Tämä juttu on ensimmäinen osa strategista viestintää käsittelevää sarjaa. Toinen osa julkaistaan ensi viikolla, ja se käsittelee Suomen ulkomaille suuntaamaa viestintää.
Vuosisadan vitsi: Nato on ”puolustusliitto”, pilkkasi kiinalaisdiplomaatti Zhao Lijian englanniksi viestipalvelu Twitterissä kesällä 2022. Mukaan hän liitti kuvakollaasin, jossa oli Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin lisäksiväitetysti pommituskuvia Jugoslaviasta, Afganistanista, Irakista ja Libyasta.
Zhao jakoi kuvan vain pari päivää Naton Madridin-huippukokouksen jälkeen. Kokouksessa Suomi ja Ruotsi oli kutsuttu sotilasliiton jäseniksi.
Zhao on ennenkin härnännyt länttä ja Yhdysvaltoja kärjekkäillä sosiaalisen median kirjoituksillaan. Koronapandemian aikana hänen kaltaisensa kiinalaiset ”susisoturidiplomaatit” levittivät esimerkiksi salaliittoteorioita sosiaalisessa mediassa.
Natoa Kiina arvostelee jatkuvasti. Liittokunnan heinäkuisen Washingtonin-huippukokouksen yhteydessä Kiina moitti Naton julkilausumaa vastakkainasettelusta. Julkilausumassa todettiin, että Kiinan ja Venäjän strateginen kumppanuus heikentää kansainvälistä järjestystä ja että Kiina mahdollistaa Venäjän sotatoimien jatkumisen Ukrainassa.
Kiinan kritiikki ei ole ainoastaan tarkoitettu Nato-maille, vaan se levittää länsikriittistä viestiään Afrikassa ja muualla niin sanotun globaalin etelän maissa.
Suomi on tässä kiistassa puolensa valinnut, mutta Kiinan toistuvat hyökkäykset Natoa vastaan eivät ole herättäneet uutisotsikoita tai julkista keskustelua täällä.
Venäjän uhka sen sijaan on jotakin eksistentiaalisempaa kuin minkään muun autoritaarisen maan: Putinin naamalla myydään lehtiä ja poliitikot soimaavat toisiaan – tai vaikkapa ay-liikettä – itänaapurin ”pussiin pelaamisesta”.
Keskusteluilmapiiri muuttui lopullisesti Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Ensin, keväällä 2022, oli nähtävissä jopa euforista vapautumista. Venäjästä ”voitiin vihdoin puhua suoraan”, suomettumisen luurangot kaivettiin esiin ja 2000-luvun turvallisuuspoliittisia valintoja arvosteltiin.
Sittemmin ilmapiiri on myös myrkyttynyt. Erityisesti sosiaalisen median turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tunteet käyvät kuumina ja ehdotukset ovat kovia. Kanssaihmiset jakavat leimoja epäisänmaallisuudesta ja vaativat milloin itärajan linnoitusta tai kaksoiskansalaisten karkotuksia, milloin valmiuslakia käyttöön. Venäjän pelossa kriittiset näkökulmat on helppo tulkita kotimaan turvallisuuden nakertamiseksi.
Retoriikan keinot ovat luonnollisesti osa poliittisten tavoitteiden edistämistä, ja poliitikoilla on ilmaisunvapaus. Mitä värikkäämpiä ilmaisut ovat, sitä paremmin ne saavat huomiota. Hallituspuolueissa joudutaan kuitenkin miettimään ydinviestien johdonmukaisuutta ja vaikuttavuutta, myös ulkomaiselle yleisölle.
Siihen ei kovin hyvin istunut kokoomuksen kansanedustajan Pekka Toverin viesti X-alustalla kesäkuussa: ”olemme nyt sodassa Venäjän kanssa”.
Toveri puolusti niin sanottua käännytyslakia mutta toisti Venäjän omaa viestiä, jonka mukaan maa olisi ”sodassa kollektiivista länttä vastaan”. Hätkähdyttäväksi kirjoituksen teki se, että sanat tulivat paitsi kansanedustajan, myös Puolustusvoimien entisen tiedustelupäällikön näppäimistöstä.
Toverin väittämään joutui ottamaan kantaa tasavallan presidentti Alexander Stubb lehdistötilaisuudessaan. Stubbin mukaan Suomi ei ole yksiselitteisesti sodassa. Hän kuitenkin jatkoi, että ”sodan ja rauhan välinen viiva on tänä päivänä veteen piirretty. Sodan ja rauhan välinen raja hämärtyy, ja siihen Venäjä tietysti pyrkii.”
Venäjä yrittää vaikuttaa kansalaisiin ja päättäjiin kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tästä saatiin uusia todisteita viimeksi syyskuun alussa liittovaltionpoliisin FBI:n tutkinnassa. Toverin viesti oli bensaa liekkeihin.
Mutta miten on, osaammeko vastata informaatiovaikuttamiseen? Vai hämärrämmekö itse sodan ja rauhan rajaa entisestään?
Ihmisten mielialoihin ja tilannetietoon on jossain määrin mahdollista vaikuttaa suoralla ja selkeällä viestinnällä.
Tämän viranomaisetkin oppivat kantapään kautta korona-aikana. Moni saattaa muistaa, miten poikkeusolojen alkaessa pääministeri Sanna Marin (sd.) jarrutteli, ettei ”nyt ole aika lähteä mökille”. Viruksen esiintyvyyden aaltoillessa hallituksen viestit kansalaisille alkoivat kuitenkin muuttua sekaviksi ja jopa ristiriitaisiksi.
Keväällä 2021 hallitus päättikin keskittää koronatiedotuksen kokonaan valtioneuvostolle. Viestintäosasto lisäavuksi perustettiin strategisen viestinnän tiimi.
Strategisuus viittaa juuri tällaiseen aiempaa suunnitelmallisempaan ja ennakoivampaan viestintään. Usein kyse on poliittisesti tai yhteiskunnallisesti tärkeän asian avainviesteistä, joilla halutaan tavoittaa tietty yleisö. Pandemian aikana viestintäyhteistyö paranikin, vaikka sekavuudelta ei kokonaan vältytty.
Valtioneuvoston kansliassa yhä työskentelevä viestintäpäällikkö Päivi Tampere palkattiin vuonna 2021 tekemään korona-ajan viestintää.
”Korona opetti, että häiriötilanteissa viestiminen on vaikeinta”, Tampere sanoo UP-lehden haastattelussa alkukesästä 2024.
Nykyisin Tampere johtaa neljän ihmisen tiimiä, jonka tehtävä on tukea ministeriöiden strategista viestintää ja seurata Suomeen kohdistuvaa informaatiovaikuttamista. Koordinointia on tarvittu viime aikoina esimerkiksi rajakysymyksiin liittyvässä tiedottamisessa.
Viestinnän yhteensovittaminen on Tampereen mukaan välttämätöntä, koska usein tapahtumat koskettavat monia eri ministeriöitä samanaikaisesti. Viestin täytyy olla selvä ja yhtenäinen, ja jotta viestinnällä on vaikutusta, sen on oltava osa johtamista, hän toteaa. Strateginen viestintä kuuluu myös viranomaisten valmiusharjoitteluun.
Kun Suomenlahden alittava kaasuputki vaurioitui viime lokakuussa, kokoontui Tampereen tiimi yhdessä KRP:n ja neljän eri ministeriön edustajien kanssa suunnittelemaan viestintää. Ensin muodostettiin informaatioympäristön tilannekuva ja selvitettiin taustat, sitten virkakunta muotoili Suomen viestiä.
Ensimmäisenä asiaa kommentoi energia-asioista vastaava ministeri Kai Mykkänen, joka rauhoitteli Suomen kaasujärjestelmän tilan olevan vakaa. Sitten korostettiin varautumista ja huoltovarmuutta – ja tietysti vaurion syyn selvittämistä. Epäiltyä tekijää – kiinalaisalusta – ei tässä vaiheessa kuitenkaan nimetty.
”Strategisen viestinnän päämääränä on saavuttaa jokin tavoite. Myös sanomatta jättäminen voi olla strategista viestintää”, Tampere toteaa.
Hänen mukaansa viestintä onnistui, kun oikeat osapuolet olivat heti yhdessä. Päätöksen Suomen viestistä tekee kuitenkin aina hallitus tai ministeri.
Strateginen viestintä on yksi aikamme muoti-ilmauksista, jota on nostattanut viestinnän ammattimaistuminen ja viestintätoimistojen kasvu. Eräänlaisena sysäyksenä pidetään amerikkalaisprofessori Kirk Hallahanin ja neljän muun tutkijan vuonna 2007 julkaisemaa artikkelia, joka käsittelee strategisen viestinnän määritelmää.
Jossain määrin termi on korvannut sellaiset käsitteet kuin PR- ja vaikuttamisviestintä, jotka mielletään hienovaraisemmiksi vaikuttamisen ja suostuttelen keinoksi.
Yleisen mielipiteen muokkausta on myös propaganda, joka usein liitetään diktatuurien ja autoritaaristen maiden tapaan viestiä, siis aivopesuun.
Propaganda-käsitteellä on synkkä menneisyys. Siksi demokratioiden ajatellaan turvautuvan ihmisten mieliä järjestelmällisesti muokkaaviin keinoihin lähinnä sota- ja kriisitilanteissa. Propagandasta kirjoittaneen tutkija-toimittaja Joonas Pörstin mukaan propagandaa kuitenkin viljellään myös demokratioissa.
Pörsti laskee valkoiseksi propagandaksi esimerkiksi Suomen harjoittaman julkisuusdiplomatian, pääosan yritysten PR-toiminnasta ja mainonnan. Valkoisessa propagandassa viestin alkuperä tiedetään ja viestijä kaunistelee omaa asiaansa, saattaa muokata tietoa tai jättää kertomatta itselleen epämieluisia asioita, mutta pääosin tiedot pitävät paikkansa ja viestintä on avointa.
Amerikkalaiset viestinnän professorit Garth Jowett ja Victoria O’Donnell kirjoittivat 1990-luvulla, että propaganda on viestinnän muoto, jolla pyritään järjestelmällisesti muokkaamaan halutun yleisön asenteita, ajatuksia, käyttäytymistä tai kaikkea tätä. Näin toivottu reaktio edistää propagandistin tarkoitusperiä. Professoreiden mukaan kyse voi olla esimerkiksi valtion virastosta, joka yrittää luoda kansalaisten keskuudessa voimakasta isänmaallisuuden aaltoa tukemaan sotaponnistuksia.
Valkoisen propagandan lisäksi tutkimuskirjallisuudessa puhutaan harmaasta ja mustasta propagandasta, joita Venäjä on harjoittanut jo Neuvostoliiton ajoista lähtien. Tämäntyyppisessä propagandassa viestin lähettäjä ja alkuperä jää epäselväksi tai kyse on suoranaisesta valheesta.
Pörstin mukaan propagandan voima perustuu siihen, että se limittyy kaiken muun vaikuttavan viestinnän ja markkinoinnin kanssa sekä osaksi yhteiskunnallisia olosuhteita. Taitava propagandisti muovaa menetelmänsä yleisön odotusten mukaan niin, etteivät ihmiset sitä edes tajua.
Vastaako siis Suomi valkoisella propagandalla vihamieliseen mustaan propagandaan?
Päivi Tampereen mukaan ei. Hänestä strateginen viestintä ei ole propagandaa, koska kansalaisille ei valehdella eikä mustaa muuteta valkoiseksi. Se ei ole myöskään sokerikuorrutusta, koska viestintään kuuluvat aidot teot, hän selittää.
”Viranomaisviestintä perustuu lakiin. Sen tavoitteena on antaa faktapohjainen kokonaiskuva ja turvata tiedonsaanti. Sen takia meillä ei olisi edes teoriassa mahdollista tehdä niin sanottua propagandaa.”
Medialukutaitoa toistetaan immuniteetin tarjoavana ’hopealuotina’. Se tuudittaa siihen, että olemme suojassa.
Tampere kertoo huomanneensa, että jotkut pitävät strategista viestintää jollain tavalla hähmäisenä, ikään kuin se vähentäisi avoimuutta. Kyse ei ole Tampereen mukaan tästä vaan viestinnän perusasioista: miten Suomi voi viestinnän avulla johdonmukaisesti edistää poliittisia tavoitteitaan ulkomailla ja toisaalta ylläpitää kansalaisten luottamusta viranomaisiin kotimaassa.
Useimmat turvallisuuspolitiikan parissa työskentelevät katsovat, että strategisella viestinnällä viranomaiset voivat ennakoida ja torjua vihamielistä vaikuttamista. Tampere ei ole täysin vakuuttunut kansalaisten kyvystä ymmärtää informaatiovaikuttamista.
Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoitti Helsingin Sanomissa toukokuussa, että Suomea ei ole vielä koeteltu informaatiovaikuttamisessa. Vehkoon mukaan suomalaisiin on kohdistunut vain yksi laaja disinformaatiokampanja: maahanmuuttovastaisten sivustojen yleistyminen vuosina 2015—2016, kun Suomeen oli saapunut runsaita määriä turvapaikanhakijoita. Paljon puhutusta hyvästä medialukutaidostaan huolimatta suomalaiset reputtivat testin, Vehkoo totesi.
Päivi Tampere on samaa mieltä siitä, ettei Suomea ole koeteltu, emmekä tiedä miten kansalaiset reagoisivat ulkovallan vaikutusyrityksiin. Tampereen mukaan ei voida olettaa, että ihmiset olisivat nykyisessä informaatiotulvassa alati valmiudessa ja tunnistaisivat vaikuttamisyritykset.
”Medialukutaitoa toistetaan immuniteetin tarjoavana ’hopealuotina’. Se tuudittaa siihen, että olemme suojassa”, Tampere sanoo.
Täkyjä on ollut venäläisviestimissä ja Telegram-kanavilla, esimerkiksi silloin kun Suomi haki Naton jäsenyyttä. Karkeimmat yritykset ovat olleet verrattain helposti tunnistettavia.
Toukokuussa 2022 eri sosiaalisen median kanavilla jaettiin venäjänkielistä videota, jossa väitettiin näkyvän Venäjän ballistisia Iskander-ohjuksia matkalla Suomen rajalle. Uutistoimisto Reuters ehti ladata videon palveluunsa ja brittiläinen tabloidi Sun spekuloi ydinaseilla ja sodan uhalla. Videolla näkyi kyllä ohjuksia, mutta ei Iskandereja.
Samoihin aikoihin sadat käyttäjät jakoivat toista videoita, jonka mukaan Suomi muka näytti siirtävän kymmeniä panssarivaunuja ja taisteluajoneuvoja Venäjän vastaiselle rajalleen. Jakajien joukossa oli suomalaisia nimiä.
Puolustusministeriö reagoi molempiin videoihin. Viestintäjohtaja Niina Hyrsky kertoo, että medioihin oltiin yhteydessä siitä, ettei rajalla tapahdu mitään poikkeavaa. Reuterskin pahoitteli erhettään, Hyrsky sanoo. Jälkimmäinen video oli helppo paikantaa Tampereen rautatielle. Maavoimat ilmoitti somekanavillaan kaluston olevan matkalla länteen Arrow 22-sotaharjoitukseen.
Yksittäinen somekäyttäjä ei kuitenkaan pysähdy jokaisen videon ja kirjoituksen kohdalla pohtimaan kriittisesti tekijän motiiveja ja tavoitteita, Tampere huomauttaa. Kaikkien ajatteluun vaikuttavat kognitiiviset vinoumat, vahvistusharhat ja stereotypiat – muun muassa. Informaatiovaikuttamisen tavoitteena on vaikuttaa ihmisten tunteisiin ja jyrätä yli rationaalisen ajattelun.
”Ihminen saattaa tietää, että lähde ei ole luotettava. Mutta jos pelko on jo herännyt, sitä ei voi enää järjellä ohittaa”, Tampere sanoo.
Edesmennyt ranskalaisfilosofi Jacques Ellul on todennut, että poliittisesti agitoivaa propagandaa edeltää vuosikymmenien mielipiteen muokkaus, johon voivat osallistua myös kansalaisten syvät rivit. Propagandan tarkoituksena voi olla esimerkiksi synnyttää rationaalisen ja faktoihin perustuvan informaation pohjalta tunteisiin menevä reaktio tai pitkäaikainen vaikutelma.
Venäjän retoriikka Suomea kohtaan on koventunut, ja vaikuttaminen pitäisi Suomessa tunnistaa. Venäjä esimerkiksi viestii aikovansa toimia, jos Suomen kautta kuljetetaan ydinaseita. Tampereen mukaan tämä on psykologista vaikuttamista ja uhkailua, jolla pyritään vaikuttamaan Suomen ydinasekantoihin.
”Venäjä luo itsestään kaikkivoipaista kuvaa, mutta meidän ei pidä mennä siihen mukaan. Silloin tulemme vain toistaneeksi Venäjän viestiä.”
Vaikuttamisyritysten tunnistamista voi vaikeuttaa viestien toistuvuus ja aaltoilevuus. Venäjän näkemyksistä voi syntyä illusorinen totuusvaikutus. Kun viestiä toistetaan riittävästi eri kanavissa, se saa vähitellen uskottavuutta ja ihmiset alkavat pitää väärää tietoa oikeana.
Poliitikot kritisoivat muiden tekemisiä ja sanomisia, kun aikaisemmin kerrottiin mitä hyvää itse on saanut aikaiseksi.
Tutkijoiden Aiden Hoylen ja Josef Šlerkan mukaan Venäjä hyödyntää muuan muassa Neuvostoliiton aikaista ”paloletkustrategiaa” (firehose of falsehood). Se levittää valtavasti väärää tietoa ja luo sitä kautta hämmennystä. Oikea tieto hämärtyy, eivätkä ihmiset tiedä mihin uskoa, varsinkaan poliittisesti herkissä aiheissa.
Näin Venäjä on toiminut esimerkiksi Tšekissä 2010-luvulla. Maasta löytyvät Euroopan suurimmat litiumvarannot, joiden louhintaan liittyy niin globaalia kiinnostusta kuin paikallisten ympäristö- ja aluekehityshuolia. Venäjä onnistui lisäämään tšekkien epävarmuutta levittämällä valhetta, että hallitus sallisi ulkomaisten tahojen hyväksikäyttää maan litiumvarantoja. Tutkijoiden mukaan valhe vaikutti myös puolueiden kampanjoihin vuoden 2017 vaaleissa.
Demokraattisessa yhteiskunnassa on täysin mahdollista, että suomalaiset itse levittävät Kiinan tai Venäjän viestiä ja väärää tietoa. Kaikista ihmisistä ei myöskään tule infosotureita, jolla olisi jokin missio ja tehtävä verkkomaailmassa. On vapaus ajatella mitä haluaa ja tehdä siitä vaikka somevideo.
Venäjän toimet Tšekissä eivät ole ainoita laatuaan. Kiinakin on hyödyntänyt maan paikallismedioita vaikuttamisyrityksissään, esimerkiksi omistusjärjestelyiden kautta, syöttämällä näkemyksiään julkiseen keskusteluun. Vielä parempi Kiinalle, jos uskottava ja iso valtamedia lainaa tämäntyyppisiä syötteitä ilman lähdekritiikkiä ja kontekstia.
Suomalaisiin Kiinan vähäiset mutta sumeilemattomat vaikuttamisyritykset eivät ole laajalti uponneet.
Helsingin Sanomissa vuonna 2019 julkaistu kiinalaismainos pyrki hämmentämään Hongkongin mielenosoitusten syitä. Sittemmin konkurssiin mennyt ja Kiinan valtioon linkittyvä GBTimes-tuotantoyhtiö teki Tampereella 2000-luvun alussa Kiinaa myötäileviä radio-ohjelmia yli 15 vuoden ajan. Vaikka omistuskuviosta ja ohjelmista kirjoitettiin mediassa, sosiaalisessa mediassa ei nähty pöyristymisen aaltoa. Olihan somekin toisenlainen.
Vaikeampaa sen sijaan on ohittaa yhä kultivoituneempia ja vuosia kestäviä vaikuttamispyrkimyksiä – Kiinan tapauksessa mielikuvia. Pitkällä aikavälillä Kiina nimittäin pyrkii ennen kaikkea luomaan itsestään siloteltua kuvaa eli käytännössä hallitsemaan sitä, miten Kiinasta puhutaan.
Kiinalle sopii hyvin, jos siitä puhutaan ”rauhantahtoisena”, sen nousua maailmanmahdiksi katsotaan ikään kuin väistämättömänä, tai jos kerrotaan, kuinka sen monumentaalinen talouskasvu on nostanut miljoonia köyhyydestä.
Hämmennystä ainakin syntyi Suomenlahden kaasuputken katkettua vuosi sitten. Aluksi monien sormet osoittivat Venäjään, mutta ennen pitkää selvisi, että kyseessä oli kiinalainen laiva. Jälkikäteen monen oli vaikea niellä, miksi Kiina tekisi tällaista Suomelle, vielä uudelle Nato-maalle.
Merivoimien merioperaatiokeskuksen päällikkö Toni Joutsia kertoi elokuussa Suomen tienneen vuorokaudessa, mikä rikkoi Balticconnector-putken.
”Me tiesimme jo tässä vaiheessa, kun media vielä kaksi viikkoa pelasi ja arvuutteli, erinäköiset asiantuntijat arvuuttelivat missä mennään”, hän totesi Turussa pidetyssä Eurooppa-foorumissa.
Oliko siis Suomen strateginen viesti, ettei epäiltyä syyllistä kerrottu?
Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa, Kiina pyrkii luomaan itseensä myötämielisesti suhtautuvaa talouden ja politiikan eliittiä, joka pitää hyviä taloussuhteita Kiinaan järkevinä ja realistisina. Samaan aikaan Kiina vihjailee aikeistaan investoida maahan, taannoin esimerkiksi Helsingin ja Tallinnan väliseen tunneliin.
Joidenkin arvioiden mukaan Kiinan vaikuttamisen keinot ovat kuitenkin koventuneet, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Kiina jäljittelee myös Venäjän toimintatapoja. Syksyllä 2023 Kiinan valtio-omisteisen Global Timesin toimittajat esimerkiksi pitivät yhteistilaisuuden tunnetun venäläisen RT:n päätoimittajan Margarita Simonjan kanssa.
Kun Kiinan luomat mielikuvat pikkuhiljaa uppoavat, niitä on vaikeaa muuttaa.
Venäjä on jo pitkään hyödyntänyt länsimaisia somepalveluita omiin tarkoitusperiinsä. Se on iskenyt kiilaa joidenkin vaalien alla ja toisaalta pyrkinyt pitkäjänteisesti muokkaamaan yleistä mielipidettä. FBI:n syyskuussa julkaistun tutkinnan mukaan Venäjän tavoitteena on kylvää Euroopan maiden sisäistä eripuraa ja epäluottamusta Yhdysvaltoja kohtaan sekä heikentää tukea Ukrainalle. Samaa monet kansainvälisen politiikan tutkijat ovat puhuneet jo pitkään.
Suomalainen keskustelu sosiaalisessa mediassa on erittäin polarisoitunutta, katsoo viestinnän tutkija, koulutuspäällikkö Elisa Kannasto. Hänen mukaansa jakautuminen näkyy kaikessa viimeaikaisessa tutkimuksessa, ja varsinkin poliitikkojen perinteisesti suosimalla X-alustalla.
”Kärkipoliitikot lähtevät nyt negaatioiden kautta. He kritisoivat muiden tekemisiä ja sanomisia, kun aikaisemmin kerrottiin mitä hyvää itse on saanut aikaiseksi”, Kannasto kuvailee politiikan ammattilaisten somekirjoittelua. Hän tutkii poliitikkojen sosiaalisen median viestintää Seinäjoen ammattikorkeakoulussa sekä Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkimusryhmissä.
Kannaston mukaan tunnepitoista someviestintää suomalaispoliitikot tekevät kuitenkin vaihtelevasti. Pääministeriasema luo esimerkiksi etäisyyttä: Orpon sävy on rauhoittelevampi kuin rivikansanedustajan.
Alun perin poliitikot ovat ryhtyneet käyttämään sosiaalista mediaa, jotta he voivat hallita omia viestejään tai ujuttaa somen kautta agendaansa perinteiseen mediaan. Joku voisi sanoa, ettei toiminnassa ole mitään uutta. Poliitikot ovat ennenkin edistäneet puheillaan omia tavoitteitaan. Myös Urho Kekkonen teki strategista viestintää, vaikka sitä ei sillä nimellä kutsuttu, Kannasto muistuttaa.
Presidenttinä Kekkonen hallitsi sitä, miten asioista kerrottiin, mitä toimittajille sanottiin, mitä kansalaiset saivat tietää ja mitä eivät. Enää tiedonkulkua ei ole mahdollista kontrolloida samalla tavalla, ja poliitikoilta odotetaan nopeita reaktiota uutistapahtumiin.
Kun tietoa jostakin tapahtumasta on vähän, tukeutuu perinteinen mediakin nopeasti sinkoileviin somekommentteihin. Nopeissa uutistilanteissa toimittajilla on silti vastuu tarkistaa tietojen alkuperä. ”Tiedonpesussa” arvostetut valtavirran uutisvälineet antavat uskottavuutta vahvistamattomille ja tuntemattomasta lähteestä peräisin olevalle ”tiedolle”, joka onkin lähtöisin esimerkiksi venäläisestä tai kiinalaisesta sylttytehtaasta.
Autoritaaristen maiden lisäksi muutkin tahot ovat omaksuneet sosiaalisen median keinoja mielipideympäristön muokkaukseen. Ruotsissa paljastui laitaoikeiston systemaattinen työ somevouhotuksen tuottamiseksi.
TV4:n Kalla Fakta -ohjelma seurasi vuoden ajan, kuinka ruotsidemokraattien viestintäosasto pyöritti veronmaksajien rahoilla ”trollitehdasta”. Puolue maksoi ainakin kahdelle somevaikuttajalle sisältönsä levittämisestä ilman mainintaa puolueyhteydestä. Ohjelma osoitti puolueen hoitavan 23 epämääräistä sometiliä Tiktokissa, Youtubessa, Instagramissa ja Facebookissa.
Voiko käydä niin, että demokratioissakin herää kiusaus käyttää likaisia keinoja ”kunhan ne johtavat hyvään päämäärään”?
Amerikkalainen verkkomedia The Intercept kertoi maaliskuussa 2023, että Yhdysvaltojen asevoimien erikoisjoukoissa valmistaudutaan syväväärennösten eli niin sanottujen deepfake-videoiden käyttöön yhtenä keinona hämätä vastustajaa. Deepfake-teknologian ongelmat tunnistetaan myös Yhdysvaltojen viranomaisten keskuudessa, ja monet asiantuntijat ovat varoittaneet tekoälyyn liittyvien metodien vaaroista.
Valtioneuvoston kanslian Päivi Tampere toteaa ykskantaan, ettei Suomi lähde bottiarmejoihin tai keskustelun hämmentämiseen. Se olisi vastoin demokratian periaatteita.
Avoimen poliittisen debatin puolesta puhuvat poikkeuksetta kaikki tätä juttua varten haastatellut: erimielisyyksille on oltava tilaa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, muuten Suomi alkaa muistuttaa autoritaarista maata.
Ideaalitilanteessa kotimaassa käytäisiin moniääninen ja kriittinen keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, sovittaisiin linja ja viestittäisiin se yhtenäisenä ulkomaille, sanoo eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jukka Kopra (kok.).
”Hyvältä ei näytä, jos pienenä maana meillä olisi sekava linja”, Kopra sanoo haastattelussa toukokuussa.
Se on kuitenkin vain ihanne.
Esimerkiksi Ukrainan suhteen Suomen linja on yhtenäinen. Strateginen viesti on pitkään ollut, että Suomi tukee Ukrainaa niin kauan kuin on tarpeen. Washingtonin Nato-huippukokouksessa yksi Suomen tavoitteista oli varmistaa, että Nato pystyy viestimään selväsanaisesti Ukrainan tuen jatkumisesta. Siinä se myös onnistui. Laajemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä, kuten Gazan konfliktin tai kehitysavun kohdalla, mielipiteet jakautuvat, Kopra toteaa.
Onko niin, että me vain istumme ja odotamme että meitä ammutaan ja sitten yritämme väistää.
Korprasta on kuitenkin selvää, että Suomen ulkopoliittisen linjan päättää valtioneuvosto yhdessä presidentin kanssa ja hallitusohjelman mukaisesti. Strategisen viestinnän toteutuksessa hän kiinnittäisi kuitenkin huomiota siihen, ettei viestistä tule pelkkä pääministeripuolueen narratiivi. ”Ääriesimerkkinä on Unkari, jossa strateginen viestintä on valtapuolueen viestintää.”
Parhaillaan Valtioneuvosto päivittää strategisen viestinnän toimintamallia osana turvallisuusjohtamisen kehittämistä. Tästä sovittiin hallitusohjelmassa. Kopran mielestä hallitusohjelman kirjaukset eivät kuitenkaan riitä. Hän haluaisi laajan ja kokoavan strategian, joka keskittyisi erityisesti psykologiseen puolustukseen.
”Olemme takamatkalla informaatiovaikuttamisen torjunnassa. Perusosaaminen Suomessa on hyvää, mutta se on hajanaisesti eri paikoissa”, Kopra sanoo.
Valtioneuvoston strategisen viestinnän tiimin vuosibudjetti on noin 467 000 euroa. Suomessa strategista viestintää ja informaatiovaikuttamisen torjuntaa tekevät myös muut viranomaiset omilla budjeteillaan.
Ruotsissa taas informaatiovaikuttamisen torjunnasta vastaa psykologisen puolustuksen virasto MPF, joka työllistää noin 60 ihmistä. Viraston vuosibudjetti vuosille 2024–2026 on yli seitsemän miljoonaa euroa.
Edellisellä vaalikaudella huhtikuussa 2022 Kopra teki yhdessä edustajakollegoidensa kanssa toimenpidealoitteen kansallisen informaatioturvallisuuden strategian laatimisesta. Hänestä aiheen vakavuutta ei ole vieläkään täysin ymmärretty. Selvää käsitystä ei ole siitä, mitä uhkia on, miten mielipidevaikuttaminen ilmenee, kuka vastaa käytännössä ja miten puolustusta johdetaan.
”Onko niin, että me vain istumme ja odotamme että meitä ammutaan ja sitten yritämme väistää”, Kopra pohtii.
Eniten hän on huolissaan yhteiskuntaan kohdistuvista syvemmistä vaikuttamisyrityksistä, joita tuskin edes havaitaan. Mitä vaaroja emme tunnista, Kopra kysyy.
Jos johonkin, poliitikot voivat vaikuttaa suomalaiseen keskusteluilmapiiriin. Virkakunta ainakin yrittää, mutta onnistuuko se?
Puolustusministeriön viestintäjohtaja Niina Hyrsky katsoo, että puolustushallinto on yrittänyt rauhoitella kuumana käyvää keskustelua. Esimerkiksi keväällä aloittaneen Puolustusvoimain komentajan Janne Jaakkolan ensimmäiset ulostulot ovat olleet Hyrskyn mielestä rauhoittelevia ja pragmaattisia. Tunteikas sävy julkiseen keskusteluun ei ainakaan tule puolustushallinnosta, hän sanoo alkukesän haastattelussa.
Jonkinlainen turvallisuuspoliittisen puheen murros on kuitenkin käynnissä. Entisten ammattisotilaiden äänet nousevat esiin. Eduskuntaan valittiin yli vuosi sitten kuusi entistä upseeria, joista korkea-arvoisin oli entinen Puolustusvoimain komentaja. Perinteisesti sotilaat eivät ole osallistuneet politiikkaan.
Kenraalimajuri evp. Pekka Toverin sotakommentin voisi miettiä myös päinvastaisen analogian kautta. Mitä tapahtuisi, jos joku poliitikoistamme vaatisi Ukrainan tuen lopettamista valtiontalouden säästökeinona? Tai mitä jos vaatimus olisikin syväväärennös, joka olisi luotu tekoälyn avulla epäluuloa herättämään? Miten Suomen turvallisuuden vastaiseen viestiin puututtaisiin?
Kun Toverin kommentti ei ollut Suomen etujen mukainen, valtionjohto reagoi ensin vaikenemalla. Kokoomuksen ministerit eivät ottaneet asiaan mitään kantaa, presidentti teki sen kysyttäessä kuusi päivää myöhemmin.
Ainoa näkyvä kokoomuslainen, joka avasi suunsa, oli Jukka Kopra. Hän sanoi Helsingin Sanomille heinäkuun alussa, ettei halua arvostella Toveria, koska kansanedustajalla on puheoikeus. Hän kuitenkin itse pitäytyi tiukassa tulkinnassa: ”Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa.”
Se kuulostaa eittämättä strategiselta viestiltä.
Mutta mitä Kopra sitten ajattelee kesän kohusta kaksi kuukautta myöhemmin, kun pöly on laskeutunut?
Hän korostaa yhä pitävänsä kiinni sotakäsitteen tiukasta tulkinnasta, mutta ei tekisi tapauksessa liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
”Se oli normaalia yhteiskunnallista keskustelua. Sellaista pitää voida käydä. Ei meidän pidä keskustelua pelätä”, Kopra toteaa puhelimessa.
Lähteenä on käytetty teoksia Propagandan lumo (2017) ja Propaganda & Persuasion (6th Edition, 2015) sekä artikkeleita Cause for concern: The continuing success and impact of Kremlin disinformation campaigns (Hybrid CoE 2024), China as a hybrid influencer: Non-state actors as state proxies (Hybrid CoE 2021) ja Government Use of Deepfakes: The Questions to Ask (CSIS 2024).
