Sirpa Kähkönen kypsyttelee teoksiaan pitkään. Tankkien kesän teemaa hän pohti jo 15 vuotta sitten.Isku Charlie Hebdon toimitukseen oli käänne Sirpa Kähköselle. Hän oli ehtinyt toimia vuoden ajan kirjailijoiden sananvapausjärjestön Suomen PENin puheenjohtajana, kun 12 ihmistä tapettiin pariisilaisen satiirilehden toimituksessa tammikuussa 2015.
Seuraavassa kuussa Venäjän valtiojohtoa arvostellut oppositiopoliitikko Boris Nemtsov murhattiin Moskovassa. Vuoden mittaan vihapuhe sai uusia sävyjä Suomessa.
Sananvapauden äänitorvelle oli pian kysyntää joka paikassa.
Kähkönen on ollut kysytty puhuja. Mediassa hän on määritellyt sananvapauden rajoja yhä uudestaan ja uudestaan. Jopa niin paljon, että aika ei tunnu riittävän.
Ensi vuonna PENin puheenjohtajan paikka on katkolla. Kähkönen toivoo uutta puheenjohtajaa.
»Tämä on ollut mielenkiintoista. Moni laiska ajatus on muuttunut selkeäksi, kun on pitänyt määritellä kantoja eri asioihin. Mutta aikansa kutakin. Tämä on kuitenkin vapaaehtoistyötä.»
Puheenjohtajuutensa aikana Kähkönen sanoo oivaltaneensa esimerkiksi sen, kuinka vahva yhteys uskonnolla on monissa maissa politiikkaan ja valtioiden rakenteisiin. Uskontoa ei voi hänen mielestään pitää yksityisasiana, jos sen varjolla rajoitetaan ihmisoikeuksia.
Omissakin töissä Kähkösellä on pitänyt kiirettä. Elokuussa julkaistiin uusi romaani Tankkien kesä, joka kertoo Euroopan hullusta vuodesta 1968 ja sodan tuhojen vaikutuksista tavallisten kuopiolaisten elämässä.
Kähkönen tekee kirjassaan selkoa muun muassa siitä, miksi 1960-luvun eliittiin kuuluneiden perheiden lapset radikalisoituivat ja mitä Neuvostoliitto edusti eri taustoista tuleville ihmisille.
Lisäksi Kähköstä työllistää yhä pari vuotta sitten julkaistu Graniittimies, sillä kirjan käännösoikeudet on myyty Tanskaan, Ranskaan, Ruotsiin ja Viroon. Kirja on myös ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi marraskuussa.
»Erityisesti Ranska on hyvä, koska ranskankieliset markkinat ovat suuret», Kähkönen sanoo hymyillen keskellä Kansalliskirjaston kupolisalia.
Vapaassa yhteiskunnassa ei ole ennakkosensuuria.
Kansalliskirjasto on Kähköselle tärkeä »työpaikka». Sen ja Kansallisarkiston aineistojen parissa hän on viettänyt pitkiä aikoja taustoittamassa kirjojaan.
Kähkönen tuntee kirjaston niin hyvin, että osaa kertoa sen historiasta ja yksityiskohdista. Kuten sen, että kupolisalin pylväät ovat puuta ja ne on vain päällystetty kipsimarmorilla.
Alakerran kahviossa hän vakavoituu, kun puhe kääntyy tämän päivän Eurooppaan.
Viime vuosien ilmiöt tuovat kaikuja 1930-luvulta. Terrori-iskut, Unkarin ja Puolan medialait, maahanmuuttokeskustelu ja aitojen rakentaminen sekä valemediat kertovat Kähkösen mielestä samankaltaisesta polarisaatiosta ja väkivallasta, jota Euroopassa nähtiin 80 vuotta sitten.
Yhtenä esimerkkinä Kähkönen pitää EU-maiden suhtautumista pakolaisiin. »EU siirtää pakolaiset Turkin vastuulle, jotta Euroopassa voidaan pestä kädet pakolaiskysymyksestä. Samalla EU sulkee silmät Turkin yhteiskunnalliselta kehitykseltä.»
Euroopan koetinkivi on Kähkösen mielestä nyt se, miten vakiintunut järjestelmä toimii, kun ilmaantuu uusia ryhmiä, jotka eivät toimi sovituilla pelisäännöillä ja haastavat perinteiset toimijat hulluilla väitteillään, jotka kuitenkin löytävät kuulijansa.
Mustavalkoinen ajattelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen kukoistivat myös 1930-luvulla.
»Hitlerin puhe oli sitä, että ›sota on rauhaa› ja ›rakennamme tuhoamalla›. Ihan samaa oli neuvostopropagandassa.»
Kähkösen mielestä Suomessa pitäisi nyt tehdä tarkkaa selkoa 1930-luvun tapahtumista ja ottaa ne osaksi kansallista kertomusta.
Suomi oli tuolloin poliittisesti jakautunut äärioikeistoon ja -vasemmistoon. Kommunistit suljettiin esimerkiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen, jossa radikalisoituminen oli yleistä. Kirjailijan mukaan aikakausi osoittaa, miten radikalisoituminen johtaa väkivaltaan.
Puola ja Unkari saattavat toimia jonkinlaisina suunnannäyttäjinä yhteiskuntien sulkeutumiselle, arvioi Kähkönen. Rajat kiinni -ajattelu ei ole Suomessakaan vierasta.
Sananvapausjärjestön puheenjohtaja pitää huolestuttavimpina alakulttuureita, joiden mielestä perinteinen objektiivisuuteen pyrkivä tiedonvälitys on valetta.
»Salaliittoteoreetikot ja valejournalistiset julkaisut luovat ilmapiiriä, jossa New York Times tai Helsingin Sanomat on pelkkää valhepropagandaa. Sen seurauksena muodostuu ihmisryhmiä, jotka ajattelevat, että koko maailma on huijausta ja vain heillä on oikeaa tietoa.»
Kähkönen sanoo suoraan, että perinteinen journalismi on ollut hampaatonta nettipropangandan edessä. Hänen mielestään askel parempaan oli päätoimittajien keväällä tekemä vetoomus perustellun journalismin, faktojen ja toimittajien turvallisuuden puolesta.
Toimittajat ja tutkijat ovat Kähkösen mukaan tällä hetkellä polttopisteessä. Tutkijoilla on vaarana sortua itsesensuuriin – varsinkin maahanmuuton, kehityspolitiikan tai naistutkimuksen kaltaisilla aloilla.
Kähkösestä piti tulla historiantutkija, mutta opinnot Helsingin yliopistossa jäivät kesken. Akateeminen kirjoittamistapa ei tuntunut omalta.
Kähkönen sanoo olevansa ehdottomasti taiteilija, mutta hänen kiinnostustaan historiaan ei voi olla havaitsematta. Keskustelu hyppii nykyajan ja menneisyyden välillä.
Britannian kesäkuista EU-kansanäänestystä hän pohtii historiallisten jakolinjojen valossa.
»Työväenluokkainen kulttuuri on kadonnut tehdastöiden mukana. Turvattu työ määritteli työväenluokkaa, eikä sitä enää ole. Nyt jakolinja on ehkä työttömien ja työssä käyvien välillä.»
Pitkäaikainen ja traaginen työttömyys näkyy Kähkösen mukaan Suomessakin. Toinen kuilu, joka hänestä olisi tärkeä huomata, on maaseudun hiipuvien keskusten ja sykkivän etelän kaupunkien välinen.
Kähkönen lataa taas suoraan levollisella äänenpainollaan.
»Etelässä ei haluta ymmärtää eikä kuulla sitä, että maaseudulla muualla Suomessa on merkityksellistä elämää. Samaan aikaan paikkakunnat sammuvat, kun työpaikat, koulut ja palvelut katoavat. Kierrän kirjailijana paljon Suomea ja näen sen todella hyvin.»
Poliittisen kärjistymisen vuoksi ihmiset eivät Kähkösen mukaan enää hahmota yhteistä päämäärää kansakuntana, vaan sen, mikä on omalle alaryhmälle tärkeää.
Hän pitääkin kansalaisyhteiskunnan hidasta purkautumista demokratian suurimpana uhkana. Kansalaisjärjestöt ovat taloudellisissa vaikeuksissa ja finanssimaailmasta tulevat arvot määrittelevät yhteiskuntaa yhä enemmän.
Kähkönen palaa brittien EU-kansanäänestykseen. Hänen mieleensä on jäänyt nainen, joka sanoi lehtihaastattelussa, ettei hänen perheensä ole koskaan äänestänyt.
»Se tarkoittaa, että ihmiset kokevat, ettei yhteiskunnalla tai sen järjestelmillä ole heille mitään annettavaa. He eivät ole enää kansalaisia. Heitä on helppo liikuttaa valhe- ja propagandaväittämien avulla.»
»Eikä kukaan mene lohduttamaan heitä, jos paljastuu, että lupaukset paremmasta olivat valhetta. Ihmiset ovat kertakäyttöhyödykkeitä isossa pelissä», Kähkönen jatkaa.
Kirjailijan omat juuret ovat työläissuvussa Kuopiossa. Sukulaisten kohtalot osaltaan herättivät kiinnostuksen historiaan.
Kähkösen sukulaisia lähti Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa 1920-luvulla hävityn sisällissodan jälkeen, mutta osa kuoli Stalinin vainoissa. Kähkösen isoisä palasi ja sai siitä vankilatuomion.
Vuonna 1932 isoisä sai uuden tuomion maanalaisesta kommunistisesta toiminnasta, ja hänet passitettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Tuomion taustalla olivat vuonna 1930 säädetyt kommunistilait, joilla pyrittiin estämään kommunistien toiminta Suomessa. Valtio piti kommunisteja turvallisuusuhkana.
»Se ei ollut hyvä ratkaisu ollenkaan. Vankilassa ihmiset oppivat pahemmiksi radikaaleiksi ja väkivalta kiihtyi.»
Kähkönen on kirjoittanut isoisänsä kohtalosta ja 1930-luvun poliittisista vangeista tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit. Teoksessaan hän pyrkii ymmärtämään, miksi kärsimys voi kulkea perintönä sukupolvesta toiseen.
Kähkösen isoisä radikalisoitui murrosikäisenä sisällissodan aikaan. Isoisän äiti oli lestadiolainen ja isä sosialisti.
»Molemmissa suuntauksissa oli sisään kirjoitettuna itsensä uhraaminen yhteisen hyvän vuoksi.»
Kähkönen kuitenkin sanoo ykskantaan, ettei muutoin kirjoita sukulaisistaan. Omat juuret kun ovat jo selvillä.
»Enemmänkin sukulaisten kohtalo on saanut minut miettimään, mistä yksilön ja historian kohtauspisteessä on kysymys. Olen nähnyt, miten rajusti ja traagisesti historia ja suuret murrokset voivat koetella yksittäisiä ihmisiä.»
Yksi kantava teema Kähkösen kirjoissa onkin se, mitä ihminen perii edellisiltä sukupolvilta sanattomalla alueella.
Lisäksi hän on käsitellyt ihmisten hurmioitumista aatteisiin.
Kähkönen sanoo, ettei itse kannata mitään aatetta – ellei taidetta tai vapautta lasketa aatteiksi. Hän kuitenkin sanoo ymmärtävänsä aatteellisesti ajattelevia.
»Ihminen voi saada aatteesta merkityksen elämälleen ja tunteen siitä, että palvelee jotain jaloa. Nämä ovat myös mahdollisia pettymyksen paikkoja, jos aate ei vastaakaan omia ihannekuvia.»
Hän kuvailee itseään yhteiskunnalliseksi kirjailijaksi. Hän on äärettömän kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista, mutta ei puoluepolitiikasta.
»Haluan vaikuttaa kirjailijana esimerkiksi siihen, millainen kuva Suomessa ja Euroopassa on toisen maailmansodan ajasta. Olen halunnut tuoda esiin siviilien kohtaloa sota-aikana, koska se on jäänyt aina toisarvoiseksi kertomukseksi.»
Kähkönen on viettänyt Kansalliskirjastossa niin paljon aikaa, että kutsuu sitä toiseksi kodikseen.Teoksissaan Kähkönen onkin nostanut esiin muun muassa naisia ja lapsia. Hän kertoo yksilöistä, jotka luovivat isoissa historiallisissa käännekohdissa.
Vihan ja rakkauden liekkien ilmestyessä Kähkönen tuumi, kaikkoavatko kaikki vannoutuneet lukijat karmean aiheen vuoksi. Haukkujen sijaan hän sai lukijoilta paljon kiitoksia kirjasta.
»Eräs vanha rouva kertoi minulle, että hän on elänyt Lapuan liikettä lähellä olevassa suvussa eli täysin toisella laidalla kuin isoisäni. Hän sanoi ymmärtäneensä kirjan luettuaan jotain olennaista omasta suvustaan, koska radikalismi oli hyvin samanlaista.»
Teosten synty alkaa tutkimustyöllä. Ihmisten tarinoita Kähkönen on etsinyt Kansalliskirjastossa vanhoista lehdistä sekä Etsivän keskuspoliisin ja sen seuraajan Valtiollisen poliisin arkistoista Kansallisarkistossa.
»Silloin kun aloitin, istuin aivan järjettömän paljon arkistoissa. Vuosien mittaan massatyötä on tarvinnut tehdä vähemmän, mutta jokaista teosta varten on selvitettävä joitain erityiskysymyksiä.»
Viimeksi Kähkönen penkoi Kansallisarkiston internointiarkistoa. Sinne on koottu tietoa Suomessa asuneista saksalaisista, joita koottiin internointileireille sodan jälkeen.
Kunkin teoksen takana Kähkösellä on myös historiallisesti kiinnostavia väittämiä, vaikka ne eivät sinällään ole tieteellisiä kysymyksiä.
Esimerkiksi Tankkien kesää kirjoittaessaan Kähkönen sanoo tulleensa siihen tulokseen, että Neuvostoliitto edusti monille kokeilua, vaihtoehtoa ja nuorta valtiota, johon saattoi projisoida omia utooppisia fantasioita.
»Maata oli vaikea nähdä todellisena siksi, että sen ympärillä oli niin voimakas propagandan aura.»
Kähkönen korostaa, ettei kirjailijalla tarvitse olla omakohtaista kokemusta kirjoittamistaan aiheista.
»Suomessa kirjallisuuteen liittyviä kiistoja syntyy useimmiten silloin, kun kirjoittajan omaiset tuohtuvat siitä, että heidän kokemuksensa on otettu kirjaan ja niistä on kerrottu vain osa.»
Ajoittaisista kohuista huolimatta kirjailijan sananvapauden tila on Suomessa hyvä. Kähkösen mukaan kirjailijat ovat saaneet olla melko rauhassa vihapuheelta verrattuna esimerkiksi toimittajiin ja tutkijoihin. Viimeisin tuomiokin on vuodelta 1966 – Hannu Salaman Juhannustansseista.
Sananvapaus ei kuitenkaan ole Kähkösen mielestä missään maassa itsestään selvää. Avointen yhteiskuntien haaste on tarjota ilmaisunvapaus myös niille, jotka pyrkivät purkamaan avoimuuden ja vapauden perusteita.
»PENin puheenjohtajana vaikeinta ja malttia kysyvintä minulle on ollut puolustaa myös sellaisten ryhmien ilmaisunvapautta, joiden arvomaailmaa en jaa.»
Kähköselle itselleen joidenkin pilapiirtäjien sanoma on ollut vaikea. PENin puheenjohtajana hän on silti puolustanut myös heidän ilmaisunvapauttaan.
Kähkönen korostaa, että sananvapauden rajat määritellään laissa ja jokaisen on kannettava sanoistaan vastuu.
»Vapaassa yhteiskunnassa ei ole ennakkosensuuria. Toisaalta myönteistä itsesensuuria voisi olla se, että pohtisi, onko sanomallani jokin merkitys, jonka vuoksi olen valmis loukkaamaan jotakuta.»
Täsmällistä keinoa vihapuheen ja radikalisoitumisen hillitsemiseksi Kähkösellä ei ole. Hän pohtii, voisiko niitä torjua ylipäänsä laajempana rintamana yhdessä eri yhteiskunnallisten toimijoiden kesken.
Suomen satavuotisjuhlien lähestyessä Kähkönen nostaa esiin myös nationalismin. Euroopassa nousussa olevaa kansallisaatetta tulisi nimittäin käsitellä laajemmin julkisuudessa – vaikka tutkijoiden, toimittajien ja taiteilijoiden panoksella.
»Monille nationalismi on nykyään kirosana. Olisi hyvä purkaa julkisuudessa sitä, mitä hyviä puolia nationalismilla on ollut Suomelle ja mitä se on tarkoittanut esimerkiksi taiteelle.»
Kähkönen lisää, että osa ihmisistä voi loukkaantua siitä, jos heille sanotaan, että nationalismi on väärä aate tai ettei suomalaisuudesta voisi olla julkisesti ylpeä.
Sanan- ja ilmaisunvapaus korostuu Kähkösen ajatusmaailmassa, mutta se ei tarkoita hänelle oikeutta kaiken sanomiseen.
Hän ei siedä vihapuhetta eikä suostu siihen, että kieli vääristetään propagandan käyttöön. Esimerkiksi intellektuelleja leimataan »suvakeiksi» ja sosiaalisessa mediassa kirjoitetaan »eheyttämisestä» tai »ojentamisesta», kun tarkoitetaan tappamista.
»Koen populismin uhkana ihmisille, koska heidän ihmisyytensä pienenee, jos he eivät pysty ottamaan vastaan muuta kuin yksinkertaistettua viestiä todellisuudesta.»
Teoksissaan Kähkönen on pohtinut erilaisia isänmaallisuuksia, esimerkiksi työväen isänmaallisuutta ja sen rinnakkaiseloa sisällissodan voittajien aatteiden kanssa.
Kähkösen mielestä nyky-Suomikin pitäisi nähdä monimuotoisena kokonaisuutena, jossa ristiriitoja on siedettävä.
»Terve yhteiskunta on sellainen, jossa on monta eri kertomusta menneisyydestä ja ne voivat olla rinnakkain.»
