus, joka näyttäytyy lähtökohtaisesti positiivisena noidankehänä, mutta voi muuttua ajan mittaan petolliseksi.
Demokratia kantaa järjestelmänä, koska ihmiset uskovat ja luottavat siihen. Mitä paremmin demokratia toimii, sitä enemmän siihen uskotaan, ja toisaalta taas sitä vähemmän ollaan tietoisia siitä, että jokin on mahdollisesti vialla.
Historiallista taustaa vasten näyttää siltä, että mikään ei ole niin vakavaa kuin miltä näyttää. Tästä syystä on Runcimanin mukaan vaikeaa tulkita myös vuoden 2008 jälkeisiä tapahtumia – ja nähdä, onko kriisi edes todellinen.
Demokratian ajatellaan helposti suojaavan kriisien pahimmilta vaikutuksilta, Runciman toteaa. Tapahtumiin ei joko reagoida tarpeeksi nopeasti tai niihin ylireagoidaan ja jätetään huomioimatta merkit tulevista ongelmista. Joustavuus ja monimuotoisuus auttavat demokratioita menestymään, mutta kun autoritaarista suunnitelmallisuutta ei ole, nämä samat piirteet selittävät usein myös demokratioiden epäonnistumisia.
Keskeistä on, että demokratiat eivät suhtaudu kriiseihinsä välinpitämättömästi – niissä on aina ihmisiä, jotka varoittavat, että jokin menee vikaan. Siksi läheskään kaikki kriisit, joita ennakoidaan, eivät lopulta ole todellisia kriisejä.
Kirja käsittelee lopuksi neljää ajankohtaista uhkaa, jotka ovat talouden ja ympäristön kriisit sekä sodat ja uudet ”viholliset”, esimerkiksi Kiinan vallan kasvu. Runcimanin tulkinnan mukaan ei ole selvää, miten demokratioiden tulisi suhtautua näihin kriiseihin. Viime vuosikymmenen tulokset Irakin ja Afganistanin sodista sekä ilmastonmuutoksen osalta eivät ole kuitenkaan kovin hyviä.
Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin voittaminen voisi parantaa mahdollisuuksia nousevien uhkien ratkaisemiseen. Runciman huomauttaa, että demokratiassa ei kuitenkaan ole itsessään mitään sellaista ominaisuutta, joka varmistaisi, että kaikki ongelmat ovat selvitettävissä. Demokratian kriisien historia ei sellaisenaan toimi ratkaisuohjeena nykyisiin kriiseihin, vaikka se kertookin tiettyjen mallien toistuvan.
Kirja käsittelee paljon tietynlaista fatalismia, demokratioissa vallitsevaa loputonta luottamusta järjestelmän menestykseen. Sen rinnalla jäävät varjoon kansalaisten lisääntyvä epäluottamus, äänestysaktiivisuuden lasku ja populismin nousu. Vaalit ja poliittisten toimijoiden vaihtuvuus tarjoavat mahdollisuuden muutokseen, mutta eivät välttämättä vaikuta poliittisen järjestelmän rakenteisiin millään tavalla.
Edelleen olisi kiinnostavaa lukea, miten tavat kohdata kriisejä eroavat toisistaan parlamentaarisissa ja presidenttivaltaisissa järjestelmissä. Runciman huomauttaa, että presidentit ovat yleisesti ottaen kriiseissä suojatummassa asemassa kuin Britannian kaltaisten parlamentaaristen järjestelmien pääministerit, jotka voivat menettää paikkansa poliittisille haastajille.
Lopulta on tarpeellista pohtia kriisin luonnetta ylipäätään. Jos kriisitilasta tulee ainakin julkisessa keskustelussa jatkuva normaalitila, on se vaarassa menettää koko merkityksensä väliaikaisena tapahtumana, joka edellyttää joitakin välttämättömiä toimenpiteitä. Jatkuvan kriisin keskellä päättäjien voi olla vaikeaa tulkita tapahtumia ja tehdä niistä oikeita johtopäätöksiä.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Kanadalainen Graeme Smith saapuu Afganistaniin 2005 nuorena 26-vuotiaana toimittajana, innostuu ja jakaa artikkeleissaan aluksi kansainvälisen kehityksen ilosanomaa: talibanit on lyöty ja Afganistaniin rakennetaan demokraattisen hallituksen johdolla uutta yhteiskuntaa.
Toisin kuin valtaosa ulkomaisista työntekijöistä, Smith ei poistu parin kuukauden tai vuoden jälkeen, vaan jää maahan. Paikallisten avustajiensa kanssa ja välillä afgaaniksi pukeutuneena hän liikkuu Kabulin lisäksi etelän maakunnissa ja naapurimaa Pakistanissa. Keskusteluista sotapäälliköiden, toimittajien, talibanien, kansainvälisten joukkojen sotilaiden ja paikallisten asukkaiden kanssa hänelle hahmottuu Afganistanin todellisuus – häiritsevä ja ihmisiä rikkova todellisuus, jota hallitsevat väkivalta, huumekauppa, korruptio ja oikeudettomuus.
Smithin työ on tutkivaa journalismia rohkeimmillaan ja parhaimmillaan. Halussaan ymmärtää Afganistanin tilannetta hän ottaa suuria riskejä tulla kidnapatuksi tai murhatuksi. Journalistisista saavutuksistaan hän maksaa henkilökohtaisen hinnan kärsiessään traumanjälkeisenä stressinä tunnetusta psyykkisestä ahdistuksesta. Smith toteaakin, että kirjan kirjoittaminen on ollut hänelle myös terapiaa.
Nähtävästi Smith on jäänyt Afganistanin ja sen tuhansien kiehtovien tarinoiden koukkuun: lopetettuaan työt Globe and Mail -lehdessä hän on sittemmin palannut Kabuliin International Crisis Group -järjestön tutkijaksi.
Smith nostaa kirjassaan esille monta kipeää totuutta. Konflikti Etelä-Afganistanissa juontuu ensisijaisesti pataaniheimojen välisistä ristiriidoista. Osa heimoista on mukana Afganistanin hallituksessa, toiset taas tukeutuvat talibanliikkeeseen.
Kansainvälinen yhteisö tukee hallitusta ja tulee täten vedetyiksi paikalliseen konfliktiin, jonka syntyhistoriaa ja juuria harva todella ymmärtää. Pataanien kunniasäännöstö, pashtunwali, velvoittaa kostamaan murhatun sukulaisen puolesta. Hallituksen ja kansainvälisten joukkojen toiminta taistelukentällä ei täten vähennä vastarintaa vaan pitkittää sitä, kun tapetun taistelijan tilalle nousee veli tai serkku.
Vuosien mittaan Smithille hahmottuu myös karu todellisuus huumetuotannon roolista köyhien viljelijöiden ainoana tulonlähteenä. Sekä talibanliike että hallitusta tukevat tahot toimivat jalostajina, kuljettajina ja kauppiaina. Smith kyseenalaistaa kansainvälisen yhteisön huumeiden vastaisen toiminnan järkevyyden.
Muiden Afganistan-asiantuntijoiden tavoin Smith muistuttaa perustavanlaatuisesta läntisestä väärinymmärryksestä: talibanit eivät ole globaaleja jihadisteja vaan Afganistanin ja Pakistanin pataanien liike, joka näkee itsensä isänmaallisena oikeauskoisten vastarintaliikkeenä, joka taistelee läntisen modernismin tuomaa moraalista rappiota vastaan.
Smith kokee henkilökohtaisesti turvallisuustilanteen jatkuvan heikkenemisen. Ensimmäiset vuodet talibanhallinnon kaatamisen jälkeen olivat myös Etelä-Afganistanissa suhteellisen rauhallista aikaa. Sittemmin tilanne on muuttunut, ja sodan pitkittymiseen turhautuneet Afganistanin hallitus ja kansainvälinen yhteisö ovat jo parin vuoden ajan kutsuneet talibaneja mukaan neuvottelemaan rauhasta. Talibanit ovat kieltäytyneet todeten, että ”Teillä on kellot, meillä on aikaa”.
Afganistaniin ei saada ainakaan lyhyellä aikavälillä rauhaa ilman talibanien ja heidän liittolaistensa osallistumista poliittiseen prosessiin. Kuten kirja hyvin kuvaa, talibanien kannat ovat pysyneet sangen johdonmukaisina ja muuttumattomina. Afganistanin nykyinen hallitus ei ole heille kunnioitettava vastustaja eivätkä he suostu osallistumaan poliittiseen prosessiin, ellei siihen liitetä perustuslain muutosta.
Talibanien mukaan uuden perustuslain tulisi edistää ”islamin oppien mukaista elämää” ja Afganistanin oikeusjärjestelmän tulisi nojautua šariaan. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tarkoittaisi perusoikeuksille, kuten naisten oikeuksille.
Afganistan on muuttunut vuoden 2001 jälkeen. Pääosin kansainvälisellä rahalla on rakennettu teitä, kouluja, sairaaloita ja kännykkäverkkoja. Jälleenrakennustyön vaikutukset jäävät silti puutteellisiksi, koska hankkeella ei ole kunnollista pohjaa.
Smith vertaa jälleenrakennustyötä Kandaharin maakunnassa sijaitsevaan Sarpozan vankilaan: Talibanit hyökkäsivät vankilaan kesäkuussa 2008 ja vapauttivat noin 800 vankia. Iskun jälkeen kansainvälisillä varoilla parannettiin vanginvartijoiden koulutusta ja varustusta, korotettiin vankilan muuria, lisättiin piikkilanka-aitoja sekä rakennettiin betoniesteitä porttien eteen autopommi-iskujen varalta.
Kaikesta varautumisesta huolimatta arviolta 400–500 talibania pakeni Sarpozasta vuonna 2011 yksinkertaisesti kaivamalla tunnelin, jonka suuaukko sijaitsi aivan vankilan porttien edessä olevassa kaupassa. Paikallisilta asukkailta ei tullut tunnelista mitään vihjeitä.
Smithin mukaan kansainvälisen yhteisön aikomukset olivat jaloja: Afganistaniin haluttiin viedä rauhaa ja demokratiaa, ja maasta haluttiin rakentaa oikeusvaltio. Uskottiin, että nykyaikaisilla kehitys- ja sotilasmenetelmillä voitaisiin pystyttää valtio, joka parantaisi Etelä-Afganistanin asukkaiden elämää ja poistaisi terrorismin pesäkkeitä.
Kumpikin arvio osoittautui vääräksi. Vetäytyessään kansainväliset joukot jättävät taakseen laajoja alueita, jotka eivät ole Afganistanin hallituksen kontrollissa. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteivätkö nämä alueet toimisi jatkossa kansainvälisten jihadistien tukialueina.
Smith maalaa synkän kuvan Etelä- Afganistanin tulevaisuudesta. Hän ei usko niinkään talibanien uuteen vallannousuun. Nämä vahvistanevat asemaansa monella alueella, mutta hallitus ja sen tukijat ovat kansainvälisellä avustuksella nostaneet merkittävästi taistelukykyään ja säilyttänevät valtansa suurissa asutuskeskuksissa ja pääliikenneväylillä, ainakin niin kauan kuin kansainvälinen rahavirta jatkuu.
Sen sijaan Smith, kuten moni muu tarkkailija, pelkää paluuta sisällissodan kaltaiseen tilaan, jossa paikalliset voimahahmot hallitsevat omia alueitaan ja kilpailevat keskenään vallasta ja rikastumisen mahdollisuuksista. Paikallisille ihmisille tämä ei lupaa hyvää.
On helppo yhtyä Smithin näkemykseen, ettei Afganistan tarvitse uutta surgea, sataatuhatta länsimaista sotilastataistelemaan kapinallisia vastaan. Sen sijaan maa tarvitsee laajaa kansainvälistä tukea – vielä vuosikymmenien ajan.
Kirjoittaja työskenteli 2011–2013 Suomen lähettämänä poliittisena neuvonantajana Naton ISAF-operaatiossa Pohjois- Afganistanissa.
Neljän hengen tiimillä työskentelevä Finnwatch-järjestö on nostanut valtakunnan uutisiin parin vuoden kuluessa toistakymmentä tapausta, joissa suomalaiset yhtiöt teettävät tuotteitaan alihankintana heikoissa työoloissa Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.
Tammikuisen raportin mukaan myanmarilaiset siirtotyöläiset valmistavat ananasmehua thaimaalaisella tehtaalla pakkotyön kaltaisissa oloissa suomalaisten S- ja K-markettien sekä Siwojen ja Valintatalojen asiakkaille. Aiemmin maineenparannustöihin ovat joutuneet esimerkiksi Stora Enso, Iittala ja Marimekko.
Reilu vuosi sitten Finnwatch raportoi, että pörssiyhtiöt Metso, Kone ja pakkausvalmistaja Huhtamäki rajoittavat Meksikon-tehtaillaan työntekijöiden vapaata järjestäytymisoikeutta. Metso ja Huhtamäki ovat sittemmin ryhtyneet parantamaan meksikolaisten työntekijöiden oikeuksia.
UP: Onko suomalaisten yritysten toiminnan vastuullisuudessa tapahtunut käänne huonompaan?
SV: Yritykset ovat ennenkin pyrkineet toimimaan siellä, missä tuotanto on edullista. Nämä tapaukset ovat vain tulleet nyt esiin. Yritysten on tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon voittoa, mutta tarvitaan säännöt siitä, missä raameissa voittoa tuotetaan. Ongelmana on, ettei sääntelyä ole riittävästi.
Esimerkiksi Thaimaa ei ole ratifioinut kaikkia Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksia, ja työntekijöiden järjestäytymisaste on matala. Parhaillaan Thaimaa neuvottelee vapaakauppasopimusta EU:n kanssa. EU voisi asettaa neuvotteluissa ehtoja, jotka parantavat työntekijöiden oikeuksia.
Toisaalta yritysten tulisi kunnioittaa YK:n yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevia periaatteita myös siellä, missä valtiot ovat epäonnistuneet suojelutehtävässä. On yleistä, että suomalaiset yritykset vetoavat lakeihin ja menevät valtion selän taakse, vaikka ymmärtävät, ettei niin tulisi tehdä.
Finnwatchin raportin mukaan suurilla suomalaisyrityksillä on yli 200 pöytälaatikkoyhtiötä veroparatiiseissa. Miksi listalla oli myös Hollanti?
Maassa on käytössä monia veroinstrumentteja, joilla yritykset voivat vältellä kotimaan veroja. Esimerkiksi niin sanottu innovaatioboksi mahdollistaa verovähennysten tekemisen innovaatioista. Ulkomaisten tytäryhtiöiden toiminnasta saadut voitot ovat verovapaita.
Hollannissa onkin enemmän pöytälaatikkoyhtiöitä ilman merkittävää toimintaa kuin missään muussa Euroopan maassa. Hyvä esimerkki on Stora Enso, joka tuo sellua Brasiliasta Suomeen. Kirjanpidossa sellu kulkee Hollannin kautta Suomeen, ja voitto syntyy Hollannissa. Kauppaa käydään Hollannin kanssa kuitenkin vain paperilla.
Maa on arvioitu Tax Justice Networkin listauksessa aika pieneksi veroparatiisiksi, koska siellä ei ole salaisuuskäytäntöjä. Siellä ei pestä rikollista rahaa, mutta se on kätevä paikka yritysten verosuunnitteluun.
Mihin vedätte rajan veronkierron ja verosuunnittelun välillä?
Veronkierto on laitonta toimintaa. Raportin tarkoitus oli herättää keskustelua, missä määrin verosuunnittelu on moraalisesti hyväksyttävää. Suuret yritykset voivat päättää aika pitkälle, missä maissane näyttävät tuloksensa ja maksavat veroja.
Mielestämme yritykset pitäisi velvoittaa lainsäädännöllä raportoimaan maakohtaisista rahavirroistaan. Raportoinnin avulla nähtäisiin kussakin maassa maksetut projektikohtaiset verot ja työntekijämäärät. Verot pitäisi maksaa todellisen liiketoiminnan mukaan siellä, missä arvo syntyy eikä vaikkapa Hollannissa, jossa yrityksellä ei ole välttämättä yhtään työntekijää.
EU:ssa on tulossa uudistuksia emo-tytäryhtiödirektiiviin. Komissio haluaa sulkea porsaanreikiä, joiden avulla EU:n sisällä pystyy kotiuttamaan toisessa EU-maassa verotetun tulon. EU:n sisäistä verokilpailua voitaisiin siltä osin suitsia. Yksin EU:n päätöksillä voitaisiin sulkea moni merkittävä veroparatiisi, varsinkin jos päätökset koskisivat myös Britannian saariverkostoa.
Eteneekö lainsäädäntö?
Komission ehdotus on vasta alustava, eikä keskustelua ole käynnistetty. Maakohtaista raportointia ei saada kaikille yrityksille voimaan, koska muun muassa Suomi osallistui sen vesittämiseen.
Hallitusohjelmassa on luvattu, että Suomi taistelee harmaata taloutta ja veroparatiiseja vastaan. On myös luvattu, että suomalaiset yritykset ovat yhteiskuntavastuun edelläkävijöitä. Väliarviossaan hallitus kuitenkin totesi, että tässä taloudellisessa tilanteessa yritysten hallinnollista taakkaa ei haluta lisätä.
Miten raportointi vaikuttaisi yritysten liiketoimintaan?
Norjalainen Statoil ja monet muut raportoinnin edelläkävijät katsovat, ettei siitä ole ollut yritystoiminnalle haittaa. Suomi ei ole veroparatiisi eikä rahoituskeskus, kuten Lontoon City. En ymmärrä, miksi Suomen kannattaa tukea nykyistä politiikkaa. Suomi nimenomaan häviää, kun verot suunnitellaan niin, että ne eivät päädy Suomeen.
Finnwatch on kiinnostunut erityisesti kehitysmaiden näkökulmasta. Kehitysmaissa yhteisöverojen osuus veropohjasta on paljon isompi kuin länsimaissa. Kehitysmaista poistuu monta kertaa enemmän rahaa veroparatiiseihin kuin niihin tulee kehitysyhteistyönä.
Onko yritysverotuksen harmonisointi poliittisesti mahdollista EU-tasolla?
Hollannissa käydään jo keskustelua siitä, onko maa veroparatiisi vai ei. Siksi on mielenkiintoista, että kysymykseen suhtauduttiin kotimaisessa keskustelussa niin defensiivisesti. Ehkä tulevaisuudessa voidaan puhua avoimemmin EU-tasolla eri käytännöistä.
Ranska oli tietojeni mukaan ainoa EU-maa, joka vei eteenpäin maakohtaista raportointia. Joulukuussa päätettiin, että raportointi rajataan toistaiseksi luonnonvara-aloille, kuten öljyn- ja kaasuntuotantoon ja arvometsähakkuita tekeviin yrityksiin. Muiden yritysten osalta raportointiin palataan vasta 2018, kun on arvioitu, miten direktiivi toimii.
Verokilpailu on tähän asti vain kiihty-nyt yhteisöverotuksen osalta. Mihin se johtaa?
Toivon, että poliittinen paine kasvaa riittävän isoksi, jotta juhlapuheista siirrytään toimenpiteisiin ja verokilpailulle pannaan stoppi. EU:ssa on arvioitu, että valtiot menettävät vuosittain biljoona euroa (tuhat miljardia) verokikkailun takia. Suomessa verohallinto arvioi, että siirtohinnoittelun vuoksi menetetään 320 miljoonaa, mutta se on vain yksi verosuunnittelun mekanismi.
Supercellin päätös maksaa verot Suomeen oli sinänsä ilahduttava. Mutta emme ole kiinnostuneita yritysjohtajien vastuullisuuden tai moraalin lisäämisestä. Suomessa on säännöt myös tavallisille kansalaisille, eikä minulle tarjota mahdollisuutta pohtia, maksaisinko palkastani veroja vai en. Yhteiskunta toimii, kun kaikilla on samat säännöt.
Poliittinen muisti on lyhyt. Finanssikriisin alussa länsimaiden johtajat tekivät useita rahoitusmarkkinoiden sääntelyä tiukentavia aloitteita. Viime aikoina uudistusten toteuttaminen on takellellut.
Kesällä 2010 Yhdysvalloissa runnottiin läpi Dodd-Frank-sääntely hillitsemään pankkien riskialtteinta kaupankäyntiä. Presidentti Obama ylisti sääntelyä suurimmaksi rahoitusmarkkinoiden uudistukseksi sitten 1930-luvun suuren laman.
Samoihin aikoihin Euroopassa neuvoteltiin monenkeskisestä Basel III -uudistuksesta, jolla haluttiin ehkäistä suurten pankkien yhteiskunnalle kalliit konkurssit. Korkean tason sopimuksella tiukennettiin muun muassa pankkien vakavaraisuudelle asetettuja vaatimuksia.
Kriisitunnelman vallitessa uudistuksia nuijittiin läpi pikavauhtia. Nyt vauhti on hidastunut.
Dodd-Frank-sääntelyn pankkien sijoituksia rajoittavaa osaa eli Volckerin sääntöä kirjoitettiin lähes kolme vuotta. Vaikka satojen sivujen pituinen järkäle on viimein valmis, pankit yrittävät vesittää säännön toimeenpanon oikeusteitse. Volckerin säännön on tarkoitus astua voimaan huhtikuun ensimmäinen päivä 2014. Vitkuttelu ja poikkeuslupien vaatiminen jatkunee tosin vielä aprillipäivän jälkeenkin.
Myös Basel III -juna hidastuu. Tammikuussa 2013 pankit onnistuivat saamaan viisi vuotta lisäaikaa maksuvalmiutensa nostamiseksi. Samalla pankkien pääoman muotoon liittyviä vaatimuksia höllennettiin. Pahan päivän varannoiksi kelpaavat jälleen korkean riskitason asuntoluottojen johdannaiset – sellaiset, joilla käytyä keinottelua pidetään keskeisenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen.
Taustalla on onnistunut lobbaus. Esimerkiksi suuryritys JPMorgan Chasen toimitusjohtaja Jamie Dimon on vaatinut Yhdysvaltoja irtisanoutumaan ”räikeän antiamerikkalaisesta” Basel III -uudistuksesta, joka vaikuttaa myös amerikkalaispankkeihin. Pankit ovat luonnosteluvaiheesta asti vaikuttaneet sääntelyyn aikaa ja vaivaa säästämättä. Nyt työ palkitaan.
Talous kasvaa edelleen hitaammin kuin uudistuksia käynnistettäessä oletettiin. Näissä oloissa pankkien lobbareiden varoituksia kuunnellaan herkemmin. Kriisissä velkaantuneet valtiot välttävät liean kiristämistä pankkien ympärillä, koska pelkäävät sääntelyn johtavan rahoitusmarkkinoiden hidastumiseen. Takkuilevan talouskasvun aikana moni maa tarvitsee pankkien välittämää lainaa – kenties vakauden kustannuksella.
Toisaalta sääntelyä hidastaa maailmantalouden monimutkaisuus. Sääntelijätkään eivät ole varmoja, miten rahoitusmarkkinat korjataan. Useimpien taloustieteilijöiden mukaan vakaus edellyttää pankeilta enemmän omaa pääomaa lainoilla kikkailun sijaan. Aiemmat finanssikriisit ovat kuitenkin opettaneet, että huomion keskittyessä yhteen asiaan seuraava kriisi voi puhjeta aivan muusta syystä.
Takeltelu sääntelyn toimeenpanossa vihjaa poliittisen tahdon haihtumisesta. Hitaan kasvun aikana on helppo unohtaa, että reunaehtojen puuttuessa rahoitusmarkkinoilla otetut riskit siirtyivät viime kerralla muun yhteiskunnan maksettaviksi.
Pankit palailevat nyt vanhoihin tapoihinsa. Tammikuussa The Economist uutisoi, että arvopaperistetuilla luotoilla käyty kauppa lisääntyy jälleen. Näiden rahoitusvälineiden valuviat johtivat osaltaan finanssikriisin syntyyn. Erityisesti Euroopassa rahantarve markkinoilla on suuri, joten sääntelijät antavat kaupankäynnille hiljaisen hyväksynnän.
Sääntelyn toimeenpano on työlästä ja epäkiitollista työtä, joka kaikessa teknisyydessään jää helpommin uutispimentoon kuin palopuheet, joilla uudistukset käynnistettiin. Myös teoilla sanojen jälkeen tulisi silti olla paikkansa lehtien otsikoissa. Julkista painetta tarvitaan, jotta juhlitut uudistukset viedään kunnialla loppuun.
Lähde: EurostatEU-maiden on taattava Syyriasta paenneille turvallinen pääsy unionin alueelle ja mahdollisuus reiluun turvapaikkamenettelyyn, vaati EU-parlamentti viime vuoden lopulla.
Käytännössä vain harvalla Syyriasta paenneella on mahdollisuus tulla laillisesti hakemaan turvaa Euroopasta. Useimmat EU-maat vaativat syyrialaisilta viisumin, mutta ovat sulkeneet edustustonsa Syyriassa. Turvapaikkaa voi hakea vasta paikan päällä EU-maassa.
Esimerkiksi Saksa vaatii viisumin myös sellaisilta syyrialaisilta lentomatkustajilta, joiden lopullinen määränpää on kolmannessa maassa. Tämä selviää Euroopan pakolaisjärjestöjen kattojärjestön ECRE:n julkaisemasta raportista.
Yhteinen politiikka, eri menettelyt
EU-maista turvaa hakevien syyrialaisten asemaa hankaloittaa myös se, että EU-maat kohtelevat samankaltaisiakin hakijoita eri tavoin, ECRE kirjoittaa.
Vaikka EU-maat hyväksyivät viime vuonna lähes kaikki syyrialaisten turvapaikkahakemukset, osa EU-maista on myöntänyt syyrialaisille pakolaisen aseman, osa turvapaikan toissijaisen suojeluntarpeen perusteella.
”Jäsenmaiden viranomaiset päättävät, mitä suojelumenettelyä käytetään. Päätös tehdään kunkin hakemuksen yksilöllisen tarkastelun, hakijan lähtömaan tilanteen ja hakijan henkilökohtaisen profiilin perusteella”, sanoo Euroopan turvapaikka-asioiden tukiviraston EASO:n tiedottaja Jean-Pierre Schembri.
Pakolaisen asemaan on oikeutettu henkilö, jolla on perusteltu syy pelätä kotimaassaan vainoa rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen vuoksi. Toissijainen suojeluntarve tarkoittaa, että henkilöllä on syytä pelätä henkensä puolesta esimerkiksi kotimaassa uhkaavan kuolemantuomion, kidutuksen tai aseellisen konfliktin vuoksi.
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR katsoo, että suurin osa syyrialaisista turvapaikanhakijoista täyttää pakolaiskriteerit, vaikka heihin ei kohdistuisi uhkaa yksittäisinä henkilöinä. Pakolaisaseman myöntämisen perusteeksi pitäisi riittää turvapaikanhakijan pelko turvallisuutensa puolesta vaikkapa siksi, että hän on yhteydessä johonkin konfliktissa taistelevaan osapuoleen ja hänen asuinseutunsa on vastakkaisen osapuolen taistelijoiden hallussa.
Tammikuuhun mennessä syyrialaisia oli tullut Eurooppaan noin 64 000, joista huomattava osa Saksaan ja Ruotsiin. Syyrian lähialueille oli paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaista.
EU-maat ovat sitoutuneet auttamaan syyrialaisia myös vastaanottamalla kiintiöpakolaisia. Suomi vastaanottaa tänä vuonna 500 syyrialaista pakolaista. Ruotsissa vastaava luku on 400, Saksassa 10 000.
Syyrialaisäiti Safaa sytyttää tottuneesti kynttilöitä. Ne ovat ainoa keino valaista pieni kolmio, jonka nelikymppinen Safaa jakaa kahden aikuisen tyttärensä ja yhden alivuokralaisen kanssa Beirutin Achrafiehin kaupunginosassa. Alueella on jälleen kerran sähkökatkos.
”Libanon!” Safaa naurahtaa väsyneenä. ”Kaikki täällä on niin hankalaa.”
Libanon on Syyrian naapurimaista pienin, mutta se on ottanut vastaan eniten syyrialaispakolaisia. Reilun neljän miljoonan asukkaan Libanoniin on saapunut kaikkiaan ainakin miljoona syyrialaista, joista YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on rekisteröinyt noin 880 000. Maassa, joka on pinta-alaltaan vain hieman Uudenmaan maakuntaa suurempi, noin joka viides asukas on tätä nykyä syyrialainen.
Syyrialaispakolaisten tulo näkyy myös Beirutin katukuvassa. Esimerkiksi al Hamran kaupunginosassa, joka vielä muutama vuosi sitten oli turistien suosiossa, käyskentelee tätä nykyä matkailijoiden sijaan syyrialaiskerjäläisiä sekä purukumia ja kukkia ohikulkijoille kaupittelevia syyrialaislapsia. Nuorimmat nuhruisista kauppiaista ovat hädin tuskin viisivuotiaita.
Safaa tyttärineen on asunut Beirutissa kolme kuukautta. Aiemmin perhe, johon kuuluu myös isä ja kaksi poikaa, asui Damaskoksen esikaupunkialueella, jossa koko perhe osallistui Syyrian hallintoa vastustaviin mielenosoituksiin, Safaa kertoo ylpeänä. Kun perheen asuintalo tuhoutui Syyrian ilmavoimien pommituksessa, Safaa ja perheen vanhimmat lapset lähtivät Beirutiin. Safaan aviomiehellä on Damaskoksessa työpaikka, ja hän jäi perheen nuorimmaisen kanssa Syyriaan.
Libanonissa Safaan ja hänen tyttäriensä ongelmana ovat sekä päivittäiset sähkökatkokset että Syyriaa huomattavasti korkeampi hintataso.
”Valtaosa ihmisistä kohtelee meitä täällä epäystävällisesti, kun huomaa meidän olevan syyrialaisia,” Safaa kuvailee. ”Saamme usein töykeää palvelua kaupoissa, ja joskus meille huudellaan kadulla.”
Syyrian pakolaiset naapurimaissa // Grafiikka: Kauko KyöstiöSeitsemän miljardin dollarin lasku
Toisin kuin moniin muihin Syyrian naapurimaihin, Libanoniin ei ole perustettu syyrialaisille virallisia pakolaisleirejä. Varakkaimmat syyrialaiset ovat vuokranneet Libanonista yksityisasuntoja, mikä on vuokranantajien iloksi ja Libanonin köyhän kansanosan harmiksi nostanut vuokria varsinkin Beirutissa. Osa syyrialaisista on majoittunut Libanonissa asuvien sukulaistensa luo.
Loput syyrialaispakolaiset asuvat esimerkiksi tyhjillään olevissa kouluissa, keskeneräisissä rakennuksissa sekä Syyrian rajan tuntumaan nousseissa epävirallisissa telttaleireissä. Leireistä puuttuu perusinfrastruktuuri, ja olosuhteet ovat ala-arvoiset etenkin talvella, jolloin lämpötila laskee Libanonissa monin paikoin alle nollan.
Leireissä asuvien syyrialaisten ja paikallisten libanonilaisten kesken esiintyy tämän tästä eripuraa. Joulukuun alussa paikalliset kyläläiset polttivat maan tasalle Bekaan laakson itäosissa sijaitsevan telttaleirin. Kyläläiset olivat kuulleet huhun, jonka mukaan leirissä asuva syyrialaismies olisi raiskannut paikallisen, kehitysvammaisen miehen. Huhu osoittautui sittemmin perättömäksi.
UNHCR:n rekisteröimillä pakolaisilla on oikeus muun muassa kuukausittaisiin ruoka-avustuksiin. Lisäksi Libanonissa toimii useita paikallisia ja kansainvälisiä järjestöjä, jotka auttavat syyrialaispakolaisia eri tavoin. Käytännössä avun tarve ylittää kuitenkin sen saatavuuden.
Libanonin päätös olla perustamatta virallisia pakolaisleirejä on ollut tietoinen: syyrialaisten pysyvää asettumista Libanoniin halutaan välttää kaikin keinoin. Jo ennen syyrialaisten saapumista
Libanonissa asui noin 300 000 palestiinalaista, joista suuri osa elää köyhyydessä ja vailla oikeutta Libanonin kansalaisuuteen. Myös palestiinalaispakolaisten oli alun perin määrä asua Libanonissa vain väliaikaisesti.
Pääosin sunnimuslimeista koostuvan syyrialaisväestön pysyvä asettuminen Libanoniin horjuttaisi myös maan haurasta demografista tasapainoa sekä poliittista järjestelmää, jossa keskeiset poliittiset virat sekä paikat parlamentissa on jaettu suhteellisesti eri uskontokuntien kesken.
Syyrialaisten saapuminen Libanoniin on kuormittanut myös maan heikkoa infrastruktuuria. Jo ennen pakolaisten tuloa Libanonin valtiolla oli ongelmia sähkönjakelussa, ja tunteja kestävät sähkökatkokset olivat arkipäivää jopa pääkaupunki Beirutissa. Vesijohtovettä oli parhaimmillaan saatavilla kolmena päivänä viikossa. Erityisen kuormitettu on Libanonin terveydenhuoltojärjestelmä: The Economist -lehden mukaan syyrialaiset vastasivat syksyllä 2013 noin 40 prosentista Libanonin sairaalakäynneistä.
Maailmanpankki arvioi syyrialaispakolaisten maksaneen Libanonille syksyyn 2013 mennessä noin seitsemän miljardia dollaria.
Lisäksi Syyrian sisällissota on murentanut Libanonin jo ennestään haurasta turvallisuustilannetta. Maassa, joka ei koskaan kunnolla toipunut 15 vuotta kestäneestä sisällissodasta, Syyrian tilanne on kiristänyt etenkin šiia- ja sunnimuslimien välisiä jännitteitä. Pommi-iskut ovat surmanneet kymmeniä ihmisiä sekä šiia- että sunnimuslimien asuttamilla alueilla.
Turkkiin pääsee viisumitta
Myös Turkissa ollaan huolestuneita salakuljettajien ja ääriryhmien mahdollisesta liikehdinnästä Syyrian-vastaisella rajalla. Turkin ja Syyrian välinen raja on toistaiseksi auki, vaikka joitain rajanylityspisteitä onkin ajoittain suljettu Syyriassa riehuvien taisteluiden vuoksi. Tehostaakseen rajavalvontaansa Turkki aikoo rakentaa aidan Syyrian-vastaiselle rajalleen Cilvegözüün, Karkamişiin ja Nusaybiniin.
Pääosin sunnimuslimeista koostuvan syyrialaisväestön pysyvä asettuminen Libanoniin horjuttaisi entisestään maan haurasta demografista tasapainoa.
Toistaiseksi rajan ylittäminen Syyriasta Turkkiin on helppoa, jos tulijalla on voimassa oleva Syyrian passi – maiden välinen viisumivapaus on edelleen voimassa. Virallisia teitä maahan saapuneet syyrialaiset rekisteröidään ja majoitetaan Turkkiin leireille, joilla asukkaat saavat majoituksen lisäksi ilmaisen ruoan ja perusterveydenhuollon.
Virallisia teitä saapuneiden syyrialaisten toimeentuloa kuitenkin hankaloittaa se, ettei Turkki myönnä heille työlupaa. He saavat vain väliaikaisen oleskeluluvan mutta eivät virallista pakolaisstatusta, joka oikeuttaisi heidät työntekoon ja opiskeluun sekä antaisi heille valmiudet osallistua paikallisen yhteiskunnan arkeen leirien ulkopuolella.
UNHCR on rekisteröinyt Turkissa yli 580 000 syyrialaispakolaista. Turkin hallituksen mukaan maassa kuitenkin oleskelee arviolta yli 700 000 syyrialaista, sillä osa heistä saapuu Turkkiin ilman virallisia henkilöllisyyspapereita. Syyrialaisten määrän odotetaan nousevan tämän vuoden aikana miljoonaan.
Ilman henkilöpapereita rajan ylittävillä ei ole mahdollisuutta päästä Turkissa viralliselle leirille, vaan he ovat omien säästöjensä ja paikallisten ihmisten avustusten varassa. Suurin osa passittomista syyrialaisista on kurdeja, joilta Syyrian valtio epäsi kansalaisuuden vuonna 1962. Arviolta 15 prosenttia eli 300 000 Syyrian kahdesta miljoonasta kurdista on edelleen vailla kansalaisuutta.
Leirien ulkopuolella asuvat syyrialaiset ovat vuokranneet asuntoja erityisesti Syyrian rajaseuduilta Şanlıurfasta, Gaziantepista ja Hataysta, mutta heitä oleskelee suurin joukoin myös pohjoisemmassa, Istanbulissa, Ankarassa ja Bursassa. Osa laittomasti maahan saapuneista, vähävaraisista syyrialaisista asuu Turkin puistoissa ja kaduilla, osa on majoittunut paikallisten ihmisten koteihin.
Sekä turkkilaiset yksityishenkilöt että paikalliset avustusjärjestöt toimittavat tulijoille apua, mutta apu ei riitä tavoittamaan kaikkia papereitta maahan saapuneita syyrialaisia. Lisäksi alue, jolle syyrialaiset ovat saapuneet, on yksi Turkin köyhimmistä, sanoo Elif Gündüzyeli Tukea elämälle -avustusjärjestöstä.
”Kun paikalliset ovat nähneet meitä esimerkiksi Şanlıurfassa jakamassa syyrialaisille kortteja, joita vastaan he voivat ostaa supermarketista ruokaa ja hygieniatarvikkeita, myös he ovat pyytäneet saada kortin, koska ovat yhtä lailla vähävaraisia.”
Paikalliset asukkaat Kaakkois-Turkin raja-alueilla valittavat, että alueen työnantajat suosivat syyrialaista halpatyövoimaa kotimaisten työnhakijoiden kustannuksella. Osa Turkissa oleskelevista syyrialaisista tekee pimeästi töitä maatiloilla, tehtaissa ja ravintoloissa 15–17 liiralla eli noin 7 eurolla päivässä. Se on noin puolet turkkilaisille työntekijöille esimerkiksi Hatayn maaseudulla maksettavasta palkasta.
Tavallisten turkkilaisten asenteita ovat Syyrian lähialueilla kiristäneet myös vuokratason nousu – paikoin jopa tuplaantuminen – sekä syyrialaisten ja paikallisten väliset arkiset kärhämät.
Sisällissodan jatkuessa Turkissa on alettu keskustella syyrialaisten maahantulon pitkäaikaisista vaikutuksista. Moni kysyy, onko Turkkiin syntymässä uusi syyrialainen vähemmistö, kun kaikki Turkkiin paenneista eivät kuitenkaan palaa kotimaahansa, vaikka sota loppuisi.
”Useimmat avustamamme syyrialaiset haaveilevat paluusta Syyriaan. Mutta tietysti osa sopeutuu tänne hyvin, alkaa opiskella, löytää töitä tai perustaa perheen ja jää Turkkiin”, Elif Gündüzyeli sanoo.
Syyrialaisten halusta palata kotimaahansa kertoo muun muassa Istanbuliin yksityisin lahjoitusvaroin perustetun syyrialaisen koulun nimi. Mendresin kaupunginosaan vuonna 2012 perustetussa koulussa opiskelee noin 3 000 syyrialaislasta, ja koulun nimi on Kadimun, ”tulemme takaisin”. Se viittaa sukupolveen, joka palaa takaisin Syyriaan koulutettuna.
Harmanlin leirillä Bulgariassa syyrialaispakolaiset on majoitettu pieniin parakkeihin.Leirin portilla odottaa poliisi
Miljoonien ihmisten pako on heikentänyt Syyrian taloutta huomattavasti. Maan talous supistui jo vuonna 2011 yli kaksi prosenttia, ja teollisuustuotanto väheni vuonna 2012 lähes kolmanneksen.
Satojentuhansien työntekijöiden lähtö on ollut kova isku myös Syyrian maataloustuotannolle. Maatalous muodosti vuonna 2012 Syyrian kansantuotteesta noin 16 prosenttia, teollisuus 23 ja palvelut 61 prosenttia.
”Talousongelmat heikentävät Assadin valtaa. Syyrian talous on romahtamispisteessä”, toteaa Istanbulin Koç-yliopistossa kansainvälisiä suhteita ja siirtolaisuutta tutkiva professori Ahmet İçduygu.
Lisäksi pakolaisten siirtyminen ulkomaille ja maan sisällä muuttaa Syyrian sisäisiä voimasuhteita.
”Voisimme olettaa, että kun opposition kannattajia lähtee Syyriasta eli kun hallituksen vastustajien määrä vähenee, Assadin hallinto vahvistuisi. Osittain näin onkin, mutta toisaalta suuri osa maasta pakenevista ihmisistä on naisia ja lapsia, joilla ei ole erityisen aktiivista osuutta vastarintaliikkeissä”, İçduygu sanoo.
”Lisäksi monet maasta poistuneet Assadin vastustajat käyvät maassa edelleen. Syyrian rajoilla on Turkissakin jatkuvasti paljon liikehdintää. Tilanne elää.”
Syyrian tilanne heijastuu myös EU:n ulkorajoille. EU-maa Bulgariassa kaavaillaan aidan rakentamista Turkin-vastaiselle rajalle Elhovon alueelle. Bulgariaansaapui viime vuonna Turkin kautta 11 600 siirtolaista, joista suurin osa oli syyrialaisia.
Hillitäkseen turvapaikanhakijoiden tuloa Bulgaria siirsi Turkin vastaiselle rajalle viime vuoden lopulla 1 500 poliisia ja tiivisti yhteistyötään Turkin viranomaisten kanssa. Tehostettu rajavalvonta vähensi tulijoiden määrää välittömästi: lokakuussa Bulgariaan saapui Turkin kautta laittomasti noin 3 000 rajanylittäjää, joulukuussa 300.
Yksi Syyriasta Turkin kautta Bulgariaan paenneista on pohjoissyyrialainen kurdi Mohammed Huseyin. Hän päätyi Bulgariaan Turkin Qamishlin kaupungista ja asuu nyt Etelä-Bulgariassa Harmanlin pakolaisleirillä.
Turkin heikot tulevaisuudennäkymät saivat Huseyinin jatkamaan matkaansa Eurooppaan.
”En halunnut jäädä Turkkiin, koska siellä on jo niin paljon syyrialaisia. Haluan päästä Saksaan ja saada opintoni loppuun mahdollisimman pian. Turkissa kunnon työn, saati kunnon palkan, löytäminen on kiven takana”, Huseyin sanoo. Jos hän ei olisi joutunut pakenemaan Syyriasta, hän valmistuisi ensi kesänä öljyalan insinööriksi Damaskoksen yliopistosta.
Huseyin kertoo paenneensa, koska pelkäsi al-Qaidaa tukevan islamistisen al-Nusran taistelijoita.
”Al-Nusran taistelijat sieppasivat minut ja 16 muuta kurditaustaista opiskelijaa viime syksynä bussimatkalla Qamishliin. He pitivät meitä vankeinaan viisi päivää ja uhkasivat tappaa meidät, jos heidän johtajalleen sattuisi jotakin. He sanoivat pitävänsä kurdeja pettureina, koska emme tue heitä”, Huseyin kertoo.
Kolme päivää opiskelijoiden vapautumisen jälkeen ääriryhmän piilopaikkaan hyökättiin. Huseyin kertoo kuulleensa, että al-Nusra syytti kurdiopiskelijoita taistelijoiden olinpaikan paljastamisesta.
”Päätin lähteä maasta heti”, Huseyin sanoo.
Syyriasta Huseyin matkusti Istanbuliin ja sieltä rajakaupunkiin Edirneen, jossa hän maksoi 400 euroa salakuljettajalle päästäkseen EU-rajan yli Bulgariaan. Rajalta hän päätyi Harmanlin pakolaisleirille.
Leiri koostuu entisestä sotilastukikohdan rakennuksesta ja turvaa hakevien ihmisten asuttamista konteista. Tammikuussa leirillä asui noin 1 700 turvapaikanhakijaa, joista suurin osa on syyrialaisia. He edustavat useita etnisiä ryhmiä, kuten arabeja, kurdeja ja turkmeeneja. Suuri osa heistä on naisia ja lapsia.
Syyrialainen Siham Nair asuu noin kymmenen neliön kontissa miehensä ja neljän alle kouluikäisen lapsensa kanssa. Hän kertoo paenneensa perheineen Syyriasta viime lokakuussa, kun perheen koti Damaskoksessa oli tuhoutunut pommi-iskussa.
”Meillä ei ollut enää mitään menetettävää eikä edes paikkaa minne mennä. Ylitimme Turkin ja Bulgarian rajan kävellen metsässä viisi tuntia ja kantaen mukana vain lapsiamme. Halusin tuoda lapseni suojaan tappamiselta”, Nair sanoo.
Ahtaissa tiloissa henkilötietojensa rekisteröintiä odottavat leiriläiset ovat YK:n pakolaisjärjestön jakaman päivittäisen aterian, avustusjärjestöjen satunnaisten ruokalahjoitusten ja omien säästöjensä varassa. Talvivaatetuksesta on huutava pula; osa asukkaista liikkuu ulkona ohuet tikkitäkit olkapäillään. Tulijoiden rekisteröinti on hidasta, eikä leiriltä pääse ulos. Asukkaiden henkilöllisyystodistukset ovat Bulgarian viranomaisten hallussa, ja leirin suljetulla portilla vartioi Bulgarian poliisi.
Tammikuun alussa YK:n pakolaisjärjestö suositteli, ettei Bulgariasta muihin EU-maihin saapuvia turvapaikanhakijoita toistaiseksi palautettaisi Bulgariaan niin kutsutun Dublin-säännöksen mukaisesti.
Kirjoittajat ovat vapaita toimittajia.
”Gemeinsam erfolgreich”, yhdessä menestyksekkäät, julistivat Angela Merkelin kristillisdemokraattisen CDU-puolueen vaalimainokset syksyllä 2013. Ne viittasivat Merkelin kahdeksaan vuoteen Saksan johdossa.
Totta on, että talouskriisin keskelläkin kasvu-uralla pysytelleestä Saksasta on viime vuosina kehittynyt Euroopan unionin vaikutusvaltaisin jäsenmaa. Saksa kantaa suurimman taloudellisen vastuun euroalueen kriisimaille myönnetyistä lainapaketeista ja on pitkälti määrännyt ne lääkkeet, joilla EU hoitaa kriisiään.
Muualla Euroopassa ja erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa Saksan vaatimat säästötoimet sekä kivuliaat rakenneuudistukset herättävät kuitenkin huomattavaa vastustusta, jota ruokkii myös maan lisääntynyt poliittinen painoarvo.
Financial Times -lehden kesällä 2013 teettämän kyselyn mukaan 56 prosenttia ranskalaisista, 82 prosenttia italialaisista ja peräti 88 prosenttia espanjalaisista on sitä mieltä, että Saksan vaikutusvalta EU:ssa on kasvanut liian suureksi.
Toisaalta Saksaa on syytetty myös siitä, ettei se ole ollut valmis omaksumaan painoarvonsa edellyttämää roolia unionissa. Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski totesi talvella 2011, ettei pelkää niinkään Saksan kasvavaa vaikutusvaltaa kuin Saksan toimettomuutta. Kriitikkojen mukaan Saksa on käyttänyt valtaansa lähinnä oman taloudellisen menestyksensä turvaamiseen. Sen sijaan maa ei ole ottanut kriisin ryvettämän EU:n vetovastuuta harteilleen tai esittänyt pitkän aikavälin suunnitelmia unioninkehittämiseksi.
Tätä näkemystä vahvistivat osaltaan myös viime syyskuun liittopäivävaalit. Vaaleja seurattiin muissa EU-maissa poikkeuksellisen tarkasti, odotettiinhan vaalien määrittävän paitsi Saksan oman EU-linjan myös koko unionin kurssin. Vaalikampanjoissa ei kuitenkaan juuri puhuttu EU:sta, sillä saksalaiset poliitikot välttivät tietoisesti tarttumasta monien äänestäjien karsastamiin EU-asioihin.
EU-keskustelun varovaisuuteen vaikutti varmasti myös se, että Saksassa Eurooppa-politiikasta on viime vuosina muodostunut eräänlainen liittokansleri Merkelin ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäublen yksityisalue. Enemmistö saksalaisista pitää Merkelin kriisinhoitotoimia ja koko EU-linjaa oikean suuntaisina. Edes neljä vuotta oppositiossa viettäneet sosiaalidemokraatit eivät uskaltautuneet tosissaan haastamaan CDU:ta EU-politiikan saralla.
Eurokriisin seurauksena kansallisesta politiikasta, ja ennen muuta talouspolitiikasta, on kuitenkin yhä vahvemmin tullut EU-politiikkaa. Saksa ja euroalueen muut lainoittajamaat seuraavat kriisimaiden säästöjä ja arvioivat niiden vaikutuksia euroalueen vakauteen. Samalla tavoin muualla Euroopassa ja maailmalla tarkkaillaan sitä, miten Saksan talouden kehitys vaikuttaa koko Euroopan talouteen.
Liittokansleri Angela Merkel johtaa Saksaa. SPD:n johtaja, talousministeri Sigmar Gabriel kulkee kannoilla.Katse kotimaassa
Saksan hallitusneuvottelujen alettua Yhdysvaltain valtiovarainministeriö julkaisi raportin, jonka pääviesti oli, että Saksan vientivetoinen talousmalli jarruttaa euroalueen elpymistä: Saksan ylijäämäinen vaihtotase pitää euron arvon haitallisen korkealla, ja maan kotimainen kysyntä puolestaan on liian heikkoa auttaakseen kriisimaiden vientiteollisuutta takaisin jaloilleen. Raportti neuvoikin Saksaa tasapainottamaan omaa talouttaan nostamalla palkkoja sekä lisäämällä kotimaisia investointeja.
Kriitikkojen kuoroon yhtyivät nopeasti myös Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) sekä Euroopan komissio. Jälkimmäinen ilmoitti asettavansa Saksan talouden erityistarkkailuun, koska maan vaihtotaseen ylijäämä oli jo useana vuonna rikkonut komission asettaman kuuden prosentin raja-arvon.
Saksa reagoi kritiikkiin korostetun ärtyneesti. CDU:n leiristä kiirehdittiin vastaamaan, ettei Saksan vientiylijäämästä ole haittaa kenellekään ja että korkeat vientiluvut ovat vain osoitus maan kilpailukyvystä sekä sen vientituotteiden laadusta. Liittokansleri Merkel teki erityisen selväksi, ettei tulisi tarkoituksellisesti heikentämään Saksan kilpailukykyä. Lisäksi hän mainitsi seuraavan hallituskauden keskeiseksi tavoitteeksi Saksan velkataakan leikkaamisen ja teki näin tyhjiksi toiveet suurimittaisista julkisen talouden toimista kotimaisen kysynnän vahvistamiseksi.
Ulkopuolisen arvostelun ei annettu ainakaan näkyvästi vaikuttaa CDU:n, sen baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n sekä sosiaalidemokraattisen SPD:n kesken käytyihin hallitusneuvotteluihin. Ennakkoon oli virinnyt odotuksia, että Saksan EU-linja muuttuisi, kun hallitusneuvotteluihin osallistui Merkelin aiemman hallituskumppanin, liberaalipuolue FDP:n sijasta selvästi euromyönteisempi SPD. Sosiaalidemokraatit jättivät kuitenkin EU-kentän hallitusneuvotteluissakin suosiolla Merkelille.
SPD keskitti voimavaransa saadakseen hallitusohjelmaan keskeisen vaalilupauksensa, 8,50 euron suuruisen kansallisen vähimmäistuntipalkan. Sen ohella sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan läpi muutoksia eläkeikään ja korotuksen pienituloisten eläkkeisiin.
Hallitusohjelman suurista linjoista määräsivät kuitenkin CDU ja CSU. Ohjelman merkittävimpiä linjanvetoja on hallituksen sitoumus säilyttää Saksan tuloverotaso ennallaan ja pitäytyä lisäämästä julkista velkaa. Lisäksi kristilliset puolueet ajoivat läpi erittäin kalliiksi arvioidun äitiyseläkeuudistuksen (Mütterrente).
Pehmeää puoltaan Saksan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsittelevässä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuorisotyöttömyyden vähentäminen.
Jokainen vastaa veloistaan
Kaikkein selvimmin CDU:n ja CSU:n vaikutus näkyy hallitusohjelman Eurooppaa käsittelevässä osiossa. Siinä hallitus korostaa saksalaisen EU-liturgian mukaisesti, että Saksan tärkein tehtävä on ajaa Euroopan yhdentymistä. Samalla hallitus alleviivaa olevansa tietoinen muiden jäsenmaiden Saksaan kohdistamista odotuksista.
Saksan oma EU-politiikka pysyy hallitusohjelman perusteella kuitenkin lähes muuttumattomana. Pääpaino on edelleen selkeästi eurokriisin ratkaisemisessa, ja työkalutkin ovat ennestään tuttuja: hallitusohjelma toistaa useaan kertaan, ettäeuroalueen vaikeudet voidaan voittaa vain tiukan talouskurin sekä rakenneuudistusten avulla. Ainoana uutena instrumenttina hallitus nostaa esiin kasvua tukevat tulevaisuusinvestoinnit, joiden merkitys jää kuitenkin hämäräksi.
Jokaisen jäsenmaan on Saksan mukaan edelleen vastattava omista veloistaan. Tukilainoja hallitus pitää viimeisenä vaihtoehtona, ja lainat on vastakin tarkoitus sitoa tiukkoihin ehtoihin. Myös euroalueen uudistuksista hallitusohjelma nostaa esiin lähinnä talouspoliittista koordinaatiota ja valvontaa tehostavat järjestelyt.
Pehmeää puoltaan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsittelevässä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuorisotyöttömyyden vähentäminen. Yhtään institutionaalista innovaatiota tai konkreettista tulevaisuudenvisiota EU-kappale ei sisällä.
Miten Saksan hallitussopua tulisi siis luonnehtia EU:n ja Euroopan talouden kannalta? Jos ohjelmaa peilataan Saksan talousmalliin kohdistettua kritiikkiä vasten, näyttää ensisilmäyksellä siltä, että uusi hallitus on ottamassa edistysaskeleita.
Eläkkeiden korotukset sekä vähimmäispalkka tulevat lisäämään kulutusta Saksassa. Kotimaista kysyntää vahvistavat myös hallituksen suunnittelemat 23 miljardin euron suuruiset investoinnit esimerkiksi infrastruktuuriin, koulutukseen sekä tutkimukseen ja kehitykseen. Talousasiantuntijat tosin pitävät investointeja täysin riittämättöminä Saksan talouden tarpeita ajatellen.
Muutenkin hallituksen toimenpiteiden kokonaisvaikutukset jäänevät lopulta melko pieniksi: Sebastian Dullien European Council on Foreign Relations -tutkimuslaitoksesta arvioi artikkelissaan, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä supistuisi kotimaisen kysynnän kasvun ja työvoima kustannusten nousun ansiosta yhteensä noin 0,5–1 prosenttiyksikköä.
Etenkin palkkatason vaikutus Saksan kilpailukykyyn voi jäädä vähäiseksi. Waltraud Schelkle London School of Economicsista kirjoitti joulukuun alussa Zeit-lehdessä, että saksalaisten nimelliset työvoimakustannukset ovat itse asiassa nousseet jo jonkin aikaa, mutta tämä ei ole hidastanut Saksan vientiä, koska saksalaiset tuotteet ovat pysyneet laadultaan kilpailijoiden tuotteita parempina.
Saksalaisten ostovoiman kasvu ja siitä seuraava tuonnin lisääntyminen tuskin myöskään vaikuttavat merkittävästi euroalueen kriisimaiden vientiin. Centre for European Policy Studies -tutkimuslaitoksen saksalainen johtaja Daniel Gros muistutti joulun alla julkaisemassaan kommenttipaperissa, että kriisimaiden yhteenlaskettu osuus Saksan tuonnista on selvästi pienempi kuin jo valmiiksi Euroopanmenestyneimpiin vientitalouksiin kuuluvien maiden, kutenAlankomaiden, Sveitsin, Ruotsin ja Norjan.
Saksa tarjoaa mallin
Eri asia on, miten hallitusohjelma vaikuttaa Saksan talouden pitkän aikavälin kehitykseen. Erityisesti talouselämä on arvostellut hallituksen heikentävän talouden kasvuedellytyksiä, sillä hallituksen suunnittelemat toimet vähentävät työmarkkinoiden joustavuutta, joka on luettu Saksan suurimpiin kilpailuetuihin.
Lyhyellä aikavälillä olisi joka tapauksessa väärin odottaa Saksan hallituksen kykenevän omilla toimillaan tasapainottamaan Euroopan taloutta – tämä kun ei ole hallituksen tavoitteenakaan. Hallitusohjelman selkeä viesti on, ettei Saksan suhtautuminen omaan talousmalliinsa tai eurokriisiin ole muuttunut millään tavalla.
Hallitus kyllä nostaa eläkkeitä sekä palkkoja ja sitä kautta kotimaista kysyntää, mutta ei siksi, että se palvelisi euroaluetta, vaan siksi, että maan hyvä taloustilanne antaa siihen mahdollisuuden. Eurokriisi on Saksan näkökulmasta nimenomaan velkakriisi, joka ratkeaa parhaiten niin, että kaikki noudattavat Saksan omaa, kurinalaiseen taloudenpitoon sekä hyvään kilpailukykyyn perustuvaa reseptiä. Hintavien eläkeuudistusten on tosin epäilty nakertavan Saksan auktoriteettia säästäväisen taloudenpidon airuena.
Yleisessä visiottomuudessaan hallitusohjelma vahvistaa Merkelin EU-politiikassa suosimaa etenemistapaa: unionissa liikutaan askel kerrallaan ja ilman etukäteen sovittua, konkreettista päämäärää. Tämä antaa Saksalle mahdollisuuden improvisoida, mikäli tilanne sitä vaatii. Yhteistyötä muiden EU-maiden kanssa se tuskin kuitenkaan helpottaa.
Saksan EU-politiikan lopullinen suunta selviää vasta käytännön poliittisissa ratkaisuissa. Suuriin kysymyksiin kuuluu esimerkiksi se, onnistuvatko sosiaalidemokraatit – ennen muuta ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier sekä talous- ja energiaministeri Sigmar Gabriel – profiloitumaan EU-areenalla, vai pitävätkö Merkel ja Schäuble langat jatkossakin omissa käsissään.
Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, miten hallituspuolueet asemoituvat kevään EU-vaalitaistelussa. Avainasemassa ovat jälleen kerran CDU ja SPD. Varsinkin CDU:n on pidettävä silmällä euroalueen hajottamista vaativaa Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland) -puoluetta, joka jo liittopäivävaaleissa pääsi lähelle viiden prosentin äänikynnystä. Puolue vetoaa kristillisdemokraattien EU-kriittisempiin äänestäjiin.
Myös CDU:n oma sisarpuolue CSU näyttää lähtevän EU-vaaleihin populistisin tunnuksin. Puolue avasi vaalivuoden käynnistämällä keskustelun Romaniasta, Bulgariasta ja muista köyhemmistä EU-maista Saksaan suuntautuvan muuttoliikkeen (Armutsmigration) haitoista. Lisäksi CSU on vaatinut Euroopan komission pienentämistä, tiettyjen toimivaltojen palauttamista jäsenmaille ja lisää kansanäänestyksiä EU-asioista. Nähtäväksi jää, miten CDU reagoi EU-kriittisten äänenpainojen vahvistumiseen.
Haastavassa tilanteessa on myös SPD: yhtäältä se on aika ajoin väläytellyt olevansa EU-politiikassa solidaarisempi, kasvua ja elvytystä tukeva vaihtoehto CDU:lle ja CSU:lle, mutta on toisaalta sitoutunut hallitusohjelmassa kristillisten nykylinjaan. Joka tapauksessa suurtenkin puolueiden on vihdoin – toisin kuin liittopäivävaaleissa – keskusteltava EU-asioista.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.