Euroopan unioni on viime vuosina nilkuttanut kriisistä kriisiin, eivätkä viime vuoden tapahtumat Britanniassa tai Yhdysvalloissa ole muuttaneet unionin tulevaisuutta ruusuisemmaksi.
EU:n kehitystä vuosia pääkallonpaikalta seuranneen Giles Merrittin sekä ”langenneeksi EU-kriitikoksi” tunnustautuvan Dalibor Rohacin teokset tarjoilevat aimo annoksen analyysia Euroopan alennustilasta. He pyrkivät kohtaamaan EU:ta vastaan esitetyn kritiikin ilman sitä yltiöidealistista paatosta, joka usein leimaa unionin puolustajien ja ”brysselisoituneen” EU-eliitin keskusteluja. Kritiikistä huolimatta molemmat tarjoavat tulevaisuuteen katsovia ohjenuoria esimerkiksi demokratiavajeen ja eläkepommin ratkaisemiseksi sekä unionin kansainvälispoliittisen painoarvon palauttamiseksi.
Financial Timesin pitkäaikainen ulkomaankirjeenvaihtaja Giles Merritt lähtee liikkeelle kymmenestä myytistä, joiden murtaminen on elintärkeää Euroopan tulevaisuuden turvaamiseksi. Myytit liittyvät paitsi maahanmuuttoon ja väestörakenteeseen myös eurooppalaisten yltiöoptimistiseen kuvaan maanosan maailmanpoliittisesta painoarvosta. Eurooppa ei esimerkiksi kärsi ylikansoituksesta eikä maahanmuutto ole ongelma, vaan ratkaisu työikäisen väestön eläköitymiseen. Eurooppa ei myöskään ole erityisen ”rikas”, ainakaan kauaa, sillä sen suhteellinen osuus globaalista varallisuudesta hupenee kiihtyvää vauhtia.
Merritt pitää myös teknologista edistyksellisyyttä silmänlumeena. Vaikka maanosan huippuyliopistot tuottavat arviolta puolet maailman tieteellisistä läpimurroista, nämä innovaatiot vuotavat maailmalle ja löytävät harvoin tiensä tuotantoon, ainakaan Euroopassa.
Merrittin käsittelyssä huutia saavat erityisesti byrokratian rattaissa näköalansa menettäneet eurokraatit ja omaa napaansa tuijottelevat valtioiden päämiehet. Heillä ei riitä rohkeutta oikoa virheellisiä EU-myyttejä skeptisille äänestäjilleen. Myös strategiset visiot unionin paikasta muuttuvassa maailmassa puuttuvat.
Teoksesta tosin huomaa, että kirjoittaja on itsekin brysselisoitunut: sen verran tarkasti hän luotaa unionin instituutioiden monimutkaisia toimintatapoja, sopivasti EU-jargonilla höystettynä.
Merritt siivilöi esiin sattumia EU:n kriisikeitoksesta. Demokratiavaje on niistä keskeisimpiä. Unionin instituutiot näyttävät tavallisille kansalaisille kaukaisilta. Tätä kuvaa eivät muuta pienimuotoiset uudistukset, kuten komission puheenjohtajan valinta eurovaalit voittaneen puolueen riveistä. Unioni on lisäksi jäänyt vellomaan sisäisiin vaikeuksiinsa, vaikka sen osaamiselle olisi nyt käyttöä kansainvälisellä areenalla, kun muu maailma pitäisi sitouttaa yhteisiin globaalin hallinnan mekanismeihin. Merrittin mukaan EU voisi palauttaa kansainvälistä uskottavuuttaan, jos sillä olisi yhteinen strategia tällä saralla.
Kilpailukyvyn parantamiseksi Merritt ehdottaa EU-alueen infrastruktuurin korjaamista unionin koordinaatiolla. Toinen pohtimisen arvoinen ehdotus on komission johtama viestintästrategia, joka nostaisi esille unionin pitkän aikavälin globaalit tavoitteet kansainvälisen talousjärjestelmän, ilmastonmuutoksen ja energiapolitiikan saralla. Strategia voisi keskittyä esimerkiksi uusiutuvaan energiantuotantoon ja monenvälisen EU-Aasia -yhteistyön syventämiseen. Jäsenvaltioilla ei liene halukkuutta sopimusmuutoksia vaativiin ratkaisuihin, kuten komission roolin uudelleensorvaamiseen tai unionin budjetin kasvattamiseen.
Dalibor Rohacin kritiikin kärki on suunnattu konservatiiveille ja vapaan markkinatalouden puolustajille – niille EU-kriitikoille, joiden mielestä unioni on ”byrokraattinen hirviö, joka tuhoaa eurooppalaisten vapauden ja rapauttaa demokratian”. Konservatiivisissa ajatushautomoissa vuosia vaikuttanut Rohac on kuulunut itsekin aiemmin tähän joukkoon.
Rohac ankkuroi argumenttinsa konservatiivisen taloustieteilijä Friedrich Hayekin 1930-luvulla esittämään ajatukseen Euroopan liittovaltiosta, jonka tehtävä olisi pitää kansallisvaltioiden nationalistiset impulssit kurissa erityisesti talouspolitiikan saralla. Tässä mielessä unioni ei tietenkään ole täydellinen, mutta se on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kriitikoiden idealisoima paluu menneisyyteen. Yli 60-vuotisen historiansa aikana integraatioprojekti on murtanut vapaan kaupan rajoitteita, pehmentänyt nationalismin pahimpia ylilyöntejä ja tuonut läntiseen Eurooppaan rauhan.
Rohac muistuttaakin, että unionia kritisoidessaan konservatiivien tulisi pitää mielissään isminsä peruskivi: epäilevä suhtautuminen äkkinäisiin sosiaalisiin ja poliittisiin muutoksiin. Tätä taustaa vasten unionin hajottaminen olisi vaarallinen ja epävarma tie.
Samasta syystä eurofiilien kehittämät federalistiset visiot ovat Rohacille fantasioita. Hänen konservatiivisten hengenheimolaistensa tulisikin käyttää energiansa epätäydellisen unionin demokratiavajeen kitkemiseen, yhteisen äänen löytämiseen ja sääntelyn sorvaamiseen markkinaystävällisempään suuntaan.
Teosten ajankohtaisuutta ei heikennä se, että ne on kirjoitettu ennen Britannian EU-kansanäänestystä ja Donald Trumpin nousua Yhdysvaltain presidentiksi. Itse asiassa kirjoittajien varoitukset kaikuvat nyt entistä selvemmin. Euroopalle olisi tarjolla paikka liberaalin kansainvälisen järjestelmän arvojen ja monenkeskisen ongelmanratkaisun puolustajana.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.
