Saksalainen filosofi Johann Gottfried Herder päätteli 1700-luvun jälkipuoliskolla, että jokaisella kansakunnalla on omaleimainen kieli ja kulttuuriperintö, jotka erottavat sen muista. Hän nosti etualalle »kansan» (volk) käsitteen ja korosti isänmaallisuutta: »– – se joka on kadottanut isänmaallisen hengen, on kadottanut itsensä.»
Nationalistiset ihanteet painuivat toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa taustalle mutta ovat nyt palanneet rytinällä politiikkaan. Kansallismielisten poliitikkojen tärkeimmät viholliskuvat ovat maahanmuutto, islam ja liberaali ylikansallinen politiikka, jota edustavat Euroopan unioni ja YK.
Yhdysvaltalainen politiikan tutkija Francis Fukuyama avaa uudessa kirjassaan Identity kansallismielisyyden nousua tuoreesta näkökulmasta käsitteellä thymos. Kreikkalainen filosofi Sokrates kuvasi thymosta ihmismielen kolmanneksi osaksi, joka on erillinen tuntevasta ja laskelmoivasta osasta. Thymos on se verevä puoli henkeä, joka nostaa päätään, kun oikeina pitämiämme asioita loukataan tai jäämme vaille ansaitsemaamme arvostusta.
Fukuyaman mukaan nykyajan vastakkainasetteluun perustuva identiteettipolitiikka vetoaa juuri tähän puoleemme. Rajattua kansallista identiteettiä vahvistetaan puolustamalla perinteistä perhekäsitystä tai vastustamalla maahanmuuttoa. Samaa ilmiötä edustaa politiikan toisella laidalla liiallinen keskittyminen vähemmistöjen oikeuksiin.
Historian voi nähdä eri sosiaalisten ryhmien välisenä kamppailuna arvostuksesta. Moderni aikakausi on ruokkinut Martti Lutherin uskonpuhdistuksesta alkaen kokemusta yksilöllisestä identiteetistä. Fukuyaman teos piirtää selkein vedoin, miten ihmiskunta on tehnyt asteittain eroa »sisäisen minän» ja yhteiskunnallisten odotusten välillä.
Tärkeä rajapyykki tässä satoja vuosia kestäneessä kehityksessä oli Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) näkemys alkuperäisestä luonnontilasta, jossa ihmiset elivät onnellisina ja vapaina yhteiskunnan ja markkinoiden kahleista. Luonnontila oli Fukuyaman mukaan kuvitelmaa, mutta yhteiskunnan kahleita murrettiin jo vuosisadan lopulla Ranskan vallankumouksessa.
1700-luvun lopulla syntyi myös kansallisaate, kun arvokkuuden tulkittiin kuuluvan koko kansalle, ei vain harvoille aristokraateille. Kansallisaatteen ytimessä oli lisäksi Herderin ajatus, että kansakunnat ovat keskenään erilaisia.
Historialliset erot näkyvät yhä moderneissa valtioissa, Fukuyama muistuttaa. Siinä missä kuka tahansa voi ylpeänä kokea olevansa amerikkalainen vannottuaan kansalaisuusvalansa, moniin Euroopan maihin integroituminen on vaikeampaa.
Esimerkiksi monilla Saksan turkkilaisilla säilyy vahvoja siteitä Turkkiin, vaikka he olisivat syntyneet Saksassa ja puhuisivat kieltä äidinkielenään. Hollanti on liputtanut suvaitsevaisuuden puolesta, mutta muslimitaustaiset maahanmuuttajat elävät paljolti omissa yhteisöissään.
Fukuyaman mukaan EU-maiden kannattaisi ottaa tässä kohtaa oppia Pohjois-Amerikasta. Yhdysvalloissa ja Kanadassa muualta tulleiden odotetaan assimiloituvan uuteen kulttuuriin ja omaksuvan demokraattisen ajattelutavan. Liiallisen suvaitsevaisuuden sijaan liberaalien demokratioiden tulisi puolustaa selkeämmin omia arvojaan.
Yhä selvärajaisempien identiteettien rakentaminen vaikeuttaa poliittista sopimista kaikkialla. Fukuyama uskoo, että identiteettipolitiikka on tullut jäädäkseen, mutta demokratian toimivuutta voitaisiin parantaa vahvistamalla eri ryhmien välistä kunnioitusta.
Samalla hän muistuttaa, että jo kansallisuusaatteen isä Herder katsoi ihmiskunnan olevan yhtä ja samaa lajia sekä arvosteli aikalaisiaan, jotka rakentelivat rotujen välisiä hierarkioita. Herder myös ajatteli, että kulttuurin arvon voi päätellä siitä, kuinka se kohtelee naisia. Aivan saman lajin kansallismielisyydestä ei taida olla kysymys nykyajan vihanlietsonnassa sosiaalisen median palstoilla.
Lähes päinvastaisesta näkökulmasta tilannetta lähestyy israelilaisen Herzl-instituutin ortodoksijuutalainen johtaja Yoram Hazony. Fukuyaman luonnehtima kansallismielinen thymos hehkuu hänen kirjassaan vahvana.
Hazonyn mukaan kansallisvaltio on ainoa mielekäs poliittisen järjestäytymisen muoto, ja sen vaihtoehtona on liberaali imperialismi. Kansallisvaltio on tässä luennassa omiin rajoihinsa pitäytyvä vapauden tyyssija, kun taas imperiumi pyrkii laajenemaan ja alistamaan muita kansoja lakiensa ja perinteidensä alle.
Teoksen kärki on kohdistettu Euroopan unioniin ja Yhdysvaltojen politiikkaan toisen maailmansodan jälkeen. Hazony kuitenkin kuvaa imperiumien toimintaa lähinnä vanhoilla esimerkeillä, kuten muinaista Mesopotamiaa hallinneen Sargon Suuren valloitusretkillä. Imperialismia esiintyy myös nykyaikana, mutta analyysi jää tältä osin vähäiseksi.
Kirja ei käsittele sellaisia globaaleja nykyajan ongelmia, kuten ilmastonmuutosta tai verokilpailua, joihin vastaamiseksi kansallisvaltioiden kannattaisi joka tapauksessa laatia sitovia kansainvälisiä sopimuksia tai luovuttaa osa suvereniteetistaan ylikansallisille elimille.
Kiinnostavaa on, että kansallisvaltioaatteen siemenet näkyivät jo Vanhan testamentin juutalaisten ajattelussa, kuten Hazony toteaa. Poliittisen filosofian tutkijana hän tarjoaa liberaalin imperialismin vastustajille hengenvahvistusta akateemisessa kääreessä. Siksi hänen kirjansa on ollut suosittu myös presidentti Donald Trumpin hallinnon sisäpiirissä.
