Jos luulet olevasi maailmankansalainen, et ole kansalainen mistään», Britannian pääministeri Theresa May totesi viime syksynä konservatiivien puoluekokouksessa. »Mayismiksi» nimetyn suuntauksen mukaan eliitti on päättänyt liian kauan oikean kansan puolesta. Sen edustajat katsovat edustavansa kansan, eivät maailmankansalaisen etuja.
David Goodhart jatkaa teemasta kirjassaan The Road to Somewhere. Hän jakaa kansalaiset kahteen leiriin: he ovat joko missä tahansa (anywhere) tai jossain (somewhere).
Somewhere-leiriin kuuluu henkilö, jonka identiteetillä on selkeät juuret ja joka äänesti Britannian EU-eron puolesta. Hän ei ole kotonaan globaaleilla työmarkkinoilla, ja aikuisena hän asuu lähellä äitiään. Anywhere-kategoriaan kuuluva ihminen sen sijaan on kotonaan kaikkialla. Hän on liberaalia, koulutettua keskiluokkaa.
Goodhart on keskusta-vasemmistolaisen ajatushautomon Demoksen entinen toiminnanjohtaja, palkittu journalisti ja Prospect-lehden päätoimittaja, joka sittemmin alkoi arvostella maahanmuuttoa. Sen kustannukset ovat hänestä liian kovia hyvinvointivaltiolle.
Kirja on vahva, poleeminen keskustelunavaus siitä, mistä Donald Trumpin valinnassa, brexitissä ja eurooppalaisen oikeistopopulismin nousussa on kyse. Goodhartin mukaan puolueet heikkenevät ja ihmisten identiteetti määräytyy kotipaikan mukaan, koska somewhere-ryhmää ei ole kuultu riittävästi. Kirjallaan hän nostaa tämän ryhmän esiin.
Brexit, Erdoğan, Trump, Orbán, Le Pen. Vuosi 2016 oli populismin voittokulkua. Lehdistö puhui niin sanotusta valkoisen miehen raivosta ja kansallisesta identiteetistä.
Populismin olemusta analysoi elävästi Princetonin yliopiston professori Jan-Werner Müller kirjassaan What is populism? Media ja populismitutkijat, kuten hollantilainen Cas Mudde, ovat ehtineet hehkuttaa Müllerin teosta vuoden parhaaksi kirjaksi. Reilun sadan sivun esitys etenee loogisesti. Müllerin mukaan populismissa on kyse siitä, kuka edustaa parhaiten oikeaa kansaa. Esimerkiksi Turkin Receep Tayyip Erdoğan, Ranskan Le Pen ja Yhdysvaltain Trump esiintyvät kaikki kansan nimissä, vaikka ovat käytännössä eliittiä.
Populismin käsite on yksi yhteiskuntatieteiden kiistellyimmistä: sitä on pidetty ideologiana, isminä tai laajemmin poliittisena tyylinä. Moni tutkija, kuten Yves Camus vuonna 2007, on ehdottanut käsitteen muuttamista, sillä siitä itsestään on tullut populismia. Müller puolestaan vertaa populismia juopuneeseen mieheen, joka esittää häiritsevät kysymykset juhlissa. Populismi liittyy Müllerin ajattelussa edustukselliseen demokratiaan – siksi antiikin Ateenassa ei ollut populismia, vain demagogiaa.
Populismiin perehtynyt suomalainen tutkija Emilia Palonen on kiinnittänyt huomiota Müllerin kirjan lähtökohtaan, jonka mukaan populismi on pohjimmiltaan demokratian vastaista. Palosen mukaan tämä lähestymistapa on ongelmallinen, sillä se leimaa populismin »meihin» ja »heihin» ja on siten populistinen, leimaava ja yksinkertaistava.
Palosen kritiikki kuvaa hyvin sitä, että populismin käsitteestä ei ole selvää yksimielisyyttä. Populismin tutkimuksen heikkous on, että se nähdään usein leimakirveenä. Tutkijoiden käyttämiä määritelmiä arvostellaan liian köykäisiksi ja eroja suosiviksi.
Kaikki populismi ei välttämättä ole pahasta. Tästä esimerkkinä on Emmanuel Macronin presidentinvaalikampanja, jota esimerkiksi Pariisissa toimivan American Universityn tutkijat luonnehtivat myönteiseksi populismiksi. Puolueiden ulkopuolelta tuleva Macron ei sijoita itseään oikealle eikä vasemmalle, vaan esiintyy »koko Ranskan puolesta».
Müllerin kirja tarjoaa lukuisia anekdootteja Itä-Euroopan perustuslakimuutoksista Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailuun. Müller ottaa esimerkkejä Ranskasta, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Aasiasta ja Euroopasta. Bolivian Evo Morelasia, Venezuelan Hugo Chávezia ja Italian Silvio Berlusconia yhdistää Trumpin ja Le Penin tavoin se, että he ovat uskotelleet edustavansa kansaa.
Käsitteellisellä tasolla kirja ei anna selvää määritelmää siitä, mitä populismi on. Sen sijaan kirja auttaa ymmärtämään, millaisia liikkeitä ja johtajia on nimetty populistisiksi ja millaisia mekanismeja niihin liittyy. Kirja toimii loistavana johdatuksena populismiin, mutta esittää populismin yksinkertaistetusti kielteisessä valossa ja jättää jälkeensä kysymyksen, pitäisikö ilmiö määritellä uudelleen.
Kirjoittaja on populismiin erikoistunut politiikan tutkija Turun yliopistossa.
