Sotia ja konflikteja käsittelevä kirjallisuus noudattelee usein tiettyä kaavaa. Konfliktin alkuvaiheessa julkaistaan joukko kaukaa katsovia teoksia, jotka pyrkivät valottamaan konfliktin historiallisia taustoja ja kuvailemaan eri osapuolten välistä, usein valtiokeskeistä dynamiikkaa. Konfliktin edetessä tarkastelu siirtyy lähemmäs, jolloin tilanteen monimutkaisuus ja henkilökohtaiset tarinat korostuvat, historia pakenee anekdooteiksi ja musta ja valkoinen sekoittuvat. Kaava koskee myös Syyrian ja Irakin alueen sotaa ja terroristijärjestö Isisiä käsittelevää kirjallisuutta.
Syyrian ja Irakin sota on konfliktien ja poliittisen väkivallan tutkijan näkökulmasta mielenkiintoinen monesta eri syystä. Siihen liittyy uusia teknologioita, kuten droonien käyttöä, improvisoitujen autopommien rakentamista, ennennäkemättömän tehokasta propagandan levittämistä ja kyberulottuvuuksia. Poliittisesta näkökulmasta sota – tai pikemminkin useampi samanaikainen ja päällekkäinen sota – on äärimmäisen monitasoinen vyyhti niin globaalien suurvaltojen kuin alueellisten vaikuttajienkin kannalta.
Amerikkalainen toimittaja James Verini kuvailee teoksessaan They will have to die now: Mosul and the fall of the Caliphate Irakin sodan kompleksisuutta inhimillisten tarinoiden avulla. Verini kohdistaa katseensa sodan kenties kriittisimpään paikkaan eli Mosuliin, jonka Isis onnistui valtaamaan hieman yllättäen vuonna 2014. Se nosti viimeistään terroristijärjestö Isisin muun maailman viholliseksi numero yksi. Mosulin jälleenvaltausoperaatio ajoittui vuodenvaihteeseen 2016–17.
Verini maalaa teoksessaan lohduttoman kuvan tilanteesta ja sen taustoista. Terrori ei noussut tyhjästä. Verinin haastattelemat ihmiset tuovat esiin useita syitä: Yhdysvaltojen sotaretki vuonna 2003 ja sitä seurannut huono ja korruptoitunut hallinto toistuvat tunnettuina taustatekijöinä. Niiden lisäksi haastateltavat kuitenkin nostavat esiin asetelmaa sunnimuslimien näkökulmasta. Persianlahtea hallitsivat itsekkäät monarkiat, Egyptin sotilasjuntta oli laittanut demokraattisesti valitun Muslimiveljeskunnan telkien taakse. Moni koki, että šiialainen Iran oli ottamassa ohjat Yhdysvaltain jättäessä näyttämöä. Isis näyttäytyi monelle irakilaiselle eräänlaisena moraalisena johtajana, toivona korruptoituneen valtapolitiikan keskellä.
Toisin kävi. Verinin mukaan pian Mosulin valtauksen jälkeen toteutettu Speicherin joukkomurha paljasti Isisin häikäilemättömyyden ja avasi idealistien silmät. Isis teloitti tuolloin noin 1 500 vangiksi jäänyttä Irakin ilmavoimien kadettia. Joukkomurha osoitti myös Irakin hallinnon heikkouden ja avasi ovet Iranin aikaisempaa voimakkaammalle väliintulolle. Mutta kenties pahinta kaikessa oli Isisin kyvyttömyys tuoda mosulilaisille äärimmäisen kontrollin lisäksi mitään muuta. Kun kaikki paitsi uskonnollinen askeettisuus oli kielletty, oli elämä »kalifaatissa» lopulta paitsi vaarallista, myös tylsää.
Konfliktikirjallisuutta leimaa myös toinen piirre sen lisäksi, että näkökulma tarkentuu konfliktin edetessä yhä inhimillisemmälle tasolle. Kuten amerikkalais-iranilainen toimittaja Azadeh Moaveni kirjoittaa teoksensa Guest house for young widows: Among the women of Isis esipuheessa, voi Lähi-idän konflikteista kertovista kirjoista valita melkein minkä vain löytämättä yhtäkään naista. Väkivallan ja kumouksellisuuden kuvaukset keskittyvät miesten näkökulmaan. James Verinin kirja on erinomaisesta kerronnastaan huolimatta esimerkki juuri tästä: Miehet taistelevat, politikoivat, kuolevat ja tekevät historiaa, mutta naisten rooli on typistynyt eräänlaiseksi koristeeksi. He ovat sivustakatsojia, passiivisia mahdollistajia tai korkeintaan uhreja, miesten väkivallan kohteita. Mutta vastaako kuva todellisuutta?
Yksi Syyrian ja Irakin konfliktia leimannut piirre on ollut vierastaistelijailmiö. Yksin Euroopasta on matkustanut alueelle viitisen tuhatta vapaaehtoista, joista valtaosa ajautui lopulta Isisin riveihin. Heistä noin viidennes on naisia. Näin suuri joukko on merkittävä monella tavalla. »Islamilainen valtio» olisi jäänyt pelkäksi utopiaksi ilman naisten panosta. Siksi Moavenin teos on tärkeä luettava jokaiselle, joka on kiinnostunut konflikteista, terrorismista, jihadismista tai Isisistä.
Moaveni seuraa teoksessaan kolmentoista eri naisen elämää usean vuoden ajan. Hän tarkastelee naisten perhetaustoja ja radikalisoitumisprosessia sekä elämää »kalifaatissa» ja sen jälkeen. Tarinat käyvät yksiin radikalisoitumista koskevan tutkimuksen kanssa: yhtä tietä väkivallan kannattamiseen ei ole, vaan prosessit ovat henkilökohtaisia ja monivaiheisia. Niissä toistuu kuitenkin usein varsin mustavalkoinen maailmankuva ja voimakas halu auttaa ja taistella niiden puolesta, joiden katsoo olevan sorretussa asemassa. Harva haluaa väkivaltaa väkivallan itsensä vuoksi tai pahuuttaan.
Moaveni on kirjoittanut teoksensa vaiheessa, jossa tuhansia Isisin toimintaan osallistuneita ja sen valtaamilla alueilla asuneita naisia ja lapsia on vangittuina erilaisille leireille ja pidätyskeskuksiin pitkin Lähi-itää. Heidän kotimaansa ei heistä välitä, ja heidät on jätetty odottamaan kuolemaa pysyvään vankeuteen ja kotimaattomaan limboon. Tämä on kuitenkin lyhytnäköistä ja tehotonta politiikkaa, joka osoittaa, ettei edellisistä konflikteista ole opittu paljoakaan. Konflikteja on mahdollista ratkaista vain tuomalla ihmisille oikeutta, ei lakaisemalla ongelmia maton alle.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.
