Yhdysvaltalainen emeritusprofessori Joshua Goldstein ja ruotsalainen insinööri Staffan Qvist esittävät kirjassa A Bright Future, että ydinvoima on tärkein keino leikata päästöjä. Väitteessään he nojaavat ennen kaikkea Ruotsin ja Ranskan kokemuksiin.
Kirjoittajien kanssa on helppo olla monesta samaa mieltä. Ilmastokriisi on ihmiskunnalle eksistentiaalinen uhka. Eri energiamuotoja pitää punnita kiihkottomasti. Hiilivoima on verrattomasti haitallisempaa kuin ydinvoima. Monet ydinvoiman vastustajien perusteluista ovat huteralla pohjalla.
Sitten ote pettää. Kirjan alaotsikko on mahtailevasti »miten jotkin maat ovat ratkaisseet ilmastonmuutoksen ja miten muut voivat seurata». Mallimaiksi nostetut Ruotsi ja Ranska ovat kuitenkin yhä kaukana kestävästä päästötasosta.
Kirjoittajien uskossa ydinvoiman mahdollisuuksiin on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnä menneen perusteella ei kannata ennakoida tulevaa. Goldstein ja Qvist toteavat oikein, että Ruotsi ja Ranska onnistuivat taannoin rakentamaan ydinvoimaa nopeasti. Tämän ansiosta maiden sähköntuotanto on selvästi vähäpäästöisempää kuin uusiutuvalla energialla kerskailevissa Saksassa ja Tanskassa.
Maailma 1980-luvulla näytti kuitenkin kovin erilaiselta kuin 2010-luvulla. Tuolloin tuuli- ja aurinkovoima olivat tähtitieteellisen kalliita, nykyään Suomessa tuulivoima on halvin sähkön lähde – ja selvästi halvempi kuin uusi ydinvoima.
Takavuosina ydinvoimaa pystyttiin rakentamaan länsimaissakin nopeasti ja kohtuuhintaan, koska turvallisuusnormit olivat löyhempiä ja samoja reaktorimalleja rakennettiin useita. Viime aikojen hankkeet ovat kuitenkin uponneet pitkien viivästysten ja paisuvien kulujen suohon.
Toiseksi yksittäisten maiden kokemuksia ei voi yleistää määräänsä enempää. Se mikä on toiminut Ruotsissa ja Ranskassa, ei välttämättä toimi kaikkialla. Osassa maita haasteena ovat luonnon riskit kuten maanjäristykset. Toisissa jarruina ovat korruptio ja levottomuudet. Kolmansista puuttuu teknistä osaamista ja riippumaton valvonta.
Kirjoittajat kuittaavat ydinmateriaalien leviämisen riskin viitaten muun muassa kansainväliseen sopimusjärjestelmään – ja siihen, että valtiot eivät enää sodi keskenään. Väitteet tuntuvat uskaliailta aikana, jona Yhdysvallat on vetäytynyt Iranin kanssa solmitusta ydinsopimuksesta ja ohjuksia rajoittavasta INF-sopimuksesta.
Ydinvoiman ja uusiutuvan energian vertailussa kirja lankeaa epäsuhtaiseen kohteluun. Kirjoittajat summaavat ydinjäteongelman toteamalla, että tieteellisestä ja teknisestä näkökulmasta se on epäkysymys (nonissue). Aurinkopaneelien loppukäsittely taas on kirjoittajien mukaan myrkyllistä, ja usein siitä vastaavat lapset köyhissä maissa.
Teos on sujuvasti kirjoitettu ja hyvin taustoitettu ydinvoimapamfletti. Energiakeskusteluun perehtymättömälle se voi tarjota uusia näkökulmia, jopa oivalluksia. Kokonaisratkaisua ilmastokriisiin hakeva joutuu kuitenkin pettymään.
Kirjoittaja työskentelee Sitrassa hiilineutraali kiertotalous -teeman vanhempana neuvonantajana.
