Jemenin ja Djiboutin välissä sijaitsee Kyynelten portiksi nimetty salmi (Bab el Mandeb), joka erottaa Afrikan ja Aasian ja yhdistää Punaisenmeren Intian valtamereen. Salmen kautta kulkee vuosittain satojen miljardien dollarien arvosta öljy- ja tavaraliikennettä. Kyynelten portti on osa Afrikan sarven, Punaisenmeren ja Adeninlahden kokonaisuutta, strategisesti merkittävää geopoliittista kudelmaa. Sinne on käynnissä uusi kansainvälispoliittinen ja -taloudellinen kilpajuoksu.
Alueesta ovat kiinnostuneita etenkin Persianlahden maat ja Turkki. Niitä houkuttelevat Afrikan mantereen raaka-aineet ja kasvavat kulutusmarkkinat. Lisäksi Persianlahden maat nojaavat alueen merireitteihin öljykuljetuksiaan varten. Maat myös etsivät alueelta uusia liittolaisia sotilaallisen läsnäolonsa pönkittämiseksi. Persianlahden maat ja Turkki näkevät Afrikan rantavaltiot uutena areenana, jolla ne voivat jatkaa Lähi-idästä tuttua kilpailuaan ja rakentaa uusia liittolaissuhteita omien tarkoitusperiensä edistämiseen.
Kilpailun taustalla on sekä ideologisia että poliittisia erimielisyyksiä. Siinä missä esimerkiksi Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit pitävät kaikenlaista kansalaisyhteiskunnallista liikehdintää ongelmana ja pelkäävät, että islamistiset poliittiset liikkeet saavat jalansijaa alueella, Turkki ja Qatar haluavat voimauttaa muslimiveljeskunnan ideologiaan pohjautuvia liikkeitä. Näistä syistä maat ovat investoineet alueelle mittavasti niin taloudellisesti kuin sotilaspoliittisestikin. Investoinnit muuttavat merkittävästi alueen geotaloudellista ja geopoliittista dynamiikkaa. Tämä vaikuttaa alueen turvallisuusarkkitehtuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin.
Ulottaessaan valtaansa Afrikan sarven ja Punaisenmeren rannikon alueelle Persianlahden mailla ja Turkilla on sekä lyhyen että pitkän aikavälin intressejä. Sitä mukaa kuin esimerkiksi Jemenin sota on pitkittynyt, Saudi-Arabialla ja Yhdistyneillä arabiemiraateilla on ollut suuri tarve saada käyttöönsä sotilastukikohta alueelta. Maat tarvitsivat myös uusia kumppaneita. Sellaisia on löytynyt Sudanista, Somaliasta ja Eritreasta. Yhdistyneet arabiemiraatit on avannut tukikohdat Eritrean Assabiin ja Somalian Berberaan ja Bossassoon. Emiraatit on sijoittanut myös alueen infrastruktuuriin: logistiikkayritys Dubai Ports World (DP) allekirjoitti ensimmäisenä ulkopuolisena vuonna 2006 sopimuksen kehittääkseen Djiboutin Doralehin satamaa. Yrityksellä on satamahankkeita myös Somalimaassa ja Puntmaassa.
Saudi-Arabia on aiemmin rahoittanut moskeijoiden rakentamista ja wahhabistista sunni-islamia Afrikan rantavaltioissa, erityisesti Sudanissa ja Somaliassa. Se myös investoi alueen maatalouteen turvatakseen ruokahuoltoaan. Lisäksi Saudi-Arabia on perustanut sotilastukikohdan Djiboutiin. Qatarilla on puolestaan suunnitelmia kaupallisista satamista Sudanin Suakiniin ja Somaliaan.
Somaliassa Qatar on ollut aktiivinen Mogadishun keskushallinnon tukija, kun taas Yhdistyneet arabiemiraatit on tukenut Somalian osavaltioita Mogadishun sijaan. Maiden kilpailu Somaliassa on rapauttanut Somalian valtionrakennuksen agendaa ja luonut maan keskushallinnon ja osavaltioiden välisiä jännitteitä.
Myös Turkilla on merkittävä sotilaallinen läsnäolo Mogadishussa, jossa se kouluttaa Somalian kansallista armeijaa. Turkkilaisilla yrityksillä on myös merkittäviä investointeja maassa. Esimerkiksi Mogadishun lentokenttää pyörittää turkkilainen yritys. Turkin kansallinen lentoyhtiö Turkish Airlines on avannut reitit useisiin Afrikan itäisten rantavaltioiden kohteisiin. Lisäksi Turkki on toimittanut alueen maihin edullisia infrastruktuuriratkaisuja.
Osaltaan Turkin kiinnostuksen taustalla on eräänlainen osmanien imperiumin aikaisen vallan uudelleenprojisointi. Pitkällä aikavälillä Persianlahden maat ja Turkki näkevät tarpeen rakentaa sillanpääasemia Afrikan rannikon maihin, joiden kautta ne pääsevät käsiksi kasvaviin Afrikan mantereen markkinoihin ja raaka-ainevarantoihin.
Turkki ja Persianlahden maat näkevät Afrikan sarven ja Punaisenmeren alueen merkittävänä talouskasvualustana seuraavan sukupolven aikana. Vielä Afrikan sarven ja Punaisenmeren maat kuitenkin ovat maailman köyhimpiä ja hauraimpia maita, ja ne tarvitsevat ulkomaisia investointeja, työpaikkoja ja taloudellista kehitystä kasvavan väestön tarpeisiin. Persianlahden maat ja Turkki kykenevät antamaan kehitysapua ja investointeja sellaisissa määrissä, joihin muilla toimijoilla ei ole varaa eikä halua.
Tarkkoja lukuja toimista ei ole saatavilla, mutta osviittaa antaa se, että Persianlahden maat ja Turkki panostavat erityisesti suuriin infrastruktuurihankkeisiin, joihin esimerkiksi Euroopan unioni ei lähde. Ne eivät myöskään kysele uudistusten eivätkä ihmisoikeuksien perään. Siksi paikalliset poliittiset toimijat kokevat aputarjoukset ja investoinnit kiinnostavina.
Persianlahden maat ja Turkki näkevät Afrikan rantavaltiot uutena areenana, jolla jatkaa Lähi-idästä tuttua kilpailuaan.
Vastapalvelukseksi alueen mailta Persianlahden maat ja Turkki edellyttävät suotuisia ehtoja investoinneilleen ja odottavat, että Afrikan rantavaltiot valitsevat puolensa kulloisissakin konflikteissa. Niinpä esimerkiksi Qatarin ja Turkin tukema Somalian presidentti Mohamed Farmaajon hallitus on vastustanut emiraattien satamahankkeita Somalimaassa ja Puntmaassa.
Kilpailu vaikutusvallasta Afrikan rantavaltioissa luo myös potentiaalia uusille konflikteille. Nousevat toimijat vakuuttavat etsivänsä »vakautta», mutta niiden käsitykset vakaudesta eroavat toisistaan ja asettavat paikalliset liittolaiset keskenään konfliktiasetelmaan. Esimerkiksi Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit korostavat status quon säilyttämistä ja peräänkuuluttavat lyhyen tähtäimen vakautta, jota vahvat turvallisuuspalveluihin nojaavat hallinnot tarjoavat. Turkki ja Qatar puolestaan näkevät kansalaisyhteiskunnan liikehdinnän mahdollisuutena voimaannuttaa muslimiveljeskunnan ideologiaan pohjautuvia poliittisia voimia.
Esimerkiksi Sudanissa kaikki Persianlahden maat ovat periaatteessa tukeneet Omar al-Bashirin jälkeistä hallintoa – mutta Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit näkevät turvallisuusinstituutioiden säilymisen tärkeimpänä asiana, kun taas Qatarilla ja Turkilla on edelleen kytköksiä islamistisiin ryhmiin. Tämä vaikeuttaa Sudanin haurasta poliittista kehitystä.
Osaltaan Turkin ja Persianlahden maiden toimet Afrikan rantavaltioissa liittyvät myös suurvaltasuhteiden vahvistamiseen. Turkki ja Persianlahden maat näkevät Kiinan nousevana voimana, jonka kanssa ne haluavat luoda liittolaisuussuhteen. Kiinan uusi silkkitie erityisesti itäisessä Afrikassa tarjoaa Saudi-Arabialle, Qatarille, Yhdistyneille arabiemiraateille ja Turkille mahdollisuuden lähentää suhteitaan Pekingiin lyöttäytymällä mukaan erilaisiin kiinalaisiin hankkeisiin.
Samaan aikaan Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden vaikutusvalta alueella heikkenee. Yhdysvalloilla on alueella edelleen suuri merkitys etenkin sotilaallisen voimansa ja vaikutusvaltansa takia, mutta muiden toimijoiden nousu haastaa Yhdysvaltojen roolia.
Eurooppa on edelleen tärkeä kumppani alueen maille etenkin kaupankäynnissä ja kehitysyhteistyössä. EU:n tuore Afrikka-strategia alleviivaa Euroopan merkitystä rauhan ja turvallisuuden tuottajana ja nostaa esille alueen siirtolaisuuskysymykset.
Esimerkiksi kriisinhallinnassa EU rahoittaa muun muassa Afrikan unionin Somalian rauhanturvaoperaatiota AMISOMia. Lisäksi EU pyrkii kitkemään siirtolaisuuden »juurisyitä» erilaisilla hankkeilla esimerkiksi Afrikan sarven alueella. Siinä missä Persianlahden maat ja Turkki häärivät alueella kahdenvälisesti, EU pyrkii koordinoimaan toimintaansa YK:n ja Afrikan unionin kanssa.
Jotta Afrikan sarven ja Punaisenmeren alue voisi säilyä vakaana, alueelle tarvitaan vahva poliittista, taloudellista sekä turvallisuusyhteistyötä edistävä järjestely ja dialogia kaikkien osapuolten kesken. Vastaperustettu Punaisenmeren ja Adeninlahden rantavaltioiden neuvosto on askel tähän suuntaan. Järjestön tosin pani alulle Saudi-Arabia, mikä kielii maan vaikutusvallasta suhteessa järjestön muihin maihin. Lisäksi järjestelystä puuttuvat Qatar ja Turkki, joilla ei ole yhteistä rantaviivaa neuvoston jäsenmaiden kanssa.
Jää nähtäväksi, kuinka hyvin järjestö kykenee löytämään yhteistä säveltä. Vaikka Persianlahden maiden ja Turkin keskinäinen eripura ja kilpailu voivat edistää maiden lyhyen aikavälin poliittisia ja taloudellisia intressejä, pitkällä aikavälillä kilpailu luo epävakautta ja ongelmia ennestään hauraissa Afrikan rantavaltioissa.
Todennäköistä on, että Turkin ja Persianlahden maiden toiminta vaikuttaa lopulta negatiivisesti myös maiden omiin intresseihin ja tavoitteisiin. Vakauden säilyttäminen alueella vaatisi sitä, että Afrikan sarven ja Punaisenmeren maat pyrkisivät rajoittamaan Persianlahden maiden ja Turkin keskinäistä kilpailua. Tämä edellyttäisi alueellisilta yhteistyöjärjestelyiltä suurta roolia ja vaikutusvaltaa.
