Populismi on suurin vaara Euroopalle, luonnehti Eurooppa-neuvoston entinen puheenjohtaja Herman van Rompuy kaudellaan. Keväällä Euroopan komission presidentin Jean-Claude Junckerin kabinettipäällikkö tviittasi kauhuskenaariosta, jossa populistit nousevat valtaan ympäri maailman.
Talouskriisin vuosina populistipuolueiden kannatus on kasvanut Euroopassa huomattavasti. Osa puolueista on voittanut vaaleja ja järkyttänyt vakiintuneita valta-asetelmia.
Säästöpolitiikasta kärsivässä Etelä-Euroopassa esiin on noussut vasemmistoon tai radikaaliin vasemmistoon kuuluvia populistipuolueita. Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset puolueet hyödynsivät massiivisia talouskurin vastaisia protestien aaltoja, jotka kumpusivat ruohonjuuritasolta.
Huomattavilla vaalivoitoilla puolueet mullistivat kotimaidensa poliittista kenttää ja antoivat myrskyvaroituksen Euroopalle. Syriza on ollut hallituksessa tammikuusta 2015 lähtien, kun taas Podemos on osallistunut kuluvana vuonna Espanjan hallitusneuvotteluihin.
Poliittisen akselin oikeassa päässä populistit näyttävät vähintään yhtä vahvoilta. Marine Le Penin johtama Kansallinen rintama on varteenotettava vallan tavoittelija Ranskassa.
Fidesz-puolueen valta-asemalle Unkarissa ei näy haastajia, ja Itävallassa Vapauspuolueen ehdokas Norbert Hofer saa toisen mahdollisuuden presidentinvaalien uusintakierroksella lokakuussa. Hofer hävisi vaalit niukasti toukokuussa, mutta maan perustuslakituomioistuin kumosi vaalituloksen.
Populistien nousu on kiihdyttänyt keskustelua demokratian kriisistä ja siitä, kykenevätkö Euroopan maiden kansanedustuslaitokset tarjoamaan ilmaisu- ja vaikutuskanavan kansalaisilleen. Populismi vaikuttaa demokratiaan, mutta vaikutukset eivät väistämättä ole ainoastaan kielteiset.
Populismi on askel kohti luvattua demokratiaa, mutta se on altis autoritaarisille käänteille.
Populismiin liittyy aina jollakin tavoin määritelty »kansa», joka toimii tietyn ryhmän yhteisenä nimittäjänä. »Kansan» keskeinen asema ei kuitenkaan yksin ole riittävä populismin kriteeri, sillä useimmat demokraattiset liikkeet vetoavat kansaan.
Toinen populismin erityispiirre on jyrkkään vastakkainasetteluun perustuva maailmankuva. Yhteiskunta esitetään pohjimmiltaan jakautuneena toisaalta kansaan, toisaalta vallanpitäjiin, eliittiin tai jonkinlaiseen valtablokkiin. Populistit ovat aina »kansan» puolella ja vannovat palvelevansa ja vahvistavansa kansan itsemääräämisoikeutta.
Argentiinalainen politiikan teoreetikko Ernesto Laclau muotoili yhden tunnetuimmista populismin teorioista 1970-luvun lopulla. Laclau näki populismin erityisenä poliittisena diskurssina, jossa »kansalla» on päähenkilön osa ja joka haastaa vallitsevan valtarakenteen.
Populistiset liikkeet tai puolueet siis vetoavat ihmisryhmiin yhdistääkseen ja mobilisoidakseen ne oletettua vihollista vastaan. Tämä muodollinen käsitys populismista ei kuitenkaan kerro populismin sisällöstä, eli sen taloudellisista, kulttuurisista, institutionaalisista tai muista näkökohdista.
Populismin varsinainen sisältö riippuu siitä, mihin ideologiaan populismi kytkeytyy ja millaisissa sosioekonomisissa ja historiallisissa oloissa se syntyy ja kehittyy.
Historia tuntee esimerkkejä valtiojohtoisia talousohjelmia suosivasta populismista, kuten Hugo Chávezin politiikasta Venezuelassa tai PASOK-puolueen menestymisestä 1970- ja 1980-lukujen Kreikassa. Toisissa tapauksissa populistit ovat kannattaneet vapaata markkinataloutta, kuten Alberto Fujimori Perussa ja edistyspuolueet Tanskassa ja Norjassa.
Populistiliikkeet ovat toisinaan nousseet ruohonjuuritasolta, niin kuin Indignados-liike Espanjassa ja Occupy Yhdysvalloissa; toisinaan ne on rakennettu karismaattisten, yksinvaltaisten johtajien ympärille, kuten Juan Perónin kannatus Argentiinassa.
Jotkut populistit ovat vaatineet demokraattisen päätöksenteon ja yhteiskunnallisen osallisuuden ulottamista entistä laajemmalle. Toiset taas ovat puolustaneet autoritaarista ajattelua ja sosiaalista tai etnistä syrjintää. Edellisestä kelpaavat esimerkeiksi Evo Moralesin politiikka Boliviassa, Syriza Kreikassa ja Podemos Espanjassa, jälkimmäisestä Viktor Orbán Unkarissa ja Kansallinen rintama Ranskassa.
Joissain tapauksissa populistit ovat aluksi olleet merkittävän demokratiakehityksen aallonharjalla, mutta asteittain kääntyneet autoritaariseen suuntaan. Näin on käynyt esimerkiksi Ecuadorissa Rafael Correan aikana.
Kartta: Kauko Kyöstiö
Käytännössä se, miten »kansa» määritellään, miten siihen vedotaan ja miten vastakkainasettelua eliitin kanssa ilmaistaan, määrää kunkin populistisen liikkeen ideologis-poliittisen luonteen. Samoista tekijöistä riippuu myös liikkeiden merkitys demokraattisille instituutioille sekä yhteisille arvoille ja asenteille.
Ihmisjoukkojen mobilisointi yhtäläisten sosiaalisten ja poliittisten oikeuksien puolesta on eri asia kuin kansan yllyttäminen kulttuurisesti tai etnisesti »toisia», kuten maahanmuuttajia, vastaan.
Nyky-Euroopan vasemmistopopulistiset liikkeet, kuten Syriza ja Podemos, ovat määritelleet »kansan» moniarvoiseksi ryhmäksi, joka voi sisältää erilaisia yhteiskuntaluokkia, etnisiä ryhmiä, uskontoja ja seksuaalisia suuntautumisia. Samalla puolueet korostavat, että on tärkeää ottaa mukaan ja edustaa myös syrjäytyneitä, huono-osaisia ja hyljeksittyjä.
Tässä suhteessa nykypäivän eurooppalainen vasemmistopopulismi vaikuttaa tasa-arvoiselta ja osallistavalta. Se muistuttaa melko paljon Latinalaisen Amerikan vasemmistopopulismia, jonka keulakuvat Hugo Chávez ja Evo Morales ovat niin ikään antaneet äänen marginaalissa oleville ihmisille, kuten alkuperäiskansoille.
Sen sijaan politiikan oikeassa laidassa »kansa» käsitetään eri tavalla. Esimerkiksi Ranskan Kansallinen rintama ja Itävallan Vapauspuolue suosivat etnisyyteen perustuvaa käsitystä kansasta, vastustavat vähemmistöjen oikeuksia ja antavat rasistisia ja homofobisia lausuntoja.
Populistit eroavat toisistaan myös siinä, miten he rakentavat kuvan »vihollisesta». Esimerkiksi Podemos ja Syriza hyökkäävät puheissaan »järjestelmää» vastaan, joka määritellään lähinnä uusliberaalin politiikan, talouden ja median eliittikeskittymänä ja joka ajaa harvojen etua enemmistön kustannuksella.
Italiassa niin pääministeri Matteo Renzi kuin oppositiojohtaja Beppe Grillo ovat vahvistaneet kannatustaan asettumalla vanhaa eliittiä vastaan. Kuva: All Over Press/Imago/Insidesphoto
Kansallisen rintaman tai hollantilaisen Vapauspuolueen tapauksessa »eliittejä» syytetään ensisijaisesti siitä, että ne ovat antaneet »ulkomaalaisten» ottaa maan haltuunsa. »Eliitit» ovat populistien mielestä vastuuttomasti jättäneet puolustamatta kansakunnan yhtenäisyyttä ja turvallisuutta tai jopa aktiivisesti juonitelleet kansakunnan etua vastaan.
Eliitit kuvataan usein jonkinlaisina EU:n supervaltion sätkynukkeina. Tällöin kahtiajako ei ole niinkään sosioekonominen kuin kulttuurinen tai etninen. Silmätikuksi joutuvat etniset ja uskonnolliset vähemmistöt.
Populismia sinänsä ei pitäisi tuomita patologisena ja antidemokraattisena politiikan muotona. Se tulisi nähdä keinona vedota ihmisryhmiin, mobilisoida ne tiettyjä vastustajia vastaan ja tarjota jonkinlaista ryhmään kuulumisen kokemusta.
Ryhmään kuuluminen voi olla valikoivaa ja identiteettiin perustuvaa, kuten oikeistopopulistien tapauksessa. Silloin viesti on, että »olet yksi meistä, kunhan meillä on yhteinen etninen alkuperä». Toisaalta se voi olla mukaan ottavaa ja moniarvoista, kuten Euroopan reuna-alueiden vasemmistopopulisteilla: »Olet yksi meistä riippumatta kansallisuudesta tai uskonnosta, kunhan vastustamme yhdessä uusliberaalia eliittiä.»
Lisäksi populismissa on eräänlaisia hybridimuotoja, jotka pakenevat kaksijakoisia luokitteluja. Tällainen tapaus on Beppe Grillon johtama Viiden tähden liike Italiassa. Grillo on ilmoittanut, ettei hänen puolueensa kuulu vasemmistoon eikä oikeistoon, vaan on »ylpeästi populistinen». Ei ole sattumaa, että asiantuntijoilla on ollut vaikeuksia luokitella liikettä.
Ryhmään kuulumisen kokemuksen lisäksi populismin kukoistukseen tarvitaan yleensä käsitys jonkinlaisesta kriisistä. Cornell-yliopiston professori Kenneth Roberts yhdistää populistiset murrokset tietynlaisiin edustuksellisuuden kriiseihin.
Yksi Robertsin ehdottamista kriisiskenaarioista on tilanne, jossa poliittiselta järjestelmältä puuttuu kyky reagoida kansalaisten huoliin ja vaateisiin sekä tilivelvollisuus äänestäjiä kohtaan. Vaikka demokraattiset instituutiot muodollisesti toimivatkin, perusvapaudet taataan ja puolueet kilpailevat vapaasti, kansalaisille jää tunne vaihtoehtojen puuttumisesta ja siitä, ettei heitä kuulla.
Tämä johtuu ilmiöstä, joka on nähty monessa Euroopan maassa. Politiikan näyttämöä dominoivat valtavirran puolueet ovat järjestelmällisesti lähentyneet toisiaan siinä määrin, ettei sillä, ketä äänestää, näytä enää olevan todellista merkitystä. Viime aikoina esimerkiksi Saksan suuret koalitiot ja Lucas Papademosin sekä Mario Montin teknokraattihallitukset Kreikassa ja Italiassa ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta post-poliittisesta konsensuksesta.
Tällaisessa tilanteessa populistipuolueet voivat väittää edustavansa marginalisoituja tai turhautuneita ihmisiä paremmin kuin poliittinen eliitti, joka näyttää itseriittoiselta, apaattiselta ja kansasta vieraantuneelta. Esimerkiksi Espanjassa ja Kreikassa ihmiset ilmaisivat tyytymättömyyttään ja vastustivat talouskuria iskulauseella »te ette edusta meitä», joka oli suunnattu puolue-eliitille.
Nyky-Euroopassa valtavirran poliittiset voimat keskustavasemmistossa ja -oikeistossa näyttävät lisäksi kadottaneen keskeiset yhdyssiteensä kansalaisyhteiskuntaan, jolloin ne ovat kietoutuneet entistä lähemmin valtion hallinnollisiin toimintoihin.
Arvostettu valtiotieteilijä Peter Mair on kutsunut ilmiötä poliittisten puolueiden kartellisoitumiseksi. Populistipuolueet ovat viemässä jalansijaa tällaisilta kartellijärjestelmiltä eri puolilla Eurooppaa: kituuttavilla Euroopan reuna-alueilla nousussa ovat egalitaristiset vasemmistopopulistit, kun taas vakaammassa ja taloudeltaan vahvassa Pohjois-Euroopassa ovat nousseet poissulkevan oikeistopopulismin muodot.
Useimmiten populistisilla puolueilla ei olisi mahdollisuuksia, ellei niillä olisi tällaista »edustuksen aukkoa» täytettävänään. Populistien suosio johtuu osin siitä, että he ajavat keskeisiä yhteiskunnallisia asioita, joihin valtavirran puolueet eivät ole kunnolla reagoineet.
Populismin ilmeinen seuraus on se, että politiikan puhetavoista tulee aiempaa riitaisampia. Tämä tosin kuuluu jossain määrin politiikan luonteeseen, eikä sitä voi pitää haitallisena, kunhan vastakkainasettelu ei saa väkivaltaisia muotoja.
Nyky-Euroopan populismi on demokratian kannalta sekä uhka että korjausliike. Se on askel kohti luvattua demokratiaa, mutta se on altis autoritaarisille käänteille.
Populismin yleinen demonisoiminen osuu väistämättä omaan nilkkaan. Jos populistit sivuutetaan yleisenä pahana, mitätöidään myös liikekannalla olevat ihmiset, jotka etsivät ilmaisukanavaa kaikelle, mikä heitä huolestuttaa, turhauttaa ja suututtaa.
Valtavirran poliitikot ja intellektuellit esimerkiksi Ranskassa ovat kuitenkin valinneet tämän tien. Se johtaa paradoksiin ja itsensä toteuttavaan profetiaan. Maan johto on leimannut populisteiksi kaikki, jotka vastustavat budjettikuriin perustuvaa talouspolitiikkaa, jota pidetään EU:ssa nykyään »maalaisjärjen» mukaisena. Myös perinteisten maltillisten puolueiden arvostelu on kuitattu populismina.
Näin on joudutettu järjestelmän vastustajien mobilisointia ja ruokittu haastajapuolueita, jotka saattavat omaksua taantumuksellisen linjan.
Keskustelussa pitäisi myös erottaa toisistaan eri tavoin suuntautuneet populistiliikkeet, jotta ei niputettaisi yhteen täysin erilaisia poliittisia toimijoita. Muuten menetetään mahdollisuus poliittiseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen, joista olisi hyötyä sekä yksittäisten maiden demokratialle että EU:n kehitykselle ja demokratisoitumiselle.
Nyt tarvittaisiin avointa ja kriittistä dialogia Euroopan demokraattisen populismin eri muotojen kanssa.
Valtavirtapuolueiden pitäisi ottaa vakavasti populistien esiin nostamat kysymykset, jotka poliittinen eliitti on laiminlyönyt. Näitä ovat muun muassa vaatimukset osallistuvasta demokratiasta, politiikan läpinäkyvyydestä, varallisuuden jakautumisen tasaamisesta, yhteiskunnallisesta turvaverkosta ja vastuullisuudesta kansaa kohtaan.
Lopuksi on hyvä muistaa, että lupaus »kansan itsemääräämisoikeudesta», joka on kirjattu Euroopan maiden perustuslakeihin, on tämän päivän edustuksellisissa demokratioissa yhä lupaus eikä tosiasia.
Niin kauan kuin kansan suvereniteetti on sellaisten vaaleilla valittujen edustajien käsissä, jotka saattavat toimia mandaattinsa vastaisesti, voidaan aina esittää populistisia vaatimuksia kansan nimissä. Siksi keskustelua populistien kanssa täytyy pitää jatkuvasti yllä. Vastapuolen sivuuttaminen ja demonisointi eivät hyödytä ketään.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Aristoteleen yliopistossa Thessalonikissa.
