Ei ole kovin uskaliasta ennustaa, että seuraavina vuosina maailmantalouden painopiste jatkaa siirtymistään kohti etelää ja itää. Yhdysvaltojen ja Euroopan merkitys säilyy, mutta BRICS-maiden ja erityisesti Kiinan talouskasvu tekee maailmantaloudesta entistä moninapaisemman. Vaikeampaa on arvioida, mitä se merkitsee kansainväliselle politiikalle ja sen keskeisille instituutioille.
Historian lopun peruuntuminen on huolestuttanut etenkin niitä, jotka pelkäävät aiempaa tasaväkisemmän kilpailun johtavan konfliktien lisääntymiseen. Oliver Stuenkelin teos Post-Western World lieventää pessimismiä kiinnittämällä huomion liialliseen länsikeskeisyyteen. Kansainvälisten suhteiden tutkijana São Paulossa työskentelevän Stuenkelin mukaan se vaivaa sekä lännen puolustajia että kriitikoita.
Nykyinen lännen johtama kansainvälinen järjestelmä ei ole ensimmäinen tai ainoa mahdollinen, länsi ei ole ollut järjestelmän ainoa aktiivinen toimija eivätkä »länsimaiset arvot» ole yksinomaan lännen omaisuutta. Länsikeskeinen käsitys modernisaatiosta luo pikemminkin vahvistusharhan, jossa jää näkemättä, kuinka muut valtiot voisivat toimia tulevaisuudessa rakentavasti. Tässä olisi myös historioitsijoilla peiliin katsomisen paikka.
Stuenkelin mukaan hälytyskelloja ei tarvitse vielä soitella, vaikka Kiina nousee kaikilla mittapuilla globaaliksi mahdiksi talouskasvunsa ansiosta. Lännellä ei ole monopolia kestävien kansainvälisten instituutioiden ja normien ylläpitämiseen ja luomiseen. Kiina ajaa etujaan paitsi nykyisessä järjestelmässä, myös pystyttämällä rinnakkaisia instituutioita, kuten Aasian infrastruktuuri-investointipankin AIIB:n.
Nousevat vallat eivät pyri irtautumaan nykyisestä kansainvälisestä järjestelmästä, vaan muuttamaan sitä itselleen edullisemmaksi. Stuenkel korostaa, ettei niiden toimintaa tulisi nähdä uhkana nykyiselle järjestelmälle, ellei sitten järjestelmän olennaisimmaksi piirteeksi nähdä sen toimivuuden sijasta juuri lännen johtajuutta. Monille lännessä ongelmana lienee juuri tämä. Etuoikeutetusta asemasta on vaikea luopua.
Vähemmän hierarkkinen mutta syvästi verkottunut kansainvälinen järjestelmä ei Stuenkelin mukaan väistämättä johda konflikteihin, vaikka kilpailu lisääntyy. Se olisi oikeastaan globaalin tasa-arvon kannalta tervetullut paluu aiempaa tasapainoisempaan tilanteeseen. Onhan Yhdysvaltojen ja Euroopan dominoiva asema ollut historiallisten olosuhteiden väliaikainen seuraus.
Sota on esimerkki tekijästä, joka tuottaa kysyntää globaaleille ratkaisuille. Ratkaisujen tarjonnasta vastaa muiden muassa YK, joka on merkittävä rauhanvälitystä ja rauhanturvaamista koordinoiva taho.
Monesti huomio keskittyy liiaksi juuri kansainvälisen järjestelmän toimijoihin. American Universityn kansainvälisten suhteiden professorin Amitav Acharyan toimittama Why Govern? pureutuu niiden sijasta kysyntäpuoleen eli niihin syihin, joiden vuoksi kansainväliselle yhteistyölle, rakenteille ja normeille nähdään tarvetta.
Acharyan teoksen artikkelit nostavat esiin yhdeksän tällaista teemaa ilmastonmuutoksesta pakolaisuuteen ja terveyteen sekä turvallisuudesta kauppaan ja talouteen. Kiinnittämällä huomiota globaalien ratkaisujen kysyntään on helppo nähdä, että niin kansallinen kuin ylikansallinen taso ovat ratkaisujen tarjonnan kannalta riittämättömiä.
Johns Hopkins -yliopiston valtio-opin apulaisprofessori Daniel Deudney tekee erityisen tärkeän huomion siitä, miten kansainvälinen järjestelmä ei enää varsinaisesti viittaa johonkin, mikä toimisi valtioiden yläpuolella, vaan niiden välillä, ulkopuolella ja myös alla. Valtioita tarvitaan edelleen, mutta niistä on tullut osa erilaisten järjestöjen, kansalaisyhteiskunnan ja yritysten globaaleja verkostoja. Esimerkiksi kansalaisjärjestöt ovat tulleet viime vuosikymmeninä mukaan rauhanrakentamiseen YK:n ja valtioiden rinnalle entistä keskeisemmissä tehtävissä.
Mitä useampia toimijoita, sitä pirstaloituneempi kansainvälinen järjestelmä on. Tämä ei Acharyan mukaan ole välttämättä hyvä eikä huono asia. Kun päätöksenteko »hajautuu luovasti», koko järjestelmästä tulee monimutkaisempi mutta samalla myös paikallisempi. Mitä useammat voivat osallistua siihen, sitä laajemmin se koetaan omaksi.
Nykyinen pirstaloitunut kansainvälinen järjestelmä ei pysty vastaamaan kohtaamiimme kriiseihin parhaalla mahdollisella tavalla mutta ei myöskään epäonnistu siinä täysin. Jää nähtäväksi, pystyykö järjestelmä parantamaan itseään asteittain, vai synnyttääkö todella vakava sota, pandemia tai muu kriisi tarpeen aiempaa voimakkaammin keskitetylle ratkaisulle.
Kirjoittaja on poliittisen historian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.
