En vietä kenenkään puolustusministerin kanssa yhtä paljon aikaa kuin Jean-Yvesin», sanoi Yhdysvaltojen puolustusministeri Ashton Carter tammikuussa ja viittasi ranskalaiseen kollegaansa Jean-Yves Le Drianiin.
Ranska on ollut länsimaiden ilmaiskujen eturintamassa terroristijärjestö Isisiä vastaan Irakissa ja Syyriassa. Lisäksi Ranska on nousemassa Yhdysvaltojen tärkeimmäksi sotilaalliseksi kumppaniksi Lähi-idän alueella. Mikä selittää Ranskan sotilaallisen interventionismin ja uuden atlantismin?
Vielä vuonna 2003 Ranska vastusti Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin Tämä oli kuitenkin poikkeus: Ranskan hallitus ei vastustanut presidentti George W. Bushin hyökkäystä silkasta pasifismista, vaan siksi, että se piti hyökkäystä laittomana ja arvioi sen vaikutukset haitallisiksi.
Sen sijaan ilmaiskujen aloittaminen Syyriassa jatkaa interventioiden sarjaa. Vuodesta 2011 Ranska on yksin tai liittolaistensa kanssa käynnistänyt operaatioita Norsunluurannikolla, Libyassa, Malissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sahelin alueella ja Irakissa.
Ranska ryhtyy operaatioihin, koska sillä on tarvittavaa voimaa ja koska sen päättäjät pitävät operaatioita välttämättöminä.
Ranskalla on operatiivinen valmius lähettää sotilasosastoja nopeasti maailmalle. Lisäksi maassa on siihen tarvittava strateginen kulttuuri ja sisäpoliittiset olosuhteet, jotka sallivat voimankäytön, toisin kuin Saksassa. Ranska on myös vapaa Irakin- ja Afganistanin-sotien traumoista, toisin kuin Britannia.
Ranska kuuluu Britannian, Belgian ja Tanskan tavoin pieneen ryhmään eurooppalaisia maita, jotka ovat valmiita sotilaallisen voiman käyttöön ulkomailla. Ranskassa operaatioista voidaan päättää nopeasti, koska poliittinen päätöksenteko sotilaiden käytöstä on keskitetty presidentille. François Hollande päätti esimerkiksi Malin operaatiosta vain muutamassa tunnissa.
Myös Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri on väliintulojen puolella. Hollande ja entinen presidentti Nicolas Sarkozy ovat saattaneet kerätä voimankäytöllä poliittisia pisteitä, vaikka väliintulojen taustalla on ollut aina myös muita tekijöitä. Oleellista Ranskan päätöksissä on huoli kahdesta samanaikaisesta trendistä: Yhdysvaltojen strategisesta vetäytymisestä ja kärjistyneestä epävakaudesta alueilla, jotka ovat Ranskalle geopoliittisesti ja -taloudellisesti tärkeiltä.
Ranskan entinen ulkoministeri Laurent Fabius on kuvaillut nykytilannetta vaaralliseksi siirtymäksi, »jossa entinen maailmanjärjestys ei ole täysin kadonnut mutta jossa uusi maailmanjärjestys ei ole vielä noussut kokonaan esille».
Vuonna 2003 epävakautta aiheutti ylivoimaisen vahva, yksin toimiva Yhdysvallat, joka ei voimankäytössään piitannut monimutkaisista paikallisista olosuhteista. Nyt vielä suurempana uhkana ovat Fabiuksen sanoin alueelliset jännitteet, romahtaneet valtiot ja terrorismi »apolaarisessa maailmassa», joka on vailla johtajaa.
Ranskan tavoitteena on estää vaaravyöhykkeessä olevia maita luisumasta terroristien tukialueeksi ja osoittaa Yhdysvalloille, että se voi kantaa osan vastuusta kansainvälisen järjestyksen ylläpidossa.
Ranska lisää kahdenvälistä yhteistyötä liittolaisten kanssa.
Pariisin marraskuiset terrori-iskut vahvistivat käsitystä mainituista uhkakuvista. Ranska on kuitenkin tietoinen siitä, ettei sen sotilaallinen väliintulo tuhoa Isisiä. Siksi Ranska on kääntynyt liittolaistensa puoleen EU:ssa ja ottanut ensimmäistä kertaa käyttöön Lissabonin sopimuksen artiklan 42.7 turvatakuut. Artikla sitoo muita jäsenmaita auttamaan kaikin keinoin, jos yksi maa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.
Artiklan valinta kertoo Ranskan ulkopolitiikan suunnasta terrori-iskujen jälkeen. Ranskalla oli sen rinnalla muitakin vaihtoehtoja, joista valita.
Vetoaminen Naton viidenteen artiklaan olisi kuitenkin lisännyt pitkiin sotilasoperaatioihin väsyneen Yhdysvaltain hallinnon taakkaa. Lisäksi Ranska toimii jo ennestään yhdessä Yhdysvaltojen kanssa jihadistiryhmiä vastaan etenkin Sahelin alueella. Nato-operaatio olisi myös velvoittanut Ranskan yhteistyöhön Turkin kanssa, mikä olisi taas katkaissut yhteyden Venäjään. Se olisi rajoittanut Ranskan liikkumavaraa muissa päätöksissä.
Ranska katsoi myös, että kääntyminen EU:n puoleen antaa vahvemman kansainvälisen oikeutuksen toimia Lähi-idässä kuin Nato-yhteistyö.
Kolmas vaihtoehto olisi ollut vedota Lissabonin sopimuksen artiklaan 222. Ei ole yhtä ilmeistä, miksi näin ei tehty. Artikla kirjattiin sopimukseen nimenomaan solidaarisuuden varmistamiseksi terrori-iskun tai luonnonkatastrofin varalta. Artiklan on kuitenkin tarkoitus tukea jäsenvaltiota »sen omalla maaperällä» ja auttaa maata »puolustamaan demokraattisia instituutioita ja siviiliväestöä».
Jos Ranska olisi vedonnut tähän artiklaan, se olisi tunnustanut menettäneensä tilanteen hallinnan ja kykynsä taata maan turvallisuus, mikä olisi viestinyt kansalaisille valtion heikkoudesta.
Lisäksi Ranska tarvitsee apua alueensa ulkopuolella pikemmin kuin suojelua omalla maaperällään. Syyriasta palaavia jihadisteja jäljitetään yhteistyössä muiden maiden tiedustelupalveluiden ja poliisin kanssa. Sitä paitsi artikla 222:n käyttöä valvovat EU:n instituutiot. Artikla 42.7 mahdollistaa hallitustenvälisen yhteistyön, joka ollut Ranskan suosima lähestymistapa 2000-luvun alusta alkaen.
Pariisin iskujen jälkeen Ranska todennäköisesti siirtää painopistettään Isisin vastaiseen taisteluun muiden operaatioiden kustannuksella. Ranska ilmoitti jo aikeistaan lopettaa Operaatio Sangaris Keski-Afrikan tasavallassa vuoden loppuun mennessä. Ranska lisää todennäköisesti kahdenvälistä ja tilapäistä yhteistyötä liittolaistensa kanssa sen sijaan, että se toimisi Naton tai EU:n kautta.
Tästä huolimatta EU:n turvatakuiden käyttöönotto oli symbolisesti tärkeä päätös.
Vaikka EU on tukenut Ranskaa vahvasti ja yksimielisesti, yksittäisten jäsenmaiden osallistumisintoon vaikuttaa maiden sisäinen politiikka.
Saksa, Britannia ja Belgia ovat vahvimmin sitoutuneet auttamaan Ranskaa. Sen sijaan osa EU:n sotilaallisesti vahvoista maista, kuten Espanja ja Puola, ei ole vielä ilmoittanut osallistumisestaan. Suomi on tarjonnut Ranskalle lentotunteja kuljetuskoneista ja ilmoittanut lisäävänsä kriisinhallintajoukkojaan YK:n operaatioissa Libanonissa ja Malissa.
