Tilaa UP-lehden uutiskirje
Hitaat

Amerikkalainen valinta

Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa on muovannut neljä pitkäaikaista suuntausta. Mihin seuraava presidentti sopisi?

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 1.3.2017

Neljä perinteistä politiikan suuntausta on muovannut jokainen vuorollaan Yhdysvaltain suhteita muuhun maailmaan. Näitä suuntauksia ovat kuvanneet osuvasti esimerkiksi tutkijat Walter Russell Mead (s. 1952) ja David Fischer (s. 1935).

Suuntaukset eivät ole selvärajaisia, vaan niissä on huomattavaa päällekkäisyyttä. Niiden yhtäläisyydet ja erot auttavat silti ymmärtämään demokraatti- ja republikaanipuolueiden sisäisiä, usein katkeria väittelyitä, mutta myös laajemmin amerikkalaisten tapaa lähestyä Eurooppaa ja maailmaa. Tämä jaottelu voi valaista myös Donald Trump -ilmiötä.

Yhdysvaltain presidentti tarvitsee yleensä tuen vähintään kahdelta tai kolmelta näistä koulukunnista muodostaakseen riittävän laajan koalition, joka kykenee harjoittamaan onnistunutta ulkopolitiikkaa.

Jokaisessa neljässä koulukunnassa ulkopolitiikka on ensisijaisesti sisäpolitiikan jatke. Kaikkia neljää koulukuntaa yhdistää myös usko Yhdysvaltain erityisyyteen ja muutosvoimaan.

Presidentti Bush vanhemman kauden jälkeen hamiltonilaisten ja wilsonilaisten liitto jatkui Bill Clintonin hallinnon aikana vuosina 1993–2001. Clintonin johdolla wilsonilaiset kasvattivat vapaan markkinatalouden ja demokratian aluetta. He laajensivat Natoa ja ottivat Venäjän mukaan G8-ryhmään. Etninen puhdistus Balkanilla pyrittiin pysäyttämään diplomaattisin ja sotilaallisin keinoin, ja EU:sta tuli Yhdysvaltain todellinen kumppani.

Clinton sai hamiltonilaisten tuen, kun hän aloitti yhteistyön Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APECin kanssa, vahvisti Kiinan asemaa kauppakumppanina ja varmisti Yhdysvaltain tuen Maailman kauppajärjestön WTO:n luomiselle. Lisäksi Clinton edisti Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen Naftan ratifiointia.

Presidentti George W. Bush aloitti kautensa jeffersonilaisissa merkeissä. Hän teki ulkopolitiikkaa matalalla profiililla ja kannatti valikoivaa kanssakäymistä muiden maiden kanssa. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut kuitenkin vaiensivat jeffersonilaiset, raivostuttivat jacksonilaiset ja voimistivat wilsonilaisia neokonservatiiveja. Tuloksena oli historiallisesti epätavallinen liitto wilsonilaisten ja jacksonilaisten välillä.

Bushin hallinnon häikäilemätön ”terrorisminvastainen sota” miellytti jacksonilaisia. Hallinto hyödynsi Yhdysvalloille auennutta ”yksinapaista tilaisuutta” masinoimalla vallanvaihdoksia ja demokraattisia vallankumouksia, mikä taas vetosi wilsonilaisiin. Kun Yhdysvallat kuitenkin syöksyi kahteen sotaan ja laajensi terrorisminvastaista sotaa ympäri maailmaa, valtion alijäämä paisui ja talous painui taantumaan. Kahden koulukunnan liittouma hajosi. Voitolle nousi jeffersonilainen näkemys, jonka mukaan Yhdysvaltain suurimmat haasteet olivat omalla maalla.

Obama on pohjimmiltaan jeffersonilainen. Obama voitti hamiltonilaiset puolelleen painottamalla suurvaltasuhteita ja omaksumalla vankan kauppapoliittisen ohjelman.

Yleisesti ottaen hänen politiikkansa oli kuitenkin jeffersonilaista. Hän paneutui paljolti kotimaan ongelmiin, lupasi lopettaa maan käymät sodat, pysyi loitolla omahyväisistä wilsonilaisista seikkailuista ja pyrki välttämään liiallista sotkeutumista ulkomaiden asioihin. Jaksonilaisten vastustus Obaman politiikkaa kohtaan oli katkeraa. Ainoastaan Obaman hallinnon tiukat terrorisminvastaiset toimet, kuten kohdennetut lennokki-iskut, rauhoittivat tätä vastustusta.

Jos Hillary Clintonista olisi tullut presidentti, hän olisi miehensä tavoin johtanut wilsonilaisten ja hamiltonilaisten liittoumaa. Barack Obaman ja Bernie Sandersin edustamalla jeffersonilaisella perinteellä oli kuitenkin vahva asema. Clinton ei kyennyt yhdistämään kolmea yhteensopimatonta suuntausta.

Donald Trump hyödynsi jacksonilaisten kiukun vaatimalla muurin rakentamista, rähjäämällä vapaakauppasopimuksista ja kyseenalaistamalla Naton kaltaiset liittoumat. Vapaakauppasopimukset ovat Trumpin mielestä huijauksia, jotka hyödyttävät vain Kiinaa ja muita maita. Liittolaiset Euroopassa, Japanissa ja Koreassa taas elävät amerikkalaisen veronmaksajan siivellä.

Trumpin voitto on voimistanut jacksonilaista suuntausta, mikä on hämmentänyt ulkomaalaista yleisöä. Jacksonilainen perinne on kuitenkin kulkenut aina merkittävänä vähemmistönä Yhdysvaltain poliittisen kentän läpi. Trump on vain nostanut jacksonilaisuuden uuteen kukoistukseen.

Jacksonilaisessa ulkopolitiikassa Yhdysvallat on etusijalla. Tavoitteena on vähentää vastuita, ei jakaa niitä. Jacksonilaiset eivät ole kiinnostuneita demokratian levittämisestä tai monenkeskisestä yhteistyöstä. Trumpille vaihtokaupan hierominen Vladimir Putinin Venäjän voisi olla yksi tapa vähentää globaaleja velvollisuuksia. Trump uhkaa Yhdysvaltain joukkojen vetämisellä Euroopasta, elleivät eurooppalaiset liittolaiset ole valmiita maksamaan niistä tuntuvasti. Yhdysvaltain omia sotilasmenoja hän aikoo kasvattaa huomattavasti.

Trumpin on vaikea rakentaa asemaansa presidenttinä kestävälle pohjalle, jos hän nojaa vain yhteen neljästä politiikan suuntauksesta. Odotettavissa on kovaa vastustusta wilsonilaisilta, hamiltonilaisilta ja jeffersonilaisilta. Se heikentää hänen vaikutusvaltaansa kotimaassa ja vesittää tavoitteita ulkomailla.

Mutta turvavyöt on syytä pitää kiinni – kyyti on kovaa.

Kirjoittaja johtaa transatlanttisten suhteiden tutkimuskeskusta Johns Hopkins -yliopistossa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu