Viime aikoina Suomessa on nähty poikkeuksellisia irtiottoja ulkopolitiikan tontilla.
Ensin ulkomaankaupan ministeri Ville Tavio ilmoitti, ettei Suomi lähde mukaan Ukrainan jälleenrakennuskonferenssin yhteydessä perustettuun tasa-arvoliittoumaan, koska sen tarkoitus on edistää myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa. Sitten maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah jätti tp-utvassa eriävän mielipiteen Suomen äänestyspäätöksestä YK:ssa. Suomi äänesti sen puolesta, että Israelin siirtokunnat miehitetyillä palestiinalaisalueilla todetaan laittomiksi.
Näkyvät erimielisyydet ovat ymmärrettävästi herättäneet porua, sillä Suomessa on totuttu siihen, että ulkopolitiikassa vallitsee konsensus ja mahdolliset riidat jätetään suljettujen ovien taakse. Toimintaympäristö on kuitenkin muuttunut – ja muuttumassa on Suomikin.
Naton jäsenenä Suomen ulkopolitiikka ei välttämättä tunnu poliitikoista enää samanlaiselta selviytymisen kysymykseltä kuin sotilaallisesti liittoutumattomana maana Venäjän ja lännen rajalla. Ulkopolitiikasta on tulossa entistä enemmän tavallinen politiikan osa-alue muiden joukossa.
Tavallisesta politiikasta on sallittua tehdä irtiottoja jopa hallituksen sisällä, varsinkin jos kannatus laskee ja tarve viestiä omille kannattajilleen nousee.
Erilaisten mielipiteiden julkinen esittäminen kuuluu demokratiaan – kuten myös se, että oppositio haastaa ja kritisoi hallitusta. Oppositio on kritisoinut hallituksen toimintaa ulkopolitiikassa monesta eri näkökulmasta: yhteistä linjaa rikotaan, johtajuus puuttuu ja Suomelle voi aiheutua mainehaittaa.
Oma havaintoni on, että Suomen maine ulkomailla on hyvä ja Nato-jäsenyyden myötä se on vahvistunut entisestään. Suomea pidetään sitkeänä pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Ulkomaisten toimittajien ja päättäjien delegaatiot käyvät Suomessa vuoron perään ihmettelemässä milloin väestönsuojia, milloin informaatiovaikuttamisen vastustuskykyä.
Kansainvälinen kiinnostus Suomesta on kuitenkin pinnallista, ja sellaisena se pienen maan kohdalla varmasti pysyykin.
Kotimaassani Tšekissä Suomesta uutisoidaan maan kokoon nähden suhteellisen paljon. Vaikka tšekkiläinen media seurasi jonkin verran hallituksen viime kesän rasismikohuja, eivät ne näytä huonontaneen tšekkien Suomi-kuvaa. Tavion ja Essayahin viimeaikaiset ulostulot eivät Tšekissä edes ylittäneen uutiskynnystä.
Euroopassa tapahtuu tällä hetkellä paljon isompia asioita, ja erimielisyys ulkopolitiikassa on muualla varsin tavallista.
Median lisäksi Suomen tapahtumia seuraavat eri maiden suurlähetystöt, jotka raportoivat niistä omille hallituksilleen. Ulkopolitiikan kannalta kaikista tärkeimpiä ovat kuitenkin kahden- ja monenväliset tapaamiset päättäjien ja virkamiesten kesken.
Tästä näkökulmasta Suomen tärkeimpiä henkilöitä ovat presidentti, pääministeri ja ulkoministeri. Sen lisäksi, että kaikki nämä pestit ovat nyt kokoomuksen hyppysissä, näyttävät Alexander Stubb, Petteri Orpo ja Elina Valtonen olevan hyvin samanmielisiä ulkopolitiikan keskeisistä kysymyksistä. Vaikka hallitus kokonaisuutena näyttää riitaiselta, nämä kolme ulkopoliittista kärkikasvoa välittävät kansainvälisillä foorumeilla todennäköisesti hyvin yhtenäistä viestiä.
Vastaavasti Sanna Marinin hallituksen ja presidentti Sauli Niinistön ulkopoliittinen yhteistoiminta näytti ulospäin suhteellisen yhtenäiseltä, tai ainakin yhtenäisemmältä kuin Orpon hallituksen. Mutta ruotsalaisten toimittajien Maggie Strömbergin ja Torbjörn Nilssonin kirja Högt over havet – så övergav Sverige alliansfriheten paljastaa, että Suomen kanta niinkin keskeisessä kysymyksessä kuin Nato-jäsenyydessä hämmensi niinkin keskeistä kumppania kuin Ruotsia. Syynä oli Marinin ja Niinistön ristiriitainen viestintä. Mutta siitäkin selvittiin.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ulkomaalaisesta perspektiivistä seuranneena sanoisin, että nyt nähdyt irtiotot ovat enemmän tavallista sisäpolitiikkaa kuin iso ulkopoliittinen riski. Sellainen niistä voisi muodostua vasta, jos kyse olisi jatkuvista riidoista, jotka koskisivat tärkeimpiä linjoja.
Aiempi järkkymätön yksimielisyyskään ei ollut ongelmatonta. Ensin se pidätteli Suomea käymästä kunnollista keskustelua Suomen Nato-jäsenyydestä. Kun jäsenyyttä sitten haettiin, se tehtiin kovassa kiireessä niin turvattomassa tilanteessa, ettei taaskaan pystytty kunnolla puimaan sitä, miltä Suomen jäsenyys tulisi näyttämään.
Vasta aika näyttää, johtuvatko irtiotot Orpon hallituksen kokoonpanosta ja toimintadynamiikasta, vai ovatko ulkopoliittiset väännöt tulleet Suomeen jäädäkseen. Ainakin ulkopoliittisesta keskustelusta on tullut entistä avoimempi ja moniäänisempi. Tätä keskustelua voimme käydä ihan rauhassa, eikä tarvitse alituiseen miettiä, mitä meistä muualla ajatellaan.
Parempi olisi keskittyä siihen, mitä me ajattelemme itsestämme ja millaista ulkopolitiikkaa haluamme.
Kirjoittaja on strategisen analyysin opiskelija, joka haluaa tuoda suomalaiseen keskusteluun keskieurooppalaista näkökulmaa.
