Kaksinaismoraali. Tämä sana kuvaa parhaiten länsimaiden suhtautumista kansainväliseen sääntöperustaiseen maailmanjärjestykseen.
Juhlapuheissa ja kommunikeoissa muistetaan julistaa tukea sääntöpohjaiselle järjestykselle ja sen perustan muodostaville kansainvälisille sopimuksille. Käytännössä puheista tekoihin siirtyminen riippuu kuitenkin usein siitä, minkä maan tai toimijan rikoksista on kyse.
Tämä jännite näkyy myös Suomen uudeksi ulkopolitiikan linjaksi valitsemassa ”arvopohjaisessa realismissa”. Juhlapuheissa painotetaan arvoja, muutoin realismia – eli hiljaisuutta.
Dilemmaa voidaan avata katsomalla tätä kaksinaismoraalin lähihistoriaa. 1990-luvun alku oli ihmisoikeuksien kulta-aikaa. Länsi oli voittanut kylmän sodan ja pystyi monia vuosia yksin päättämään kansainvälisestä agendasta. Puhuttiin jopa historian lopusta: läntinen markkinatalouteen ja edustukselliseen demokratiaan perustuva yhteiskuntamalli leviäisi kaikkialle.
Sen keskiössä olisi ihmisoikeuksien kunnioitus, joskin rajoitettuna vapausoikeuksiin. Taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksia ei juurikaan puhuttu.
Ensimmäinen särö tähän kiiltokuvaan tuli Euroopan sisältä. Entisen Jugoslavian hajoamissodat toivat keskitysleirit, kidutuksen ja tappamisen takaisin omalle mantereellemme. Tähän piti jotenkin reagoida, joten Haagiin perustettiin sodassa tapahtuneita rikoksia tutkiva YK:n tribunaali.
Yhtä vakavia ihmisoikeusloukkauksia tapahtui tietenkin kaikkialla, mutta juuri Jugoslavia oli Euroopalle häpeätahra, johon piti puuttua. Pian perustettiin toinenkin YK:n tribunaali tutkimaan Ruandan kansanmurharikoksia. Siihen piti suostua, koska Eurooppa oli saanut oman tribunaalinsa.
Samalla ihmisoikeusjuristit herättivät henkiin kauan uinuneen projektin pysyvästä kansainvälisestä rikostuomioistuimesta (ICC), jossa voitaisiin tuomita sotarikoksiin ja vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneitä henkilöitä. Tuomioistuimen peruskirja saatiin valmiiksi 1998 ja neljä vuotta myöhemmin perustettiin ICC.
Tällä välin maailma oli jo kuitenkin muuttunut.
Terrori-iskut Yhdysvaltoihin syyskuussa 2001 pysäyttivät kansainvälisen oikeusjärjestelmän kehityksen lähes kokonaan. Iskuista alkaneessa ”terrorisminvastaisessa sodassa” tapahtui vakavia ihmisoikeusloukkauksia, ja niihin syyllistyivät myös läntiset joukot. Tapauksia ei kuitenkaan koskaan käsitelty uudessa tuomioistuimessa, vaatimuksista huolimatta.
Sen sijaan ICC keskittyi alkuvuosinaan syyttämään, pidättämään ja tuomitsemaan afrikkalaisia sotaherroja. Rohkein veto oli Sudanin presidentin Omar al-Bashirin etsintäkuuluttaminen, joskaan häntä ei ole saatu oikeuden eteen. Tuomioistuimen agenda näyttäytyi sen verran yksipuolisena, että Afrikassa sitä kutsuttiin vitsikkäästi nimellä International Colonial Court. Uutisissa ICC näkyi vain harvoin.
Nyt 20 vuotta myöhemmin Kansainvälinen rikostuomioistuin on taas kaikkien huulilla. Ja taas kerran siihen vaadittiin eurooppalainen murhenäytelmä: Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan.
Pidätysmääräyksen julkistaminen presidentti Vladimir Putinista oli maailmanluokan uutinen, ja lännessä ylistettiin taas kansainväliseen oikeuden sääntöihin perustuvaa järjestelmää.
Kun ICC:n pääsyyttäjä viime vuonna vaati myös Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun ja silloisen puolustusministerin Yoav Gallantin pidättämistä, ylistyskuoro ei ollut yhtä yksimielinen. Samanaikaisesti YK:n ylimmässä oikeuselimessä, Kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICJ), vireillä oleva Etelä-Afrikan nostama kanne Israelia vastaan palestiinalaisten kansanmurhasta ei liioin ole herättänyt lännessä suurta innostusta.
Kahden tuomioistuimen ero on siinä, että Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC syyttää yksilöitä, kun taas Kansainvälisessä tuomioistuimessa ICJ:ssä vastaajana on valtio.
Kansanmurhakanteen käsittely tulee kestämään vuosia, mutta tuomioistuin on jo ehtinyt antaa Israelille useita sitovia väliaikaismääräyksiä. Niitä se ei kuitenkaan ole noudattanut, eivätkä länsivaltiot eivät juurikaan ole älähtäneet Israelille määräysten toimeenpanon laiminlyönnistä.
Kansainvälinen tuomioistuin totesi viime kesänä myös Israelin palestiinalaisalueiden vuosikausia jatkuneen miehityksen laittomaksi ja vaati sen purkamista. Syksyllä YK:n yleiskokous vahvisti hyvin suurella enemmistöllä tämän päätöksen ja vaati Israelin miehityskoneiston ja laittomien siirtokuntien poistamista vuoden sisällä. Suomikin äänesti päätöslauselman puolesta.
Siihen se onkin jäänyt. Suomi ja EU eivät ole laittaneet tikkuakaan ristiin, jotta Israel noudattaisi maailmanjärjestön ja sen ylimmän tuomioistuimen päätöksiä. Eivät siirtokunnat kuitenkaan itsestään häviä.
Suomi ei ole reagoinut Etelä-Afrikan nostamaan kanteeseen, saati että sitä olisi lähdetty tukemaan – kuten tehtiin kun Venäjää syytettiin samassa tuomioistuimessa.
ICC:n pidätysmääräysten jälkeen ulkoministeri Elina Valtoselta tuli lyhyt tiedote, jossa hän totesi Suomen tukevan tuomioistuinta. Hyvät suhteet ja kaupankäynti Israelin kanssa jatkuvat menossa olevasta kansanmurhasta huolimatta.
Jotta kansainvälinen oikeus toimisi tasavertaisesti, valikoivuudesta pitää tulla loppu. Tätä suuri osa maailman valtioista haluaa. Jos älähdetään ja asetetaan pakotteita vain silloin kun syytettynä on ideologinen vastustaja, on kyse kaksinaismoraalista.
Maailma olisi parempi paikka, jos länsimaat, kuten Suomi, jatkossa toimisivat enemmän arvopohjaisesti. Niin sanoissa kuin teoissa.
Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen osaston pitkäaikainen toiminnanjohtaja, joka iloitsee taas kerran päivien pitenemisestä ja odottaa innolla hiihtoretkiä aurinkoisilla keväthangilla ja sen jälkeen kesää, joka sieltä aina lopulta tulee.
