Aikaamme hallitsee kokemus kiihtyvästi etenevästä muutoksesta.
”Olen yrittänyt melkein koko aikuisikäni ymmärtää nopeasti muuttuvaa maailmaa”, kirjoittaa puolustusteollisuuden lobbari Henri Vanhanen yhdessä ministeri Jaakko Iloniemen kanssa laaditun teoksen alkusanoissa.
Useita maailmanpolitiikan muutossyklejä todistanut Iloniemi pohdiskelee globaalin järjestelmän muuttuvia ja muuttumattomia, rakenteellisia piirteitä. Kirja alkaa, kuten monet teokset nykyisin, Mauno Koiviston sitaatilla: ”Kun tapahtuu paljon odottamatonta, aletaan odottaa, että tapahtuisi lisää odottamatonta.”
Iloniemi vaikuttaa silti olevan aidon hämmästynyt ja yllättynyt nykymenosta maailmalla. Tarve ymmärtää muutosten taustalla olevia hitaampia pohjavirtoja ja mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja on tuonut eri ikäpolvia ja kokemusmaailmoja edustavat kirjoittajat yhteen.
Kirjan tavoitteena on katsoa kuluvan vuosisadan muutostrendejä valtiokeskeisestä perspektiivistä. Lajityypiltään se edustaa hyvinkin perinteistä, suurvaltojen nousua ja laskua mittailevaa geopolitiikan koulukuntaa. Valtioiden valta on lähtöisin aineellisista ja aineettomista resursseista ja kyvystä hyödyntää niitä.
Kirjan ensimmäisessä osassa hahmotetaan vuosisadan kilpajuoksun lähtötilannetta, jossa suurimmat muutosvoimat liittyvät väestönkasvun vaikutuksiin ja globaalin etelän vahvistumiseen. 1900-luvulla muotoutuneet kansainväliset instituutiot, sopimukset ja poliittiset ideologiat ovat taakse jäänyttä elämää.
Toisessa osassa katse kohdistuu Yhdysvaltojen, Kiinan ja Euroopan unionin muodostamaan nykyisen maailmanjärjestelmän kolmen kärkeen. Iloniemen katsaus Yhdysvaltoihin on erinomainen tiivistys vanhan supervallan tilanteeseen ja näkymiin. Sama pätee Vanhasen Kiina-analyysiin.
Eurooppa koskeva luku on sen sijaan hajanainen. Se on harmi, koska kuten kirjan loppudialogissa todetaan, tarjoaa globaalin järjestelmän nykyinen myllerrys EU:lle uhkien lisäksi myös merkittäviä mahdollisuuksia.
Tämän jälkeen katse kohdistuu haastajajoukkoon, josta on poimittu lyhyeen tarkasteluun merkittävää valtapotentiaalia omaavia valtioita Latinalaisesta Amerikasta Afrikkaan ja Etelä-Aasiaan. Mahdollisuudet ovat suuria, mutta Intian ja muiden kasvumaiden kyky muuntaa resurssejaan poliittiseksi vallaksi on suuri kysymysmerkki. Brics-yhteisöä koossa pitävä liima ei tekijöitä vakuuta lainkaan.
Rauhaton maailma tuottaa maailmankuvallista yhtenäisyyttä, vaikka kirjoittajilla on noin 60 vuoden ikäero. Molemmat katsovat asioita geopoliittisen realismin linssien läpi. Vaikka kirja päättyy tekijöiden väliseen dialogiin sen kantavista teemoista, eivät he näy olevan eri mieltä monestakaan asiasta. Miten Iloniemi vastailisi Vanhasen ikäpolvea edustavan, ydinaseriisuntaa vimmaisesti edistävän rauhanaktivistin näkemyksiin? Se olisi kiinnostavaa luettavaa.
Maailma hahmottuu valtioiden pelilautana, jolla kukin toimija pyrkii turvaamaan etujaan. Suurvallat erottuvat muista siinä, että niille ei riitä selviytyminen, vaan ne myös pyrkivät menestymään ja kasvattamaan vaikutusvaltaansa. Kuten kirjassa kiteytetään, suurvallat erottuvat muista paitsi resursseillaan, myös halullaan olla suurvaltoja.
Tekijöiden silmissä elämme aatteiden jälkeisessä ajassa. Resurssit ratkaisevat. Näin voi ollakin, mutta kirjassa ei avata miten ja millä ajatuksin eri toimijat, valtiot ja ihmisryhmät siinä tapauksessa asettavat tulevaisuuteen liittyviä tavoitteitaan. Mistä kumpuaa suurvaltojen halu – tai joidenkin haluttomuus – nousta järjestelmän huipulle? Ovatko kaikki Trumpin kaltaisia diilintekijöitä, jotka kahmivat valtaa itselleen vain vallan vuoksi?
Olettaa voi, että myös muut vaikuttimet motivoivat suurvaltojen johtajia. Modernin ajan ideologiat ovat väljähtyneet, mutta maineen ja kunnian tavoittelu ei näytä vähentyneen. Ideoihin ja identiteetteihin liittyvät teemat jäävät resursseihin keskittyvässä tarkastelussa kuitenkin katveeseen.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian professori.
