KUVA: MARIO MADRONA/FLICKR

Mistä löytää kaupungin sielun?

Kiinalaiset rakastavat ruokaa, ja iäkäs väki saattaa yhä ter­vehtiä toisiaan kysymällä, joko nämä ovat syöneet. Nuoret pitävät tapaa vanhanaikaise­na, mutta ruoka on heillekin vakava asia. Shanghai on Kii­nan ravintolapääkaupunki: 26 miljoonan asukkaan metropo­lissa on yli 110 000 ravintolaa, ja paikalliset käyttävät ulkona syömiseen keskimäärin enem­män rahaa kuin muualla asu­vat kiinalaiset.

Retki kaupungin sieluun kannattaa aloittaa kävelemällä pikkukatuja, joilla ruoka näkyy ja tuoksuu auringonnoususta alkaen. Paikalliset jonotta­vat aamupalakseen kojuista myytäviä baozeja, höyrytettyjä ja täytettyjä vehnäpullia, tai pannukakkuja, jian bing, joiden sisään katumyyjät käärivät munia, korianteria ja mauste­tahnoja.

Iltaisin kaduilla kokoon­nutaan grillikojujen ympärille. Paikallinen grilliruoka on tik­kuihin pujoteltuja vihanneksia, lihaa ja tofua. Vartaat nauti­taan pikkuisilla muovituoleilla kökötellen.

Mistä puhutaan?

Shanghain kaduilla ja kuppiloissa on tänä kesänä puhuttu samasta aiheesta kuin maailman talouslehdissä: Kii­nan pörsseistä. Kiinalaiset ovat kovia piensijoittajia, ja taval­liset kiinalaiset opiskelijoista eläkeläisiin omistavat merkit­tävän osan osakkeista.

Shanghain ja Shenzhenin pörssit paisuivat hullun lailla viime vuoden alusta tämän vuoden kesäkuuhun. Sitten seurasi romahdus, ja paikallis­ten spekulaatiot hyvistä sijoituksista vaihtuivat huoleen.

Piensijoittajien suuri osuus johtuu siitä, ettei tavallisilla ih­misillä ole juuri sijoitusvaihto­ehtoja sen jälkeen kun he ovat hankkineet asunnon. Toisaalta institutionaalisia suursijoittajia on Kiinassa vähän.

Yksi kaupungin kestopuheenaiheista ovat asuntojen hinnat. Kiinalaiset tahtovat omistaa asuntonsa, mutta Shanghain keskimäärin 34 000 yuanin eli yli 4 000 euron neliöhinnat aiheuttavat monille päänsärkyä. Etenkin nuoretparit tuskailevat 30 prosentin käsirahan säästämistä.

Minne mennä syömään?

Suuntaa Shanghain rans­kalaiseen kaupunginosaan, jota ranskalaiset asuttivat ja kehit­tivät 1800-luvun puolivälistä 1940-luvulle. Fumin Roadilta, Julu Roadin kulman lähistöltä löytyy kanttiinimainen Mei Wei, »hyvä maku». Ravintola näyttää vaatimattomalta, mutta ruoka on herkullista eivätkä hinnat hui­maa. Listalta kannattaa kokeilla esimerkiksi shanghailaisia dump­lingseja, jotka paistetaan keit­tämiseen jälkeen. Ja jälkiruuaksi makeaa riisipallerokeittoa.

Syödessä voi muistella Kiinan taloushistoriaa. Mei Wein omisti aikanaan Kiinan hallitus, ja pöydät täyttyivät lounasaikaan valtion työntekijöistä. Nyt perheyritys palvelee kansainvälisiäkin kä­vijöitä trendikkäällä alueella, ja ruokalistasta voi lukea hassunkurista englantia, kuten Kiinas­sa usein. Miten olisi esimerkiksi edamamepapuannos, jota luonnehditaan sanoilla fragrant bad soybean festival?

 

Kirjoittaja on Taloussanomien toimittaja, joka opiskeli viime vuoden Shanghaissa.

Mohsen Makhmalbaf: The President. Georgia, Ranska, Britannia 2014, 119 min.

Palkittu iranilainen ohjaaja Mohsen Makhmalbaf kuvaa terävästi vallankumousta ja sen liikkeellepanemaa väkivallan kierrettä elokuvassaan The President.

Vahvasti vertauskuvallisen, trillerin ja satiirin lajityyppien kanssa leikittelevän elokuvan päähenkilö on sotilasdiktaat­tori maassa, jonka kaupungit ja maisemat muistuttavat Kes­ki-Aasiaa. Arabikevään inspi­roima elokuva alkaa vallanku­mouksesta, joka sysää valtansa menettäneen päähenkilön pakomatkalle halki köyhän ja levottoman maan. Matkalla diktaattori joutuu kohtaamaan häikäilemättömän vallankäyt­tönsä seuraukset: väkivalta luo väkivaltaa.

Osa Makhmalbafin elo­kuvista on kielletty ohjaajan kotimaassa. Makhmalbaf asuu Pariisissa ja on elänyt maanpa­ossa sen jälkeen, kun Mahmud Ahmadinejadista tuli Iranin presidentti vuonna 2005.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Elokuva esitetään syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla Helsingissä.Katso tarkemmat tiedot: hiff.fi.

 

Yhdysvaltalaistutkijoiden Rajan Menonin ja Eugene Rumerin mukaan Ukrainan kriisi on itä–länsi-suhteiden vakavin horjuttaja sitten kyl­män sodan päättymisen. Kirja tekee selväksi, että nykyisen kriisin taustalla on jopa vuosisatoja vanhoja jännitteitä ja Ukrainaan neuvostoajoilta periytyneitä taloudellisia ja poliittisia rakenteita.

Menon ja Rumer vaativat, että Euroopan ja Yhdysvaltain on rakennettava selkeä Venäjä-strategia, joka perustuu kovaan realismiin ja Venäjän historian tuntemukseen. Konkreettista kuvaa tästä strategiasta kirja ei kuitenkaan anna.

Suomalaiselle lukijalle Me­non ja Rumer tarjoavat tut­tua paasikiveläistä viisautta: maantieteelle emme mitään voi, ja Venäjän erityisyys kan­sainvälisen politiikan toimijana on muistettava.

Kirja saa pohtimaan, miten paljon paremmin Eurooppa olisi voinut Venäjä-suhteensa 1990-luvulla hoitaa. Nykyinen kriisi osoittaa, että osa turval­lisuusjärjestelmästä jäi tuolloin rakentamatta.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja

 

Ensi näkemältä näillä kirjoilla on vain vähän yhteistä. Iver B. Neu­mannin kirja sisältää antropologin omiin kokemuksiin perustuvia, usein hauskojakin pohdintoja diplo­matian käytännöistä ja kult­tuurista. Rosa Balfourin, Ca­terina Cartan ja Kristi Raikin toimittama teos puolestaan on vaativa ja moniääninen kirja, joka hahmottelee EU:n toimielinten keskelle syntynyttä Euroopan ulkosuhdehallintoa.

Kirjat tarjoavat kuitenkin painavan lukupaketin Euroo­pan maiden ulkopolitiikasta ja luovat monitasoisen katsauk­sen nykydiplomatian tilaan.

Neumann lähtee liikkeel­le Euroopassa kehitetyistä diplomaattisista normeista, jotka liittyvät esimerkiksi dip­lomaattien pukeutumiseen ja lähetystörakennusten lailliseen statukseen. Muut toimijat neu­vostodiplomaateista Benjamin Franklinin edustamiin ame­rikkalaisiin joutuivat mukaan päästäkseen omaksumaan nämä säännöt sellaisinaan, eivätkä Brics-maatkaan ole voineet kauan kapinoida.

Universaaleina pidetyt diplomatian normit perustuvat Neumannin mukaan arkaa­isiin myytteihin, joita kan­sainvälinen järjestelmä vaalii. Nyttemmin diplomatialta on alettu vaatia läpinäkyvyyttä, alan mysteerit ovat alkaneet avautua ja sädekehä himmen­tyä. Demokratisoitumisella on hintansa: alalle olennaiset pyhyyttä huokuvat rituaalit menetetään, ja diplomaattien legitimiteetti joutuu kyseen­alaiseksi.

Balfourin, Cartan ja Raikin toimittama teos puolestaan tarkastelee ulkopolitiikan hoi­toa Euroopan ulkosuhdehallin­nossa, jäsenmaiden kansallisis­sa diplomatioissa sekä niiden ja unionin kesken.

Kirja selvittää, miten jäsen­valtiot ovat kokeneet yhteisen ulkosuhdehallinnon vaikutuk­sen ja miten jäsenvaltioiden ulkoministeriöiden suhteet ulkosuhdehallintoon ovat muodostuneet. Yhtäältä ulkosuhdehallinto soveltaa osin kansallisia käytäntöjä, toisaalta jäsenmaihin kohdistuu EU:sta painetta uudistaa tapojaan. Lisäksi nämä prosessit voivat sekoittua, kun EU-tason eliitit omaksuvat toisiltaan normeja ja toimintatapoja.

Jäsenmaiden suhtautuminen EU:n ulkosuhdehallintoon on kirjavaa. Briteille ulkosuhdehallinto on vain strateginen väline, kun taas Saksa yrittää sekä sovittaa sitä omiin etuihin­sa että sopeutua sen menet­telytapoihin. Ranska tuo vah­vasti esiin omaa rooliaan mutta tajuaa, että sen on toimittava eurooppalaisessa viitekehykses­sä. Suomen ajattelutapaa puo­lestaan leimaa sama Venäjään liittyvä turvattomuuden tunne kuin Tšekkiä ja Viroa.

Kirja nostaa esiin kaksi EU:n sisäistä jakolinjaa suhteessa ulkosuhdehallintoon. Suurten ja pienten jäsenmaiden välissä on perinteinen juopa. Lisäksi ydinasevalloilla Britannialla ja Ranskalla on kiusaus nähdä unioni osana arsenaaliaan, jota voi käyttää muiden foorumien ohella tai jonka voi tarvittaessa unohtaa. Muille EU on olennai­sempi.

 

Kirjoittaja on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Äärioikeisto, oikeistoradikalismi, fasismi ja populismi ovat käsitteitä, joita käytetään liian väljästi sekä tutkimuksessa että lehtikielessä. Siksi ne tulisi määritellä uudelleen, esittää Sciences Po -yliopiston tut­kija Pierre-André Taguieff kirjassaan La revanche du natio­nalisme.

Rasismia, äärioikeistoa ja populismia yli 35 vuotta tutki­nutta Taguieffiä on tituleerattu niin sosiologiksi, aatehisto­rioitsijaksi kuin filosofiksikin sekä kritisoitu muun muassa Israel-myönteiseksi. Häntä onkin vaikea luokitella, mutta ennen kaikkea hän on monia erilaisia näkemyksiä esittävä l’esprit libre.

Taguieff pitää populismia retorisena ja poliittisena tyy­linä, joka vastustaa eliittiä. Hänen mukaansa on olemassa erilaisia populismeja, eivätkä ne kaikki ole pahasta. Osittain populismi on myös luonnolli­nen osa vallankäyttöä eri kult­tuureissa.

Taguieff erottelee toisistaan muun muassa toisen maail­mansodan jälkeisen protesti­populismin (esimerkiksi venna­molaisuus), 1980–1990-luvun nationalistisen identiteettipo­pulismin (esimerkiksi Itävallan FPÖ ja Ranskan Front Natio­nal) sekä sellaisen populistisen johtajuustyylin, jota käyttävät monet nykyjohtajat ja presi­dentit.

Taguieffin mukaan po­pulisteina voidaan pitää niin Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia, Ranskan entistä pre­sidenttiä Jacques Chiracia, Italian pääministeriä Matteo Renziä kuin Ranskan nykyistä ympäristö- ja energiaministe­riä Ségolène Royaliakin. Kyse on koko kulttuurin läpäisevästä politiikan viihteellistymisestä ja yrityksestä tuoda johtajuus lähelle kansaa.

Taguieffin mukaan huo­lestuttavaa on, jos populismi korostaa nationalismia ja on vihamielistä islamia kohtaan. Eurooppalainen nykypopulismi edustaa nationalismia, koska maanosa on epäonnistunut yrityksessään luoda yhteinen eurooppalainen identiteetti.

Nykyisen äärioikeiston nousussa on Taguieffin mu­kaan keskeistä se, että äärioikeiston kannattajat ovat uutta sukupolvea. Esimerkiksi vuoden 2014 eurovaaleissa Ranskan Front National sai yli 30 prosenttia äänistään alle 35-vuotiailta äänestäjiltä. Po­pulismin kannattajat eivät ole enää hajanainen joukko, vaan kannattajien painopiste on siirtynyt työväenluokkaan, kun vasemmisto ei enää houkuta äänestäjiä.

Liian usein populismin ja nationalismin tutkimusta lähestytään vain anglosaksi­sesta näkökulmasta, jossa populismikäsitetään yhte­näisenä »isminä» tai ohuena ideologiana. Silloin retoriikka unohdetaan. Taguieff avaa populismiin eurooppalaisen näkökulman ja laajentaa määritelmiä.

 

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja työskentelee Suomen Akatemian Populismi liikkeenä ja retoriikkana -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

 

Barack Obaman presidenttikautta on jäljellä reilu vuosi, ja puheet Obaman ulkopoliittisesta perinnöstä ja Yhdysvaltain tulevasta roolista kansainvälisellä kentällä ovat saaneet tuulta alleen. Joseph S. Nye Jr. ja Bret Stephens etsivät teok­sissaan vastaustakysymyk­seen siitä, onko Yhdysvaltain suurvalta-aika ohitse.

Obama totesi YK:n yleiskokoukselle vuonna 2009, että minkään kansakunnan ei tulisi dominoida toista vaan maailman on astuttava uuteen nollasummapelin jälkeiseen aikakauteen.

Kuusi vuotta puheensa jälkeen Obama vastasi ensim­mäistä kertaa kysymykseen siitä, mikä on hänen ulkopo­liittinen doktriininsa. Obama totesi New York Timesin haas­tattelussa kuluvan vuoden huhtikuussa, että hän luottaa neuvottelujen voimaan, mutta niin, että Yhdysvallat säilyttää täyden sotilaallisen toiminta­kykynsä. Tätä periaatetta Oba­ma on noudattanut niin suh­teessa Kuubaan, Kiinaan kuin Iraniinkin.

Obaman ulkopolitiikkaa on kritisoitu Yhdysvaltain vaikutusvallan heikkenemisestä. Harvardin professori Joseph S. Nye Jr. huomauttaa, että on keskeistä erottaa toisistaan Yhdysvaltain vaikutusvallan suhteellinen ja absoluuttinen lasku.

Nyen mukaan Yhdysvaltain talouden rakenteiden hienostuneisuus, sotilaallinen ylivoima, vahva kansalaisyhteiskunta ja kulttuurinen valta pitävät Yhdysvallat maa­ilman johtavana valtiona myös lähivuosina, Kiinan taloudel­lisesta menestyksestä huoli­matta. Yhdysvaltain vaikutus­valta ei siis ole absoluuttisessa laskussa, ja siksi ei voida vetää johtopäätöstä siitä, milloin Yhdysvaltain vuosisata päättyy.

Nye toteaa, että Yhdysvalloilla on pitkät perinteet oman hegemoniansa lopun ennustamisessa. Hän pitää keskustelua Yhdysvaltain vaikutusvallan vähenemisestä jopa jossain määrin vaarallisena: se saattaa pahimmillaan rohkaista Venäjää laajentumis­politiikkaan, Kiinaa käyttämään voimaa naapureitaan vastaan ja Yhdysvaltoja itseään reaktiiviseen ulkopolitiikkaan.

Nyen tulkinnan mukaan Yhdysvaltain todellinen ongelma on poliittisissa instituu­tioissa. Kongressin poliittinen umpikuja ja kongressin lain­säädäntövallan sekä presi­dentin toimeenpanovallan välinen konflikti ovat alusta asti olleet osa amerikkalaista järjestelmää, mutta vasta viime aikoina ne ovat aiheuttaneet todellisia vaikeuksia. Nyelle väitteet siitä, että Obaman presidenttikaudet olisivat vähentäneet Yhdysvaltain vai­kutusvaltaa, kertovat puolue­politiikan jakautuneisuudesta eivätkä vallan vähenemisestä.

Myöskään Wall Street Journalin kolumnisti, Pulitzer-palkit­tu journalisti Bret Stephens ei usko Yhdysvaltain olevan absoluuttisessa laskussa. Sen sijaan hän näkee, että ame­rikkalaisilla on kaksi pysyvää houkutusta: pelastaa maailma ja toisaalta vetäytyä siitä.

Stephensin mukaan Yhdysvaltain vetäytyminen maa­ilmannäyttämöltä on aina johtanut katastrofaalisiin seurauksiin. Esimerkeiksi hän nostaa toisen maailmansodan ja Jugoslavian hajoamissodat, joissa Yhdysvaltain hidas rea­gointi ehti aiheuttaa kansan­murhan. Obaman Stephens laskee eristäytymispolitiikkaa harjoittaneiden presidenttien joukkoon.

Stephens puolustaa Geor­ge W. Bushin doktriinia, jossa konflikteja pyrittiin estämään ennalta sotilaallisella läsnä­ololla. Stephensin mukaan Yhdysvaltain roolia maailman­poliisina ei voi korvata millään muulla instituutiolla tai valtiol­la. Poikkeama tästä politiikasta johtaa väistämättä kaaokseen, sillä vakavasti otettavalle suur­vallalle sivustakatsojan rooli ei ole mahdollinen.

Kahden kauden president­tejä tulkitaan usein niin, että ensimmäinen kausi on sisäpoliittisten voimannäyttöjen aikaa, kun taas toisella kau­della keskitytään ulkopoliitti­sen perinnön luomiseen, kun tarvetta äänestäjien miellyttä­miseen sisäpolitiikassa ei enää ole. Kumpikaan teoksista ei kuitenkaan tulkitse Obaman ulkopolitiikkaa tästä näkökulmasta.

Stephens näkee, että Obaman kausia on leimannut »kansakunnan rakentami­nen kotona» (nation-building at home), jonka Obama nosti tavoitteekseen ensimmäisen presidenttikautensa alussa. Stephensille tämä tavoite tar­koittaa politiikan painopisteen siirtymistä pois ulkopolitiikas­ta, kun taas Nye näkee saman julkilausuman luopumisena »maksimaalisesta» ulkopoli­tiikasta, jolla on saatu aikaan enemmän harmia kuin hyötyä.

Obaman kautta ovat lei­manneet kaksi päällekkäistä maailmanpoliittista kehityslin­jaa: toisaalta Kiinan ja Aasian strategisen merkityksen kasvu pitkällä aikavälillä, toisaalta päivittäistä huomiota vaativa Lähi-idän kriisitilanne. Oba­ma on vastannut tilanteeseen dialogilla. Suhteessa Kiinaan avainasemassa ovat olleet säännölliset kahdenkeskiset talouskeskustelut ja ilmasto­neuvottelut, joissa Kiina viime vuonna sitoutui ensimmäistä kertaa hiilidioksidipäästöjensä vähentämiseen. Lähi-idässä Yhdysvallat on avannut kes­kusteluyhteyden vanhan arkki­vihollisensa Iranin kanssa.

Siinä missä Stephensin mielestä Obaman kautta on ohjannut idealismi, Nye näkee linjassa pragmaattisuutta. Nyen käsitettä pehmeästä vallasta on käytetty erityises­ti Bill Clintonin ja Obaman hallintojen retoriikassa, kun taas Stephens on julkisuudessa esittänyt enemmän republi­kaanien poliittiseen agendaan sopivia kantoja. Näkemyseroista huolimatta kumpikaan kirjoittajista ei lopulta kiistä sitä, että Yhdysvaltain on tär­keää säilyttää johtoasemansa kansainvälisellä areenalla.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Tiedän, etten ole viet­tänyt kovin paljon aikaa oppimassa Washingtonin tapoja. Mutta olen ollut siellä riittävän kauan tietääkseni, että tapojen täytyy muuttua», lausui senaattori Barack Oba­ma asettuessaan ehdolle de­mokraattien esivaaleissa hel­mikuussa 2007.

Nämä sanat oli kirjoittanut Obaman keskeinen viestintä- ja strategianeuvonantaja Da­vid Axelrod. Niistä kuvastuu hyvin Axelrodin laatima stra­tegia voittavasta viestintälin­jasta. Sen mukaan George W. Bushin ideologisen ja voimak­kaasti puoluepolitisoituneen ajan jälkeen amerikkalaiset kaipasivat ehdokasta, joka olisi kansakuntaa yhdistävä ja puo­luerajoja ylittävä voima.

Obaman kilpakumppanin Hillary Clintonin esivaalikam­panjassa päädyttiin toisen­laiseen linjaukseen siitä, millä vaalit voitettaisiin: Clinton painotti kamppailua republi­kaaneja vastaan ja omaa koke­mustaan siitä.

Axelrodin kirjan mukaan Clintonit olivat valmiita tekemään kaikkensa ja vähän enemmänkin voittaakseen. Obaman kampanjaväen mu­kaan Bill Clinton esimerkiksi vetosi epäsuorasti Etelä-Carolinan valkoisten äänestäjien piileviin rasistisiin ennakkoluu­loihin. Clintonien peräänanta­mattomuuden vuoksi demo­kraattien esivaaleista tuli puoli vuotta kestänyt puristus.

Amerikan meininkiä oli vahvasti siinä teatraalisuudes­sa, jolla Clintonin ja Obaman ensimmäinen yhteisesiintymi­nen repivän esivaalikamppai­lun jälkeen hoidettiin. Paikaksi valittiin New Hampshiressa sijainnut vaikeapääsyinen pik­kupaikkakunta, jonka nimi oli Unity ja josta molemmat oli­vat saaneet yhtä paljon ääniä esivaaleissa.

Clintonin päihittäminen oli Obamalle vaikeampaa kuin republikaanien John McCai­nin voittaminen varsinaisissa presidentinvaaleissa. Axelrodin mukaan McCainin virhe oli se, että tämä alkoi myötäillä rik­kaita suosivia veronalennuksia ja tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa republikaanien esi­vaalien voittamiseksi. Tämä sai McCainin mahdollisen presi­denttiyden näyttämään Bushin kolmannelta kaudelta.

Aiemmin myös Clintonei­ta avustanut Axelrod tiivistää keskeisimmän oppinsa siihen, että edellisen presidentin siir­tyessä syrjään amerikkalaiset äänestävät yleensä ehdokasta, joka on erilainen kuin väistyvä viranhaltija ja jonka vahvuudet paikkaavat edeltäjän miellet­tyjä heikkouksia. Tämä sääntö pätee Axelrodin mukaan myös silloin, kun väistyvä viranhaltija on suosittu.

Mikäli Axelrodin teoriaan on uskominen, Hillary Clintonin mahdollisuudet voittaa presi­dentinvaalit ovat ensi vuonna ainakin jonkin verran suurem­mat kuin vuonna 2008. Silloin Clinton oli Axelrodin mukaan aivan liian samankaltainen puoluepukari kuin Bush.

Clintonin kontrasti vuoden 2008 hurmos-Obamaan on suuri, mutta erot nyky-Oba­maan pienempiä. Yhdysvaltain entisestään syventynyt poliitti­nen kahtiajako on tehnyt myös Obamasta hillarymaisen kovaotteisen tahtopoliitikon.

 

Kirjoittaja on Kehitys-lehden päätoimittaja ja vapaa toimittaja.

 

Pietarin eurooppa­laisen yliopiston professori ja Alek­santeri-instituutin vieraileva professori Vladimir Gelman aloittaa kompaktin kirjansa omakoh­taisella tarinalla työhaastat­telusta Pietarin pormestarinvirastossa 1990-luvun alussa.

Gelman kysyi demokraattina pidetyltä pormestari Anatoli Sobtšakilta, kuinka tämä joh­taa kaupunkia. Sobtšak tokaisi yksioikoisesti: »Me olemme nyt vallassa – se on demokratiaa.»

Esimerkki tuo konkreetti­sella tavalla esiin, kuinka Ve­näjän demokratiakokeilu alkoi kasvaa kieroon jo alkumet­reillä. Lännessä demokratian takuumiehinä pidetyt henkilöt – mukaan lukien presidentti Boris Jeltsin – oikaisivat tar­peen tullen demokraattisia sääntöjä ilman moraalisia ongelmia.

Kriittisillä hetkillä valtaapitävät valitsivat poikkeuksetta omaa valtaansa kasvattavan ja demokratiaa rajoittavan vaih­toehdon. Gelmanin näkemyk­sen mukaan Jeltsin hoiti pohjatyön, minkä jälkeen Vladimir Putin on yhä voimakkaammin eliminoinut poliittista ja talou­dellista kilpailua. Vuosien var­rella autoritaarinen järjestelmä on vakiintunut, ja siitä on tullut maan tapa.

Jeltsinin tai Putinin syyt­telyn sijaan Gelman näyttää uskovan, että vallan maksi­mointi annetuissa raameissa on kaikkien johtajien luontai­nen taipumus. Venäjältä nämä raamit eli valtaa rajoittavat instituutiot vain sattuivat puuttumaan.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen maa oli niin suuressa murroksessa, että eliitti kyke­ni yhdistämään taloudelliset ja poliittiset resurssit äärim­mäiseksi vallan monopoliksi. Gelmanin mukaan tällaisen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut suoras­taan hölmöä.

Gelman ei pohdi Venäjän ulkopuolisten toimijoiden roo­lia tässä kehityksessä, vaikka pohdinnalle olisi aihetta. Länsimaat ummistivat silmänsä monelta epädemokraattiselta toimelta poliittisten laskelmi­en vuoksi. Jeltsiniä pidettiin synneistään huolimatta pa­rempana vaihtoehtona kuin nationalisteja tai kommunis­teja. Samalla viestitettiin, että demokratian muodollisuudet ovat toisarvoisia, kunhan oikea mies pysyy vallassa.

Gelman keskittyy demokra­tian institutionaalisiin puut­teisiin ja odottaa järjestelmän muuttuvan vaaleilla. Hän ei paneudu nykyistä valtaa ylläpitäviin mekanismeihin tai poliittiseen teknologiaan, jonka avulla demokraattisilta näyttä­viä prosesseja hallitaan varsin tehokkaasti. Tämä arviointi olisi tärkeää pohdittaessa sitä, kuinka todennäköisesti ja millä tavoin järjestelmä voi muuttua.

Vaikka valtaa rajoittavat instituutiot on tehokkaasti kitketty nyky-Venäjältä, Gel­man uskoo demokratian mah­dollisuuksiin. Hän diagnosoi maan eliitin alkoholistiksi, joka ei halua tai kykene muutta­maan käytöstään, vaikka tietää sen johtavan tuhoon. Gelman on vakuuttunut, että kun karu määränpää lopulta valkenee kansalle, demokratia saa Venä­jällä toisen mahdollisuuden.

Gelmanin optimismi on lohdullista, mutta muutoksen yhtälö on ehkä astetta hänen kuvailemaansa vaikeampi.

 

Kirjoittaja toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Tohtori Jukka Tarkan mukaan Suomen tur­vallisuusympäristö on muuttunut viimeksi kuluneen neljännes­vuosisadan aikana »järkyttävän paljon», mutta Suomi ei ole muuttanut turvallisuuspolitiik­kaansa mihinkään suuntaan. Tarkan mukaan Suomi on aja­nut itsensä tilanteeseen, jossa se on riippuvainen Nato-maista mutta sillä ei ole turvatakuita.

Onko Suomi menettänyt kykynsä reagoida turvallisuusympäristönsä muutoksiin?

Siltä näyttää, vaikka reagoin­tikykymme on arvokkain tur­vallisuuspoliittinen perinteem­me. Sodan jälkeen aloitimme ystävyyspolitiikan Neuvosto­liiton kanssa, sillä se oli siinä tilanteessa välttämätöntä. Länsi-integraatioon pääsimme mukaan Neuvostoliiton vas­tustuksesta huolimatta, ja Sak­san yhdistyessä irtauduimme yksipuolisesti Pariisin rauhan­sopimuksen ja YYA-sopimuk­sen sotilaallisista artikloista.

Nyt tuntuu, että reaktioky­ky on kadotettu, vaikka turval­lisuustilanne elää voimakkaas­ti. Venäjä toteuttaa perinteistä voimankäyttöön perustuvaa etupiiripolitiikkaa, mutta Suo­mi jatkaa ystävyyspolitiikkaa.

Mihin Suomen passiivisuus johtaa?

Jos Suomi jatkaa nykyisellä linjallaan, se tulkitaan Venä­jällä ja ehkä lännessäkin siten, että Suomi jättäytyy Venäjän etupiiriin. Käsiämme ei ole sidottu, kuten kylmän sodan aikana, mutta silti katselemme vain passiivisesti, mitä ympärillämme tapahtuu. Ainoa ratkaisu, jolla Suomi voisi lisätä vastavoimaa Venäjän voima­politiikalle, on Nato-jäsenyys. Tämä on mielestäni ilmiselvää logiikkaa. Suomen keinottelu Naton ulkopuolella on ristiriidassa sotilaallisen perusratkaisummekanssa, sillä olemme tieten tahtoen hakeutuneet nojaa­maan läntiseen sotilastekno­logiaan. Asekapasiteettimme pitäminen toimintakykyisenä riippuu kriisitilanteessa täysin Nato-maista, jotka auttavat ensisijaisesti toisia Nato-maita.

Miten Venäjä reagoisi, jos Suomi päättäisi hakea Nato-jäsenyyttä?

Moskovassa ei olla tyhmiä. Siellä ymmärrettiin jo neuvosto-aikana, että Suomi on kaikin mahdollisin keinoin sitoutunut länteen, ja kaikki suunnitelmat on tehty sen mukaan. Jos Suo­mi nyt kirjaisi tämän länsisitoumuksensa muodollisestikin Natoon liittymällä, se ei muut­taisi minkään palikan asentoa Venäjän tilannekartalla. Puheetolisivat hirmuisia, mutta Venäjä sopeutuisi Suomen Nato-jäse­nyyteen niin kuin se on sopeutunut Baltian ja Itä-Euroopan maidenkin jäsenyyteen.

Jos Suomi liittyisi Natoon, tulisiko kontollemme Baltian puolustusvelvoite?

Sellaista liittymissopimusta ei tietenkään voi kuvitella, et­tä sanoutuisimme irti Baltian ongelmista. Mutta ei Suo­mella myöskään olisi erillisiä velvoitteita Baltian suhteen, vaan samat velvoitteet kuin muillakin Nato-mailla.

Jos Baltiassa syttyisi soti­laallinen konflikti, liittoutuma­ton Suomi olisi vapaata riistaa konfliktin molemmille osapuo­lille. Vanha viisaus siitä, että maantieteelle emme voi mi­tään, tarkoittaa myös tätä.

Kuinka paljon Suomi voi las­kea Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön varaan?

Se on vain rauhanajan yhteis­työtä, eikä mitään puolustus­liittoa aiotakaan tehdä. Sopii tietysti kysyä, mitä hyötyä on periaatteellisesta lipunnäytöstä, jos se ei merkitse käytännössä mitään.

Ruotsin puolustuspolitiikka on rakennettu tyhjän päälle, maa on ajanut maavoiman­sa alas aseistariisuntaa muis­tuttavalla tavalla. Tämä sotii kaikkia turvallisuusajattelun ja sotilaslogiikan perusperiaatteita vastaan. Siksi on vaikea kuvitel­la, ettei taustalla olisi kahden­välistä sopimusta Yhdysvaltain kanssa. Ruotsilla oli tällainen sopimus kylmän sodan aikana, ja aihetodisteet viittaavat nytkin vahvasti siihen suuntaan.

Mitä uuden hallituksen ulko-ja turvallisuuspoliittiselta sekä puolustuspoliittiselta selvitykseltä voi odottaa?

Selontekojen valmistelutapa on Suomessa parlamentarismin ja muunkin järkevän toi­minnan irvikuva. Eduskunnan seurantaryhmä on mukana selonteon valmistelussa halli­tuksen kanssa, ja sitten edus­kunta käsittelee selontekoa, jonka tekemistä se on itse val­vonut. Tällainen rituaali ei voi tuottaa järkeviä tuloksia nopeasti muuttuvissa tilanteissa.

Tuleeko Nato-hyssyttely jatkumaan vastedeskin?

Lipposen hallitusten ohjelmissa torjuttiin Nato-jäsenyys »vallit­sevissa oloissa». Se oli vertaansa vailla oleva umpipäätelmä. Olo­suhteet voivat muuttua, mutta johtopäätös on aina sama. Tämä on joko äärimmäistä ne­routta tai varsinainen möhläys.

Tulkitsen presidentti Nii­nistön varovaisia vihjeitä niin, että hän ei ole niin lukkiutunut menneisyyteen kuin edeltä­jänsä. Toivon hänen vievän keskustelua varovaisesti siihen suuntaan, että lopettaisimme vanhojen sloganien toistelemi­sen ja ottaisimme asiat asioina emmekä asenteena.

 

Jukka Tarkka: Venäjän vieressä. Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012. Otava 2015, 340 s.

Kirjoittaja

Tuomas Iso-Markku

Kirjoittaja toimii tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Euroopan unionin lähi­alueilla on useita kriisi­pesäkkeitä. Monet Välimeren eteläpuolisista maista kärsivät poliit­tisesta epävakaudesta ja väki­valtaisista konflikteista, mikä heijastuu EU-alueelle aiempaa suurempina pakolaismäärinä sekä kasvaneena terrorisminuhkana. Ukrainasta on muodostunut voimapolitiikan paluun symboli: Venäjän toi­met maassa ovat järkyttäneet eurooppalaisen turvallisuus­järjestyksen perusrakenteita ja luoneet poliittista ja sotilaallis­ta jännitettä EU:n itärajalle.

EU:n naapuruuspolitiikalle vallitseva tilanne merkitsee lä­hes täydellistä epäonnistumis­ta, sillä politiikan perimmäinen tavoite on unionin lähialueiden vakauttaminen. Naapuruston epävakaus ei tietenkään ole EU:n syytä, mutta kriisit pa­kottavat unionin arvioimaan naapuruuspolitiikan lähtöolet­tamuksia, toimivuutta ja ta­voitteita uudelleen.

Naapuruuspolitiikkaa luo­taessa vuonna 2003 uskottiin, että EU on naapureidensa luontainen kiintopiste, jonka vakaudesta ja varallisuudesta naapurit haluavat osallisiksi. Siksi naapureiden ajateltiin olevan valmiita uudistuksiin sekä tiiviiseen yhteistyöhön unionin kanssa. EU:n vetovoi­ma on kuitenkin heikentynyt unionin monivuotisen taloudellisen ja poliittisen kriisin takia. Samaan aikaan EU:n lähialueista kilpaillaan entistä kiivaammin: muun muassa Ve­näjä, Turkki, Iran ja Saudi-Ara­bia haastavat unionin muok­kaamalla naapurustoa omien etujensa mukaisesti.

EU:n ulkoasioiden ja tur­vallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ja naapuruuspolitiikasta vas­taava komissaari Johannes Hahn aloittivat unionin naa­puruuspolitiikan uudistami­sen kuluvan vuoden keväällä keräämällä viranomaisten, kansalaisjärjestöjen, tutkimus­laitosten sekä muiden sidos­ryhmien näkemyksiä naapu­ruuspolitiikan tulevaisuudesta.

Keskustelua vauhdittaak­seen Mogherini ja komissio jul­kaisivat samalla yhteisen kuu­lemisasiakirjan »Kohti uutta Euroopan naapuruuspolitiik­kaa». Asiakirja tiedusteli sidos­ryhmiltä muun muassa, millai­sia porkkanoita EU voisi tarjota lähentymishalukkaimmille naapureilleen ja miten se toi­saalta saisi myös innottomim­mat kumppaninsa patistettua yhteistyön ja uudistusten tielle. Entä miten naapuruuspolitii­kan tulisi suhtautua lähialueen konflikteihin?

Mogherinin ja komission paperissa myönnetään, että hakiessaan ratkaisua lähialuei­den ongelmiin EU:n on otet­tava »naapureiden naapurit» huomioon ja tehtävä tarpeen mukaan yhteistyötä niiden kanssa. Lause viitannee erityi­sesti Venäjään. Unionin olisikin syytä pohtia tarkkaan, millä ta­voin se huomioi kilpailevat alu­eelliset toimijat politiikassaan.

EU:n on otettava huomioon »naapureiden naapurit».

Erityisen keskeisiä edellä mainitut kysymykset ovat EU:n itäiselle kumppanuudelle. Idäs­sä EU:lla on paitsi kolme lähentymishaluisinta naapuriaan (Georgia, Moldova ja Ukraina), myös yksi välinpitämättömim­mistä (Azerbaidžan) ja yksi hankalimmista (Valko-Venäjä) – sekä lisäksi tietysti vakavin haastajansa Venäjä. Naapuruuspolitiikan kokonaisuudistuksen voikin odottaa viitoittavan itäisen kumppa­nuuden tulevaisuutta.

Yksinkertaisia vastauksiaMogherinin ja komission esit­tämiin kysymyksiin ei kui­tenkaan ole. EU:n tehtävää ei myöskään helpota se, että unionin jäsenmailla on paljon toisistaan poikkeavia ajatuksia naapuruuspolitiikan luontees­ta, oli sitten kyse politiikan maantieteellisistä painopisteis­tä tai sen suhteesta EU:n laa­jentumiseen. Uudistusprosessi jatkuu syksyllä 2015, jolloin komissio esittelee kuulemis­kierroksen pohjalta syntyneitä ideoita.

Naapuruuspolitiikan uudistus tulisi kytkeä tiiviisti toiseen EU:ssa käynnissä ole­vaan hankkeeseen eli unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian päivittämiseen. EU:n ulkopolitiikan strategisen pe­rustan on tähän asti muodos­tanut vuonna 2003 julkaistu ja 2008 täydennetty Euroopan turvallisuusstrategia, joka on kuitenkin auttamatta van­hentunut. Uuden strategian tulisi ottaa huomioon turvalli­suusympäristössä tapahtuneet muutokset ja määritellä siltä pohjalta EU:n ensisijaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoit­teet, keskeiset työvälineet sekä tärkeimmät yhteistyökump­panit.

EU-maiden johtajat käyn­nistivät päivitystyön alustavasti jo joulukuussa 2013 eli ennen Venäjän sotatoimia Ukrai­nassa. Ukrainan tapahtumien vuoksi strategian päivitykseen kohdistuu kuitenkin entistä suurempia odotuksia. Erityisen kipeästi strategista kompassia kaipaa EU:n yhteinen turval­lisuus- ja puolustuspolitiikka, jonka päämääristä ja tarpeel­lisuudesta jäsenmaat ovat hyvin erimielisiä. Osalle jäsenmaista yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on yhä korkeintaan kriisinhallinnan väline, kun taas toiset – Suomi mukaan lukien – toivovat siitä myös vastausta Venä­jänasettamaan sotilaalliseen haasteeseen.

Strategiapäivityksen yhteydessä olisi mietittävä myös, miten EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka voisi ny­kyistä paremmin tukea unionin muita politiikka-aloja, esimer­kiksi juuri naapuruuspolitiikkaa. Unionin ulko- ja turvallisuus­politiikan ohjenuorana on jo pitkään ollut niin sanottu kokonaisvaltainen lähestymistapa eli EU:n eri ulkoisen toiminnan työkalujen yhdistäminen diplo­matiasta talouteen ja kehitys­politiikasta sotilasoperaatioihin. Eri välineiden tehokas yhteis­käyttö vaatisi uudelta strate­gialta selkeitä linjauksia siitä, miten eri politiikkoja ja välinei­tä voitaisiin yhdistellä.

Strategiapäivityksen ensim­mäinen vaihe päättyi touko­kuussa, kun Mogherini toimitti jäsenmaille oman analyysinsä EU:n strategisen ympäristön muutoksista ja niiden vaiku­tuksista unioniin. Mogherini piirtää kuvan aiempaa kilpail­lummasta ja monimutkaisesta maailmasta, jossa menestyäk­seen EU:n on tunnistettava vahvuutensa ja osattava hyö­dyntää niitä. Sinänsä ansiok­kaasta tilannekatsauksesta on kuitenkin vielä pitkä matka varsinaiseen strategiaan, jonka valmistelemiseen Mogheri­ni sai jäsenmailta mandaatin kuluvan vuoden kesäkuussa. Valmista tulee aikaisintaan kesällä 2016.