Turkissa vuonna 2002 valtaan noussut Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) oli alun perin myönteinen esimerkki poliittisen islamin ja liberaalin demokratian yhteensovittamisesta. Sillanrakentajalle nähtiin suuri tarve terrorismin vastaisen sodan ilmapiirissä.
Kun AKP:n johtaja Recep Tayyip Erdoğan sitten vahvisti otettaan maan johdossa, alkoi reformien suunta muuttua. AKP on edelleen selvästi Turkin suosituin puolue, mutta se on ottanut käyttöönsä alati kovenevia otteita poliittisia vastustajiaan kohtaan.
Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Toni Alarannan mukaan vuonna 2014 presidentiksi valittu Erdoğan ajaa vanhoilliseen islamintulkintaan ja nationalismiin perustuvaa visiota uudesta Turkista.
Erdoğan on onnistunut keskittämään valtaa itselleen. Heinäkuun 2016 epäonnistunutta sotilasvallankaappausta seurasi poikkeustila, jonka aikana järjestettiin keväällä 2017 kansanäänestys perustuslain uudistamisesta. Niukalla enemmistöllä hyväksytyt muutokset tekivät Turkin hallitusmuodosta presidenttikeskeisen.
Muutos on merkittävä Turkin ja sen naapuruston kannalta, sillä AKP:n uusi ote on tuonut mukanaan uuden, aktiivisen ulkopolitiikan Lähi-idässä. Erityisesti voi mainita Turkin osallistumisen Syyrian sotaan ja kurdien itsenäisyyspyrkimysten vastustamisen Irakissa sekä kirjan julkaisemisen jälkeisen hyökkäyksen kurdijoukkojen hallussaan pitämille alueille Pohjois-Syyriaan. Pitkäaikainen tavoite tiiviimmästä suhteesta EU:n kanssa on jäänyt sivuun.
Alarannan kirja kuvaa, miten uskonnon, valtion ja kansallisen identiteetin välinen suhde on muuttunut Turkissa AKP:n kaudella. Nationalismi ja niin sanotut perinteiset arvot ovat nousseet julkisuudessa etualalle. Samankaltaista keskustelua käydään monissa Euroopan maissa. Turkin uusi politiikka korostaa perinteisiä arvoja, kansallista kunniaa ja kulttuurista erityisyyttä.
AKP:n ideologit käyttävät »sivilisaation» käsitettä samalla tavalla kuin Samuel Huntington vuonna 1996 julkaisemassaan teoksessa Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Turkin osmanikauden historia ja islamilainen maailma ovat heille selvästi erillisiä Euroopan perinteistä.
Liberaalin demokratian ohjelma on yleismaailmallinen, mutta se on joutunut puolustuskannalle Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Sen suurimpia ongelmia näyttää olevan kyvyttömyys irtautua 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla syntyneistä nationalistisista liikkeistä. Nationalismi synnytti tuolloin uusia kuviteltuja yhteisöjä, joiden sisällä yksilön vapauksia voitiin laajentaa liberalismin periaatteiden mukaisesti. Ongelmaksi muodostuivat kuitenkin yhtäältä vähemmistöjen asema ja toisaalta aidosti rakentava kansainvälinen yhteistyö.
Alarannan kirja herättää ajatuksen, että liberaalin demokratian kannalta on välttämätöntä pyrkiä luomaan kansallisvaltiota laajempia samaistumisen kohteita myös ideologisella ja kulttuurisella tasolla. Ellei näin tehdä, demokratia on jatkossakin altis taaksepäin katsovalle populismille, niin Turkissa kuin muuallakin.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistolla.
