Nato-jäsenyys on tuonut suomalaiseen ulkopoliittiseen puheenparteen ja olemukseen uudenlaista itsevarmuutta.
Liittymisprosessin aikana Suomen puolustuskyky ja kokonaisturvallisuuden malli saivat laajaa suitsutusta, ja Suomi on ollut valmis auliisti tarjoamaan varautumisen malliaan liittolaisilleen ja kumppaneilleen.
”Suomen idea ei enää ole vain selvitä”, linjasi tasavallan presidentti Alexander Stubb elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan. Stubbin mukaan Suomen pitää pystyä vaikuttamaan siihen, millaiseksi maailmanjärjestys muotoutuu.
Itsevarmuuteen on perusteltuja syitä. Myrskyisästä maailmanpoliittisesta tilanteesta huolimatta Suomen turvallisuus näyttää lepäävän vakaalla pohjalla. Kertaakaan Suomen valtiollisen olemassaolon aikana näin moni ulkovalta ei ole ollut kiinnostunut sen turvallisuuden tukemisesta.
Samalla on syytä muistaa, että Venäjän naapurimaa on erityisen altis kansainvälisen politiikan rakennemuutoksille. Suomen liikkumatilan ja vaikutusvallan rajat määrittävät suurempien valtioiden asettamat raamit.
Suomi on vasta vakiinnuttamassa muuttunutta kansainvälistä asemaansa. Suomen Nato-jäsenyys on pieni osa meneillään olevaa maailmanpoliittista ja valtasuhteiden murroskautta, jonka lopullinen suunta on vielä hämärän peitossa.
Suomen turvallisuuden ja vaikutusvallan kannalta olennaisin kysymys on, onko maalle tulevaisuudessakin tarjolla Venäjän voimaa ja uhkaa tasapainottavaa ulkoista selkänojaa. Juuri nyt tukipiste nojaa Yhdysvaltain johtaman globaalin lännen valtaresursseihin ja instituutioihin, jotka ovat tarjonneet suotuisat olosuhteet demokraattisten pienvaltioiden kukoistukselle.
Aiempaa useampi peluri kuitenkin haastaa lännen valta-asemaa ja sen rakenteita – osa väkevämmin, osa pehmeämmin. Kansainvälisten suhteiden valtakoalitioiden kamppailu lopulta sanelee, missä määrin Suomen kaltainen valtio voi maailmanpolitiikassa vaikuttaa.
Mikäli länsi ei kestä autoritääristen valtioiden painetta, Suomen selkänoja väistämättä heikkenee. Tällöin maan ulkopolitiikassa voi jälleen olla kyse selviytymisen varmistamisesta.
Suomessa on totuttava ajatukseen, että käänteillä esimerkiksi Itä-Aasiassa voi olla välittömiä vaikutuksia Suomen turvallisuuteen.
Päätöksentekijöiden ja kansainvälisen politiikan tutkijoiden enemmistön mielestä kansainvälisissä suhteissa eletään maailmanjärjestyksen murroskautta. Yhdysvaltain globaali valta-asema on suhteellisessa laskussa, ja kansainvälistä järjestelmää määrittää entistä enemmän kilpailu ja vastakkainasettelu Yhdysvaltain ja Kiinan välillä.
Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan voidaan myös nähdä alueellisena oireena geopoliittisten mannerlaattojen liikkeistä. Kreml todennäköisesti arvioi lännen aiempaa heikommaksi ja hajaantuneeksi, mikä vahvisti sen halua kasvattaa omaa valta-asemaa Yhdysvaltain, muiden länsivaltojen ja erityisesti Ukrainan kustannuksella.
Kansainvälisen politiikan tutkijat ovat kuitenkin erimielisiä muotoutuvan maailmanjärjestyksen luonteesta, eikä aikakautta kuvaamaan ole vielä löytynyt laajasti hyväksyttyä määritelmää. Paremman termin puutteessa sekä tutkijat että journalistit ovat alkaneet puhua uuden kylmän sodan aikakaudesta. Kamppailua käydään niin sotilaallisella, taloudellisella kuin teknologisella shakkilaudalla.
Myös suomalaiset päätöksentekijät ovat puhuneet muutoksesta. Presidentti Stubbin mukaan elämme vuosien 1918, 1945 ja 1989 kaltaista murrosvaihetta, mutta muutoksen suunta ei hänen mukaansa ole vielä selvä. Stubb katsoo, että maailmanjärjestyksen määrittää kilpailu Yhdysvaltain ja EU:n johtaman globaalin lännen, Kiinan ja Venäjän ympärille rakentuvan globaalin idän ja yli 120 valtiosta muotoutuvan globaalin etelän kesken.
Kolmen maantieteellisesti hyvin laajan ja epäyhtenäisen ryhmittymän pohjalle rakentuvaa analyysiä voidaan moittia turhan yksinkertaistavaksi. Toisaalta sitä tukee osa kansainvälisen politiikan tutkijoista.
Princetonin yliopiston professori John Ikenberry hahmottaa International Affairs -lehdessä julkaistussa artikkelissaan muotoutuvan maailmanjärjestyksen Stubbin tavoin niin, että valtakamppailu käydään ensisijaisesti lännen, idän sekä erityisesti niiden johtovaltioiden Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Globaalin etelän edustajien valta taas liittyy Ikenberryn mukaan kykyyn legitimoida kahden kilpailevan valtablokin tavoitteita ja maailmanjärjestyksellisiä visioita.
Nato-jäsenyys sinetöi Suomen vuosikymmenten matkan lännen institutionaalisiin ytimiin.
Tarkastelimme päätöksen perusteita keväällä International Affairs -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa. Turvallisuuspoliittisesti jäsenyydessä oli kyse Venäjän aggressiivisen toiminnan synnyttämän pelotevajeen täyttämisestä, jota Nato-jäsenyyden kannalle kääntyneet kansalaiset tukivat.
Suomen nykyisen turvallisuusratkaisun perusajatus on, että euroatlanttisen alueen laajuinen pelote ja yhteinen puolustus ovat paras tapa minimoida riskiä suorasta sotilaallisesta yhteenotosta Venäjän kanssa.
Yhteistyö Pohjoismaiden kanssa tarjoaa Suomelle vaihtoehtoja siltä varalta, että Yhdysvaltain sitoutuminen Eurooppaan heikkenee.
Reilu vuosi Nato-jäsenyyden toteutumisen jälkeen Suomen liittokuntapolitiikan suuntaviivat alkavat hahmottua.
Esitin kesällä Lithuanian Annual Strategic Review -julkaisussa Suomen omaksuvan pohjoismais-atlanttista suuntausta. Sen ytimessä on sotilaallisen yhteistyön syventäminen Ruotsin ja Norjan sekä Yhdysvaltain ja Britannian kanssa. Naton sisällä Suomi on sijoittumassa pohjoisen johtoportaan JFC Norfolkin yhteyteen ja osaksi sen vastuulla olevaa pohjoista puolustussuunnitelmaa.
Suomen turvallisuusratkaisun keskeinen edellytys on Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeinen suurstrategia, jonka yksi lopputuote on Nato. Samalla on hyvä muistaa, että Yhdysvaltain nykyinen suurstrategia ei ole luonnollinen tai itsestään selvä asia. Sen jatkuminen vaatii Washingtonin halua pitää liittosuhteet keskeisenä ulkopolitiikkansa työkaluna.
Tätä peruslähtökohtaa tukevat edelleen republikaanien ja demokraattien enemmistöt, mutta sitä haastetaan amerikkalaisessa keskustelussa voimakkaammin kuin vuosikymmeniin.
Toisaalta Natoon liittymällä Suomi on osaltaan vahvistanut Yhdysvaltain globaalia valta-asemaa, joka rakentuu liittolaissuhteiden varaan. Tästä hyvä esimerkki heinäkuussa 2024 hyväksytty DCA-sopimus, joka parantaa Yhdysvaltain sotilaallisia toimintamahdollisuuksia strategisesti kriittisellä Euroopan koillissuunnalla.
Osana Venäjän uhkaa tasapainottavaa politiikkaa Suomen intresseissä onkin sitoa Yhdysvallat sotilaallisine kykyineen mahdollisimman vahvasti Pohjois-Euroopan turvallisuuteen. Pyrkimys on kuitenkin vastakkainen suhteessa kansainvälisen politiikan rakenteellisiin kehityskulkuihin.
Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittinen painopiste on siirtymässä Aasian ja Tyynenmeren alueelle, joka imee – erityisesti mahdollisen sotilaallisen selkkauksen sattuessa – leijonanosan amerikkalaisten huomiosta ja resursseista.
Eurooppa nähdään amerikkalaisessa turvallisuusajattelussa toissijaisena näyttämönä, jonka rooli maan suurstrategiassa vähenee. Suomessa on totuttava ajatukseen, että käänteillä esimerkiksi Itä-Aasian turvallisuusympäristössä voi olla välittömiä vaikutuksia Suomen turvallisuuteen.
Suomen ja koko Euroopan edun mukaista olisi, että vääjäämättömältä vaikuttava Yhdysvaltain painopisteen siirtyminen tapahtuisi hallitusti ja rajatusti. Tämä vaatisi Naton eurooppalaisilta liittolaisilta turvallisuuspoliittista ryhtiliikettä ja suurempaa vastuunkantoa.
Yksi tapa vahvistaa eurooppalaisten vastuunkantoa on alueellisen yhteistyön kehittäminen. Pohjoismainen yhteistyö on tästä erinomainen esimerkki, ja maailmanpoliittinen järjestelmämurros onkin tuomassa Pohjoismaita tiiviimmin yhteen kuin koskaan aikaisemmin.
Suurimmalle osalle Euroopan maista Venäjä ei ole vakava uhka, mikä vaikuttaa niiden haluun satsata omaan puolustukseensa.
Pohjoismaisen yhteistyön entistä selvempi kova ydin on Suomen, Ruotsin ja Norjan välinen yhteistyö.
Suomen syvenevä yhteistyö Ruotsin ja Norjan kanssa on ratkaisevan tärkeää Naton operatiiviselle toiminnalle Pohjois-Euroopassa. Liittolaisten toiminta Suomen alueella on hyvin vaikeaa ilman kaksikon logistista tukea ja myötävaikutusta – realiteetti, jonka kanssa Ranska ja Britannia painivat jo vuosina 1939–1940 suunnitellessaan toteutumattomaksi jäänyttä sotilaallista operaatiotaan Suomeen ja ennen kaikkea Ruotsin malmialueille.
Lisäksi yhteistyö Pohjoismaiden kanssa tarjoaa Suomelle vaihtoehtoja siltä varalta, että Yhdysvaltain sitoutuminen Eurooppaan heikkenee. Suomi on sekä Ruotsille että Norjalle strateginen puskurivaltio, jonka turvallisuuden varmistaminen on niiden perustavanlaatuinen intressi. Tämä luo yhteistyölle kestävän pohjan.
Euroopan unionin rooli Suomen turvallisuuspolitiikassa on muuttumassa. EU ei enää ole Suomen ensisijainen turvallisuusyhteisö, mutta se on edelleen yksi eurooppalaisen vakauden ja koko globaalin lännen institutionaalisista kulmakivistä. Historian opetus on, että Euroopan vakauden järkkyessä Suomenkin turvallisuus on vaarantunut.
EU:n merkitys Suomelle liittyy ennen kaikkea ei-sotilaalliseen turvallisuuteen. Unioni on kantanut päävastuun Euroopan poliittistaloudellisessa vastauksessa Venäjän aggressioon.
Yksikään jäsenmaa ei kykene toimimaan globaalissa taloudellisessa ja teknologisessa valtakamppailussa yksin. EU:n yhteinen kauppapolitiikka ja sääntelyvalta ovatkin jäsenmaille korvaamattomia.
Turvallisuuspoliittisessa mielessä Eurooppa on edelleen erilaisista strategisista prioriteeteista ja puolustusratkaisuista koostuva tilkkutäkki, eikä Euroopasta tai EU:sta ole globaalin lännen johtajaksi. Vaikka Yhdysvaltain jalansija heikkenisi vanhalla mantereella, tämä tuskin yhdistäisi Eurooppaa merkittävästi.
Puolustuksessa EU:n merkitys rajautunee tulevaisuudessakin ensisijaisesti puolustusmarkkinoiden ja -teollisuuden vahvistamiseen.
Suomelle onkin olennaista tunnistaa ne eurooppalaiset valtiot, jotka jakavat sen intressit ja tavoitteet. Samanmielisiin kumppaneihin lukeutuvat Pohjoismaiden lisäksi muun muassa Baltian maat, Puola ja Britannia.
Suurimmalle osalle Euroopan maista Venäjä ei ole eksistentiaalinen tai edes vakava uhka, mikä vaikuttaa välittömästi niiden haluun satsata omaan puolustukseensa. Jakolinjat todennäköisesti vahvistuvat ajan myötä, kun Venäjän hyökkäyksen aiheuttama shokkivaikutus hälvenee.
Ajatus siitä, että globaali itä haastaisi länttä, perustuu oletukseen Kiinan ja Venäjän suhteen tiivistymisestä tasolle, jossa ne muodostaisivat tavoitteiltaan koherentin maailmanpoliittisen valtaryhmittymän. Amerikkalaisessa keskustelussa samaan länttä haastavaan ”mullistuksen akseliin” luetaan myös Iran ja Pohjois-Korea. Mediatietojen mukaan Yhdysvallat on jo huomioinut blokin nousun sotilaallisissa suunnitelmissaan.
Suomen näkökulmasta asia ei vaikuta näin yksinkertaiselta.
Venäjä muodostaa Suomelle selkeän ja näistä muista haastajista poikkeavan uhan, jonka neutralointi on edelleen sen turvallisuuspolitiikan ydintehtävä.
Suomen Venäjä-politiikka on kokenut totaalisen muutoksen ja nojaa tällä hetkellä pelotteen varaan. Suomi pyrkii valjastamaan omien resurssiensa ohella liittolaistensa kapasiteettia Venäjän uhan torjumiseen. Lännen pakotepolitiikkaa tukemalla Suomi taas pyrkii nakertamaan Venäjän valtaresursseja, jotka mahdollistavat sen aggressiivisen toiminnan.
Suomi toisin sanoen vahvistaa omaa suhteellista voimaansa ja pyrkii vastaavasti heikentämään Venäjän voimaa ja uhkapotentiaalia.
Suomen Venäjä-linjauksiin ei ole näkyvissä muutosta niin pitkään kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan jatkuu ja maan nykyinen hallinto on vallassa. Toisaalta koventuneen linjan mahdollistaa myös historiallisen vahva läntinen selkänoja, jota ilman äänenpainot saattaisivat olla toisenlaisia.
Suomen ja Venäjän turvallisuuspoliittiset tavoitteet ovat tällä hetkellä vastakkaiset. Venäjä yrittää sodankäynnillä alistaa Ukrainan kontrolliinsa ja luoda vakiintuneen ja tunnustetun etupiirin rajojensa läheisyyteen. Suomi puolustaa valtioiden itsemääräämisoikeutta suojelevaa eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria.
Tukemalla Venäjää Kiina välillisesti ylläpitää Suomen vakavinta turvallisuuspoliittista uhkaa.
Suomen ja Venäjän vastakkaiset tavoitteet näkyvät konkreettisesti Pohjois-Euroopassa. Suomi pyrkii vahvistamaan Naton ja sen liittolaisten läsnäoloa, Venäjän tavoite taas on vaikeuttaa tätä kehityskulkua. Tämä luo alueelliseen turvallisuuteen merkittäviä jännitteitä. Uutiskanava CNN:n kansallisen turvallisuuden toimittaja Jim Sciutto kuvaakin tuoreessa kirjassaan The Return of Great Powers Itämeren aluetta yhtenä maailmanpolitiikan polttopisteistä Taiwanin rinnalla.
Suomen suhtautuminen nousevaan Kiinaan poikkeaa merkittävästi sen Venäjä-politiikasta. Petteri Orpon (kok.) hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa linjataan, että Suomi haluaa ylläpitää toimivia suhteita Kiinaan.
Suomalaiset katsovat Kiinaa kuitenkin aiempaa enemmän turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Kiinan globaalin aseman vahvistumiseen liittyvät huolet mainitaan selonteossa, vaikka ne eivät ole huolista suurimpia. Kriittisyys Kiinan toimiin saattaa kuitenkin kasvaa tulevina vuosina. Tukemalla Venäjää Kiina nimittäin välillisesti ylläpitää Suomen vakavinta turvallisuuspoliittista uhkaa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on entisestään lisännyt Kiinan ja Venäjän välistä yhteistyötä. Kiinan diplomaattinen, taloudellinen ja teknologinen tuki Venäjälle sen hyökkäyssodan aikana on ollut keskeistä Venäjän sodankäyntikyvyn edistämiseksi. Suomi olikin heinäkuussa 2024 hyväksymässä Naton huippukokouksen päätöslauselmaa, jossa kutsutaan Kiinaa Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen ”ratkaisevaksi mahdollistajaksi”.
Toisaalta voidaan ajatella, että juuri Kiinalla on tällä hetkellä eniten vaikutusvaltaa rajoittaa Venäjän vaarallisimpia impulsseja, kuten taktisen ydinaseen käyttöä Ukrainan sodassa. Venäjä tuskin haluaa ajautua Kiinalle alisteiseen asemaan. Silti Helsingissä on syytä miettiä, käykö kansainvälisen politiikan kysymyksissä tie Moskovaan entistä enemmän Pekingin kautta.
Kansainvälisen yhteisön vaihtelevat reaktiot Venäjän hyökkäyssotaan ovat kirkastaneet länsimaille kansainvälisen järjestelmän luonnetta ja ennen kaikkea läntisen vallan rajoja.
Vaikka selvä enemmistö maista tuomitsi hyökkäyksen, ne eivät automaattisesti hyväksyneet lännen näkemyksiä sodan syistä, saati lännen asettamia pakotteita. Puheet idän ja lännen välissä tasapainottelevasta globaalista etelästä ovat vahvistuneet erityisesti läntisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.
Suomi on jo aloittanut sopeutumisen muutokseen, mikä näkyi esimerkiksi presidentti Sauli Niinistön kauden lopussa. Niinistö vieraili kautensa loppupuolella Etelä-Afrikassa ja Brasiliassa. Eteläisen pallonpuoliskon maita ei tarkastella enää ainoastaan kauppa- tai kehityspoliittisesta näkökulmasta, vaan niillä katsotaan olevan Ukrainan sodan kaltaisissa kansainvälisissä kysymyksissä jopa ratkaisevaa valtaa.
Presidentti Stubbin korostama, Suomen ulkopolitiikan johtoajatukseksi päätynyt ”arvopohjainen realismi” heijastaa sekin muuttunutta maailmantilannetta, jossa länsi ei kykene sanelemaan omia arvoja kansainvälisen yhteisön muille jäsenille. Myös Suomen on toisin sanoen kyettävä yhteistyöhön myös sellaisten maiden kanssa, jotka eivät jaa läntistä arvopohjaa.
Ulkopolitiikan käytännön työssä tämä tarkoittaa kiperiä kysymyksiä, kuten tulisiko Suomen jatkaa kehitysyhteistyötä Venäjän toimia läpi sormien katsovien maiden kanssa tai pitäisikö Suomen sanktioida maita, jotka auttavat Venäjä-pakoteiden kiertämisessä tai jotka ostavat siltä energiaa ja puolustusmateriaalia. Kepin käyttöön perustuvan politiikan ilmeisenä riskinä on globaalin etelän maiden työntäminen Kiinan ja Venäjän leiriin.
Suomen on pystyttävä avaamaan globaalin etelän laajalle ja kirjavalle maajoukolle omaa muuttunutta kansainvälistä asemaansa. Aiempi maakuva on vahvasti rakentunut puolueettomuuden, pragmaattisuuden ja pohjoismaisuuden varaan. Toimiiko tarina enää, kun Suomesta on tullut monen kansainvälisen yhteisön jäsenen mielestä kyseenalaisen liittokunnan jäsen?
Tämä kysymys tulee vastaan viimeistään, kun Suomen kampanja YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi kaudelle 2029–2030 lähtee toden teolla käyntiin. Samalla Suomen pitäisi osata artikuloida, miksi sen ylipäätään pitäisi olla kiinnostava kumppani itsevarmuutta uhkuville pelureille.
Maailmanpoliittisessa murroksessa Suomen kohtalonkysymys on lännen elinvoiman säilyminen.
Valoisassa tulevaisuudenkuvassa lännen kova ydin pysyisi yhtenäisenä ja vahvana, ja Suomi voisi rakentaa turvallisuuttaan sekä hyvinvointiaan läntisen selkänojaan tukeutuen. Kansainvälisen politiikan kilpailevat valtaleirit kykenisivät ydinasepelotteen ja ilmastonmuutoksen paineessa hallitsemaan jännitteitään. Suomella olisi vakaassa turvallisuusympäristössä mahdollisuus johdonmukaisen turvallisuusstrategian luomiseen.
Nurjemmat skenaariot eivät kuitenkaan ole poissuljettuja.
Yhdysvaltain kyky ja tahto toimia globaalin lännen johtovaltiona eivät varsinkaan pitkällä aikavälillä ole itsestään selvää. Eurooppa on liian hajanainen tuottaakseen riittävää sotilaallista tasapainoa Venäjälle, jonka muodostaman uhan taso riippuu Ukrainan sodan kulusta sekä kyvystä rakentaa uudelleen taistelujen kuluttama sotilaallinen potentiaalinsa. Sodan syttyminen Itä-Aasiassa voi yksinkertaisesti pakottaa Yhdysvallat keskittämään resurssinsa pois Euroopasta.
Suomen näkökulmasta suurin riski onkin se, että läntinen järjestys hiljalleen heikentyy sisäisen hajanaisuuden, puutteellisen johtajuuden ja ulkoisten haastajien luoman paineen vuoksi. Näin syntyvä tyhjiö antaisi Venäjän ja Kiinan kaltaisille valtioille enemmän mahdollisuuksia muokata kansainvälisen järjestelmän sääntöjä oman mielensä mukaiseksi. Suomen ja muiden pienvaltioiden osalta tämä tarkoittaisi kasvavaa painetta taipua autoritääristen suurvaltojen tahtoon.
Suomelle ei jäisi läntisestä selkänojasta jäljelle kuin rippeet.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
