Ulkopolitiikan suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkökulmasta ulkopolitiikan tutkijat voivat joko tukea virallista poliittista linjaa tiedollisesti, haastaa virallisen linjan esittämällä vaihtoehtoja tai ennakoida politiikan ja sen toimintaympäristön tulevaisuutta ja varautua siten tuleviin muutoksiin. Osmo Apusen kirjoittamasta Ulkopoliittisen instituutin historiasta Silmän politiikkaa (lue kirjatutka numerosta 3/2012) on nähdäkseni luettavissa, että UPIn tutkijoissa on vuosikymmenten varrella ollut kaikkien suuntausten edustajia.
Maailmanpolitiikan globaalit muutokset ovat lisänneet tarvetta ennakointiin, jotta uusiin uhkiin osattaisiin varautua. Mitä kauemmas ihmiskunnan tulevaisuuteen halutaan katsoa, sitä enemmän politiikan tekijöiden on luotettava ammattitutkijoiden havaintoihin ja päätelmiin. Kun lähestytään päätöksenteon päiväkohtaisia tarpeita, inhimilliset ja poliittiset vaikuttimet alkavat painaa enemmän. Päivänpolitiikassa tutkijoista tulee enemmän harjoitettavan politiikan kommentaattoreita kuin uusien ratkaisujen tarjoajia.
Ennakoinnin poliittiset riskit
Silmän politiikasta käy ilmi, että kylmän sodan kaudella Neuvostoliiton kehityksen kriittinen ennakointi nähtiin poliittisesti vahingolliseksi. UPI perustettiin aikoinaan Paasikivi-seuran tieteelliseksi apuelimeksi tukemaan, ei kritisoimaan presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa. YYA-aikana Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden piti olla kaikkien spekulaatioiden ulkopuolella. Presidentti Mauno Koivisto hermostui ”ennustajaeukkoihin”. Vakavasti otettavien tutkijoiden joukosta oli noussut virallisen linjan haastajia, muitakin kuin erivapautta nauttivia stalinisteja tai poliittisesti syrjäytettyjä oikeistolaisia.
Nyt pääministeri Jyrki Katainen kehottaa pikemmin pidättymään eurokriisin tulevaisuuden pohdinnoista kuin ennakoimaan tai spekuloimaan niitä. On varottava ”vääriä signaaleja”. Kokemus osoittaa, että hypoteettinenkin varautuminen poikkeaviin tilanteisiin tulkitaan julkisuudessa helposti niin, että tilanteiden todella odotetaan käyvän toteen. Vuonna 2010 valmistuneen Yhteiskunnan turvallisuusstrategiantapaan kannattaisi ehkä puhua mieluummin uhkamalleista kuin uhkakuvista ja muistaa, ettei ennakointi ole ennustamista.
Hallinnon sisäisessä politiikan suunnittelussa ei ole varaa lyödä laimin vaihtoehtoisten kehityskulkujen arviointia. Myös ulkoministeriössä ryhdyttiin 1990-luvulla vahvistamaan sektoritutkimusta, mikä todetaan Apusen kirjassa. Tavoitteena oli saada tutkijoilta syventävää faktatietoa ja tuoreita näkemyksiä Suomen ulkopolitiikalle merkittävistä aiheista, ei kuitenkaan varsinaisia toimintaohjeita.
Päiväkohtaisessa ulkopolitiikan tekemisessä on mukana myös diplomatian ulottuvuus, josta tutkijoilla ei useinkaan ole suoraa tietoa. Tutkijoiden sinänsä järkevät ideat eivät välttämättä ole hyvää politiikkaa. Eurokriisissä politiikka, EU-ideologia, on jyrännyt monien talousasiantuntijoiden arviot ja odotukset. Solidaarisuus on unionissa levinnyt alueelle, jolle sen ei pitänyt kuulua, vaikka Suomessa oli toisaalta korostettu liittymistämme ”solidaarisuusyhteisöön”.
Tutkijoiden sinänsä järkevät ideat eivät välttämättäole hyvää politiikkaa.
Mikä lopulta on taloudellisen ja turvallisuuteen liittyvän solidaarisuuden ero? Mitä jälkiä eurokriisi jättää EU:hun? Politiikan tutkijoilta voisi odottaa tästä enemmän sanottavaa.
Kokonaisturvallisuutta tutkimaan
Käsitteenä kokonaisturvallisuus, josta vuoden 2012 aikana hiottiin valtioneuvoston periaatepäätöstä, kuvaa paremmin nyky-yhteiskunnan varautumistarpeita kuin kokonaismaanpuolustus. EU:n ja eurovyöhykkeen tilanne on yksi osoitus turvallisuuden kokonaisvaltaisuudesta. Ulkoiset sotilaalliset uhkat, mukaan lukien kansainväliset kriisinhallintatilanteet ja valtakunnan poikkihallinnollinen varautuminen niihin, ovat toinen kokonaisturvallisuuden alue. Kolmanneksi voidaan nostaa siviiliyhteiskunnan piirissä hoidettavat häiriötilanteet, kuten luonnonkatastrofit, teollisuusonnettomuudet, sähkö- ja tietoverkkojen viat sekä pandemiat.
”Pehmeä” tilanne saattaa kuitenkin muuttua ”kovaksi”, kuten kyberturvallisuuden alueella voi käydä. Siviilijohdon vastuusta huolimatta puolustusvoimain virka-apu hätätilanteissa ei ole poissuljettua vaan yksi puolustusvoimien kolmesta päätehtävästä.
Viranomaiset korostavat poikkihallinnollisen varautumisen ja tilannekuvan tärkeyttä. Valtioneuvoston kansliaon yhdessä ulko-, sisä- ja puolustusministeriöiden kanssa laatinut viime vuosina ennakoivia turvallisuuskatsauksia eri aihepiireistä. Myös tutkijayhteisö voisi paneutua aiempaa enemmän uhkamalleihin kokonaisturvallisuuden näkökulmasta, eri tutkimussektoreita ja lähestymistapoja yhdistellen. Eräät tutkijat, kuten Timo Hellenberg ja Pekka Visuri, ovat olleet tässä tienavaajia.
Eri tutkimusorganisaatioilla on turvallisuushallinnon piirissä kotipesänsä. UPI on yhä enemmän vuorovaikutuksessa ulkoministeriön kanssa, Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitos kuuluu suoraan puolustusvoimain organisaatioon, suojelupoliisi hyödyntää siviilitutkijoita. Puolustusministeriö on ollut erityisen kiinnostunut Venäjän-tuntijoista. Lähi-idän asiat kiinnostavat nyt monia, mutta ainakin mediassa pari yliopistotutkijaa saa päähuomion. LisäksiSuomella on Damaskoksen sekasortoa paennut tiedeinstituutti Beirutissa.
Omien alojensa kriisitilanteissa Ilmatieteen laitos (muun muassa Islannin tulivuorenpurkaus), Säteilyturvakeskus (ydinvoimaonnettomuudet) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (pandemiat) ovat turvallisuusviranomaisten keskeisiä kumppaneita. Myös kansainvälisen kentän, YK- ja EU-lähteiden sekä lukuisten ei-valtiollisten analyysilaitosten ja yksityisen diplomatian harjoittajien, kuten Crisis Management Initiativen, merkitys kasvaa.
Turvallisuuden laaja-alaistumisen ja poikkihallinnollisen toimintamallin tulisi heijastua myös alan tutkimuksen kysymyksenasetteluun. Lisäksi tutkimuksessa pitäisi omaksua poikkitieteellinen lähestymistapa. Kokonaisturvallisuuden konsepti kaipaa niin turvallisuusuhkia koskevan tietopohjan laventamista kuin kriittistä näkökulmaa hallinnon toimintakykyjen kehittämiseen.
Kirjoittaja on ulkoasiainneuvos, joka työskenteli valtioneuvoston kanslian tilannekuvakoordinaattorina 2008—2012.
Tommi Laitio”Tämä kuulostaa helposti lässytykseltä, mutta jokaisella on oikeus kokea itsensä tarpeelliseksi.” Tommi Laitio puhuu ennen kaikkea nuorista, joiden kanssa hän Helsingin kaupungin nuorisotoimenjohtajana työskentelee.
Ennen lokakuussa aloittamaansa pestiä Laitio toimi tutkijana ajatushautomo Demos Helsingissä. Hän pohti demokratian ja kansalaisyhteiskunnan tulevaisuutta ja luki työnsä pohjaksi esimerkiksi Michael Youngin kirjan The Rise of the Meritocracy.
Kirja on 1950-luvulla kirjoitettu dystopia ajasta, jolloin yhteiskunnallinen elämä on rationalisoitu äärimmilleen: Älykkyys ynnä vaivannäkö ovat yhtä kuin meriitit, joiden perusteella ihmisten menestys ja asema yhteiskunnassa määräytyvät. Jos lahjasi ja tarmokkuutesi eivät riitä, jäät tarpeettomaksi.
Young oli 1940-luvulla yksi Britannian Labour-puolueen sosiaalipolitiikan tärkeimmistä vaikuttajista. Hän kirjoitti satiirinsa varoitukseksi puolueelle.
Laition mukaan monet Youngin ennustukset ovat toteutuneet suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa, jossa koulutuksella todistettu älykkyys ja lahjakkuus määrittävät ihmisten aseman. Asema luo henkistä pääomaa, ja sen turvin ihmiset pystyvät tekemään valintoja, jotka lujittavat heidän asemaansa edelleen.
Yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus hidastuu, eikäperus- tai keskitason koulutuksella tahdo saada töitä, joilla ansaita elantoa.
Meritokratiassa kasvanut eliittiajattelee helposti, että on tuottanut oman menestyksensä. Laition mukaan huomiotta jäävät esimerkiksi ilmainen peruskoulu, yhteiskunnan turvallisuus ja ennakoitavuus – julkiset hyödykkeet, joita ilman eliitin ponnistelut tuskin olisivat tuottaneet yhtä hyvää tulosta.
Lisäksi huomiotta jää valtava joukko nuoria, jotka putoavat tai pudottautuvat jatkuvan pyrkimisen juoksupyörästä. He etsivät turhaan paikkaansa ja kokevat, etteivät ole tarpeellisia kenellekään. Syrjäytymisen juuret kasvavat.
”Tuon tunteen korjaaminen jälkeenpäin on tosi kallista.”
Sitä paitsi suurin osa maailman ihmisistä ei edes asu sellaisissa ennakoitavissa yhteiskunnissa kuin Suomi. Laitio veti European Cultural Foundation -säätiön nuoriso-ohjelmaa Hollannissa 2005–2008 ja muistaa turvapaikanhakijanuoret, jotka olivat menettäneet perusturvallisuudentunteensa jo lapsina. Heidät voitiin milloin tahansa siirtää maasta toiseen, eikä heillä ollut edellytyksiä suunnitella elämäänsä, olivatpa he kuinka lahjakkaita ja tarmokkaita tahansa.
”Yhteiskunnan ennakoitavuuden merkitystä on vaikea tunnistaa, jos ei koskaan ole elänyt muussa kuin suomalaisessa järjestelmässä.”
Laitio sanoo halunneensa töihin julkiselle sektorille juuri siksi, että se ylläpitää tasa-arvorakenteita, kuten peruskouluja, kirjastoja ja työväenopistoja. Niiden turvin meritokratia voi toimia.
Helsingin nuorisotoimi ohjaa nuoria esimerkiksi muodostamaan ryhmiä, jotka ottavat poliittisesti kantaa vaikkapa liikennekysymyksiin. Demokratiaa harjoitellaan julkiseen keskusteluun perustuvan deliberatiivisen mallin, ei edustuksellisen demokratian mukaan. Tärkeintä on, että jokainen pääsee osallistumaan.
”Suomalaisnuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat Euroopan kärkitasoa, mutta heidän uskonsa oman toiminnan vaikuttavuuteen on mantereen pohjasakkaa”, Laitio sanoo. Eikä tämä ole dystopiaa.
Michael Young: The Rise of the Meritocracy 1870–2033. An Essay on Education and Equality. Thames & Hudson 1958, 160 s.
Vuonna 1962 kylmä sota oli kuumimmillaan. Kuuban ohjuskriisi oli lähellä viedä maailman uuteen suursotaan, ja Euroopassa Berliinin muurin rakentaminen oli konkretisoinut rautaesiripun. Päätoimittaja Eino S. Repo tarkasteli lohduttomalta näyttänyttä Saksan tilannetta Ulkopolitiikka-lehdessä 4/1962:
”Propagandasotaa käydään Saksain välillä herkeämättä. Kummankin maan poliittiset johtohenkilöt käyttävät puheissaan toisistaan ilmaisuja, jotka eivät aina ole kohteliaita. Pahasti vaikuttaa siltä, että molempien maiden sisällä kasvatetaan johdonmukaisesti ja hellittämättä vastenmielisyyttä toisen valtion järjestelmää kohtaan, samoin toisen valtion poliittista johtoa kohtaan. Tuuma, että nämä kaksi valtiota voisivat yhdistyä rauhanomaista tietä, on enää vain kangastusta, joka kaikkoaa päivä päivältä kauemmaksi, ja sen realisoitumisen mahdollisuus on ajat sitten kadonnut taivaanrannan taa.”
”Jännityksen tihentyminen Saksan kysymyksen ympärillä on ollut sitä selvemmin havaittavissa mitä lähemmäksi syksyä on tultu. Ei tarvitse olla erinomaisen etevä poliittinen säätieteilijä voidakseen ennustaa ikävien ilmojen olevan tulossa. Epäiltävää myös on, etteivätkö niiden haitat ulottuisi meidän raukoille rajoillemme asti.”
Hannu Lehtilän elämäkerrallinen henkilökuva Tarja Halosesta perustuu keskusteluihin presidentin kanssa. Se on napakka ja vapautunut puheenvuoro presidentin elämästä, arvoista ja politiikasta. Lehtilän tiivis tyyli sopii mainiosti suorasanaisuudesta ja asiakysymysten hallinnasta tunnetun presidentin henkilökuvaan.
Ulkopolitiikan näkökulmasta kirjan mielenkiintoisinta antia ovat presidentinja valtioneuvoston välinen suhde sekä keskustelu Nato-jäsenyydestä. Halonenaloitti toimessaan karsituin valtaoikeuksin, ja hänen toisella kaudellaan presidentin valtaa yritettiin rajoittaa entisestään.
Kirja rakentaa kuvaa kansansuosion avulla vahvasti vallankahvassa pysyneestä presidentistä ja puolustusvoimien ylipäälliköstä, joka johdonmukaisesti vastusti pyrkimyksiä edistää Suomen Nato-jäsenyyttä.
Halosen mukaan yritys karsia presidentin valtaoikeuksia oli kytköksissä Nato-kysymykseen. Merkittävä väite jää kirjassa kuitenkin heitoksi, jolle ei esitetä selkeitä perusteluja.
Kirjassa puhuu myös poliittisesti yksinäinen presidentti. Halonen toteaa, että puoluetaustasta riippumatta pääministerit eivät olleet kiinnostuneita hyödyntämään presidentin osaamista.
Ulkoministerinä Halonen institutionalisoi ihmisoikeudet osaksi Suomen ulkopolitiikkaa. Presidenttinä hän alleviivasi globaaleja kysymyksiä, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä kahdenvälisissä suhteissa sekä YK:ssa.
Konsensuksen ja yksiäänisyyden pinnan alla näkyy kuitenkin instituutioiden välistä kilpailua sekä ulkopolitiikan päättäjien linjaerimielisyyksiä, ajoittain myös kunnon poliittista kamppailua. Henkilökuva avaa onnistuneesti Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon arkitodellisuutta.
Kirjoittaja on ohjelmajohtaja Ulkopoliittisessa instituutissa.
Israelin siirtokunnat Länsirannalla nähdään useimmiten Lähi-idän konfliktin kärjistyneestä näkökulmasta. Israelin hallitus korostaa oikeuttaan rakentaa minne haluaa, ja siirtokuntien kritisoiminen leimataan Israelin vastustamiseksi. Palestiinalaiset puolestaan valittavat, että siirtokuntien kasvu tekee kahden valtion ratkaisun mahdottomaksi ja rapauttaa siten palestiinalaishallinnon uskottavuutta.
Asiaa voi kuitenkin katsoa myös Israelin kannalta, liberaalin sionistin silmin. Näin tekee Yhdysvalloista Israeliin muuttanut historioitsija ja toimittaja Gershom Gorenberg kirjassaan The Unmaking of Israel. Hän pelkää siirtokuntien uhkaavan vakavasti Israelin tulevaisuutta juutalaisena ja demokraattisena oikeusvaltiona.
Vuoden 1967 kuuden päivän sota oli Israelin suurin voitto, mutta samalla hankalin. Länsiranta ja Jerusalemin vanhakaupunki pyhine paikkoineen olivat päätyneet Israelille. Kultaisen Jerusalemin markkinapaikat eivät kuitenkaan olleet – tunnetun israelilaisen lauluntekijän Naomi Shemerin laulun sanoin – tyhjiä. Valloitetun maan mukana tulivat sen asukkaat.
Miehitystä on jatkunut 45 vuotta, mutta Israel ei ole kyennyt sen enempää luopumaan Länsirannasta kuin liittämään sitä valtion osaksi. Miehitetyllä alueella asuviin satoihin tuhansiin israelilaisiin siviileihin sovelletaan Israelin lakeja. He äänestävät, maksavat veroja ja asuvat kuin Israelissa. Heidän naapureinaan sotilashallinnon alla asuvat palestiinalaiset eivät sen sijaan nauti samoja oikeuksia.
Koko projektissa piilee Gorenbergin mukaan vaaroja Israelin oikeusvaltioperiaatteelle. Siirtokunnat ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia, ja ne ovat monesti myös Israelin omien lakien vastaisia. Tästä huolimatta useat viranomaiset ja poliitikot ovat tukeneet niitä ideologisista syistä. Johtajat ovat kaivaneet maata oman valtionsa perustusten alta häivyttämällä demokraattisesti hallitun Israelin rajoja ja kannustamalla laitonta rakentamista ja maiden takavarikoimista.
Erityisen hälyttävää kehitys on ollut Israelin armeijassa. Nykyisin yhä suurempi osa taistelujoukoista ja upseereista nousee uskonnollisen oikeiston ja siirtokuntalaisten keskuudesta. Esimerkiksi vuonna 2005 Gazan siirtokuntien evakuoimisen yhteydessä armeijan johto joutui tarkoin valikoimaan, mitkä yksiköt suostuivat täyttämään tehtävän. Gorenberg varoittaa, että tilanne on huomattavasti vakavampi, jos hallitus joskus yrittää purkaa Länsirannan siirtokuntia.
Siirtokuntien purkaminen nähdään yleisesti myönnytyksenä palestiinalaisille. Koska nykytilanne tuntuu israelilaisista siedettävältä eikä myönnytyksillä uskota saavutettavan mitään, siirtokunnat ovat saaneet kasvaa. Siirtokuntaliikkeen vastustamiseen ei yksinkertaisesti näytä olevan poliittista tahtoa.
Siirtokuntaliike ja viranomaiset ovat vuosikymmeniä vastanneet Israelin vasemmiston esittämään kritiikkiin rakentamalla lisää. Gorenberg pitää tätä lyhytnäköisenä. Hän korostaa, että Israelin on luovuttava siirtokunnista itsensä vuoksi ja rauhanprosessista riippumatta.
Samalla linjalla on ollut myös entinen pääministeri Ehud Olmert. Hänen mukaansa Israelin on vetäydyttävä miehittämiltään alueilta turvatakseen juutalaisen enemmistön omalla maaperällään, ennen kuin palestiinalaiset hylkäävät haaveet omasta valtiosta ja pyytävät kansalaisoikeuksia Israelissa. Tätä niin kutsuttua yhden valtion ratkaisua ei kannata juuri kukaan Israelin juutalainen. Se on kuitenkin kytköksissä siirtokuntien kasvuun.
Siirtokuntaliikkeen paradoksi on, että mitä tiukemman karhunhalauksen Israel ottaa miehittämistään alueista, sen varmemmin rapautuu valtion juutalainen ja demokraattinen luonne.
Kirjoittaja on Jerusalemissa asuva tutkija.
Kun G7-maiden ja muiden länsimaiden talous romahti, rauniolle perustettiin G20. Siihen riittää nyt tunkua.
Mutta jos kaikki haluavat paikan kokouspöydästä vaan eivät suostu ottamaan vastuuta, maailmaa ei tosiasiassa johda kukaan. Elämme ”G-nollan” aikakautta, kirjoittaa poliittisiin riskeihin keskittyvän konsulttiyhtiö Eurasia Groupin Ian Bremmer.
Uudessa kirjassaan Every Nation for Itself Bremmer esittää, että Yhdysvaltain kyky tarjota globaaleja julkisia hyödykkeitä – esimerkiksi vartioimalla merireittejä – heikkenee eivätkä eurooppalaiset tai nousevat vallat suostu tai kykene ottamaan vastuuta. Yhteistyö ei suju, mistä käy Bremmerin mukaan esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastokokous vuonna 2009. Siellä ei päästy sopuun sitovasta ilmastosopimuksesta. Moni muukin globaali ongelma veden ja ruuan riittämättömyydestä ydinaseiden leviämiseen on vailla ratkaisuja.
Parinkymmenen riitasointuisen maan kuoron sijaan muut keskustelijat ovat jo peräänkuuluttaneet G2:ta, todellisten mahtien Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistyötä rauhan ja kasvun puolesta. Bremmerin mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen.
Hänen mukaansa maailman merkittävistä valtioista Kiinan tulevaisuutta on vaikein ennakoida. Kiina ei voi jatkaa vanhaan malliin vuosikymmentäkään. Maan on rakennettava talouskasvunsa nykyistä monipuolisemmalle pohjalle, valtiovallan on kyettävä tyydyttämään entistä tiedostavamman kansan tarpeet ja selviydyttävä väestön vanhenemisesta. Kiinan kommunistisen puolueen johdon katse pysyy siksi kiinteästi kotimaassa.
Entä Yhdysvallat? Vastoin F. Scott Fitzgeraldin toteamusta Bremmer uskoo, että ”amerikkalaisessa elämässä on aina toinen näytös”.
Yhdysvaltain saavuttama asema, elinvoimaisuus ja poliittisten instituutioiden kestävyys valavat uskoa tulevaisuuteen. Silti Yhdysvaltain on ymmärrettävä, että ideologisesti määritelty ulkopolitiikka on ylellisyystuote, johon maalla ei ole varaa G-nollan aikakaudella: rahat, toisin kuin haasteet, käyvät vähiin. Lisäksi maan on sitouduttava kansainväliseen kauppaan ja globalisaatioon, joka on nyt karkaamassa sen hyppysistä.
Sekä Yhdysvaltain että Kiinan pitäisi olla entistä itsevarmempia mutta tunnistaa yhteiset etunsa rauhan ja kaupan ylläpitämiseksi. Silti G2:ta voi olla vaikea muodostaa varsinkin kun Yhdysvaltain ja Kiinan poliittiset ja taloudelliset järjestelmät eroavat toisistaan rajusti. Jos G-nolla kärjistää Yhdysvaltain ja Kiinan välejä entisestään, lopputuloksena voikin olla toinen kylmä sota.
Joka tapauksessa G-nolla ei ole pysyvä olotila, vaan valtatyhjiön on täytyttävä. Todennäköisimpänä vaihtoehtona Bremmer pitää sitä, että alueelliset mahdit kasvattavat merkitystään. Osa niistä on ”saranavaltioita”, jotka voivat tarvittaessa muuttaa ulkopoliittista kurssiaan. Brasilia on näistä merkittävin, mutta Bremmer näkee jopa viennistä elävän Saksan voivan lähestyä kiinalaisten näkökantoja, jos Euroopan unionille käy huonosti.
Bremmeriltä voi kuitenkin kysyä, missä määrin hänen G-nollansa nojaa eriskummalliseen historiantulkintaan. Hän kutsuu Yhdysvaltoja kylmän sodan aikaiseksi G1-vallaksi, mikä varmasti nostattaa aikakauden nähneiden kulmakarvoja. Taloudellisesti Yhdysvallat ehkä oli G1, muttei sotilaallisesti. Nyt Yhdysvallat on yksinäinen suurvalta sotilaallisesti, muttei taloudellisesti. Kumpikaan ei yksin riitä.
Ehkä G-nollan aika on lopulta vähemmän eriskummallinen ilmiö kuin Bremmer antaa ymmärtää. G-ryhmiä on ennenkin ollut vähän joka lähtöön. G7:n syntyä edelsi G77. Globaalin etelän etujärjestöä Bremmer ei kirjassaan edes mainitse.
Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan kasvun ihastelijoilta on karannut mopo käsistä, väittää Ruchir Sharma kirjassaan Breakout Nations. Niin sanottujen BRICs-maiden ihailussa on hänen mielestään kyse 2000-luvun alun teknologiahuuman kaltaisesta yliampuvasta optimismista.
Investointipankki Morgan Stanleyssä työskentelevä Sharma katsoo, että BRICs-huuman vuoksi maailmantalouden tulevat irtiottajat ovat jääneet huomiotta. Niitä ovat esimerkiksi Tšekki, Puola ja Turkki, Indonesia, Sri Lanka ja Etelä-Korea sekä tietyin varauksin Thaimaa, Meksiko, Filippiinit ja Nigeria.
BRICS-maiden romahdusta Sharma ei ennusta, mutta väittää, että mailla on edessään hitaan kasvun kausi. Esimerkiksi Kiinan kasvu hidastuu 5–6 prosenttiin nykyisistä lähes kaksinumeroisista luvuista. Tämä johtuu Sharman mukaan siitä, että palkat nousevat Kiinassa aasialaisia kilpailijoita nopeammin, maaseudulla ei enää ole loppumatonta työvoimareserviä, väestö vanhenee, perusinfrastruktuuri alkaa olla valmis ja kiinteistökupla on pahempi kuin Yhdysvalloissa ennen finanssikriisiä.
Juuri Kiinan kasvun hidastumisen vuoksi kehittyviä markkinoita ei Sharman mukaan voida katsoa yhtenä kokonaisuutena: Kun raaka-aineiden kysyntä rauhoittuu, raaka-aineita tuottavat maat eivät vaurastu ryhmänä. Täytyy katsoa yksittäisten maiden kasvuedellytyksiä ja sitä, millaista politiikkaa maissa on harjoitettu.
Indonesia on Sharman mielestä maailman parhaiten toimiva suuri raaka-ainetalous. Lähes 250 miljoonan asukkaan maalla on suuret kotimaiset markkinat, ja se investoi bruttokansantuotteestaan kolmanneksen. Indonesia on Transparency Internationalin tutkimusten mukaan hieman korruptoituneempi kuin Intia, mutta maan korruptio on Sharman havaintojen perusteella ”tehokkaampaa”: Esimerkiksi liiketoimintaan tarvittavat luvat heltiävät yleensä nopeasti, kun tietää, kenet täytyy voidella. Lisäksi tieto on yleensä helposti saatavilla.
Euroopasta Sharma nostaa esiin Puolan ja Tšekin. Eurokurimuksessa monelta on saattanut jäädä huomaamatta, että talouskriisin vaikeimpina vuosina 2008 ja 2009 Puolan talous kasvoi ainoana EU:ssa ja että pelätyt ”puolalaiset putkimiehet”ovat alkaneet palata kotiin.
Kirkkaimmin Sharman mukaan loistaa kuitenkin Etelä-Korean tähti. Maa on ainoana kehittyvänä taloutena onnistunut luomaan globaaleja brändejä, kun taas esimerkiksi Taiwan on jäänyt kulutuselektroniikan ja teollisuustuotannon sopimusvalmisajaksi ilman hinnoitteluvoimaa.
Etelä-Korean menestys tuntuu myös Suomessa, missä Samsungin puhelimet ovat pitäneet Salon ja Espoon Keilaniemen nokialaiset ahdingossa.
Sharma ei ole yksin BRICS-kritiikkinsä kanssa. Samankaltaisia puheenvuoroja on kuultu viime aikoina kansainvälisessä mediassa, ja Suomessa aiheesta on kirjoittanut Raimo Sailas (Kanava 6/2012). Yllättävää on se, kuinka purevasti Sharma arvostelee omaa ammattikuntaansa sijoitusammattilaisia laumakäyttäytymisestä ja spekulatiivisten kuplien luomisesta. Hänen mukaansa Kiinan ja Intian talouden hidastuminen aiheuttaa vielä kovan krapulan, sillä esimerkiksi rahastojen arvot ja osakekurssit ovat epärealistisen korkealla.
Vaikka Sharma ei kuulosta peruspankkiirilta, hän katsoo maita sijoittajan silmin. Tämä näkyy esimerkiksihänen suhtautumisessaan Intian ja Brasilian uudentyyppisiin sosiaaliturvakokeiluihin. Työllisyystöistä ja ehdollisista tulonsiirroista otetaan mallia monissakehitysmaissa, mutta Sharmalle ne näyttäytyvät kasvun hidasteina, sillä hän tarkastelee vain sosiaaliturvamenojen osuutta bruttokansantulosta.
Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.
Kapitalismi on toistaiseksi menestynein järjestelmä taloudellisen ja teknologisen kehityksen edistämiseksi, mistä on osoituksena Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan vaurastuminen. Mutta kuten talouskriiseissä on käynyt ennenkin, yleisesti hyväksytty taloudellinen ajattelu on nyt kyseenalaistettu.
Myös talouden uusien suurvaltojen nousu on haastanut läntisen kapitalismin mallin entistä voimakkaammin. Kapitalismin heikkoudet ovat nousseet selkeästi näkyviin, ja ne voidaan tiivistää kolmeen sanaan: eriarvoisuus, epätasapaino ja kestämättömyys.
Markkinatalouden tulevaisuutta käsitellään kahdessa tuoreessa kirjassa hyvin erilaisista näkökulmista. Molempia kirjoja voi silti lukea osana keskustelua kapitalismin rajojen määrittelemisestä.
Christopher Meyer ja Julia Kirby antavat optimistisen kuvan kapitalismin tulevaisuudesta. Kirjassaan Standing on the Sun he kuvaavat kapitalismin sopeutuvaksi järjestelmäksi, joka kehittyy toimintaympäristönsä dramaattisten muutosten mukana.
Kopernikus uhmasi 1500-luvulla vallalla ollutta käsitystä aurinkokunnastamme asettamalla auringon maan sijaan aurinkokunnan keskelle. Meyerin ja Kirbyn mukaan nykypäivän liikkeenjohtajien täytyy muuttaa katsantokantaansa samantapaisesti: tuloksen maksimoimisen, arvon kasvattamisen ja kilpailuun keskittymisen sijaan tulee siirtyä yhteistyöhön ja innovaatioon perustuvaan liiketoimintaan, jossa toteutetaan eri sidosryhmien – asiakkaiden, työntekijöiden ja yhteiskunnan – etua.
Kirjoittajat katsovat, että perinteinen läntisen kapitalismin malli muuttuu perustavanlaatuisesti, kun maailmantalouden painopiste siirtyy nouseviin talousvaltoihin ja uudet teknologiat, kuten pilvi- ja mobiilipalvelut, leviävät. Mitä ”litteämmäksi” maailma muuttuu, sitä nopeammin kapitalismin eri yhteiskunnissa ilmenevät muodot ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, kilpailevat keskenään ja synnyttävät uusia liiketoiminnan muotoja.
Kirjan tekijät uskovat, että yritykset luovat tulevaisuudessa sekoituksen taloudellista ja sosiaalista arvoa. Idea ei sinänsä ole uusi. Monet muistavat Bill Gatesin Maailman talousfoorumissa vuonna 2008 lanseeraaman luovan kapitalismin käsitteen. Gates visioi, että yritysten ja kansalaisjärjestöjen tulisi työskennellä yhdessä luodakseen markkinajärjestelmän, joka lieventäisi maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Samoilla linjoilla on Harvard Business Schoolin professorin Michael Porterin shared value -ajattelu. Yrityksen ei Porterin mukaan pidä tavoitella pelkkää tuottoa vaan yhteiskunnallista arvoa. Yrityksen kilpailukyky ja ympärillä olevan yhteisön hyvinvointi ovat toisistaan riippuvaisia, ja jos yritykset onnistuvat hyödyntämään näitä kytköksiä, ne voivat määrittää kapitalismin uudelleen ja lisätä kasvua globaalisti.
Meyerin ja Kirbyn mukaan yritykset voivat lisätä yhteiskunnallista arvoaan kartoittamalla kaikki tuottamansa ulkoisvaikutukset ja sisäistämällä ne suoraan omaan toimintaansa tai antamalla tukensa ulkopuolisiin hankkeisiin, kuten luonnonsuojeluun. Kilpailun sijaan innovaatio tulisi asettaa kapitalistisen mallin keskiöön. Yritykset voivat lisätä innovaatiotoimintaa ”näkymättömien kädenpuristusten” eli yhteistyön avulla. Se voi perustua esimerkiksi avoimeen tiedonjakoon, kuten vapaita ohjelmistoja kehitettäessä.
Michael Sandel puolestaan pohtii kirjassaan What Money Can’t Buy, missä kaupallisuuden raja kulkee. Sandel ei analysoi, miten markkinatalous kehittyy tai miltä tulevaisuus tältä osin näyttää, vaan kuvaa, miten markkinat ovat tunkeutuneet elämäämme. Sandelin mukaan hintalapun asettaminen asioille muuttaa niiden perusluonteen.
Hintajärjestelmä kohdentaa tavarat ja palvelut ihmisten mieltymysten mukaan mutta ei arvostele noita mieltymyksiä. Sandelin mukaan taloustiede kuitenkin joutuu maailman muuttuessa vastaamaan moraalikysymyksiin yhä useammin.
Eräs kirjan kiinnostavimmista esimerkeistä käsittelee israelilaista päiväkotia, jossa joidenkin lasten vanhemmat olivat jatkuvasti myöhässä hakiessaan lapsiaan. Päiväkoti alkoi periä myöhästyjiltä sakkoa – mikä kuitenkin lisäsi myöhästymisiä. Sandelin mukaan vanhemmat eivät kokeneet summaa sakoksi vaan korvaukseksi siitä, että lapset voitiin jättää päiväkotiin tavallista pidemmäksi aikaa. Päiväkoti poisti maksut, mutta myöhästymiset eivät vähentyneet. Näin raha oli Sandelin mukaan korvannut moraaliarvot.
Sandel haluaa saada lukijan pohtimaan omia toimiaan ja tiedostamaan, kuinka syvälle yhteiskuntaan kaupallisuus ulottuu. Sen sijaan, että meillä olisi toimivat markkinat, meistä on Sandelin mukaan tullut markkinayhteiskunta, jossa kaikki on kaupan. Sandel ei kuitenkaan selvitä, miksi tai miten meidän pitäisi puolustaa markkinayhteiskunnan rapistamia moraaliarvoja. Hintojen ylivalta ei vähene niin kauan kuin emme onnistu riittävästi perustelemaan, miksi muut arvot pitäisi yhteiskunnassa asettaa etusijalle.
Molemmat kirjat kannustavat pohtimaan, onko nykyisenlainen markkina-ajattelun voittokulku tullut tiensä päähän. Talouskriisi herättelee liikkeenjohtajia ja muita talouden toimijoita. Kaupanteko on muuttunut ja muuttuu vastakin radikaalisti samalla kun taloudellisten toimijoiden mieltymykset ja arvot kehittyvät.
Teollisuusmaat tuottavat nykyään noin 70 prosenttia maailman yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta, mutta luku laskee noin kolmanneksen vuoteen 2050 mennessä. Nousevien talouksien liikkeenjohtajat ja kuluttajat muokkaavat tulevaisuudessa maailmantaloutta ja vaikuttavat kapitalistiseen järjestelmään myös teollisuusmaissa. Heitä eivät rasita perinteisen kilpailukeskeisen kapitalismin uskomukset ja pelisäännöt. Innovaatio, yhteistyö ja kolmannen sektorin tuominen mukaan liike-elämään ovat tulevaisuuden kapitalismin avainteemoja.
Moniarvoisessa yhteiskunnassamme on vaikeaa saavuttaa yhteisymmärrystä niin sanotun hyvän elämän sisällöstä ja markkinoiden moraalirajoista. Jos tulevaisuuden markkinatalous, kuten kirjailijat sen visioivat, on yhteistyöhön kannustava, avoin, tasavertainen ja kaikki huomioonottava, se saattaa tuoda meidät lähemmäksi noiden rajojen löytämistä. Molempien kirjojen heikkous on kuitenkin se, että kirjoittajat eivät käsittele politiikan roolia tässä yhtälössä.
Vaikka internet on nykyisin arkea suurimmalle osalle suomalaisista, julkinen keskustelu siitä tuntuu junnaavan paikoillaan. Yleensä keskustellaan melko pinnallisesti siitä, miten vanhemmat voivat valvoa nuorten netinkäyttöä tai saako työajalla käyttää Facebookia.Todellisuudessa verkosta on tullut viides sotilaallinen alue maan, meren, ilman ja avaruuden jatkeeksi. Se, mitä tapahtuu verkossa, ei jää verkkoon vaan koskettaa meitä kaikkia, rahojamme, arkeamme, oikeuksiamme.
Internet on tähän asti yhtäältä onnistunut pysyttelemään anarkistisena villinä läntenä, jossa aktivistit, hakkerit ja krakkeriteli rikolliset hakkerit ovat vallanneet elintilaa lähinnä oveluuden ja pioneeriuden turvin. Toisaalta autoritääriset valtiot valvovat ja sensuroivat kansalaistensa netinkäyttöä. Aina löytyy kuitenkin tapoja kiertää sensuuria, ja hippa jatkuu.
YK:n 193 jäsenvaltiota neuvottelevat parhaillaan Dubaissa uudesta kansainvälisestä telekommunikaatiosopimuksesta, joka saattaa muuttaa internetin kontrollia – tai vapautta – olennaisesti. Kokouksessa päivitetään nykyistä sopimusta, jokatehtiin Melbournessa vuonna 1988. Tarkoitus on sopia siitä, miten kansainvälistä kuva-, data- ja videoliikennettä käsitellään 2010-luvun hyvin erilaisessa teknologiatodellisuudessa.
Internetin vapautta puolustavat kokouksessa länsimaat, jotka haluavat pitää verkon sellaisena kuin se on nyt. Toisella puolella pöytää istuvat Venäjä, Kiina, Iran, Brasilia ja Intia sekä muut valtiot, jotka haluavat rajoittaa kansalaistensa netinkäyttöä.
Länsimaiden sanan- ja kokoontumisvapauteen nojaava puhe on kuitenkin vain osa totuutta. Kun sananvapaus uhkaa vaikkapa Yhdysvaltojen etua, maa on valmis tekoihin, jotka eivät tue sen kauniita puheita.
Hanna Nikkasen kirjassa Verkko ja vapaus käsitellään muun muassa islantilaisen kansanedustajan Birgitta Jónsdóttirin ja Yhdysvaltain välistä oikeustaistelua, joka koskee Jónsdóttirin yksityisyydensuojaa netissä. Jónsdóttir oli mukana julkaisemassa WikiLeaksin Collateral Murder -videota Yhdysvaltain helikopteri-iskuista Bagdadiin. Videon vuotajaksi epäillyn Bradley Manningin oikeudenkäynnin yhteydessä Yhdysvaltain oikeusministeri vaati pääsyä Jónsdóttirin Twitter-tilille. Lopulta Twitter joutui luovuttamaan tiedot.
Jónsdóttirin oikeudenkäynti jatkuu yhä, koska Yhdysvallat esitti saman vaatimuksen kolmelle muulle yritykselle. Jónsdóttir haluaa tietää, mitä nämä yritykset olivat ja luovuttivatko ne tiedot oikeusministeriölle. Hän pohtii kirjassa, ovatko amerikkalaiset viranomaiset lukeneet myös hänen Google-sähköpostinsa tai Facebook-viestinsä.
Jónsdóttirin ja Nikkasen mielestä sosiaalisen median jättiyritykset tai vieraat valtiot eivät voi sanella kansalaisoikeuksiamme, kuten yksityisyydensuojaa. Verkossa näin kuitenkin toimitaan.
Nikkanen on jakanut kirjansa kolmeen osaan Tähtien sota -elokuvien innoittamana. Ensin hän kuvaa hyväuskoista optimismia, jota vapaa verkko ja sen mahdollisuudet aiheuttavat. Sen jälkeen seuraa synkempi jakso verkon vaaroista, ja lopussa pohditaan, mihin suuntaan internetin sääntelyn tulisi kehittyä.
Yksi Nikkasen kirjan kiinnostavimmista jaksoista käsittelee Islannin uutta medialakikokonaisuutta IMMIä. Sen tarkoitus on suojella kriittistä journalismia turvaamalla yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen vuotajan asema ja nostamalla kunnianloukkauksen syytekynnystä. Lisäksi lakipaketin on määrä houkutella Islantiin palvelinkeskuksia. Vaikka laki ei vielä ole voimassa, Islanti on jo noussut maailman neljänneksi houkuttelevimmaksi palvelinkeskusten sijaintimaaksi. Suomi on samalla listalla yhdeksäs.
Nikkanen on huolestunut myös tietokannoista, joiden armoilla olemme. Hänen mukaansa keskivertosuomalainen löytyy 150 rekisterinpitäjän tietokannasta. Esimerkiksi sairaaloissa uteliaat työntekijät voivat käydä lukemassa julkisuuden henkilöiden tietoja.
Jos verkkoistunut tieto voi olla kiusallista tai haitallista hyvinvointiyhteiskunnan asukkaalle, entä ne, jotka eivät asu yhtä turvallisissa maissa? Nikkanen herättelee poliitikkoja, jotka eivät ymmärrä lakeja säätäessään, että tekniikka ja koodi ovat verkossa yhtä kuin laki. Kun lännessä määritellään valvonnan teknisiä standardeja, sama teknologia kulkeutuu myös maihin, joissa ihmisoikeuksista ei piitata.
Tämä naiivius paljastuu Nikkasen kirjaa selvemmin Misha Glennyn Hämärän markkinoissa. Salapoliisiromaanin juonen tavoin etenevä kirja näyttää, miten helppoa rikollinen toiminta on ollut niille, jotka ovat osanneet suunnistaa verkossa muita paremmin. Luottokortin käyttäjiä voidaan huijata maapallon toiselta puolelta, ja kiinni jäämisen riski on olematon. Huijarit järjestivät jopa oman kansainvälisen konferenssinsa tiedotteineen kaikkineen 2000-luvun alun Odessassa, joka oli tuolloin itäisen alamaailman ykköskaupunki.
Itäiset korttihuijarit saavat rauhassa myydä toisilleen luottokorttien kopiointilaitteita, sillä esimerkiksi Venäjän viranomaisia eivät kiinnosta rikokset, jotka kohdistuvat länsimaiden asukkaisiin. Eivätkä länsimaidenkaan poliisivoimat yleensä kilju riemusta, kun joku heidän joukossaan kiinnostuu nettirikollisuudesta. Glennyn mukaan päälliköt haluavat tietää, ovatko uhrit heidän poliisipiirinsä alueelta.
On tosin niitäkin valvovia koneistoja, joita nettirikollisuus kiinnostaa. Vaikka kirja keskittyy luottokorttivarkaisiin, se kertoo samalla varjotarinan valtioiden tiedustelupalveluista. Se peilaa mielenkiintoisella tavalla Nikkasen kritiikkiä valvonnan lisääntymisestä.
Glenny väittää, että lukipa hänen kirjaansa missä tahansa, lähistöllä toimii Yhdysvaltain salainen palvelu. Lisäksi nettirikollisia jahtaavat FBI sekä USPIS eli Yhdysvaltojen postiturvapalvelu. Kirjassa kuvataan, miten agentit soluttautuvat nettirikollisyhteisöihin – toisinaan niin syvälle, että joutuvat toisten laitosten tai maiden tarkkailun alaiseksi.
Venäjän salaisen poliisin arkistoihin puolestaan sujahtaa kopio kaikesta maassa tapahtuvasta nettiaktiivisuudesta, ja turvallisuuspalvelu FSB on Glennyn mukaan hyvin selvillä alueen nettirikollisista. Valtioiden salaiset palvelut vaikuttavat olevan aivan hakkerien kannoilla, eikä ongelma ole niinkään rikollisten valvonta vaan rikosten todistaminen oikeudessa.
Virtuaalimaailma on huomaamattamme kehittynyt erottamattomaksi osaksi jokapäiväistä elämäämme. Nikkanen ja Glenny tekevät meille palveluksen avaamalla verhoja niihin virtuaalitodellisuuden soppiin, johon emme muuten löytäisi.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Eero Heinäluoman mukaan Pohjois-Euroopasta etelään virrannut raha on luonut kuplatalouden.Yhdysvaltojen yksityisen ja julkisen velan nimellisarvo 50-kertaistui vuosina 1964–2007. Tämän johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuksia ja pankkien rahavarantoja.
Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittovaltion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.
Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jälkeen uutta paperirahaa on luotu markkinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin parantamiseksi, toisinaan sotilasmenojen kattamiseksi.
Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdysvalloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani nykyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.
Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan kotimaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja antaisi tarvittavan sysäyksen talouteen.
UP: Pidättekö velkaantumista niin vakavana ongelmana kuin kirja esittää?
Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasapainossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutukselle.
Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päättyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.
Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja harhaoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytyminen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.
Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun partaalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.
Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähemmän haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.
Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?
Yhdysvaltojen yksityisen ja julkisen velan nimellisarvo 50-kertaistui vuosina 1964–2007. Tämän johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuksia ja pankkien rahavarantoja.
Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittovaltion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.
Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jälkeen uutta paperirahaa on luotu markkinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin parantamiseksi, toisinaan sotilasmenojen kattamiseksi.
Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdysvalloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani nykyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.
Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan kotimaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja antaisi tarvittavan sysäyksen talouteen.
UP: Pidättekö velkaantumista niin vakavana ongelmana kuin kirja esittää?
Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasapainossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutukselle.
Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päättyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.
Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja harhaoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytyminen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.
Richard Duncan: The New Depression. The Breakdown of the Paper Money Economy. John Wiley & Sons 2012, 179 s.Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun partaalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.
Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähemmän haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.
Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?
Talouspolitiikan vaihtoehtoisten ratkaisujen määrä on tällä hetkellä Yhdysvalloissa poikkeuksellisen suuri. Presidentinvaalien jälkeen täytyy tehdä nopeasti perustavanlaatuisia muutoksia, jotka vaikuttavat merkittävästi maailmantalouteen. Jos ei tehdä mitään, menoleikkaukset ja verojen korotukset astuvat maassa automaattisesti voimaan ensi vuoden alkupuolella. Joidenkin arvioiden mukaan ne supistavat Yhdysvaltojen taloutta lähes neljä prosenttia bruttokansantuotteesta. Lienee selvää, että sellaista vaihtoehtoa ei voi laittaa toimeen.
Siitä seuraisi deflaatiokierre?
Todennäköinen seuraus olisi deflatorinen tilanne, jossa hinnat lähtevät laskuun ja työttömyys nousee. Se järisyttäisi koko maailmantaloutta.
Duncanin mukaan maailman talousjärjestelmästä on tullut valtiojohtoista velkataloutta eli kreditismiä. Voidaanko peli viheltää poikki?
Hänen analyysissään on paljon totta. Velkaantuminen on ollut tärkeä tekijä pitkässä kasvupolitiikassa ja varallisuusarvojen nousussa. Velan määrän kasvu on ruokkinut osakkeiden hintoja ja kiinteistöjen arvoja.
Eurooppa on vastannut pienoiskoossa Duncanin kuvausta koko maailmantaloudesta. Euroopassa pohjoisen ylijäämäiset valtiontaloudet ovat rahoittaneet etelän elämistä velaksi. Edessä on hankalia valintoja, jotka saattavat tarkoittaa pitkää hitaan kasvun aikaa länsimaissa tai koko maailmassa. Kun luottovetoista kasvua ei voi jatkaa, on kysyttävä, kuinka paljon tämä leikkaa talouden kasvua ja toimeliaisuutta.
Duncan näkee kolme vaihtoehtoa: leikkauslinjan, velkavetoisen kulutuksen jatkamisen tai velan ottamisen rationaalisiin investointeihin.
Se on hyvä kiteytys. On selvää, että Duncan kannattaa rationaalisten investointien ohjelmaa. Se on ikään kuin modernia keynesiläisyyttä. Hän ei ole ajattelussaan yksin. Jos valtiot menevät yksiniittisesti julkisen talouden leikkauslinjalle, on suuri riski, että kokonaiskysyntä vähenee koko maailmantaloudessa ja talouden kasvulle saadaan sanoa hyvästit.
Investointi energiatalouteen on rationaalista, koska energiaa tarvitaan kaikissa vaihtoehdoissa. Hyöty on moninkertainen, jos kehitetään energiaa säästäviä ja uusiutuvaan energiaan nojaavia tekniikoita. Yhdysvaltain keskustelussa ei kuitenkaan näy sellaista poliittista voimaa, joka uskaltaisi toteuttaa tällaista ohjelmaa.
Eikö Euroopassa toisaalta jo kokeiltu tällaista mallia? Esimerkiksi Saksa ja Espanja investoivat laajamittaisesti tuuli- ja aurinkovoimaan.
Euroopassa on ollut kunnianhimoinen ohjelma leikata päästöjä ja siirtyä samanaikaisesti uusiutuviin energianlähteisiin. Kun Euroopan talous yskii näin pahasti, jää jäljelle kysymys, onko Euroopalla taloudellista hauista viedä ohjelmaa lävitse. Toisella puolella on riski, että ohjelma siirtää teollisuuden työpaikkoja maihin, joissa on alhaisemmat päästönormit.
Kyse on siitä, kuinka kalliiksi energian hinta nousee, jos perinteisiä fossiilisen energiantuotannon hintoja nostetaan ja toisaalta tuetaan uusiutuvaa energiaa. Ohjelma toimii silloin kun talous kasvaa kohtuullisesti. Kun talouden kasvu on hiipunut, se ei toimi kovin hyvin. Tämä on keynesiläisyyden vanha ongelma: vapaan maailmantalouden oloissa kysynnän lisääminen voi kääntyä tuontikysynnän lisäämiseksi, jolloin elvytys valuu maan rajojen ulkopuolelle.
Jos energiantuotantoon halutaan investoida massamitassa ja nopeasti, tämä pitäisi tehdä koordinoidusti yhdessä sopien. Maailman kaikkien suurten talouksien, Euroopan ja Yhdysvaltojen ohella myös Aasian suurten talouksien, täytyisi olla mukana.
Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille.
Miten Eurooppa pääsee tilanteesta eteenpäin?
Olen ollut [talousnobelisti] Joseph Stiglitzin finanssikriisin jälkihoitoa pohtineessa työryhmässä neljä vuotta. Ryhmässä on 15–20 jäsentä: ekonomisteja Yhdysvalloista ja entisiä valtiovarainministereitä sekä keskuspankki-ihmisiä eri puolilta maailmaa.
Stiglitzin mukaan taloutta pitäisi vahvistaa Yhdysvalloissa suurella infrastruktuurin investointiohjelmalla. Samanlaista ohjelmaa tarvittaisiin Euroopassa. Liikkumatila on täällä rajallisempi, koska Etelä-Eurooppa on niin velkaantunut. Niiden maiden, joilla on taloudellista liikkumatilaa, kuten Saksan, tulee olla valmiita käyttämään sitä.
Mihin Suomen kannattaisi investoida?
Suomen talous on aika pieni, joten olemme tuomittuja tiettyyn varovaisuuteen. Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille. Meillä on lisäksi kaksi isoa väylää, joiden varaan pitäisi rakentaa. Ensimmäinen on nopea kaksiraiteinen junayhteys Helsingistä Ouluun. Sillä voitaisiin luoda todellinen vaihtoehto lentoliikenteelle ja vähentää Pohjois- ja Etelä-Suomen välistä etäisyyttä. Toinen on Turun, Helsingin ja Pietarin välinen raideliikenne.
Deflaation ohella Duncan pitää riskinä korkeaa inflaatiota, jos keskuspankit alkavat rahoittaa velkatalouksia liikaa. Kumpi riski on suurempi?
Meillä on harvinainen talouspoliittinen tilanne, kun keskustelussa on mukana kaksi täysin erisuuntaista kehityskulkua. Globalisaation vaikutuksesta suhde inflaatioon on muuttunut peruuttamattomasti. Tätä ei ole riittävästi ymmärretty Euroopassa, erityisesti Saksassa.
Duncan kuvaa hyvin, kuinka työvoiman hinnannousu on pysähtynyt. Amerikkalaisen autotyöntekijän työvoimakustannuksesta on jäljellä vain viisi prosenttia, kun auto tehdään Kiinassa. Kiinasta tuotantoa siirtyy Vietnamin kaltaisiin maihin, joissa palkkataso on vielä alempi. Globalisaatio estää perinteistä palkkainflaatiota pitämällä teollisuustuotannossa yllä kovaa kilpailua.
Euroopan talouspolitiikkaa on haitannut pitkään sotatieteestä tuttu ongelma, jossa kenraalit käyvät aina edellisiä sotia. Saksalaisten inflaatiokammo perustuu heidän 1920- ja 1930-luvun kokemuksiinsa, vaikka maailma on muuttunut. Suurimmat riskit ovat ilman muuta deflaatiossa.
EKP päätti syyskuussa, että se voi ostaa rajattomasti ongelmamaiden velkapapereita jälkimarkkinoilta eli luoda uutta rahaa. Tämä voisi kiihdyttää inflaatiota.
Euroopan akuutin velkakriisin purku on eri asia. Jokaisen valtion pitää itse huolehtia omista veloistaan, eikä velkojen yhteisvastuuseen pidä siirtyä. Monimutkaista Brysselin monitorointi- ja reagointikehikkoa rakennetaan nyt kuin Iisakin kirkkoa jäsenmaiden budjettien pitämiseksi kurissa. Epäilen, ettei tämä johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Kun ikävyydet alkavat koskea suuria maita, niillä on taipumus puhua puolestaan, eivätkä ne ole kovin valmiita ottamaan sanktioita päällensä.
On halvempaa ja helpompaa nojata markkinakuriin: ne, jotka lainaavat valtioille rahaa, kantavat riskin rahan saamisesta takaisin. Jos lainataan valtiolle, jolla on holtiton taloudenpito, riski on suuri, ja sen vastapainona on iso korkotuotto. Se taas pakottaa vähentämään nopeammin velkaantumista.
Duncan pitää esillä mahdollisuutta, että edessä on 1930-luvun lamaa muistuttava katastrofi, joka johtaa poliittisiin levottomuuksiin. Onko Suomi valmistautunut tällaiseen tilanteeseen?
Luulen, että maailma on paremmin informoitu kuin 1930-luvulla. Meillä on enemmän tietoa ja kyky toimia yhdessä suurien kriisien estämiseksi.
Uskon, että maailman päättäjät kykenevät sopimaan yhteisestä toimintalinjasta, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä, oli kyse sitten deflaatiosta tai hyperinflaatiosta. Ongelma tietenkin on, että meillä on vähän käyttökelpoisia instrumentteja. YK ei ole tähän pystynyt, joten toiveet täytyy laittaa G20:een, joka on osoittanut pystyvänsä ratkaisuihin.
Maailman rahajärjestelmä perustuu paperirahaan ja luottamukseen. Onko tälle järjestelmälle vaihtoehtoja?
En usko, että kultakantaan on paluuta. Maailmantalouden kasvu on sitä luokkaa, ettei sitä voida sitoa yhteen raaka-aineeseen. Mutta kriiseistä tulee oppia. Yksi oppi on, että markkinatalous tulee rakentaa terveelle sääntelylle.
Paradoksiin kuuluu, että amerikkalaisen kapitalismin pelastamisen rahoittivat kiinalaiset kommunistit. Kuten kiinalainen ystäväni sanoi: hän ymmärtää, että kiinalaisten täytyy pelastaa sosialismi, mutta täytyykö heidän vielä pelastaa kapitalismikin?